30. toukokuuta 2013

Joka päivä epäonnistumisen päivä

Kansallista Epäonnistumisen päivää vietetään 13.10.2012. Siihen on vielä monia, monia kuukausia. Ajattelin epäonnistua myös niiden aikana.

Alkuvuodesta mua inspiroi suuresti tää Neil Gaimanin uudenvuodenteksti:

"I hope that in this year to come, you make mistakes.

Because if you are making mistakes, then you are making new things, trying new things, learning, living, pushing yourself, changing yourself, changing your world. You're doing things you've never done before, and more importantly, you're Doing Something.

So that's my wish for you, and all of us, and my wish for myself. Make New Mistakes. Make glorious, amazing mistakes. Make mistakes nobody's ever made before. Don't freeze, don't stop, don't worry that it isn't good enough, or it isn't perfect, whatever it is: art, or love, or work or family or life.

Whatever it is you're scared of doing, Do it.

Make your mistakes, next year and forever."

Unohdin tän hetkeks. Silti aattelen tätä juttua joka päivä. Joka päivä törmään siihen, miten jokaisella on jotkut maagiset rajat, joita ei voi ylittää. Jos ne ylittää, tapahtuu jotain. Jotain kamalaa varmaan, koska aiheesta pitää puhua koko ajan, määritellä itseään.

Minä en voi, koska olen tällainen, en tuollainen. Minä en osaa, koska olen tyhmä. Minä en oikein uskalla tätä. En voi yksin. Musta tuntuu hölmöltä. Seisoin siinä ja tunsin itseni idiootiksi. Mitä ne ajatteli siellä musta.

Tuntuu, että koko ajan aika menee siihen, kun pitää miettiä, millainen on ja mitä vois tehdä. Sen sijaan, että tekis vaan, kokeilis vaan. Unohtais hetkeks sen, ettei osaakaan ehkä, että pitää varoa mystistä jotain, että pitää jännittää, ettei oo ennen ollut hyvä.

Mitä väliä sillä on, jos vähän mählii? Jos vähän menee pieleen? Ketä kiinnostaa, miltä sä näytit siellä? Ihan oikeasti, tosissaan, sun pään ulkopuolella?

No, joitain. Mutta mitä sitten? Miten täysin tuntemattoman sana vaikuttaa suhun? Ei mitenkään. Miks mun pitäis ajatella sitä, että muut ehkä ajattelee musta jotain, jotain noloa?

Vähän aikaa sitten näin aloittelevien ballerinojen esityksen. Musta se oli suloinen. En oo ennen nähnyt balettia ja olin haltioissani, kun porukka osas sillee tipsutella varpaillaan. Osasta tyyppejä näki, ettei ne oo kauaa tanssinut. Tunnistin itseni: mäkään en oo kauaa tanssinut ja näytän vielä aika tönköltä. Myöhemmin joku sanoi ballerinoista, että ne oli vähän, en muista tarkasti sanaa, mutta epätäydellisiä. Sillee, noloja. Myötähäpeisiä. Ihania ja kiva että uskalsivat, muttei täydellisiä.

Mun tuli siitä paha mieli. Miks aina pitää ääneen sanoa, että ei mennyt ihan putkeen? Mitä väliä sillä on, jos ei ihan osaa? Jos vähän horjuu? Mua jännittää kaikenlainen esiintyminen tosi paljon, ja jos uskaltaisin mennä ihmisten eteen tanssimaan, se olis mieletön voitto. Miks sitä pitää analysoida, että näytti siltä ja tältä, vähän huonolta. Miksei voi vaan mennä, tehdä ja tadaa se oli siinä?

Ymmärrän, että virheitä pitää analysoida, että niistä oppii. Ymmärrän sen. Joskus täytyy sanoa ääneen, että tää meni pieleen koska. Mutta se, että ne muistaa ekana, virheet, tai aloittaessa jo jännittää että mä varmaan mokaan mä varmaan, se on musta huolestuttavaa. Miksei me kannusteta itseämme kokeilemaan? Leikkimään? Miks se virheen mahdollisuus on usein ekana mielessä? Se, että aina pitää muistaa riskit riskejä on mitä riskejä nyt on? Miten voin nolata itseni tänään? Miksei voi mokata ja jatkaa matkaa?

Muutamia vuosia sitten tein tietoisen päätöksen, etten enää huomioi sitä, jos kompastun. Kompastelen paljon, ja kun niin käy, tulee kiusaus sanoa se ääneen: oho hihi meikä mokas. Yritän tietoisesti olla tekemättä sitä, ja se on vaikeaa: se, että joku outo, epätäydellinen, virhe-asia voi vaan tapahtua eikä sitä tarvi omia, ottaa itselle. Ei tartte sanoa mitään, ei selittää. Se voi vaan tulla ja mennä, pieni epätäydellisyys, joita sattuu kaikille eikä sitä tarvi ajatella eikä ottaa itsensä osaksi.

En nyt saa sitä lausetta ulos, sellaista, joka kertois, mitä ajattelen: miten mun mielestä sun pitäis lakata kokonaan sanomasta itselles ettet osaa tai uskalla tai kykene ja vaan kokeilla, tehdä ja mennä. Ja sit, jos moka tulee, niin tulkoon.

Sit voi kohauttaa olkia.

27. toukokuuta 2013

En tajua sun valintoja

"10. Give up labels. Stop labeling those things, people or events that you don’t understand as being weird or different and try opening your mind, little by little. Minds only work when open. 
“The highest form of ignorance is when you reject something you don’t know anything about.” Wayne Dyer"

Mua ärsyttää se, kun asioita sanotaan oudoiksi. Omituisiksi. Kun niitä pitää analysoida, mikä tuo on miks se tekee noin mitä se nyt tekee mikä tuo on. Jotenkin mulla on suuri tarve just nyt antaa kaiken olla semmoista kuin se on.

Yks päivä kävelin töihin ja mua seurasi hetken sellainen vanha päihdealan mies. Se jutteli itselleen: otetaanko kädestä kiinni, joo ei oteta, me ollaan aika korkealla jo. Se pyysi multa tupakkaa ja kun sanoin, etten polta, se käski mun valehdella paremmin. Sanoin, etten valehtele ja oon matkalla töihin. Meidän tiet erosi ja mies huuteli mennessään, että muistakaa pidättää hengitystä.

Mua ei yleensä pelota tuollaiset miehet. Ne juttelee asioita, joita en tajua, muttei se mitään. Niillä on aika avaavia juttuja välillä. Koskaan ne ei oo tehny mulle pahaa, vaikka välillä ne juttelee metrossa että TAPAN KAIKKI SAATANA.

Tunnen yhden ihmisen, jonka asuintalossa asuu myös narkomaaneja. Se kutsuu niitä vatipäiksi. Mua jotenkin ahdistaa se. On ahdistavaa asua narkkarien kanssa samassa talossa, ymmärrän sen. On ahdistavaa, kun ne sekoilee ja niistä ei oikein koskaan tiedä, mitä ne tekee. Ne on myös pelottavia, kyllä mäkin pelkään niitä joskus. Mutta onks niitä pakko sanoa vatipäiksi.

Ärsyttää se, kun ihmisten on vaikea puhua asioista, sanoa niitä ääneen. Oon itse ajatellut niin, että useimmille asioille on oikea, niin kutsuttu virallinen nimi, ja jos tuntuu vaikealta, käytän sitä. Alkoholisti. Narkomaani. Mielenterveysongelma. Depressio. Penis. Yhdyntä. Viralliset sanat tekee siitä jotenkin helpompaa.

"Outo" voi olla myös kiva sana. Outous on jännittävää ja ihanaa. Joskus kuitenkin tuntuu, että jos ihmistä sanotaan oudoksi, se on jotenkin huonompi. No se on semmoinen, tiedäthän, outo

Tuntuu vaikeelta, kun ärsyttää. Mitä sanoja ihmisten sitten pitäis käyttää? Miks annan sanoille niin suuria merkityksiä? Käytän itsekin samoja sanoja: outo, omalaatuinen. Mutta omassa päässäni oon tietenkin parempi, sehän on IHAN ERI ASIA koska minä

En väitä ymmärtäväni sitä, miks joku haluaa juoda joka päivä. Tai miten joku pystyy juomaan joka päivä. En myöskään ymmärrä, kuka haluaa hitto kuunnella iskelmää koko ajan. En ymmärrä, miks ihmiset ajaa kilometrin matkan autolla tai edes bussilla. Laiskat, kävelisivät!

On kuitenkin jotain, mitä ymmärrän: nää asiat ei kuulu mulle. Muiden valinnat, vaikka miten outoja, tuhoavia, omituisia, omalaatuisia tai kalliita, ei kuulu mulle. Voin sanoa mielipiteeni, joo, mutta mieluiten kysyttäessä. Ja nätisti.

"7. Give up the luxury of criticism. Give up your need to criticize things, events or people that are different than you. We are all different, yet we are all the same. We all want to be happy, we all want to love and be loved and we all want to be understood. We all want something, and something is wished by us all."
Tästä World Observerin artikkeliin 15 Things You Should Give Up To Be Happy

25. toukokuuta 2013

Miksi olemme yhdessä


Oon tällä hetkellä yksin. Se on tietoinen valinta. Oon ollut monessa ihmissuhteessa, joihin en ollut valmis.

Kuka sitten on valmis? Oon miettinyt asiaa paljon. Jotkut tuntuu olevan jo nuorena tosi valmiita. Jotkut ei (mun mielestä, toimhuom) ole, ja silti ne porskuttaa eteenpäin suhteessaan. Jotkut eroaa. Jotkut ei eroa, vaikka ne (mun kokemuksen ja tulkinnan mukaan, toimhuom) tuntuu kärsivän koko ajan.

Kuka on valmis? Ja koska sen tietää? Kenen kanssa tullaan valmiiksi, oman itsen vai toisen ihmisen, joka jotenkin tekee kokonaiseksi, maagisella elokuvatavalla?

Oon lukenut viime aikoina paljon ihmissuhdeuutisia. Niistä tuli paha mieli. Ihmiset vaan on ja elää yhdessä, mutta onnettomina. Miksi?

"Parisuhteessa olevista tai olleista kolme neljästä koki, että parisuhteessa on parempi olla hiljaa tunteistaan ja että käytännössä riita päättyy mököttämiseen tai itkuun. Kaksi kolmesta kertoi, että toisen menemisiä kontrolloitiin. Yli puolet piti sitoutumista toisen omistamisena. Joka toisessa suhteessa mitätöitiin ja nöyryytettiin ja joka kolmannessa uhkailtiin, kiristettiin, määrättiin ja pakotettiin."


"Monien on vaikeaa erottaa oma tulkinta ja tosiseikat toisistaan. On todella yleistä suuttua kumppanille vaikkapa tämän ilmeen perusteella. Mutta mitä jos tulkintani ilmeestä onkin väärä ja suuttumisen taustalla onkin oma pelkoni tai epävarmuus, jota heijastelen kumppaniin? Tällaisessa suhteessa ollaan usein pysyvässä väärinymmärryksen tilassa. Kumpikin on todella yksin, vaikka ollaan yhdessä."

Tällaiset uutiset alkaa vituttaa mua helposti, lähinnä siksi, että tunnistan itseni niistä. Ei, emminä voi puhua mun tunteista, toisen tulee niistä paha mieli. Ei en minä voi sanoa, mitä ajattelen. Ei kun kyllä tästä suhteesta vielä jotain tulee, mun täytyy vaan yrittää kovemmin. Ei kun en mä ole onneton, kaikki on ihan hyvin. Kusetusta, kusetusta kusetusta kusetusta.

Mun ystävillä ja tuttavilla ois monesti ollut tilaisuus sanoa "mähän sanoin". Kukaan ei oo koskaan sanonut. Kiitos siitä. Kiusaus on varmasti ollut aikamoinen.

Oon viimein alkanut tajuta itseäni ja sitä, miten toimin. Mun on vaikeaa sanoa ei, mikä johtaa siihen, että saatan satuttamista välttääkseni kokeilla ihmissuhdetta, josta tiedän jo alussa, ettei se toimi. Missä tiedän? Jossain aivon takana. Sydämessä. Jossain piilossa. Semmoisessa, jota on vaikea kuunnella: eikun kyllä tästä jotain tulee mieli ole hiljaa.

Toi "satuttamista välttääkseni" on kyllä kans universumin naurettavin termi. En halua satuttaa sua niin annan sun kiintyä muhun koska en kehtaa sanoa etten tahdo. KUN EN HALUA SATUTTAA lääpä lääpä ei helvetti

Miks kaikki on niin vaikeaa? Miks on niin vaikeaa sanoa, miltä oikeasti tuntuu? Miks jotkut elää 15 vuotta yhdessä, vaikkei hommat toimi, ja jotkut luovuttaa? Miksi? Mistä sen tietää, koska pitää antaa periksi?

"My SO somehow has been 'fattening' me up throughout our relationships. Refuses to tell me how he did it. I have spent thousands on nutritionist and doctor appointments because of my "mysterious" weight gaining over the years. Aside from this bombshell, our relationship is perfect. Should I leave him? Can I contact the police? WHAT ARE MY OPTIONS."

Helppo nakki: jätä se paska. Juokse jo. Mutta entäs sitten, kun kyseessä on oma itse, ja kaikki on ihan hyvin? Ei suuria ongelmia, mutta jotenkin tuntuu tyhjältä. Lähteä vai jäädä? Kauanko pitää jahkailla? Kauanko pitää yrittää? Kaikki on ihan ok tää muuttuu varmaan paremmaksi tässä

Koska tietää, ettei pidä luovuttaa? Koska ei pidä luovuttaa? Miks jotkut ei koskaan luovuta, vaikka kaikki on paskaa?

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, ja silti moni, myös itse on joskus ollu varma, ettei toista löydy. Tämä homma täytyy saada toimimaan kaikki menee kyllä hyvin tämä on se juttu. Koska lakataan etsimästä? Vaihtoehtojahan on loputtomasti, jos niitä oikein alkaa ajatella.

Kaikenlaiset ihmissuhdeongelmat ärsyttää mua tällä hetkellä tavattomasti. Koen että suurimman osan vois korjata puhumalla, mutta puhutaanko? Ei kun ei tässä mitään mä oottelen että tää menee ohi lalalalaa

Ärsyttää, että on itsekin tehnyt samaa: jatkanut, vaikka tietää, että nyt pitäis jo lopettaa anna olla jo

Mistä tietää, koska sitä sisäistä ääntä pitää kuunnella, koska ei? Mistä tietää, koska se sisäinen ääni on vain sekaisin kaikista vanhoista jutuista tai tottunut siihen lähdejolähdejo-mantraan? Miks jotkut ei koskaan tee asioille mitään?

YLEn mainoksessa sanottiin kerran"sano ei, kun pelkäät ja kyllä, kun pelkäät turhaan". Mistä tietää, että pelkää turhaan?

18. toukokuuta 2013

Jos kehenkään ei voi luottaa


"Puskasta hyppää pimeällä puistotiellä väkivaltainen mies, joka käy peittävästi pukeutuneen, selvin päin liikkuvan naisen kimppuun. Nainen huutaa apua ja potkii vastaan.

Tällainen on myytti oikeasta raiskauksesta. Sen tuomitsevat kaikki.

Todellisuudessa vain reilusti alle puolessa poliisin tietoon tulleista raiskauksista tekijä on uhrille tuntematon. Suurin osa raiskauksista tapahtuu kodeissa tutun tekemänä tai tutustumistilanteessa baari-illan jälkeen." 

Lukiessani tätä uutista tuli taas se olo: kehenkään ei voi luottaa. Ei kehenkään.

Jokainen ajattelee, ettei minun perheessä. Ei minun kaverit. Ei minun sukulainen. Ja silti: ihan varmasti niin ajattelivat myös ne, jotka osoitettiin vääräksi. Kyllä, sinun mies. Sinun kaveri. Sinun sukulainen. Luulit, että voit luottaa, mutta ei, et voi.

Kehen voi luottaa? Tätä mietin usein. Voiko kehenään? Onko meistä jokainen tietynlaisen loukkauksen tai kolhun päässä väkivaltaisesta hirviöstä? Mistä sen tietää? Tietääkö mistään?

Luulen, ettei tiedä. Murhaajatkin näyttää aina ihan tavallisilta.

Hirviö. Hullu. Ei-ihminen. Nää on vaarallisia termejä: kun pahiksesta tehdään hirviö, se ei enää ole ihminen. Ei minun sukulainen voisi olla tuommoinen, enkä minä, eikä naapuri. Vain hirviöt. Ei ihmiset. Ja silti: ihmisiä ne uutisten pahiksetkin oli, ennen hirmutekoaan.

Voiko kehenkään luottaa? Ehkei. Mutta. Jos kuka tahansa – siis aivan kuka tahansa, myös sinä ja se sinun kaveri – voi pimahtaa ja tehdä hirmuteon, niin silloinhan on myös mahdollista, että kuka tahansa voi olla tekemättä hirmutekoa.

Jos kehenkään ei voi luottaa, silloin kaikki on samanlaisia: ei-luotettavia. Kääntäen ajateltuna silloin kaikki on myös yhtä luotettavia: jos kehenkään ei voi luottaa, sehän tarkoittaa, että kaikkiin voi luottaa. Ihan yhtä paljon, tai vähän.

Tällaista ajattelen tänään.

11. toukokuuta 2013

Sun kuuluu olla kuten kaikki muutkin

Vähän aikaa sitten yks ihminen sanoi mulle, että pelkää, että musta tulee samanlainen kuin kaikista muistakin. Se ei tarkoittanut sillä varmaan mitään erityistä, mutta tuntui vähän ahdistavalta: pahintahan olis olla ihan tavallinen. Joku, jossa ei oo mitään erityistä.

Juttelin aiheesta toisen kaverini kanssa. Se sanoi näin: tottakai sun pitää olla kun muutkin. IHMINEN. 

Tuli taas jotenkin vähän hölmö olo. Miks aina luulen, että mun pitää olla superihminen, joka ei koskaan suutu ja on aina positiivinen ja kiva? Miks mun pitäis olla? Miks olis niin kamalaa olla tavallinen ja normaali?

Ehkä on aika, että oon vaan ihminen.