10. marraskuuta 2011
8. marraskuuta 2011
Käyttäydy kuin
Mulla on yks ystävä, joka herkästi lajittelee ihmiset "aikuisiin" ja "ei-aikuisiin". Ei-aikuiset on "kakaroita" tai "teinejä". Lajittelu tapahtuu useimmiten käytöksen perusteella.
Oon itekin joskus saanu kuulla, miten jollekulle sanotaan se. Käyttäydy kuin aikuinen! Käyttäydy kuin iso tyttö! Isot tytöt ei huuda, isot pojat ei saa hepuleita. Käyttäydy kuin aikuinen.
Rupesin miettimään, mitä se oikein tarkoittaa. "Käyttäydy kuin aikuinen".
Kerran kotimatkalla näin, kun päälle nelikymppinen nainen huusi joukolle pieniä tyttöjä. Yks niistä tytöistä oli tummaihoinen, ja tää nainen huusi, että "sun perhees ei tänne kuulu painuisitte kotiinne!", humalaisen sössöttävällä äänellä.
Kukaan ei tehny mitään. MÄ en tehny mitään. Tajusin vasta myöhemmin, että mun tehtävä (aikuisena) olis ollut mennä väliin. Mutten mennyt. Koska pelkäsin. Kaduttaa. En voi enää muuttaa sitä.
Oon kerran metrossa istuessani kuunnellut, kun kaks isoa aikuista kaljua miestä väitteli siitä, pitäiskö niiden puukottaa semmone nuori aasialainen kundi, joka istui edempänä. Toinen kalju mies sanoi, että kyllä hän voi puukottaa, se on hänen aatteen mukaista. Toinen sanoi, että älä jumalauta puhu tollasia metrossa.
Me jäätiin yhtä aikaa pois, aasialainen kundi ja minä. Ketään ei puukotettu.
Kerran töihin mennessä jakkupukuinen nainen yritti saada vartijan poistamaan vanhan kadunmiehen metrosta. Ei sillä syytä ollut, ja sitä se vartijakin sanoi: ainoastaan häiritsevästi käyttäytyvät poistetaan. Nainen oli pettynyt.
Mä tykkään teini-ikäisistä. Ne on usein ihastuttavalla tavalla elossa: niitä naurattaa kauheesti ja ne möykkää ja hihittää. Ne hyppii toistensa kimppuun ja painii. Ne lukee yhdessä tekstareita ja soittaa musiikkia tai, kuten viime viikolla, syö yhessä hampurilaista ja antaa sille arvosanoja asiantuntijan elkein. Niitä ei oo vielä hiottu tai jalostettu.
Usein, kun kattelen teini-ikäisiä, mietin, kuka siitä ryhmästä olisin. Kuka noista olis mä. En usein osaa päättää: kaikki vaikuttaa niin elinvoimaisilta, niin avoimilta ja uskaltavilta. Musta kuitenki tuntuu usein teini-ikäiseltä. En oikeen tiedä miks; kai siks, että oon itekseni päättäny käsittää "aikuisuuden" vakavana ja urautuneena elämänvaiheena, jonka aikana vaan maksetaan laskuja ja sitten onkin jo eläke. Silloin ei seikkailla eikä hilluta eikä saada hepuleita. Se on mielikuva, joka ei musta pidä paikkaansa, mutta jota kuitenki ajattelen. Aikuinen, se on tylsä.
Oon itekin joskus saanu kuulla, miten jollekulle sanotaan se. Käyttäydy kuin aikuinen! Käyttäydy kuin iso tyttö! Isot tytöt ei huuda, isot pojat ei saa hepuleita. Käyttäydy kuin aikuinen.
Rupesin miettimään, mitä se oikein tarkoittaa. "Käyttäydy kuin aikuinen".
Kerran kotimatkalla näin, kun päälle nelikymppinen nainen huusi joukolle pieniä tyttöjä. Yks niistä tytöistä oli tummaihoinen, ja tää nainen huusi, että "sun perhees ei tänne kuulu painuisitte kotiinne!", humalaisen sössöttävällä äänellä.
Kukaan ei tehny mitään. MÄ en tehny mitään. Tajusin vasta myöhemmin, että mun tehtävä (aikuisena) olis ollut mennä väliin. Mutten mennyt. Koska pelkäsin. Kaduttaa. En voi enää muuttaa sitä.
Oon kerran metrossa istuessani kuunnellut, kun kaks isoa aikuista kaljua miestä väitteli siitä, pitäiskö niiden puukottaa semmone nuori aasialainen kundi, joka istui edempänä. Toinen kalju mies sanoi, että kyllä hän voi puukottaa, se on hänen aatteen mukaista. Toinen sanoi, että älä jumalauta puhu tollasia metrossa.
Me jäätiin yhtä aikaa pois, aasialainen kundi ja minä. Ketään ei puukotettu.
Kerran töihin mennessä jakkupukuinen nainen yritti saada vartijan poistamaan vanhan kadunmiehen metrosta. Ei sillä syytä ollut, ja sitä se vartijakin sanoi: ainoastaan häiritsevästi käyttäytyvät poistetaan. Nainen oli pettynyt.
Mä tykkään teini-ikäisistä. Ne on usein ihastuttavalla tavalla elossa: niitä naurattaa kauheesti ja ne möykkää ja hihittää. Ne hyppii toistensa kimppuun ja painii. Ne lukee yhdessä tekstareita ja soittaa musiikkia tai, kuten viime viikolla, syö yhessä hampurilaista ja antaa sille arvosanoja asiantuntijan elkein. Niitä ei oo vielä hiottu tai jalostettu.
Usein, kun kattelen teini-ikäisiä, mietin, kuka siitä ryhmästä olisin. Kuka noista olis mä. En usein osaa päättää: kaikki vaikuttaa niin elinvoimaisilta, niin avoimilta ja uskaltavilta. Musta kuitenki tuntuu usein teini-ikäiseltä. En oikeen tiedä miks; kai siks, että oon itekseni päättäny käsittää "aikuisuuden" vakavana ja urautuneena elämänvaiheena, jonka aikana vaan maksetaan laskuja ja sitten onkin jo eläke. Silloin ei seikkailla eikä hilluta eikä saada hepuleita. Se on mielikuva, joka ei musta pidä paikkaansa, mutta jota kuitenki ajattelen. Aikuinen, se on tylsä.
Tunnen vakavia aikuisia. Tunnen aikuisia, jotka ei osaa olla vakavia, vaikka haluais. Tunnen aikuisia, joita nolottaa, jos ne kompastuu julkisella paikalla; tunnen myös aikuisia, jotka saattaa sanoa toisilleen "kato ton persettä" ja sit hihittää päälle.
Tunnen aikuisia, jotka ei oo täysi-ikäisiä. Tunnen täysi-ikäisiä, jotka ei oo aikuisia. Tunnen ihmisiä, jotka jo teininä tiesi, keitä ne on; tunnen aikuisia, jotka ei vieläkään oo löytäny itteään.
Käyttäydy kuin aikuinen, mitä se on?
Ehkä se ei oo mitään; ehkä olis parempi sanoa "käyttäydy inhimillisesti".
6. marraskuuta 2011
5. marraskuuta 2011
Ennen ja jälkeen
3. marraskuuta 2011
Päivän inspiraatio: Näkinpuiston spuge
Löysin tän sattumalta naamakirjasta, johon joku oli sen linkittänyt. Lukekaa ihmeessä koko teksti, vaikka onkin pitkä. On myös hyvin ajatuksiaherättävä.
Lainaus ja koko teksti tässä osoitteessa (on myös yllä linkkinä).
2. marraskuuta 2011
Ehkä ens kerralla
Oon alkanut varovasti tässä testailla sellaista sosiaalisuuden muotoa, että juttelen tuntemattomille metrossa. Jos ne vaikuttaa kivoilta ja keksin jotain sanottavaa, juttelen.
Se on kamalan vaikeaa. Mua hävettää ja nolottaa ja aina on mahdollista, että ne ei vastaakaan. En tiedä, onko se suomalainen mentaliteetti vai asenneilmasto vai mikä hieno sana, mutta aina julkisessa liikennevälineessä toimitaan samoin: jos on vapaita paikkarivejä, mennään niille yksin, ei kenenkään viereen. Jos on pakko mennä samaan penkkiriviin, mennään vastapäätä, ja jos viel mahdollista, ei ihan päittäin toisen kanssa vaan vinoon, viereiselle paikalle. Jos mennään viereen, ei silloinkaan tarttee jutella, koska ikkunan vieressä oleva katsoo aina ulos.
Mä oon alkanut myös tuijottaa ihmisiä. Katsella, miltä ne näyttää. Tosi moni katsoo takaisin.
Eilen näin metrossa semmosen söpön tytön. Sillä oli siniset farkut ja miesten kengät ja se näytti vähän hobitilta, jos ne käyttäis vihreitä silmälaseja. Huomasin, että sekin katselee mua.
Kesti kamalan kauan, ennenko uskalsin sanoa mitään. Tiesin jo ennen sitä sanomista, mitä aion päästää suustani: sen tytön jaloissa oli puinen salkku, joka näytti taidetarvikesalkulta. Siitä aioin kysyä.
Uskalsin avaa suuni vasta muutamaa minuuttia ennen kotia. Hienointa tässä oli se, että se tyttö otti välittömästi nappikuulokkeet korvista, kun huomas, että kysyin jotain.
Mäkin reagoin yleensä heti, jos joku yrittää jutella. Kerran juttelin sellaisen naisen kanssa, joka oli istuttanu puita Islannissa joskus kuuskytluvulla. Miettikää. Jotkut mummit on ylipäätään tosi hyviä. Ne hymyilee ja sitten alkaa heti jutella, kertoo kauppamatkoistaan tai koirasta tai mistä vaan. Juttelin kerran semmoselle tädille, jonka laukussa oli pieni koira; se oli pelastanu sen huonosta kodista ja voittanu sen luottamuksen. Se koira oli purru sitä kerran.
En oo vielä keksiny, miten metroihmisistä saa kaveri-ihmisiä. Numeron tai nimen kysyminen tuntuu aina vähän pervolta stalkkaajalta. Lisäks se voi tuntua iskemiseltä.
Yks tyttö pyysi mua kerran Facebook-kaveriksi. Silläkin oli laukussa roikkumassa pehmoeläimiä, niinku mulla. Se jutteli niistä, ja töistään. Sen nimi oli Pilvi. Se oli kiva, mutten kuitenkaan halunnu olla sen Facebook-kaveri. Miksen? Miks pelottaa niin paljon? Miks se on niin outoa, yrittää avautua jollekin? Mistä ystäviä saa?
Siellä puisessa salkussa oli erilaisia maaleja. Se tyttö oli ollu maalaamassa. Kun se oli vastannu mun kysymykseen, se jatkoi sitä kysymällä mun laukusta. Se tuntui mukavalta. Me yritettiin yhdessä olla sosiaalisia.
Kun jäin pois, pyysin anteeks sitä, etten ollu aiemmin uskaltanu aloittaa keskustelua.
"Ei se mitään", se sanoi.
"Nähdään", mä sanoin.
Ehkä ens kerralla voisin kysyy jo sen nimen.
1. marraskuuta 2011
31. lokakuuta 2011
30. lokakuuta 2011
28. lokakuuta 2011
26. lokakuuta 2011
21. lokakuuta 2011
Anteeksi en voi auttaa
Yks päivä olin lähdössä kotoa, kun mun enemmän ja vähemmän kestohumalainen naapuri pyysi mua katsomaan sen tietokonetta. Siinä oli kuulemma vikaa. Pieni mies seisoi rappusissa semihaisevana ja käsi paketissa ja pyysi mua kotiinsa auttamaan.
Tiiätteks, mitä aattelin ekana? Aattelin, että miten pääsen karkuun. Aattelin, etten mä voi ton kotiin mennä, se raiskaa/tappaa/ryöstää mut.
Se mies ei kuitenkaan antanu periks. Ei menis kauaa, voisin vähän vaan vilkaista. Lopulta suostuin menemään sen asunnon ovelle. Sisään en aikonu mennä, ei, sehän ois vaarallista ja mulle vois käydä jotain.
No, menin sitte kuitenkin. (Jätinmennessäni ulko-oven auki. Että pääsis juoksemaan karkuun. Fiksua, eiks?)
Se oli ihan tavallinen keski-ikäisen koti. Siellä haisi pahalta ja oli semmone kuvioitu matto, joka kaikilla vähä vanhemmilla on olohuoneessa. Putkitelkkarista tuli luonto-ohjelmaa.
Miehellä oli kaks läppäriä: toinen oli hajonnu, toinen oli toiminnassa mutta siinä ei ollu virusturvaa. Tuijoteltiin sitä hajonnutta läppäriä ja kokeilin vikasietotilakäynnistystä, koska en osannu muutakaan. Ei auttanu.
Mies pyysi mua asentamaan toiselle koneelle virusturvan, että vois maksaa laskuja. Oli kuulemma kirjallinen ohjekin. Epäröin, mutta suostuin lopuks, koska näemmä mua ei ollut vielä tapettu tai ryöstetty.
Virustorjuntaa siinä lataillessani istuin lopulta sen miehen sohvalle. Se oli vanha sohva ja vähän nuhjunen. Mies sanoi heti, että juu, istu vaan. Sitten se alkoi jutella: käsi oli paketissa ja sairaseläke päällä ja hän ei oikein missään käy, lähikaupassa vaan, hakemassa ruokaa. Ja kaljaa. Se kuulemma helpottaa.
Huomautin, että ulko-ovi on auki. Alkoi tuntua typerältä, että se on. Mähän olin vielä elossa.
Tuijotettiin virusohjelman latauspalkkia. Mies jutteli sukulaisista ja ystävistä, jotka asuu kauempana. Jutteli myös "naapurin Pekasta". Pekka on munkin naapuri, mutta enpä oo tutustunu. Tai ees nähny. Ei hajuakaan, kuka Pekka on.
Kun olin valmis sen asennukseni kanssa, mies oli hyvin kiitollinen. Se hääräs ympäri asuntoa ja toivoi kauheasti, että sillä olis jotain, mitä antaa mulle kiitokseksi. Sanoin, etten tarvi mitään. Mies lupasi, että voi joskus auttaa mua jossakin, jos tarvitsee. Sanoin, että laitetaan tää sit piikkiin. Mies nauroi. Mä nauroin.
Miehellä ei ollu antaa mulle mitään, mutta silti se oli jo antanut mulle niin paljon. Se oli näyttänyt mulle, kuka oon: oon nainen, joka pelkää naapuriaan. Oon nainen, joka ei halua auttaa, koska se on pelottavaa ja epäkätevää ja viivyttää omia menoja. Oon nainen, joka nähdessään verkkareihin pukeutuneen käsi paketissa olevan noin 165 senttiä pitkän miehen ajattelee ensimmäisenä, että "toi tappaa ja raiskaa mut".
Oon nainen, joka ei tunne naapurin Pekkaa, vaikka luulee olevansa niin avoin ja ystävällinen ja innokas oppimaan uutta. Oon nainen, jonka täytyis herätä, katsoa itseään ja kysyä, onks kaikki tää pelko todella tarpeen, onks kaikki nää ennakkoluulot todella tarpeen? Kuka mä oikein oikeasti olen? Mä luulen olevani tosi mukava ja urhea ja auttavainen, mutta oonko? Oonko todella?
Kiitos, naapurin mies. En oikeen osaa sanoa muuta. Paitsi: anteeks, naapurin mies. Anteeks, että ajattelin sua ensisijaisesti uhakana ja pelottavana. Anteeks, etten ajatellu, että oot ihminen.
Tiiätteks, mitä aattelin ekana? Aattelin, että miten pääsen karkuun. Aattelin, etten mä voi ton kotiin mennä, se raiskaa/tappaa/ryöstää mut.
Se mies ei kuitenkaan antanu periks. Ei menis kauaa, voisin vähän vaan vilkaista. Lopulta suostuin menemään sen asunnon ovelle. Sisään en aikonu mennä, ei, sehän ois vaarallista ja mulle vois käydä jotain.
No, menin sitte kuitenkin. (Jätinmennessäni ulko-oven auki. Että pääsis juoksemaan karkuun. Fiksua, eiks?)
Se oli ihan tavallinen keski-ikäisen koti. Siellä haisi pahalta ja oli semmone kuvioitu matto, joka kaikilla vähä vanhemmilla on olohuoneessa. Putkitelkkarista tuli luonto-ohjelmaa.
Miehellä oli kaks läppäriä: toinen oli hajonnu, toinen oli toiminnassa mutta siinä ei ollu virusturvaa. Tuijoteltiin sitä hajonnutta läppäriä ja kokeilin vikasietotilakäynnistystä, koska en osannu muutakaan. Ei auttanu.
Mies pyysi mua asentamaan toiselle koneelle virusturvan, että vois maksaa laskuja. Oli kuulemma kirjallinen ohjekin. Epäröin, mutta suostuin lopuks, koska näemmä mua ei ollut vielä tapettu tai ryöstetty.
Virustorjuntaa siinä lataillessani istuin lopulta sen miehen sohvalle. Se oli vanha sohva ja vähän nuhjunen. Mies sanoi heti, että juu, istu vaan. Sitten se alkoi jutella: käsi oli paketissa ja sairaseläke päällä ja hän ei oikein missään käy, lähikaupassa vaan, hakemassa ruokaa. Ja kaljaa. Se kuulemma helpottaa.
Huomautin, että ulko-ovi on auki. Alkoi tuntua typerältä, että se on. Mähän olin vielä elossa.
Tuijotettiin virusohjelman latauspalkkia. Mies jutteli sukulaisista ja ystävistä, jotka asuu kauempana. Jutteli myös "naapurin Pekasta". Pekka on munkin naapuri, mutta enpä oo tutustunu. Tai ees nähny. Ei hajuakaan, kuka Pekka on.
Kun olin valmis sen asennukseni kanssa, mies oli hyvin kiitollinen. Se hääräs ympäri asuntoa ja toivoi kauheasti, että sillä olis jotain, mitä antaa mulle kiitokseksi. Sanoin, etten tarvi mitään. Mies lupasi, että voi joskus auttaa mua jossakin, jos tarvitsee. Sanoin, että laitetaan tää sit piikkiin. Mies nauroi. Mä nauroin.
Miehellä ei ollu antaa mulle mitään, mutta silti se oli jo antanut mulle niin paljon. Se oli näyttänyt mulle, kuka oon: oon nainen, joka pelkää naapuriaan. Oon nainen, joka ei halua auttaa, koska se on pelottavaa ja epäkätevää ja viivyttää omia menoja. Oon nainen, joka nähdessään verkkareihin pukeutuneen käsi paketissa olevan noin 165 senttiä pitkän miehen ajattelee ensimmäisenä, että "toi tappaa ja raiskaa mut".
Oon nainen, joka ei tunne naapurin Pekkaa, vaikka luulee olevansa niin avoin ja ystävällinen ja innokas oppimaan uutta. Oon nainen, jonka täytyis herätä, katsoa itseään ja kysyä, onks kaikki tää pelko todella tarpeen, onks kaikki nää ennakkoluulot todella tarpeen? Kuka mä oikein oikeasti olen? Mä luulen olevani tosi mukava ja urhea ja auttavainen, mutta oonko? Oonko todella?
Kiitos, naapurin mies. En oikeen osaa sanoa muuta. Paitsi: anteeks, naapurin mies. Anteeks, että ajattelin sua ensisijaisesti uhakana ja pelottavana. Anteeks, etten ajatellu, että oot ihminen.
Ps. Otsikko on muuten Apulannan biisistä En voi auttaa
16. lokakuuta 2011
13. lokakuuta 2011
11. lokakuuta 2011
Tätä mä ajattelen
Mulle on usein sanottu, et ajattelen liikaa. Se lienee totta. Ajattelen. Kun näen ihmisiä, ajattelen; kun näen eläimiä, ajattelen. Liikennevälineissä ajattelen; sängyssä ennen unta ajattelen. Ajattelen lukemiani kirjoja. Elokuvia. Ajattelen maisemia, tulevaisuutta, menneisyyttä, haaveita, töitä.

Tätä mä ajattelen
Oon koskaan miettiny et kun katsot taivaalle, siellä ei oo mitään sinistä seinää vaan tilaa nii paljon ku voit vaan käsitttää, tai et
Me haudataan toisiamme, kunnes itse kuollaan. Sitten muut jatkaa sitä samaa: hautaa toisiaan, suree, jatkaa elämää. Hautaa toisiaan, suree, jatkaa elämää.
Mitä sun paras ystävä tekee nyt? Entä mummi? Kummitäti? Ne on olemassa nytkin, vaikkei ne oo tässä. Onko ne koneella, television edessä, nukkumassa? Mitä niillä on päällä?
Kuka mun naapuri on ja mitä se nyt tekee?
Kuka teki tän kankaan mun paitaa varten? Missä se asuu? Saako se tarpeeks ruokaa, ollenkaan ruokaa, tietääkse, mikä on tietokone?
Miks mulla on kaikkee ja joillain ei oo mitään?
Miks mä synnyin Suomeen enkä Afrikkaan?
Mitä mun kehossa tapahtuu nyt?
Mistä mun aivot tietää vaipua uneen, miks ne osaa herättää mut?
Kauanko se mies metrossa on juonu? Kuinka kauan se on ollu joka päivä kännissä? Miks se on joka päivä kännissä? Onks sillä koti? Kuuntelisko se mua, jos sanoisin, et se voi myös lopettaa?
Itkeekö ne ihmiset, joiden kaa irkkaan, sillon ku me jutellaan ja mä en vaan tiedä sitä?
Kuka sä oot?
Mitä sä ajattelet?
Oon koskaan miettiny et kun katsot taivaalle, siellä ei oo mitään sinistä seinää vaan tilaa nii paljon ku voit vaan käsitttää, tai et
Me haudataan toisiamme, kunnes itse kuollaan. Sitten muut jatkaa sitä samaa: hautaa toisiaan, suree, jatkaa elämää. Hautaa toisiaan, suree, jatkaa elämää.
Mitä sun paras ystävä tekee nyt? Entä mummi? Kummitäti? Ne on olemassa nytkin, vaikkei ne oo tässä. Onko ne koneella, television edessä, nukkumassa? Mitä niillä on päällä?
Kuka mun naapuri on ja mitä se nyt tekee?
Kuka teki tän kankaan mun paitaa varten? Missä se asuu? Saako se tarpeeks ruokaa, ollenkaan ruokaa, tietääkse, mikä on tietokone?
Miks mulla on kaikkee ja joillain ei oo mitään?
Miks mä synnyin Suomeen enkä Afrikkaan?
Mitä mun kehossa tapahtuu nyt?
Mistä mun aivot tietää vaipua uneen, miks ne osaa herättää mut?
Kauanko se mies metrossa on juonu? Kuinka kauan se on ollu joka päivä kännissä? Miks se on joka päivä kännissä? Onks sillä koti? Kuuntelisko se mua, jos sanoisin, et se voi myös lopettaa?
Itkeekö ne ihmiset, joiden kaa irkkaan, sillon ku me jutellaan ja mä en vaan tiedä sitä?
Kuka sä oot?
Mitä sä ajattelet?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)