Kuuntelen tässä urkujen soitantaa. Mulla ei ole urkuja.
Naapurilla on.
Mä pidän siitä, että naapurista kuuluu ääniä. Se rauhoittaa mua. Lapsena mummolassa oli niin hiljaista, että tuntui kuin pää räjähtäis siitä miten korvat soi. Siellä oltiin korvessa, eikä ohi mennyt autoja öisin. Koskaan.
Mä pidän siitä, että yläkerrassa vähän kolisee. Pidän siitä, jos vähän musiikkia kuuluu seinän läpi. Myös juhlien äänet on kivoja.
Huuto ei ole. Eikä riitely. Niitä oon kuullut aika harvoin.
Yhdessä asunnossa kuuli naapurin seinäkellon. Ja pesukoneen. Whrr whrr whrr.
Täällä kuuluu usein monotonista musiikkia. Mietin, mitä ne kuuntelee, vai opetteleeko ne soittamaan, samaa riffiä uusiks uusiks uusiks uusiks.
Pihassa joskus lapset kirkuu. On se törkeää kun ei kotonaan saa olla rauhassa, on ilon ympäröimänä
Se oli sarkasmia
Pakolaiskeskustelussa näin yks päivä mielipiteen, se meni jotenkin näin: Ottaisitko SINÄ 300 tuntematonta naapuriisi? Öö, ottaisin, sitä kutsutaan kaupunkiasumiseksi.
Niimpä.
Mä tervehdin tahallani kaikkia ja vilkuttelen niille. Hississä yritän sanoa ees että NO MIHIN KERROKSEEN LAITETAAN. Nää on munkin ihmisiä.
Oltiin tulossa saunasta, niin ilmoitustaululla oli lappu. Iso, vaaleanpunainen. Hatarat tikkukirjaimet. MEILLÄ ON MUISTOTILAISUUS ANTEEKSI JOS TULEE METELIÄ.
Ilmeisesti elämä on sellaista, että muistotilaisuus voi olla häiriö. On se kamalaa kun elämä jatkuu ja eletään ja ollaan ja muistellaan, olisitte hiljaa saatana
Kiitos äänistäsi, naapuri. Kiitos, ettei öisin tarvi olla yksin täällä. Tiedän, että viiden metrin päässä on Joku. Jolla on urut.
Se on myös hyvä soittamaan.
Yks ilta tulin kotiin. Oli jo pimeää. Katsoin taloani ja näin naapurin olohuoneen seinästä suikaleen.
Sillä on sama tapetti kuin mulla. Se nauratti. Me ollaan ehkä vähän samanlaisia, ainakin tapettien suhteen.
Ajattelin viedä tästä ilmoitustaululle lapun. Siihen tapettiin kirjoitetun. Hei, hieno tapetti sulla, tee: samanlaisen omistaja.
Se vois olla kivaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ystävä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ystävä. Näytä kaikki tekstit
21. lokakuuta 2015
9. lokakuuta 2015
Kun ei ole pakko mennä töihin
Yks päivä Hesarissa kirjoitettiin reippaan tytön syndroomasta. Yhtäkkiä FB oli täynnä ihmisiä, jotka tunnisti itsensä tekstistä.
Mä olen aina ollut reipas. Tosi reipas. Superreipas. On ollut pakkokin: lapsuudessa elämä oli kaoottista ja kiireistä, oli vain yksi huoltaja ja kamalasti velkaa. Siinä oppii pian, että osaa ja pystyy yksin. Pärjää. Kykenee.
Osaan tehdä läksyt itse. Osaan lukea kokeeseen itse. Osaan käydä iltalenkillä itse. Osaan katsoa telkkaria itse.
Tää ei johdu siitä, että mut olis hylätty tai mulle olis tehty tahallaan pahaa. Tilanteet vaan on olleet sellaisia, ettei ole vaihtoehtoja. Ei aina ole.
Nautin edelleen nyt aikuisena siitä, että saan tehdä asioita yksin. Vasta viime vuosina oon oppinut, ettei niitä tartte tehdä yksin. Voi pyytää apua.
Edelleen, kun mulle sanotaan "et sä ole yksin", tulee parku. Itkuolo. Se tuntuu niin raastavalta, samalla vähän nolottaa kun onkin heikko, samalla tuntuu tosi hyvältä.
Yks päivä olin vihainen, kun en löytänyt erästä tavaraa himastani. Oon opetellut ilmaisemaan, kun oon suuttunut, vaikka syy tuntuis tyhmältä ja yleensä ainahan se tuntuu, se on toinen tarina. Puhisin siis ärtyneenä ympäri kämppää.
Yhtäkkiä mut otettiin syliin. Sanottiin "minä ymmärrän että sinä olet kiukkuinen. Se on ihan ok".
Nytkin meinaa tulla itku, kun ajattelen sitä. Silloinkin tuli.
Aina välillä luen juttuja, joissa pohditaan, kauanko isän tai äidin pitää olla kotona lapsen kanssa, kauanko saa olla, saako ylipäätään olla, onko se tuottavaa tai edullista.
Ettekste tajua, miten onnekkaita ootte, jos teillä on äiti kotona? Tai isä? Koko ajan? Aina? Siis ihan oikeastiko joku luulee, että äidin kotiaika olis HAITTA?
En osaa ees kuvitella, millaista olis, jos joku ois ollut huoltamassa ihan. Koko. Ajan. Kaikille se ei oo mahdollista. Joskus ei vaan voi jäädä kotiin, ei vaan voi olla lapsen kanssa, ei vaan ole mahdollisuutta. Vaikka haluais.
Yks päivä kuuntelin erään äidin puhetta siitä, kuinka hän ei ikinä antais tuntemattoman ihmisen tulla hoitamaan pientä lastaan koko päiväksi, koska lapselle vois tulla hylkäämisen kokemus. Kuuntelin ihan superhämmentyneenä. Se arvostuksen määrä, mitä koin. Se hämmennyksen määrä. Tunne siitä, että voiks joku oikeasti elää noin, siis vain päättää, että ei anna lasta jonkun hoitoon? On vaihtoehtoja, on joustoa. Ei tarvitse anoa apua siltä mummolta, joka nyt sattuu olemaan vapaana. Ei tarvitse tehdä kompromissia, koska VOI VALITA TOISIN.
Tajuatko, mikä rikkaus se on? Tajuatko? Tajuatko, miten ONNEKASTA on, jos on turvaverkko ja voi valita? Voi valita myös, meneekö töihin, ei ole pakko mennä? Etkö ymmärrä, mitä ihanaa vapautta se on?
Kaikki ei ymmärrä. Elämät menee eri tavoilla eikä kaikkia asioita, kuten sitä ettei oo vaihtoehtoja, pääse kokemaan.
Kunpa tajuaisit, miten onnekasta sekin on.
Kiltin tytön syndrooma on monelle tuttu, mutta reippaan tytön tarina tuntemattomampi. Tuntemattomampi siksi, koska reippaiden tiedetään pärjäävän ihan itsekseenkin. Ehkä pärjäävätkin, mutta jäävät samalla suuresti näkymättömiksi. Reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän.
Mä olen aina ollut reipas. Tosi reipas. Superreipas. On ollut pakkokin: lapsuudessa elämä oli kaoottista ja kiireistä, oli vain yksi huoltaja ja kamalasti velkaa. Siinä oppii pian, että osaa ja pystyy yksin. Pärjää. Kykenee.
Osaan tehdä läksyt itse. Osaan lukea kokeeseen itse. Osaan käydä iltalenkillä itse. Osaan katsoa telkkaria itse.
Tää ei johdu siitä, että mut olis hylätty tai mulle olis tehty tahallaan pahaa. Tilanteet vaan on olleet sellaisia, ettei ole vaihtoehtoja. Ei aina ole.
Nautin edelleen nyt aikuisena siitä, että saan tehdä asioita yksin. Vasta viime vuosina oon oppinut, ettei niitä tartte tehdä yksin. Voi pyytää apua.
Havahduin puistossa. Luin työmeiliä kännykästä, mistä syystä en huomannut, että 11-kuukautinen poikani oli jo lopen kyllästynyt keinumaan ja odotti kädet ylhäällä isän nostavan pois keinusta. Häveten panin kännykän taskuun ja vilkaisin, ettei kukaan nähnyt. Ei nähnyt. Sillä jokaista puistossa leikkivää lasta kohden istui aikuinen penkillä ja näpräsi puhelinta.
Edelleen, kun mulle sanotaan "et sä ole yksin", tulee parku. Itkuolo. Se tuntuu niin raastavalta, samalla vähän nolottaa kun onkin heikko, samalla tuntuu tosi hyvältä.
Yks päivä olin vihainen, kun en löytänyt erästä tavaraa himastani. Oon opetellut ilmaisemaan, kun oon suuttunut, vaikka syy tuntuis tyhmältä ja yleensä ainahan se tuntuu, se on toinen tarina. Puhisin siis ärtyneenä ympäri kämppää.
Yhtäkkiä mut otettiin syliin. Sanottiin "minä ymmärrän että sinä olet kiukkuinen. Se on ihan ok".
Nytkin meinaa tulla itku, kun ajattelen sitä. Silloinkin tuli.
Olen välillä etsinyt töitä ja hakenutkin niitä, mutta on ollut aika vaikeaa löytää ylipäätään työpaikkailmoituksia, joihin ensinnäkin minun työkokemuksellani ja/tai koulutuksellani voisi hakea ja toisekseen jotka läpäisisivät seulani.
Niin, minulla on seula, kriteerilista, eli en suostu myymään sieluani rahan edessä!
Aina välillä luen juttuja, joissa pohditaan, kauanko isän tai äidin pitää olla kotona lapsen kanssa, kauanko saa olla, saako ylipäätään olla, onko se tuottavaa tai edullista.
Ettekste tajua, miten onnekkaita ootte, jos teillä on äiti kotona? Tai isä? Koko ajan? Aina? Siis ihan oikeastiko joku luulee, että äidin kotiaika olis HAITTA?
En osaa ees kuvitella, millaista olis, jos joku ois ollut huoltamassa ihan. Koko. Ajan. Kaikille se ei oo mahdollista. Joskus ei vaan voi jäädä kotiin, ei vaan voi olla lapsen kanssa, ei vaan ole mahdollisuutta. Vaikka haluais.
Yks päivä kuuntelin erään äidin puhetta siitä, kuinka hän ei ikinä antais tuntemattoman ihmisen tulla hoitamaan pientä lastaan koko päiväksi, koska lapselle vois tulla hylkäämisen kokemus. Kuuntelin ihan superhämmentyneenä. Se arvostuksen määrä, mitä koin. Se hämmennyksen määrä. Tunne siitä, että voiks joku oikeasti elää noin, siis vain päättää, että ei anna lasta jonkun hoitoon? On vaihtoehtoja, on joustoa. Ei tarvitse anoa apua siltä mummolta, joka nyt sattuu olemaan vapaana. Ei tarvitse tehdä kompromissia, koska VOI VALITA TOISIN.
Tajuatko, mikä rikkaus se on? Tajuatko? Tajuatko, miten ONNEKASTA on, jos on turvaverkko ja voi valita? Voi valita myös, meneekö töihin, ei ole pakko mennä? Etkö ymmärrä, mitä ihanaa vapautta se on?
Kaikki ei ymmärrä. Elämät menee eri tavoilla eikä kaikkia asioita, kuten sitä ettei oo vaihtoehtoja, pääse kokemaan.
Kunpa tajuaisit, miten onnekasta sekin on.
5. elokuuta 2015
Ei aina tarvii olla tylsä
Kumman valitsisit?
Tämän...
...vai tämän?
Apua ja hyvyyttä voi jakaa ja siihen voi kannustaa myös epätylsällä tavalla.
Nämäkin kuvat olen ottanut itse.
21. heinäkuuta 2015
En anna vaihtoehtoa
Kerron tässä nyt salaisuuden: ei ole suoran kysymyksen voittanutta.
Yks ilta kaveri oli kylässä ja olisin vähän jo halunnut olla yksin mutta kun ei voi sanoa ja eihän se sovi soo. En siis sanonut mitään.
Yhtäkkiä kaveri itse sanoi. "Sano vaan kun haluat että lähen, että haluat olla rauhassa". Sain sanottua, että kohta vois.
En oo hetkeen arvostanut ketään niin paljon.
Mäkin teen sitä, että sanon että jokin on ihan ok, vaikka oikeesti haluaisin sanoa että no ei tod. Siksi oon ottanut tavaksi kysyä suoraan: haluatko sä oikeasti mennä näihin juhliin, ahdistaako sua, oletko masentunut.
Joskus jengi silti kieltää. No EN OO HÖH. Sit aattelen, että ainakin kysyin ja ne tietää et ehkä oon huomannu ja tiedän.
Suorassa kysymyksessä on yks vika. Siihen tarvitaan suora vastaus, ja jos ihminen on masentunut, ahdistunut ja häpeissään, sellaista ei ehkä tuu.
Ei ei kaikki on ihan ok. Joojoo lähde vaan. Ei sun tarvii jäädä.
Kerran yks sukulainen kuoli. Kysyin kotipihassa sen perheenjäseneltä, että jäänkö sun kanssa. Ei ei, sanoi perheenjäsen, ei tarvi.
En jäänyt. Myöhemmin mietin että hitto, miksen. Miks ees kysyin. Ei se oo kysymyksen asia, silloin vain jäädään.
Älä anna mahdollisuutta hävetä ja peittää heikkoutta. Älä anna vaihtoehtoa, minä jään, deal with it.
Isossa ja vakavassa tilanteessa ei kantsi kysyä. Kantsii vain tehdä. Minä siivoan nyt anna minä teen ruoan hei mä pesin nämä tiskit.
Voi ne silti sanoa, että no höh miksi ei tarvitse. Muttei se haittaa.
Yks ilta kaveri oli kylässä ja olisin vähän jo halunnut olla yksin mutta kun ei voi sanoa ja eihän se sovi soo. En siis sanonut mitään.
Yhtäkkiä kaveri itse sanoi. "Sano vaan kun haluat että lähen, että haluat olla rauhassa". Sain sanottua, että kohta vois.
En oo hetkeen arvostanut ketään niin paljon.
Mäkin teen sitä, että sanon että jokin on ihan ok, vaikka oikeesti haluaisin sanoa että no ei tod. Siksi oon ottanut tavaksi kysyä suoraan: haluatko sä oikeasti mennä näihin juhliin, ahdistaako sua, oletko masentunut.
Joskus jengi silti kieltää. No EN OO HÖH. Sit aattelen, että ainakin kysyin ja ne tietää et ehkä oon huomannu ja tiedän.
Aiemmin on ollut vahvemmin sellainen ajatus, että joillakin meistä menee
Huonosti ja meidän pitää tehdä sille jotakin. Nyt näyttää siltä, että on vahvistunu sellainen asennoitusmistapa, että tuolla jossain meidän ulkopuolella on niitä joilla menee huonosti. Maailmat erkaantuvat.
Ei ei kaikki on ihan ok. Joojoo lähde vaan. Ei sun tarvii jäädä.
Kerran yks sukulainen kuoli. Kysyin kotipihassa sen perheenjäseneltä, että jäänkö sun kanssa. Ei ei, sanoi perheenjäsen, ei tarvi.
En jäänyt. Myöhemmin mietin että hitto, miksen. Miks ees kysyin. Ei se oo kysymyksen asia, silloin vain jäädään.
Älä anna mahdollisuutta hävetä ja peittää heikkoutta. Älä anna vaihtoehtoa, minä jään, deal with it.
Isossa ja vakavassa tilanteessa ei kantsi kysyä. Kantsii vain tehdä. Minä siivoan nyt anna minä teen ruoan hei mä pesin nämä tiskit.
Voi ne silti sanoa, että no höh miksi ei tarvitse. Muttei se haittaa.
12. huhtikuuta 2015
Hei kaverit, entäs minä
Vähän aikaa sitten lehdessä oli juttu tytöstä, joka ei saanut kutsua synttäreille.
Tunnistan itseni tästä tytöstä. En siinä mielessä, että muut nännättelis mulle että no missäs sinun kutsus on, vaan siinä, millaista on jäädä ulos.
Kerran olin sukuloimassa viikonloppuna, ja perjantai-iltana Facebookiin alkoi tippua bilekuvia. Kaikki työkaverit oli siellä. En ollut edes kuullut tästä illanvietosta.
Aivot järkeili että no ethäsää ois ees päässyt, täällä oot sukuloimassa, mitä väliä. Tunteet sanoo että miksei mulle voinut edes sanoa, miksei voi edes kutsua, eikö mua haluta paikalle
Kerran kaveri kysyi, että kai oon tulossa laivamatkalle. Kysyin, että mille. Kävi ilmi, että erinäisten suhdesekaistusten vuoksi mua ei ollut kutsuttu ollenkaan. Ettei tuu tilanne.
Aivot järkeili että no ei täs nyt mitään älä nyt kato. Tunteet sano että jumalauta jos asia olis vaan selitetty, niin olisinhan mä ymmärtänyt. Että sä et nyt voi tulla koska XYZ.
Kerran lounaalla kaverit kehitteli illan suunnitelmia porukassa. Ainoa, joka ei ollut menossa mukaan, olin minä. Söin siinä sitten ja yritin vaikuttaa innostuneelta. Aivot sano että onhan sitä ihmisillä omiakin menoja ja tunteet sano että miksei ne menot oo koskaan mun kanssa, miksei
Vietän itsekin aikaa tiettyjen tyyppien kanssa, enkä usein tuu edes ajatelleeks, että pitäis varmaan kutsua mukaan myös tyypit sejase ja tuojatää. Sit tommosissa tilanteissa, kun on itse se ulkopuolinen, yhtäkkiä kirpaisee. Tältä niistä varmaan tuntuu sit kun en soita.
Miten sitä voi herätä vasta, kun se tapahtuu itselle? Miks tuntuu, että just mulle ollaan epäreiluja, vaikka ite oon samalla tavalla epäreilu?
Ei aina voi ottaa kaikkia mukaan ja se on ihan okei. Mutta jos joskus tulis ees mieleen kysyä, kaikilla olis ehkä vähän kivempaa.
– Hän ei ole saanut siis ainuttakaan synttärikutsua esikoulunsa aikana. Tästä on tullut jo vitsi lastenkin keskuudessa. Lapset huutavat Miralle päin naamaa, miksei hän saa kutsua, ja henkilökunta ei puutu asiaan millään tavalla, äiti sanoo.
Kiusattu 6-vuotias Mira jäi ilman synttärikutsua jo viidettä kertaa: ”Lapset huusivat ja osoittivat”
Tunnistan itseni tästä tytöstä. En siinä mielessä, että muut nännättelis mulle että no missäs sinun kutsus on, vaan siinä, millaista on jäädä ulos.
Kerran olin sukuloimassa viikonloppuna, ja perjantai-iltana Facebookiin alkoi tippua bilekuvia. Kaikki työkaverit oli siellä. En ollut edes kuullut tästä illanvietosta.
Aivot järkeili että no ethäsää ois ees päässyt, täällä oot sukuloimassa, mitä väliä. Tunteet sanoo että miksei mulle voinut edes sanoa, miksei voi edes kutsua, eikö mua haluta paikalle
Kerran kaveri kysyi, että kai oon tulossa laivamatkalle. Kysyin, että mille. Kävi ilmi, että erinäisten suhdesekaistusten vuoksi mua ei ollut kutsuttu ollenkaan. Ettei tuu tilanne.
Aivot järkeili että no ei täs nyt mitään älä nyt kato. Tunteet sano että jumalauta jos asia olis vaan selitetty, niin olisinhan mä ymmärtänyt. Että sä et nyt voi tulla koska XYZ.
Kerran lounaalla kaverit kehitteli illan suunnitelmia porukassa. Ainoa, joka ei ollut menossa mukaan, olin minä. Söin siinä sitten ja yritin vaikuttaa innostuneelta. Aivot sano että onhan sitä ihmisillä omiakin menoja ja tunteet sano että miksei ne menot oo koskaan mun kanssa, miksei
Vietän itsekin aikaa tiettyjen tyyppien kanssa, enkä usein tuu edes ajatelleeks, että pitäis varmaan kutsua mukaan myös tyypit sejase ja tuojatää. Sit tommosissa tilanteissa, kun on itse se ulkopuolinen, yhtäkkiä kirpaisee. Tältä niistä varmaan tuntuu sit kun en soita.
Miten sitä voi herätä vasta, kun se tapahtuu itselle? Miks tuntuu, että just mulle ollaan epäreiluja, vaikka ite oon samalla tavalla epäreilu?
Ei aina voi ottaa kaikkia mukaan ja se on ihan okei. Mutta jos joskus tulis ees mieleen kysyä, kaikilla olis ehkä vähän kivempaa.
6. helmikuuta 2015
Älä sulje sitä ovea
Onks sulla koskaan ollu ystävää, josta oot aatellu silleen "jes, tälle voin kertoa KAIKEN. Kaiken." Tai ehk oot ollu silleen "tälle mä voisin ehkä kertoo kaiken, ehkä voisin, ehkä."
Sit se ystävä sanoo lauseen kuten "en koskaan vois olla jonkun ystävä, jos se on ollut toinen nainen" tai "en vaan ymmärrä ihmisiä, jotka tekee abortin" tai "pettäjät on pahoja ihmisiä" ja tiiät, tiiät, että se ovi on nyt kiinni klik sä et voi kertoa et koskaan
Se, että se ovi menee kiinni, on mun mielestä tavallaan harhaa. Harhaa, joka syntyy siitä, että ystävä ajattelee paria asiaa.
Se ajattelee, että suunnittelemattomia raskauksia ei satu meille, ne sattuu noille.
Ehkä se ajattelee, että me ollaan hyviä ihmisiä ei me tehdä sellaista. Pahaa tekee jotkut MUUT ei ME ei minun ystäväpiirissäni oo sellaisia
Sitä kärkkäästi sanoo, että tukee kaveria MISSÄ VAAN siis ihan missä vaan, ja samalla latelee totuuksia, kuten "pettäjät pitäis tappaa".
No, mitä jos se sun kaveri onkin kerran kännissä tehnyt niin, mitä sitten, vieläkö tapetaan häh
Kuulin semmosesta tilastosta, jonka mukaan raiskaus koskettaa jokaista meistä joko suoraan (kaveri koki sen) tai epäsuoraan (kaverin kaveri koki sen).
Mieti sitä hetki. Mieti niitä ihmisiä, joita on sun töissä ja taloyhtiössä ja kaverin kotona. Kuka se niistä on?
Ootko sanonut jollekin niistä, ettei naisen kannattais mennä kännissä baariin?
Mitä jos se ihminen oli SE IHMINEN ai niin mutta eihän nää asiat tapahdu mulle ne tapahtuu joillekin muille
On helppoa laittaa ittensä ja kaverinsa jalustalle. Ajatella, että me ollaan tällaisia hyviä ihmisiä jotka ei tee pahoja typeriä asioita, niitä tekee rikolliset ja känniset ämmät ei me
On helppoa olla parempi kuin muut. Se vaatii lähinnä sitä, että kertoo ääneen, mitä ei hyväksy: minun lähipiiriin ei koskaan tulis HIV-positiivinen ihminen minä en kattele pettäjiä no en ole rasisti mutta eihän ne nyt ole ihmisiä ollenkaan
Ja se ovi menee kiinni. Tärkeä ovi. Sellainen ovi, joka ehkä olis auttanut toista ihmistä, ihmistä, joka uskoi sun rakkauteen ja siihen, että sä et tuomitse. Että sä rakastat.
Multa on mennyt ovia kiinni. On muutamia ihmisiä, joille en kerro tiettyjä asioita elämästäni, koska tiedän niiden kannan asiaan. Tiedän, mitä ne on sanoneet.
Tiedän, että se ovi on harhaa ja se vois aueta. En vaan jaksa tukea tarvitessani muuttua yhtäkkiä keskustelussa siks osapuoleksi, jonka täytyy selittää, järkeistää maailmaa ja vakuuttaa, että olen minä vielä se sama ihminen jonka sinä olet pannut jalustalle oon mä vielä hyvä no se oli vaan yks kerta
Olenko mä edes se ihminen? Se, ketä te pidätte niin hyvänä? Kun eihän meidän kaveripiirissä OLE ilkeitä ihmisiä
Kannattaa kattoa, mitä puhuu, että muutkin uskaltais. Kuka se sun ystäväpiiristä on, joka ei uskalla puhua?
Keltä se ovi on jo kiinni?
Sit se ystävä sanoo lauseen kuten "en koskaan vois olla jonkun ystävä, jos se on ollut toinen nainen" tai "en vaan ymmärrä ihmisiä, jotka tekee abortin" tai "pettäjät on pahoja ihmisiä" ja tiiät, tiiät, että se ovi on nyt kiinni klik sä et voi kertoa et koskaan
Se, että se ovi menee kiinni, on mun mielestä tavallaan harhaa. Harhaa, joka syntyy siitä, että ystävä ajattelee paria asiaa.
Se ajattelee, että suunnittelemattomia raskauksia ei satu meille, ne sattuu noille.
Ehkä se ajattelee, että me ollaan hyviä ihmisiä ei me tehdä sellaista. Pahaa tekee jotkut MUUT ei ME ei minun ystäväpiirissäni oo sellaisia
Sitä kärkkäästi sanoo, että tukee kaveria MISSÄ VAAN siis ihan missä vaan, ja samalla latelee totuuksia, kuten "pettäjät pitäis tappaa".
No, mitä jos se sun kaveri onkin kerran kännissä tehnyt niin, mitä sitten, vieläkö tapetaan häh
Arvosteleminen on täysin luonnollinen tapa ihmiselle arvioida elinympäristöä, toiset ihmiset siihen sisältyen. Ongelma on, ettei meillä usein ole tarpeeksi tietoa tehdäksemme reilun ja kokonaisvaltaisen arvioinnin. On tärkeää pitää tämä mielessä ennen kuin tuomitsee toisen ihmisen käyttäytymistä.
Kuulin semmosesta tilastosta, jonka mukaan raiskaus koskettaa jokaista meistä joko suoraan (kaveri koki sen) tai epäsuoraan (kaverin kaveri koki sen).
Mieti sitä hetki. Mieti niitä ihmisiä, joita on sun töissä ja taloyhtiössä ja kaverin kotona. Kuka se niistä on?
Ootko sanonut jollekin niistä, ettei naisen kannattais mennä kännissä baariin?
Mitä jos se ihminen oli SE IHMINEN ai niin mutta eihän nää asiat tapahdu mulle ne tapahtuu joillekin muille
"My dear girl, the day you see I'm getting old, I ask you to please be patient, but most of all, try to understand what I'm going through. If when we talk, I repeat the same thing a thousand times, don't interrupt to say: "You said the same thing a minute ago"... Just listen, please. Try to remember the times when you were little and I would read the same story night after night until you would fall asleep.
Amazing Things in the World FB-sivu
On helppoa olla parempi kuin muut. Se vaatii lähinnä sitä, että kertoo ääneen, mitä ei hyväksy: minun lähipiiriin ei koskaan tulis HIV-positiivinen ihminen minä en kattele pettäjiä no en ole rasisti mutta eihän ne nyt ole ihmisiä ollenkaan
Ja se ovi menee kiinni. Tärkeä ovi. Sellainen ovi, joka ehkä olis auttanut toista ihmistä, ihmistä, joka uskoi sun rakkauteen ja siihen, että sä et tuomitse. Että sä rakastat.
Multa on mennyt ovia kiinni. On muutamia ihmisiä, joille en kerro tiettyjä asioita elämästäni, koska tiedän niiden kannan asiaan. Tiedän, mitä ne on sanoneet.
Tiedän, että se ovi on harhaa ja se vois aueta. En vaan jaksa tukea tarvitessani muuttua yhtäkkiä keskustelussa siks osapuoleksi, jonka täytyy selittää, järkeistää maailmaa ja vakuuttaa, että olen minä vielä se sama ihminen jonka sinä olet pannut jalustalle oon mä vielä hyvä no se oli vaan yks kerta
Olenko mä edes se ihminen? Se, ketä te pidätte niin hyvänä? Kun eihän meidän kaveripiirissä OLE ilkeitä ihmisiä
Kannattaa kattoa, mitä puhuu, että muutkin uskaltais. Kuka se sun ystäväpiiristä on, joka ei uskalla puhua?
Keltä se ovi on jo kiinni?
This is nothing but the truth. pic.twitter.com/GhWUHmmZGT
— The Friendly Bitch (@FriendIyBitch) 26. marraskuuta 2014
17. kesäkuuta 2014
En mä sua ikuisesti kannattele
Mä en oikein ymmärrä sitä, että loputtomiin pitäis ymmärtää. En enää.
Joskus ymmärsin. Silloin, kun en vielä uskaltanut sanoa "ei".
Ajattelin, että oon hirveä ja paha ihminen, jos sanon, että nyt riittää, en jaksa enää. Ajattelin, että oon kamala, jos kehtaan tunnustaa, että ei mä en pidä susta en mä halua kuunnella sua. Ajattelin, että joku huutaa ja suuttuu, vihaa mua.
Niin ei oo vielä käynyt.
Siis koska sä olet ollut pässi ja ollut vuosikymmenestä toiseen epämieluisassa paikassa tai epäkiinnostavalla alalla, munkin pitäisi kokeilla, ihan vaan kokeilun takia? Että munkin kannattaisi mennä vaikka navettahommiin ihan vain siksi, että mustakin kasvaisi iso tyttö? Anteeksi vain, mutta mä haluan olla onnellinen, en katkera.
Eikä nykypäivänä saa vaatia mitään, jos sattuu olemaan alle nelikymppinen. "Ei kuule silloinkaan ollut tollaisia oikeuksia". No voi herranjee! Lakkautetaanko opintotuki, kun ei sellasta ollut männävuosinakaan - vai hei, kannattaiskos ihan suosiolla tyttöjen lopettaa opiskelu kokonaan, kun ei naiset sata vuotta sittenkään ole saaneet käydä kouluja? Ja muutankos vaikka kuusen alle, koska ei se katto pään päällä ole ennenkään ollut mikään itsestäänselvyys? Ehkäpä voisin vanhemmiltanikin kysyä uutta miestä - eihän oman kumppanin valitseminen ole aina ollut mahdollista!
Jossain vaiheessa aloin ilmaista sitä, etten mä jaksa ja halua. Ja kas, kaikki ymmärsi. Kaikki tajusi. Pahimpina hetkinä kysyin muilta, että oonko paha jos teen näin. Mulle sanottiin, etten oo.
Kun on itse alkanut toimia niin, ettei enää tarttis kärsiä, alkaa ärsyttää se, että muut ei toimi samalla tavalla. Sitä alkaa huomata kaavoja. Sellaisia, kun ihmiset vuodesta toiseen toistaa samaa, tekee samaa. Sitä, miten epäterveitä ihmissuhteita monilla on, ja silti ne roikkuu niissä. Kuin maailmassa ei muita ihmisiä oliskaan, kuin se yks, se, joka hakkaa. En minä voi lähteä miten tuo pärjäisi no se asuu tossa jo olis niin vaikeaa erota no me on tunnettu AINA en minä voi vaan sanoa että häivy
Mikset voi?
On olemassa paljon kaikenlaisia sääntöjä, joita en oikein tajua. Se, että vahingollista ihmistä täytyy ymmärtää ja kantaa mukana loputtomiin, kannatella, elää niiden puolesta, on yks niistä. Sitä en ymmärrä. Enää.
Aiemmin ymmärsin.
Vahingollinen ihminen ei välttämättä lyö tai tukista. Ei se välttämättä hakkaa ja uhkaa. Se voi vaan viedä sulta: viedä voimaa, aikaa, energiaa. Aina on ryytynyt olo, kun sen tapaa. Aina tuntuu jotenkin vaikeelta.
Sitä miettii, kenen vika se on.
Ei kenenkään. Semmosta sattuu elämässä, uskon; ei kaikkien kuulu olla aina ja ikuisesti yhdessä. Joidenkin, muttei kaikkien.
Aiemmin en uskaltanut sanoa. En halunnut olla kenellekään ilkeä, en halunnut kenellekään pahaa pois se minusta en minä ole paha ihminen joka on itsekäs paska
Sit sitä toistaa samaa kaavaa, vuodesta toiseen. Kerää ympärilleen tietynlaisia ihmisiä, sellaisia, jotka vie sen energian, ottaa jotain muttei anna, uuvuttaa, väsyttää. Ja itse painaa eteenpäin muka urheana koska MINÄ EN OLE PAHA IHMINEN MINÄ EN SANO PAHASTI
Oon itsekin törmännyt siihen ajatusmalliin, että elämää on vaan sarja pettymyksiä ja parasta, mitä voi saavuttaa, on, että onnistuu rämpimään eteenpäin puoliks kuraan uponneena. Koska ei elämän kuulu olla hauskaa! Elämä on vaikeaa! Kärsi niin kirkkaimman kruunun saat!
Miksi?
Mikset vois vaan lopettaa?
Mulla meni yli 20 vuotta siihen lopettamiseen. Ei se hetkessä käy. Mietin usein kaikkea, mitä oon tehnyt vaan vanhasta tottumuksesta: miten oon antanut ja antanut kehtaamatta ottaa, miten oon lykännyt vaikeiden asioiden sanomista koska eihän nyt hyvät ihmiset sano pahasti, miten oon ajatellut ettei sukulaista tai ystävää saa koskaan hylätä ei ikinä ei edes silloin kun ne pelkästään ahdistaa
Nyt oon rauhallisempi asian suhteen. Oon huomannut, ettei omien tunteiden sanomisesta aina seuraa katastrofia. Tiiän nyt, että tunteita voi sanoa ulos eikä niiden kohde aina suutu tai loukkaannu.
Tietysti joskus loukkaantuu. Ja sekin on syy sun senkin paska tunnevammainen MINUSSAHAN ei ole MITÄÄN vikaa
Semmosta sattuu. Jotkut ihmiset joskus loukkaantuu ja semmosta sattuu.
Nyt, kun en enää jaksa kannatella ihmisiä vain siks että mun täytyis olla maailman paras ihminen joka aina ymmärtää, oon alkanut miettiä, oonko jotenkin kylmä ja hirveä. Kamala. Sellainen, joka on vaan niin tunnevammanen, ettei se välitä mistään kauaa.
Toisaalt joistain asioista välitän ihan kamalasti. Että jos jotakuta ei oikeastaan edes kaipaa, eikö se oo armeliaampaa myös sen ihmisen kannalta päästää se menemään? Antaa sen hakea sellaista seuraa, joka kaipaa sitä?
Joskus tuntuu, että oon hirveä ja paha ihminen. Sit joskus tuntuu, etten oo, ettei oo olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä. On vaan tyyppejä, jotka tapaa, tutustuu ja ehkä hengaa yhdessä.
Jotkut ikuisesti. Jotkut ei.
10. kesäkuuta 2014
Ei mitään pahaa tapahtunut
Friends are tricky because they aren’t really yours, are they? You don’t own them. They are their own people who have their own wants and needs — people who will always put themselves ahead of you and your goals. Friends are great to have, but relying on them too heavily will leave you disappointed.
Yhdessä vaiheessa puhuin mun elämästä silleen, että joo, muakin koulukiusattiin. Muutama vuosi sitten aloin miettiä, millaisia kiusaamisjuttuja oikeasti muistan. Tulos on, etten oikeastaan kovinkaan monia.
Yks kundi oli kerran ilkee. Toinen varasti paperin kädestä. Joku nauro. Kaks tyyppiä käski vaihtaa naamaa.
Tukkaa haukuttiin kerran. Tai ehkä kaks. Nämä muistan.
Moni kokee pahempiakin juttuja. Päivittäin. Tunnen sellaisia ihmisiä.
Mietin, mistä mulle on tullut olo, että oon ollut kiusattu. Onko se uhriutumista? Onko jotain, mitä en vaan muista?
Tajusin, että oon vaan paniikissa odottanu hylkäämistä. Niin, että se siirtyi mun muistoihinkin: kouluaika oli kamalaa kaikki oli niin kamalan vaativia niin kamalan ilkeitä
Eikä olleet. Ei joka päivä ei koko ajan. Mä vaan pelkäsin koko ajan niin paljon, etten uskaltanut tehdä mitään, sanoa mitään, yrittää mitään, avautua, antaa itseäni.
Devoting your energy to changing other people is a waste of it. People do change, but they only do so on their own accord. They have to decide to change themselves and that only happens in time — you can’t push and force because it doesn’t work.
Koko teini-iän oli enemmän tai vähemmän sellainen olo, että oon aivan erilainen kuin muut eikä ne voi koskaan siks tajuta mua. Että oon vaan niin erilainen ja erikoinen ja outo, etten kuulu mihinkään. Kukaan ei itse asiassa kovinkaan voimakkaasti ilmaissut, etten kuulu joukkoon: ei mua porukalla närpitty luokassa enkä ollut mikään sylkykuppi. Mutta odotin sitä.
Odotin, että mun erilaisuus paljastuu. Se, etten oo kuin muut. Odotin, koska kaikki tajuaa mun kaikki suuret salaisuudet, mun nolouden, mun pelot. Sen, että oon jotenkin vääränlainen. Koska ne huomaa? Koska se huutaminen ja ilkkuminen alkaa?
Se ei oikeastaan alkanut. Ei tosissaan. Mutta jokainen ele, ilme, teko, jonka saatoin ottaa osaksi mua, mua vastaan kohdistuneena loukkaamisena, otin.
Tulin usein itkien kotiin. Ehdin just himaan, ehdin sulkea oven ja sit se alkoi. Niin raskaalta se tuntui.
Se. Eioikeinmikään. Se, että pelkäsin jotain, mikä ei oikein koskaan sitten tullutkaan, mutta jonka uskoin olevan olemassa.
Tätä on vaikea selittää.
– Jos ei anna huomiota, on välinpitämätön, kuuntelematon ja etäinen. Jos ei anna hyväksyntää, pyrkii muuttamaan toista omien mieltymysten, kuvitelmien ja toiveiden mukaiseksi. Jos ei anna arvostusta, antaa usein arvostelua. Jos ei anna hellyyttä, on itsekäs ja hyväksi käyttävä. Jos ei anna vapautta, on hallitseva ja vaativa, Tuovinen selittää.
Studio55: Tunnetko rakkauden viisi perustekijää? Ennustavat suhteen onnistumista
"Minulle, joka mielelläni takakireänä kyttään muita, tämä tekee todella hyvää. Vähemmän nykyään arvostelen muiden ihmisten tapaa elää, enkä vedä kenenkään ulkonäöstä johtopäätöksiä. Täällä maalla ollaan aina kumisaappaat jalassa ja toppatakki päällä, ja joku pipo kekottaa päälaella, koska koko ajan rampataan ulos ja sisään. Että ei tässä nyt itselläkään kaikki ole niin vimpan päälle."
Tiiätteks sen kun kävelee keskustassa ja joku porukka alkaa nauraa ja sit olettaa että noi nauraa mulle ne nauraa? Se oli niinko sitä, mutta kauan. Vuosia. Sitä, että jotenkin pidättelee itseään ja tekemisiään ja masentuu kaikesta, jokaisesta vähänkin sarkastisesta kommentista, jokaisesta puolikkaasta sanasta: no niin sanoinhan tuo vihaa mua kukaan ei ymmärrä olen niin erilainen tuo hyökkäsi mua vastaan
Tuntuu vähän oudolta tajuta nyt, ettei niitä hyökkäyksiä ollut. Ettei paljoa mitään pahaa realisoitunut, tullut todeksi, oikeasti tapahtunut. Se oli vaan mustaa massaa, sitä, kun ei voi uskoa että joku hyväksyis, uskoo vaan pahan, sen, että nuokin vaan odottaa että sais sanoa jotain ei mua voi kukaan ymmärtää
Sitä, kun odottaa, koska katastrofi tulee. Sitä, kun ei oikein kuulu mihinkään, muttei ole mitään syytä.
"Minulle, joka mielelläni takakireänä kyttään muita, tämä tekee todella hyvää. Vähemmän nykyään arvostelen muiden ihmisten tapaa elää, enkä vedä kenenkään ulkonäöstä johtopäätöksiä. Täällä maalla ollaan aina kumisaappaat jalassa ja toppatakki päällä, ja joku pipo kekottaa päälaella, koska koko ajan rampataan ulos ja sisään. Että ei tässä nyt itselläkään kaikki ole niin vimpan päälle."
HS.fi, Suna Vuori: Auli Mantila muutti maalle: "Vähemmän nykyään arvostelen muiden tapaa elää"
En oikeen tiedä, mitä halusin tällä sanoa. Ehkä sen, ettei kannata uhrata vuosia odottaen hylkäystä, jota ei tulekaan. Ettei kannata odottaa epäonnistumisia, joita ei tapahdu. Ettei kannata pakata itseään pois elämältä, pois ihmisistä, siks, että joku ehkä joskus voi sanoa jotain ehkä
Ei ehkä kannata pelätä turhaan.
15. huhtikuuta 2014
Tyydy ihmeessä vähään
Google.
"paljonko maailmassa on ihmisiä"
Wikipedia.
Maailman väkiluku on arviolta yli seitsemän miljardia.
Google
"paljonko Suomessa on ihmisiä"
Tilastokeskus.
Väestö iän mukaan, 2013 lopussa. 5 451 270.
5 451 270. Niin paljon on suomalaisia. Naisia 2 770 906, miehiä 2 680 364. Osa on ihan pieniä, osa tosi vanhoja jo. Mutta suuri osa on myös mun ikäisiä. Ja sun.
Siksi kysynkin, miksi tyytyä elämään sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tee onnelliseksi? Joka satuttaa? Joka haukkuu ja alentaa? Joka heittää susta vitsiä?
Kyllä ihmisellä saa olla uuden ja tuntemattoman jano. Saa hamuta. Se ei ole pilkan, vaan kannustuksen asia. Ihan turha siinä vieressä alkaa päsmäröidä, että ole kiitollinen kun kaikki asiat on hyvin. Jos on paha olo, kaikki asiat eivät ole hyvin.
Ihminen usein odottaa syytä erolle. Voi luoja että oon itsekin odottanut. Se, että "tuntuu" joltain, ei riitä: halutaan turpaan, halutaan pettämistä, jotain, mitä voi sitten osoittaa ja sanoa "tässä on se syy". Kaivataan konkretiaa. Ihan kuin tunne ei olis tarpeeksi.
Kysyn usein ihmisiltä, miten ne neuvois kaveriaan, jolla on sama ongelma kuin niillä itsellä on. Sanoisko ne, että kuule kyllä sinä 20 vuodessa opit sitä rakastamaan älä eroa? Sanoisko ne, että no älä niitä tunteita kuuntele, se on järkiliitto ja nyt vaan opit elämään sen kanssa?
Jos ne on oikeita ystäviä, niin enpä usko. Ja silti moni hokee näitä juttuja itselleen koko ajan. Kestä vielä kyllä sinä opit tämä on ihan hyvä ei tämä nyt niin paha ole
Ei niin paha. Ihan ok. Sitäkö elämä on, ihan okeita? Sitä, että no nyt se oli viikon juomatta ihan hyväähän tämä elämä on? Tänään se vähän kuunteli minua kun puhuin, katsos nyt ei tämä elämä niin huonoa ole. No se vain huumorilla heittää juttuja painostani ei se niin vakavaa ole
So if he has no plans to marry you, you're "fake engaged". And being "fake engaged" when you want to actually marry hurts like hell. Hearing everyone ask you wedding plans must really hurt.
He probably knows that his interpretation of engaged is weird, but it's kept you quiet this long so he hasn't had to admit differently.
5 451 269. Niin paljon on toisia suomalaisia. Naisia 2 770 906, miehiä 2 680 364.
Turha sitä on istua ja odottaa täydellistä ihmistä, jossa ei olis mitään vikoja. JOKAISESSA on vikoja, mussa ja sussakin. Mutta ihan oikeastiko on hyvin tärkeää tyytyä ihmiseen, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä, joka satuttaa puheillaan, joka riitelee epäreilusti, painostaa, sanoo että sinun syytä tämä kaikki on
Ihan oikeastiko elämässä on hyvin tärkeää sietää? Oppia sietämään toista, vuodesta toiseen, hammasta kiristäen kyllä tämä on ihan hyvä elämä
5 451 269. Niin paljon on toisia suomalaisia.
Siinä joukossa paljon ihmisiä, jotka ei hauku, alista, valita sun painosta, ostele jatkuvasti uutta vaikka rahat on tiukalla, syyllistä, ryyppää.
Täydellistä ihmistä ei ole olemassa, mutta jos olis edes kiltti ihminen. Ihminen, joka kuuntelee. Ihminen, joka edes haluaa kuunnella sua, yrittää edes ymmärtää. Ihminen, joka ei sano, että katohan siinä se löllömaha taas vaappuu ehehehe
If your normally chill bestie needs a helping hand, that's one thing. But most times, the same poisonous people spread stress repeatedly — and there's no way to fix their problems without compromising your own well-being. "Toxic friends can really keep you down. It's important not to spend too much time with people who only talk about themselves and don't offer support," Alpert says. Constantly feel drained after hanging out with a certain pal? It may be time to reevaluate the relationship, he notes.
Muutos pelottaa. Totutusta luopuminen pelottaa. Jos on jo sormus sormessa ja nimet asuntolainapaperissa, ei voi vaan pakata laukkua ja karata. Mutta eikö silti kannattais pyrkiä muutokseen? Sellaiseen, jolla sais elää hyvää elämää? Mukavaa elämää. Sellaista, jossa kukaan ei kyykytä, kyseenalaista, hauku. Sellaista, jossa on helppo olla ja mukava elää.
5 451 269. Niin paljon on muita ihmisiä Suomessa.
10. maaliskuuta 2014
Sinä omistat tämän kaupungin
Oon usein ihmetellyt, miksi julkisten tilojen väriksi valitaan aina valkoista. Se likaantuu niin nopeasti. Julkisissa tiloissa on usein likaista: on roskia ja tölkkejä ja lehtiä jätetään metroon penkeille, siihen, missä itse on jääty pois.
Vähän aikaa sitten mediassa pyörähti käyntiin pohdinta siitä, miksi ihminen ei auta avun tarpeessa olevaa ihmistä julkisella paikalla. HelsinkiMissio teki kokeen, jossa yöpaidassa oleva mummi kävelee kaupungin keskustassa. Kukaan ei tullut auttamaan, kysymään, onko kaikki hyvin.
Usein, kun kävelen kaupungilla, ajattelen: minun kaupunkini. Minun kotini. Koen ylpeyttä ja myös vastuuta omasta kaupungistani. Toivon, että joskus joku huomaisi, kun poimin roskan. Huomaisi, ehkä ottais myös oppia. Mallia. Alkais ajatella asiaa: minäkin voin olla vastuussa minäkin voin siivota.
Vähän aikaa sitten mediassa pyörähti käyntiin pohdinta siitä, miksi ihminen ei auta avun tarpeessa olevaa ihmistä julkisella paikalla. HelsinkiMissio teki kokeen, jossa yöpaidassa oleva mummi kävelee kaupungin keskustassa. Kukaan ei tullut auttamaan, kysymään, onko kaikki hyvin.
– Meille tulee sellainen alitajuntainen olo, että jos ei nuokaan puutu, niin ei varmaan tarvitse puuttua. Itseasiassa voisi sanoa, että meiltä puuttuu sellainen rutiini, että missä vaiheessa voitaisiin puuttua asioihin, Valtonen sanoo.
Luin aiemmin artikkelin venäläisten käytöksestä huoltoasemien vessoissa. Siinä joku tutkija selitti, että venäläiset ei ajattele julkista tilaa omanaan, vaan valtion tilana, ja siksi julkisen tilan siisteyidestä ei tarvitse välittää. Oon sitä mieltä, että tää pätee suomalaisiinkin.
Työpaikan ja koulun vessat on usein täynnä tyhjiä vessapaperirullia, vaikka roskis ois ihan siinä vieressä. Lattialla on paperia. Lukemattomat kerrat oon nähnyt, kun metroasemalla tai -tunnelissa joku pudottaa tupakka-askin tai karkkirasian kääreen maahan. Yleensä syyt on samoja: käyhän täällä siivooja, ei tää oo ulkona, ei tää oo luontoa.
Kun Eila myöhemmin löydettiin istumasta merenrannalta puun juurelta, oli jo liian myöhäistä. Eila paleltui kuoliaaksi.
Kaikissa näissä tapauksissa on kyseessä niin sanottu bystander effect, "sivustakatsojaefekti".
Julkisella paikalla ihmisten kynnys tarjota apua nousee, jos ympärillä on runsaasti muitakin ihmisiä. Kaikki arvelevat, että joku toinen auttaa. Muiden ihmisten välinpitämättömyydestä päätellään virheellisesti, että tilanne ei ole vakava.
Julkisessa tilassa on helppo ajatella, että vastuu on jokun muun. Kyllähän täällä joku siivoaa, miksi viedä kippo roskiin asti? Pitäähän siivoojalla olla töitä, en minä voi tehdä heidän töitään. Eritoten tuntuu korostuvan minun-muun -ajattelu: tuo roska ei ole minun, en minä sitä tuonut. Miksi siis siivoaisin sen?
Julkinen tila tuntuu julkiselta, ei omalta. Se on tilaa, jossa ollaan käymässä: ei siitä makseta vuokraa, ei sinne tule vieraita kylään, ei siellä nukuta. Miksi siis auttaa sen huolehtimisessa?
Sinkkosen mukaan suomalaiseen ”puuttumattomuuden kulttuuriin” täytyy tulla muutos. Hän kaipaa paluuta koko kylän kasvatukseen.
–Puuttumattomuus on supisuomalainen hyve, Sinkkonen arvostelee.
–Nykyisin vanhemmatkin tulevat silmille, jos menee sanomaan jossain julkisessa puistossa, että teidän lapsenne käyttäytyy huonosti. Tähän kulttuuriin olisi todella tärkeää saada muutos, ettei perhe ole sellainen hermeettinen umpio, jossa melkein mitä tahansa voi tapahtua.
Yritän toteuttaa roska päivässä -liikkeen ideaa elämässäni. Kerään roskan päivässä. Ne ei ole mun omia. Yleisin roska on tupakka-aski, toiseksi yleisin karkkikääre. Tämä on oma kokemukseni. Roskiksia on aika harvassa ja joskus askin kanssa saa taivaltaa aika kauan. Miksi, se on ihan toinen aihe, kaupunkisuunnitteluun liittyvä asia.
Usein, kun kävelen kaupungilla, ajattelen: minun kaupunkini. Minun kotini. Koen ylpeyttä ja myös vastuuta omasta kaupungistani. Toivon, että joskus joku huomaisi, kun poimin roskan. Huomaisi, ehkä ottais myös oppia. Mallia. Alkais ajatella asiaa: minäkin voin olla vastuussa minäkin voin siivota.
Lyhyen, hyväksyvän katseen koehenkilöömme loivat lähinnä henkilöpainotteista työtä tekevät. Heidän lyhyet vilkaisunsa kertoivat lämmintä viestiä: mukavaa, että olet olemassa. Yli puolet kulkijoista ei kuitenkaan luonut tätä katsetta. Osa jopa käänsi päänsä pari astetta vinoon, jotta ei olisi tarvinnut nähdä toista ja katsoa. Yhdistävänä, yleisimpänä taustatekijänä katseenohittajilla oli tekninen tai asiakeskeinen ajattelusuuntaus. Prosessit voittivat taas kerran läsnä olevat ihmiset. Kiinnostus asioiden pohtimiseen ohitti kiinnostuksen ihmisiin.
Kysymys kuuluu, miten ihmisen sais ymmärtämään julkisen tilan huolehtimisen tärkeyden. Miten julkisesta tilasta tulis omaa tilaa, sellaista, jossa toisen hätään puuttumisen vastuu on just sulla, just sun täytyy kysyä harhailevalta mummolta että onks kaikki okei, just sun täytyy viedä sun roska roskiin eikä odottaa siivoojaa, koska ne kuitenkin siivoaa täällä
Miks julkinen tila ei tunnu omalta? Mä käytän samoja julkisia liikennevälineitä joka päivä ja mua on alkanut ottaa aivoon se, että ihmiset jättää kahvimukinsa penkeille ja lehdet ympäri junaa, vaikka junassa on lehdille oma lehtikori. Miksei se kaikkien palvelu ole just sun? Sehän on just sun, sua varten, sulle tehty!
Mikset sä omista tätä junaa, yhdessä kaikkien muiden kanssa? Mikset tunne siitä ylpeyttä, mikset koe sitä omaksesi? Mikset halua huolehtia sun kaupungista?
Onko se liian hankalaa? On tässä muutakin tekemistä kuin noukkia muiden roskia
Onkse tekemistä, joka ei tyydytä? No joku roskaa kuitenkin kohta lisää ei muut koskaan opi
Uskon esimerkin voimaan ja siihen, että vain itseään voi muuttaa suoraan. Muille voi ehdottaa, opastaa ja keskustella, muttei niitä saa muuttumaan käskemällä. Muut roskaa kuitenkin? Ole sä se, joka ei roskaa. Muutkaan ei välitä? Ole sä se, joka välittää! Ei kuulu mulle. Entä, jos kuuluu; etkö haluais, että muutkin veis roskansa roskiin, että se kuuluis kaikille? Ei muutkaan tee! Oo sä se, joka uskaltaa tehdä.
Uskallan väittää, ettei siivojilta lopu työt, jos jokainen vie roskansa roskiin. Väitän, ettei ne lopu vielä silloinkaan, jos joku joskus vie jonkun muun roskia roskiin.
13. tammikuuta 2014
Matematiikka ei valehtele
Näin vanhempana en ole asioiden suhteen enää niin mustavalkoinen. Siitä huolimatta, olen oppinut päästämän irti hyvinkin nopeasti. Jos jokin suhde ei toimi, ja fiilis on huono, ei se laastarilla paikkaamalla muuksi muutu. Välillä on joutunut pettymään isostikin. Itselleen toki kannattaa olla armollinen, aina ei ole pakko mennä peilin eteen miettimään mitä itse teki väärin. Joskus voi vaan olla niin, että yhteistä polkua ei ollut tarkoitus kun kulkea vähän aikaa. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettenkö olisi avoin.
Oon jo pidemmän aikaa kirjoitellut tekstejä siitä, mitä on ok pyytää ystävältä ja paljonko pitää sietää ja mitä saa odottaa. Musta on jo pidemmän aikaa joissain suhteissa tuntunut siltä, etten vaan saa mitään - tai ainakaan sitä, mitä haluaisin saada.
– Keho ja mieli antavat merkkejä siitä, mikä on hyväksi sinulle. Jos sairastelet paljon, sinua ahdistaa tai olet jatkuvasti väsynyt, niin suosittelen miettimään, miten voisit muuttaa omaa elämääsi paremmaksi, Uskalla Innostua -tiimin perustaja toteaa.
Päätin ottaa avuksi matematiikan. Oon ymmärtänyt, että numerot ei valehtele; tunteet on päivän ja joskus tunnin, minuutin mukaan muuttuvia ja ne vaikuttaa siihen, miltä jotkut asiat näyttää. Numerot ei vaihtele. Hyvänä päivänä pienet asiat ei haittaa, huonona nekin tuntuu maailmanlopulta. Numerot on samoja, oli mulla sitten hyvä tai huono päivä.
Aloin pitää kirjaa siitä, millaisia keskusteluja käyn erään ihmisen kanssa. Onko ne oikeasti sellaisia, kuin musta tuntuu (eli etten saa mitään itselleni vaan aina puhutaan sen toisen tekemisistä ja tunteista) vai oonko pyöritellyt tätä asiaa niin kauan, että mua vaan ärsyttää kaikki, myös asiat, joiden ei pitäisi?
I look at my friendships as a target. My inner circle surrounds the bullseye, and others fill the levels of circles that go further out. Ask yourself: who drains you, who brings you down, who isn't supportive, and who is no longer a match? You don't want people in the bullseye crowding out the folks who are supportive. Figure out who needs to be moved to the outer circle?
Pidin kirjaa viikosta 47 viikon 1 puoliväliin. Taulukkoja oli kaks erilaista: yhteen tuli puheenaiheet, joissa ystävä puhuu itsestään, kääntää puheen itseensä tai alkaa kesken mun asian kertoa itseensä liittyvää tarinaa. Toisessa taulukossa oli puheenaiheet, joissa kysellään mun olosta ja kysytään jatkokysymyksiä mun kertomuksista. Kommunikoin itse täysin normaalisti eli kerroin ja kysyin juttuja, joita normaalistikin kysyisin ja kertoisin.
Tilanne on seuraava: itsestä puhuminen 56, musta puhuminen 35.
Oli päiviä, kun musta puhuminen johti. Silloin ajattelin, että hmm, ehkä oon tuominnut väärin. Pian toinen sarake kuitenkin meni johtoon eikä tilanne enää muuttunut. Tukkimiehen kirjanpidon katseleminen saa olon tuntumaan oudon selkeältä.
Joskus on hyvä uskaltaa päästää myös irti. Silloin huomaat, että joku ystävyyssuhde on väistämättä ohi. Se voi tehdä kipeää, mutta samalla lisätä energiaa, koska se vapauttaa sinut ottamaan elämä vastaan sellaisena kuin se eteen tulee. Energiat virtaavat vapaammin.
Sit tapahtui outo juttu. Tapasin tän ihmisen kasvokkain. Jutellessamme tajusin: se vain on tollanen.
Se on tuollainen ihminen. Ei se oo pahaa eikä hyvää, se vaan on. Se, miten reagoin asiaan, on mun päätettävissä, mutta se ihminen vain on. Tää ymmärrys teki mun olosta myös kevyen, selkeän. Tää on asia, joka vaan on näin.
Nyt en tiedä, mitä tekisin. Aiemmin ajattelin, että ehkä kirjoitan kirjeen, mutta nyt en enää tiedä.
Ehkä teen jotain. Ehkä en tee mitään.
If you haven’t got that feeling, and he hasn’t got that feeling, get a divorce. It’s the only way. You’re better off alone. Because when you live with someone that doesn’t make you happy, it’s miserable. It’s worse than being alone.
31. lokakuuta 2013
Pettävätkö kaikki ihmiset
Tässä merkinnässä ei puhuta parisuhteessa tapahtuvasta pettämisestä, vaan kaikesta. Siitä, kun toinen ihminen pettää jotenkin: luottamuksen, odotukset.
Onko jokainen ihminen pettymys odottamassa tapahtumistaan?
Mietin usein omia odotuksiani ja sitä, odotanko ihmiseltä (tai itseltäni, omalta sietokyvyltäni) liikaa. Paljonko toiselta, tai itseltä, voi vaatia?
Kuinka monta kertaa asioista pitää sanoa, ennen kuin tarpeeksi-määre on täyttynyt ja voi todeta, että pidä kuule tunkkis? Kuinka monta kertaa pitää pettyä pienesti, jotta ne on yhdessä tarpeeks isoja?
Avainsana lienee tässäkin täydellisen odottaminen. Kukaan ei oo täydellinen, joten pettymyksiä syntyy luonnostaan. Ei voi olla täydellinen, jos on ihminen. Ihminen unohtelee, mokailee. Ihminen saattaa pettääkin, koska on ajattelematon, itsekäs, väsynyt, ujo, ei kehtaa.
Tuntuu usein, että täydellisyys on itseisarvo.
Täydellisyys, täydellinen ulkonäkö tai täydellinen suoritus on monelle asia, jota jahdataan selkä hiessä. Vähän vielä ja sitten mä olen sitten ihan kohta vähän vielä
Muilta vaatii usein vähemmän. Mutta miten vähän on liian vähän?
Yritän olla lempeä kanssaeläjiäni kohtaan. Jos joku peruu tapaamisen monesti, annan yleensä anteeksi. Suurempaa kuvaa miettiessä tajuaa, että hei, mitä on yks myöhästyminen tai nähdäänkö-sittenkin-huomenna viiden vuoden päästä?
Samalla sitä ajattelee: kuinka monta kertaa näin pitää käydä, miksi pitää aina pettyä.
Luin tässä yks ilta netistä, että ihmisen kaveripiiri menee uusiksi seitsemän vuoden välein. Sillä tahdilla ihmisiä putoilee pois. Se on vähän pelottava ajatus.
Monia ei edes tahallaan leikkaa pois. Ne ei vaan jää, tartu. Ei jaksa vaivautua. Onko ne liian epätäydellisiä? Tietyt tyypit ei ota enää muhun yhteyttä. Sitä sattuu.
Jotkut tulee pitkien aikojen päästä takaisin. Sitäkin sattuu.
Mua on melko vaikea suututtaa ja siks tuntuu hermostuttavalta se, että pitäis ottaa epätäydellisyys puheeksi. Se epätäydellisyys, joka tuottaa pettymyksen, satuttaa, tekee kipeää; ei siis sulla-on-finni -tyyppinen epätäydellisyys.
Yks ilta yritin. Sanoin melko suoraan, mikä mua ärsyttää ja kah, ei mitään reaktiota. Ei ainakaan sellaista, mitä odotin. Siitäkin tuli paha mieli. Mikset pyydä anteeksi? Mikset ymmärrä, miten pettynyt olen?
Tän tapauksen jälkeen oon miettinyt sitä, miten ihmiset vaan on sellaisia kuin ne on. Ei mun odotukset jostain ihmisen ominaisuuksista ole mitään itseisarvoja, joita näiden ihmisten tulis toteuttaa, että mun tulis parempi mieli.
Toisaalta: jos jatkuvasti odottaa jotain, mitä ei koskaan saa, kenessä on vika silloin? Odotanko mä liikaa, vai odotanko normimäärää ja saan jatkuvasti vähemmän, vähemmän kuin jossain mystisissä kirjoittamattomissa ystävyyssäännöissä sanotaan?
Onks vikaa olemassakaan; ehkä joitain ihmisiä ei vaan oo luotu olemaan kavereita, täyttämään toistensa tarpeita? Mihin määrään asti on oikein odottaa toiselta omien tarpeiden täyttämistä?
Odotukset ja ennakko-oletukset kuuluu ihmiselämään; aivot jäsentää maailmaa ja tekee oletuksia asioista, siitä, miten hommat toimii, mitä tapahtuu. Mistä tietää, milloin olettaa liikaa?
Pettävätkö kaikki ihmiset?
Onko jokainen ihminen pettymys odottamassa tapahtumistaan?
En uskalla enää luottaa. En halua enää luottaa. Olen pettynyt liian monta kertaa.
Oon kuullut monesti tällaisia kuvauksia elämästä. Niiden keskiössä on toinen ihminen, jonka piti olla yhdenlainen, mutta sitten se pettikin, jollakin tavalla. Ystävät, perheenjäsenet, mies, nainen, kuka tahansa. Pettääkö jokainen?
Oon kuullut monesti tällaisia kuvauksia elämästä. Niiden keskiössä on toinen ihminen, jonka piti olla yhdenlainen, mutta sitten se pettikin, jollakin tavalla. Ystävät, perheenjäsenet, mies, nainen, kuka tahansa. Pettääkö jokainen?
Mietin usein omia odotuksiani ja sitä, odotanko ihmiseltä (tai itseltäni, omalta sietokyvyltäni) liikaa. Paljonko toiselta, tai itseltä, voi vaatia?
Kuinka monta kertaa asioista pitää sanoa, ennen kuin tarpeeksi-määre on täyttynyt ja voi todeta, että pidä kuule tunkkis? Kuinka monta kertaa pitää pettyä pienesti, jotta ne on yhdessä tarpeeks isoja?
Avainsana lienee tässäkin täydellisen odottaminen. Kukaan ei oo täydellinen, joten pettymyksiä syntyy luonnostaan. Ei voi olla täydellinen, jos on ihminen. Ihminen unohtelee, mokailee. Ihminen saattaa pettääkin, koska on ajattelematon, itsekäs, väsynyt, ujo, ei kehtaa.
Tuntuu usein, että täydellisyys on itseisarvo.
Itseisarvo tarkoittaa etiikassa arvoa, jota ei tarvitse eikä voida perustella muilla arvoilla. --- Itseisarvo on arvo itsessään ja sitä kannattaa tavoitella sen itsensä vuoksi. Välinearvot ovat muita arvoja, jotka tähtäävät itseisarvoihin. Välineellisesti arvokas asia on arvokas, koska se on väline jonkin muun saavuttamiseksi.
Täydellisyys, täydellinen ulkonäkö tai täydellinen suoritus on monelle asia, jota jahdataan selkä hiessä. Vähän vielä ja sitten mä olen sitten ihan kohta vähän vielä
Muilta vaatii usein vähemmän. Mutta miten vähän on liian vähän?
Yritän olla lempeä kanssaeläjiäni kohtaan. Jos joku peruu tapaamisen monesti, annan yleensä anteeksi. Suurempaa kuvaa miettiessä tajuaa, että hei, mitä on yks myöhästyminen tai nähdäänkö-sittenkin-huomenna viiden vuoden päästä?
Samalla sitä ajattelee: kuinka monta kertaa näin pitää käydä, miksi pitää aina pettyä.
Luin tässä yks ilta netistä, että ihmisen kaveripiiri menee uusiksi seitsemän vuoden välein. Sillä tahdilla ihmisiä putoilee pois. Se on vähän pelottava ajatus.
Monia ei edes tahallaan leikkaa pois. Ne ei vaan jää, tartu. Ei jaksa vaivautua. Onko ne liian epätäydellisiä? Tietyt tyypit ei ota enää muhun yhteyttä. Sitä sattuu.
Jotkut tulee pitkien aikojen päästä takaisin. Sitäkin sattuu.
Mua on melko vaikea suututtaa ja siks tuntuu hermostuttavalta se, että pitäis ottaa epätäydellisyys puheeksi. Se epätäydellisyys, joka tuottaa pettymyksen, satuttaa, tekee kipeää; ei siis sulla-on-finni -tyyppinen epätäydellisyys.
Yks ilta yritin. Sanoin melko suoraan, mikä mua ärsyttää ja kah, ei mitään reaktiota. Ei ainakaan sellaista, mitä odotin. Siitäkin tuli paha mieli. Mikset pyydä anteeksi? Mikset ymmärrä, miten pettynyt olen?
Tän tapauksen jälkeen oon miettinyt sitä, miten ihmiset vaan on sellaisia kuin ne on. Ei mun odotukset jostain ihmisen ominaisuuksista ole mitään itseisarvoja, joita näiden ihmisten tulis toteuttaa, että mun tulis parempi mieli.
Toisaalta: jos jatkuvasti odottaa jotain, mitä ei koskaan saa, kenessä on vika silloin? Odotanko mä liikaa, vai odotanko normimäärää ja saan jatkuvasti vähemmän, vähemmän kuin jossain mystisissä kirjoittamattomissa ystävyyssäännöissä sanotaan?
Onks vikaa olemassakaan; ehkä joitain ihmisiä ei vaan oo luotu olemaan kavereita, täyttämään toistensa tarpeita? Mihin määrään asti on oikein odottaa toiselta omien tarpeiden täyttämistä?
Odotukset ja ennakko-oletukset kuuluu ihmiselämään; aivot jäsentää maailmaa ja tekee oletuksia asioista, siitä, miten hommat toimii, mitä tapahtuu. Mistä tietää, milloin olettaa liikaa?
Pettävätkö kaikki ihmiset?
16. elokuuta 2013
Kauanko ystävyys jatkuu
"Don't spend time with anyone you don't like."
- Prue Leith
Onks teillä vanhoja ystäviä? Semmoisia vuosikausia vanhoja, joiden kanssa oli joskus hyviä aikoja? Ajatteletteks koskaan, jatkuuko ne ajat vielä?
Oon alkanut käydä läpi ihmissuhteitani ja siinä sivussa huomannut kaavoja: tää ihminen ei koskaan paljasta mulle mitään henkilökohtaista, tää jakaa sellaisetkin asiat, joita en halua kuulla. Tää sanoo aina, että tavataan, muttei koskaan oikeasti kutsu mihinkään. Tää kutsuu jatkuvasti ja on kiinnostunut siitä, missä oon, voisinko olla samassa paikassa kuin hän.
Kaavoja alkaa erottua. Niinkutsutut terveet, hyvät, molemminpuoliset ihmissuhteet alkaa erottua.
Oon huoamnnut, että teen paljon asioita vanhasta tottumuksesta. Kutsun vaikka johonkin tai kysyn, että mitäs teet, silloinkin, kun mua ei oikeastaan kiinnosta kuulla vastausta. Onko se tervettä?
Oon huomannut, miten asiat muuttuu. Miten ne yhtäkkiä on erilaisia, silloin, kun alkaa kiinnittää huomiota.
Mun elämässä on yks ihminen, jota näen harvoin. Aina, kun nähdään, tuntuu, ettei koskaan oltais oltu erossa. Mutta se ei koskaan ehdota tapaamista.
Huomasin tän viimeks, kun ehdotin jotain: ihminen oli innoissaan, että joo joo, tavataan vaan. Tapaamispäivänä ei kuulunut mitään, ei mihinkään uteluihini. Yhtäkkiä havahduin siihen, että näin on käynyt aiemminkin: on sovittu jotain, ja sit ne suunnitelmat vaan hiljaisuudessa kuopataan. Päätin, ettei enää; seuraava tapaamisehdotus saapuu siltä puolelta, tai sitä ei saavu.
Oon alkanut olla aika armoton. En anna itsestäni enää niin helposti. Tunnen myös huonoa omaatuntoa: oon huono ystävä, koska kysyn kuulumisia, vaikkei kiinnosta, koska oon vihainen asioista, joita en saa sanottua ääneen niin, että niitä vois muuttaa.
Joitain asioita oon sanonut ääneen ja ne on muuttuneet. Osalle mainitsemistani asioista ei oo tapahtunut mitään. Tästä tullaankin kysymykseen: kuinka kauan ystävyys kestää?
Kuinka pitkälle voidaan mennä yhdellä tosi, tosi hyvällä muistolla tai pitkällä historialla? Kuinka kauan pitäis jaksaa vaalia jotain, joka on aina ollut, vain siks, että se on aina ollut? Miten paljon pitää saada, jotta ystävyys on tarpeeksi arvokas säilytettäväksi?
Tuntuu häijyltä ajatella tällaisia. Jotenkin ilkeältä. Tuossa tuo pinnallinen ihminen nyt antaa pisteitä kavereilleen!
Jos antaisin pisteitä itselleni, saisin erilaisia pisteitä ystävyydestä riippuen. Osasta saisin ysin, osasta vain seiskan. En jaksa nähdä kaikkien eteen niin paljoa vaivaa kuin pitäis, en jaksa aina olla läsnä. Toisissa ystävyyksissä se toinen osapuoli ei oo läsnä, ei ainakaan sellaisella tavalla, jota mä kaipaan. Jota tarvitsisin. Mistä silloin on kyse, ystävyydestä vai jostain symbioosista, johon on aikojen kuluessa vain tottunut?
Mun mielestä ihmissuhteita on tervettä tarkastella ja ruotia tiettyjen väliaikojen kuluessa. Vähän niinkuin parisuhteitakin: olenko onnellinen, haluammeko samoja asioita? Miksei näitä samoja kysymyksiä vois kysyä ystävyyssuhteissa: sovimmeko oikeasti yhteen, edes vähän?
Entä, jos tulee ero?
Oon nyt elämässäni jonkinlaisessa ruopimisvaiheessa, jossa tarkkailen ja nostan päivänvaloon asioita, jotka on kauan maanneet vain olemassa, paikalla siksi, että oon tottunut tai turtunut. Tuntuu hyvältä. Tuntuu myös kamalalta.
Kauanko ystävyys kestää?
Ihmisen sanoessa “ei”, hän ottaa suuren hylätyksi tulemisen riskin. Sanomalla “ei”, ihminen ilmaisee itselleen ja muille, että hän uskoo sisimmässään johonkin, mikä on tärkeämpää kuin se, että muut ihmiset hyväksyvät hänet. Tällainen ihminen saattaa pelätä synnyttämiään ristiriitoja, mutta hän ei tee pelostaan tekosyytä olla toimimatta siten kuin hän sisimmässään tietää oikeaksi.
8. heinäkuuta 2013
Avaa suu
Aamulehdessä oli artikkeli lasten ja nuorten yksinjäämisestä.
Oon joskus miettinyt, miksei asioita oo selitetty mulle. Miksei oo voitu viedä sivuun ja pakottaa juttelemaan jostain.
Oon joskus aika hajuton ja mauton. Oon hyvä jatkamaan näennäisesti eteenpäin, osaan kyllä pärjätä ja olla ajatelematta juttuja liikaa. Samalla ne ehkä jää johonkin, alitajuntaan, haittaa unia ja panee mut toimimaan joillain tavoilla, joilla en ehkä ilman niitä juttuja toimis. Se vähän häiritsee mua.
Oon huono vaatimaan. Viime aikoina oon tullut paremmaksi, mutta vaan ihan muutaman ihmisen kanssa. Sellaisten, jotka on uudestaan ja uudestaan sanoneet, että mä voin ja mä saan ottaa niihin yhteyttä.
Yks ilta tajusin, että mulla on paljon sukulaisia. Oon tiennyt sen kyllä aina: suku on iso. En soita niille enkä aktiivisesti etsi syvempää keskustelua niiden kanssa, kerro asioistani, hae tukea. Rakastan ja tapaan niitä kyllä, mutta yleensä jonkun asian takia, joka en oo minä. Juhlien tai sukutapaamisen.
Kun tajusin, että mulla on sukulaisia (toi kuulostaa vähän hassulta, oho mulla on sukulaisia), mietin pitkään sitä, miksen soita niille. Miksen hae niiltä tukea asioihin, joita tulee. Tulin siihen tulokseen, etten vaan oo hakenut. En oo tehnyt niin. En oo tajunnut aloittaa. En oo koskaan ajatellut, että nyt mun pitäis soittaa, nyt voisin soittaa, nyt kannattaa soittaa.
Yks päivä joku puhui taas siitä, kun ei oo kutsuttu tiettyyn paikkaan X, johon muut tutut on menossa. Erikseen ei oo pyydetty mukaan. Kysyin, miksei itse tarjoa itseään mukaan, hei mäkin voisin tulla jos on ok? Miksei itse tyrkytä itseään mukaan? Sitten tajusin, että munkin pitäis tyrkyttää, pyytää itse itseäni mukaan. Tee sinä anna mennä pyydä hae. Samalla mietin, miksei muut tyrkytä itseään mulle. Miksei muut aiemmin, kun oon ollut pieni, oo aktiivisesti yrittäneet saada mua avautumaan ja puhumaan asioista?
Tekstissä sanotaan, että nuoren kannattaa myös itse avata suu.
Suun avaaminen. Se on teoriassa helppoa, kun sen tajuaa: mäkin voin kysyä, mä voin pyytää. Oikeasti se on vaikeaa, siihen asti kun ymmärtää. Siihen asti se on mahdotonta. Ai mäkin voin? Mäkin voin. Vähän niin kuin se hetki kun joku ehdottaa sulle jotain likaista tai tulee liian lähelle ja sä et tee mitään; mieleen ei tuu, että sä saat tehdä, että sä voit tehdä.
Myöhemmin miettii, että miksei voinu, miksei sanonu. Siks, ettei osannu; aina ei tajua, ellei muut kerro. Ellei joku anna lupaa. Joku turvallinen. Aikuinen.
Kyllä säkin voit. Ja saat. Mutta tehdään myös me muut, muiden puolesta. Jokainen.
Yks ilta soitin sukulaiselleni. Se tuntu hyvält.
"Hagström kehottaa vanhempia kysymään joka päivä lapseltaan, mitä tälle kuuluu. Vanhemmat voivat puhua asioista oikeilla nimillä: ”Minusta tuntuu, että olet ahdistunut, oletko?”
Useimmat vanhemmista ovat helpottuneita, kun lapsi saa apua. Joskus he vähättelevät lapsensa ongelmia. Vain harvat kieltävät lastaan käymästä psykologin luona.
– On tärkeää, että aikuiset näkevät lapsen hädän. Lapsi tai nuori ei osaa ilman aikuisen apua eritellä ahdistavia tunteitaan eikä hakea apua."
Oon joskus miettinyt, miksei asioita oo selitetty mulle. Miksei oo voitu viedä sivuun ja pakottaa juttelemaan jostain.
Oon joskus aika hajuton ja mauton. Oon hyvä jatkamaan näennäisesti eteenpäin, osaan kyllä pärjätä ja olla ajatelematta juttuja liikaa. Samalla ne ehkä jää johonkin, alitajuntaan, haittaa unia ja panee mut toimimaan joillain tavoilla, joilla en ehkä ilman niitä juttuja toimis. Se vähän häiritsee mua.
Oon huono vaatimaan. Viime aikoina oon tullut paremmaksi, mutta vaan ihan muutaman ihmisen kanssa. Sellaisten, jotka on uudestaan ja uudestaan sanoneet, että mä voin ja mä saan ottaa niihin yhteyttä.
Yks ilta tajusin, että mulla on paljon sukulaisia. Oon tiennyt sen kyllä aina: suku on iso. En soita niille enkä aktiivisesti etsi syvempää keskustelua niiden kanssa, kerro asioistani, hae tukea. Rakastan ja tapaan niitä kyllä, mutta yleensä jonkun asian takia, joka en oo minä. Juhlien tai sukutapaamisen.
Kun tajusin, että mulla on sukulaisia (toi kuulostaa vähän hassulta, oho mulla on sukulaisia), mietin pitkään sitä, miksen soita niille. Miksen hae niiltä tukea asioihin, joita tulee. Tulin siihen tulokseen, etten vaan oo hakenut. En oo tehnyt niin. En oo tajunnut aloittaa. En oo koskaan ajatellut, että nyt mun pitäis soittaa, nyt voisin soittaa, nyt kannattaa soittaa.
Yks päivä joku puhui taas siitä, kun ei oo kutsuttu tiettyyn paikkaan X, johon muut tutut on menossa. Erikseen ei oo pyydetty mukaan. Kysyin, miksei itse tarjoa itseään mukaan, hei mäkin voisin tulla jos on ok? Miksei itse tyrkytä itseään mukaan? Sitten tajusin, että munkin pitäis tyrkyttää, pyytää itse itseäni mukaan. Tee sinä anna mennä pyydä hae. Samalla mietin, miksei muut tyrkytä itseään mulle. Miksei muut aiemmin, kun oon ollut pieni, oo aktiivisesti yrittäneet saada mua avautumaan ja puhumaan asioista?
Tekstissä sanotaan, että nuoren kannattaa myös itse avata suu.
"Hagström rohkaisee nuoria hakemaan apua, ennen kuin murheet kasvavat liian suuriksi.
– Avaa rohkeasti suusi. Sano vanhemmalle, opettajalle tai muulle luotettavalle aikuiselle, että, tarvitset apua."
Suun avaaminen. Se on teoriassa helppoa, kun sen tajuaa: mäkin voin kysyä, mä voin pyytää. Oikeasti se on vaikeaa, siihen asti kun ymmärtää. Siihen asti se on mahdotonta. Ai mäkin voin? Mäkin voin. Vähän niin kuin se hetki kun joku ehdottaa sulle jotain likaista tai tulee liian lähelle ja sä et tee mitään; mieleen ei tuu, että sä saat tehdä, että sä voit tehdä.
Myöhemmin miettii, että miksei voinu, miksei sanonu. Siks, ettei osannu; aina ei tajua, ellei muut kerro. Ellei joku anna lupaa. Joku turvallinen. Aikuinen.
Kyllä säkin voit. Ja saat. Mutta tehdään myös me muut, muiden puolesta. Jokainen.
Yks ilta soitin sukulaiselleni. Se tuntu hyvält.
24. maaliskuuta 2013
Näin panin välit poikki ystävääni
Tiiätteks sen, kun on vaikka eronnu jostakusta ja on eka yö kun oot yksin ja ajattelet sitä, mitä oot tehny, ja muistat vaan kaikkee hyvää, sellaset hyvät jutut, sit ajattelet että tää oli kamala virhe tää oli ja otat puhelimen ja sitte, sitte laitat sen takasin pöydälle.
En oo aina kyllä laittanu. Oon myös laittanu viestin ja ei, se muuta mitään, ei se auta. Ehk se on hyväkin, se että tuntuu, etten mä pysty tähän en voi olla ilman, ja sitten, kun laittaa viestin sille ihmiselle jonka kaa on päättäny olla laittamatta viestiä, sitten muistaa: mikään ei oo muuttunut, kaikki on samoin.
Ihmissuhteissa usein jälkeenpäin kaikki tuntuu siistimmält kuin se oli, paitsi jos oli sysipaskaa. Sitten miettii että miks oli jonkun ihmisen ystävä ja antoi sen hyväkskäyttää itseään. Mutta jos kaikki oli semijees, niin välien poikkipanemisen jälkeen tulee se olo, että miks mä nyt näin tein, miks flippasin, kaikkihan oli ihan ok. Sitä unohtaa.
Unohtaa sen kun joka päivä ahdistaa ja vituttaa, unohtaa sen, ettei enää jaksa kannatella toista ihmistä, unohtaa sen, ettei kellekään muulle ja kenenkään muun elämälle voi mitään, vaan omalleen voi. Unohtaa sen, että turha on itkee ja vinkua, jos itse suostuu siihen, jos suostuu siihen että kannattelee ja tukee ja antaa neuvoja joita ei kuunnella, ymmärtää ongelmia jotka ei muutu, vuodet vaan kuluu ja kaikki, kaikki on samaa.
Sit se on helvettiä. Sitä aattelee, että miten se ihminen nyt selviää, ilman mua. On ikävä. Ikävä ikävä ikävä ikävä. Mitähän se nyt tekee? Miten se nyt elää? Onks senkin paha olla?
Sitä on laittanu itsensä semmosen jumalallisen yliterapeutin asemaan ja uskoo oikeasti, ettei kukaan voi selvitä ilman sun neuvoja ja sanomisia. Kuvitelkaa että joku vois elää ilman mua, miten hullu ajatus huh huh ehk mun pitäis soittaa kuitenkin.
Sit ei soita.
Tajusin tossa vuoden alussa taas sen, etten voi muille mitään. Se on turhauttavaa paskaa, mutta myös totta. Ei kukaan voi mullekaan mitään; ei muut voi sanoa mulle, että elä näin, tee noin. En suostu siihen. Miks mun siis pitäis saada käskeä ja määräillä muita, tee kuten mä sanon kuuntele mun neuvoja toimi niiden mukaan?
Mitä hyötyä on ystävästä, joka ei jaksa enää ymmärtää? Ei mitään. Parempi sanoo suoraan: ei tästä tule mitään en jaksa enää, hae joku muu neuvoja jostain.
Sit se auttaakin. Ihmiset ymmärtää. Ne tulee vastaan ja sanoo, anteeks, en mä enää, mä ymmärrän. Sekin on hienoa. Sit ei tarvitsekaa ehkä laittaa välei poikki. Sitä luulee, että on joku megahirviö, kun kehtaa sanoa että on väsyny. Vaikka oikeesti, oikeesti ei oo hirviö. On vaan väsynyt.
Sitten joskus makaa yöllä sängyssä ja ajattelee sitä mitä on tehny, ja muistaa vaan kaikkea hyvää, hyvät jutut. Sit ajattelee, että tää on kamalaa, muttei virhe, ei. Tää on tarpeellista.
Joskus ottaa puhelimen käteen ja katselee sitä ja toivoo, että olis kuitenkin oikeessa, että olis joku sellainen, jota ilman muut ei voi elää ja ne sanois että pliis jutellaan taas olin väärässä. Muttei ne ehkä sano. Sekin on ihan okei.
Sit laittaa puhelimen takas pöydälle.
En oo aina kyllä laittanu. Oon myös laittanu viestin ja ei, se muuta mitään, ei se auta. Ehk se on hyväkin, se että tuntuu, etten mä pysty tähän en voi olla ilman, ja sitten, kun laittaa viestin sille ihmiselle jonka kaa on päättäny olla laittamatta viestiä, sitten muistaa: mikään ei oo muuttunut, kaikki on samoin.
Ihmissuhteissa usein jälkeenpäin kaikki tuntuu siistimmält kuin se oli, paitsi jos oli sysipaskaa. Sitten miettii että miks oli jonkun ihmisen ystävä ja antoi sen hyväkskäyttää itseään. Mutta jos kaikki oli semijees, niin välien poikkipanemisen jälkeen tulee se olo, että miks mä nyt näin tein, miks flippasin, kaikkihan oli ihan ok. Sitä unohtaa.
Unohtaa sen kun joka päivä ahdistaa ja vituttaa, unohtaa sen, ettei enää jaksa kannatella toista ihmistä, unohtaa sen, ettei kellekään muulle ja kenenkään muun elämälle voi mitään, vaan omalleen voi. Unohtaa sen, että turha on itkee ja vinkua, jos itse suostuu siihen, jos suostuu siihen että kannattelee ja tukee ja antaa neuvoja joita ei kuunnella, ymmärtää ongelmia jotka ei muutu, vuodet vaan kuluu ja kaikki, kaikki on samaa.
Sit se on helvettiä. Sitä aattelee, että miten se ihminen nyt selviää, ilman mua. On ikävä. Ikävä ikävä ikävä ikävä. Mitähän se nyt tekee? Miten se nyt elää? Onks senkin paha olla?
Sitä on laittanu itsensä semmosen jumalallisen yliterapeutin asemaan ja uskoo oikeasti, ettei kukaan voi selvitä ilman sun neuvoja ja sanomisia. Kuvitelkaa että joku vois elää ilman mua, miten hullu ajatus huh huh ehk mun pitäis soittaa kuitenkin.
Sit ei soita.
Tajusin tossa vuoden alussa taas sen, etten voi muille mitään. Se on turhauttavaa paskaa, mutta myös totta. Ei kukaan voi mullekaan mitään; ei muut voi sanoa mulle, että elä näin, tee noin. En suostu siihen. Miks mun siis pitäis saada käskeä ja määräillä muita, tee kuten mä sanon kuuntele mun neuvoja toimi niiden mukaan?
Mitä hyötyä on ystävästä, joka ei jaksa enää ymmärtää? Ei mitään. Parempi sanoo suoraan: ei tästä tule mitään en jaksa enää, hae joku muu neuvoja jostain.
Sit se auttaakin. Ihmiset ymmärtää. Ne tulee vastaan ja sanoo, anteeks, en mä enää, mä ymmärrän. Sekin on hienoa. Sit ei tarvitsekaa ehkä laittaa välei poikki. Sitä luulee, että on joku megahirviö, kun kehtaa sanoa että on väsyny. Vaikka oikeesti, oikeesti ei oo hirviö. On vaan väsynyt.
Sitten joskus makaa yöllä sängyssä ja ajattelee sitä mitä on tehny, ja muistaa vaan kaikkea hyvää, hyvät jutut. Sit ajattelee, että tää on kamalaa, muttei virhe, ei. Tää on tarpeellista.
Joskus ottaa puhelimen käteen ja katselee sitä ja toivoo, että olis kuitenkin oikeessa, että olis joku sellainen, jota ilman muut ei voi elää ja ne sanois että pliis jutellaan taas olin väärässä. Muttei ne ehkä sano. Sekin on ihan okei.
Sit laittaa puhelimen takas pöydälle.
17. maaliskuuta 2013
Kuinka monta vuotta oon tuhlannut
"Anna Perho totesi viisaasti, että onni ei jumaliste asu niissä pienissä asioissa, vaan suurissa: Jos vihaat työtäsi, avioelämäsi on persiistä ja rahaa ei ole koskaan, ei siihen elämään paljoakaan vaikuta pikkulintujen viserrys tai oravan pesän laitto.
Lopeta siis hyvä ihminen jo se marina, ja keskity niihin suuriin asioihin elämässäsi ja muuta ne paremmaksi. Kitinä ei tee sinusta kuin katkeran vanhuksen ja luvassa on aika pirun monta vuotta tylsyyttä, jos et nyt muuta niitä asioita, joihin haluat muutoksen.
Niin että nyt se peräaukko ylös sieltä ja sassiin."
Ai että nautin kauheesti tosta MRSL-blogin tekstistä. Siks, etten yleensä itse halua antaa suoria perse-ylös-penkistä -neuvoja, sekä siks, että tuntui tosi hyvältä lukea siitä ettei pienillä asioilla ookaan ehkä väliä.
Pienistä asioista puhutaan aina. Pitää nauttia minijutuista, joita arki on täynnä ja etsiä niistä iloa ja onnea. Mutta entä jos se onkin noin, ettei ne muuta mitään? Ettei sitä elämän paskuutta voi piilottaa sillä että ai että kun tänään oli ihana ilma sentään, voi että kun viikonloppuna oli sentään se yks kiva hetki?
Oon ajatellut paljon arkea ja sitä, miten paljon ns. paskaa on liikaa. Kaikilla on jotain ongelmia eikä kenenkään elämä oo aina helppoa. Ei ainakaan niiden ihmisten, keitä tunnen. Mutta miten paljon ankeutta kuuluu sietää ja miten monesta unelmasta luoputa, ennen kuin "on oikeus" tai ennen kuin "saa" tehdä ja vaatia muutosta?
Laitoin noi jutut lainausmerkkeihin, koska ainahan sitä saa ja on oikeus. Silti mullakin kesti vuosikausia ennenku tajusin, että a. mun valitsemat asiat elämässä ei toimi ja b. mikään ei muutu, ellen itse ala muuttaa itseäni ja toimintatapojani. Turha istua ja nyyhkiä, että taas kävi näin, kun itse lappaa samaa kakkaa kärryynsä uudestaan ja uudestaan.
Nyt oon miettinyt sitä, kauanko jaksaisin katsella vaikka alkoholistia. Jos kumppani olis alkoholisti. Kauanko jaksaisin? Kauanko viitsisin katsella, jos toinen haukkuu tai halventaa mua? Kauanko jaksaisin odottaa, että antaako toinen seksiä ehkä tänään, vai meneekö kolme kuukautta ennen kuin saa? Kauanko? Kuinka kauan viitsisin maksaa kaiken, koska toinen ei koskaan maksa mitään? Kuinka kauan odottelisin, että nyyh tekstaispa se kundi tekstaispa? Mitkä on niitä asioita, joita mä jaksan odottaa ikuisesti vaikka? Onks sellaisia ylipäätään olemassa, vai haenko mä nyt jotain unelmaa, ongelmatonta olemassaoloa?
Viime aikoina oon tullut hyvin kärsimättömäksi. Muutos nyt heti! Oon pannut tahallani tauolle sellaisia ihmissuhteita, jotka rasittaa mua, vie energiaa kirjoitan tästä myöhemmin lisää. Sitäkin oon miettinyt. Tekeekö ystävät niin? Kuuluuko ystävän jaksaa aina? Millainen ystävä se on, joka sanoo, että sori sun ongelmat ei enää kuulu mulle en enää jaksa kuunnella? Onko se ystävä?
Oon aina vaatinut itseltäni paljon siinä mielessä, että mä en saa vaivata muita. Mä en saa aiheuttaa ongelmia. Mun tehtävä on ollut tehdä muiden elämä mukavaksi ja hyväksi ja voi luoja millaista on yrittää päästä irti siitä toimintamallista. Ajattelen koko ajan, että kuuluuko näin tehdä, että saako ja voiko ja miten paljon itselleen saa vaatia, ennen kuin on itsekäs paska. Millaisia asioita saa tunnustaa ja saako toiselle sanoa, että mä en enää usko suhun ihmisenä oon pahoillani. Saako?
Mietin koko ajan sääntöjä. Etsin niitä. Missä sanotaan, saako kaverit riidellä? Saako ystävälle sanoa, että mua ei kiinnosta kuunnella tätä enää en jaksa? Loppuuko ystävyys siihen sitten, onko se päätös? Toistaiseks ei oo ollut.
Oon ollut hyvin hämmästynyt siitä, miten sallivia muut on. Miten muut ymmärtää, että mä muutan nyt niitä isoja asioita elämässäni ja nostan perseeni ja teen eri tavalla kuin ennen. Mua ymmärretään. Joskus mua harmittaa, etten mä jaksa vastata siihen, en ymmärtää ketään, en mitään ongelmia oikein millään tavalla. Jos et jaksa jos et kestä niin muuta ittes älä valita mulle!
Oon alkanut aika paljon käyttäytyä niin kuin muutos olis helppo juttu. Niinku se pitäis vaan tehdä. Tää ärsyttää mua vähän. Niinhän muutos pitääkin vain tehdä, mutta silti; miten monta vuotta itse tuhrasin sellaisiin juttuihin, jotka ei vieneet mua mihinkään eikä antaneet mulle mitään. Mä vaan annoin ja annoin ja annoin. Ja katkeroiduin. Elämä on niin vaikeeta ja se on muiden syy, ei mun!
Syy oli mun. Mun piti ottaa vastuu. Sitä toivoisin ehkä muiltakin: että ne ottais vastuun. Eikä käyttäis 24 vuotta elämästään sen miettimiseen, että onko oikeus, saako, voiko.
On. Saa. Voi. Ei meillä oo kuin tää yks elämä. Tee jo jotain sille.
12. tammikuuta 2013
Itse eristin itseni
Yläasteella olin aivan varma, että oon aivan erilainen kuin muut. Aivan erilainen. Kukaan ei voi koskaan ymmärtää mua. Oon yksin maailmassa, ihan yksin. Kaikki muut on toisenlaisia, normaaleja ja tavallisia.
Meidän koulussa oli tietysti ihmisiä, joilla oli (muhun verrattuna) sssikana ystäviä. Suosittuja ihmisiä. Mutta mä en ollut niiden ystävä. Ne ei halunneet mua, olin liian erilainen. Tai niin puhuin itselleni. Niin sanoin. Ei noi halua sua, ne varmaan inhoaa sua.
Ei ne tervehtineet mua. Ei me tunnettu. Mäkään en tervehtinyt niitä. Miksi olisin? Entä, jos ne ei tervehdikään takaisin? Entä, jos ne jää vain katsomaan?
Jos mulle puhuttiin, vastasin yksi- tai parisanaisilla lauseilla. En osannut olla, en osannut sanoa muuta. Miks noi puhuu mulle mitä mä nyt teen mitä vastaan en kuulu tänne. Siltä se tuntui.
Täl viikolla oltiin ulkosalla istuskelemassa, ja mun ystävä sanoi yllättäen, että semmoinen ihminen tulee kohta meidän seuraan. Sellainen ihminen, jolla oli paljon ystäviä. Joka oli sillä tavalla suosittu. Sellainen cool tyyppi.
Jännityin. Oli jännää huomata se. Tässä mä oon, yli kymmenen vuotta myöhemmin, ja mua jännittää. Apua, tänne tulee sellainen cool henkilö. Mitä mä nyt teen. Sit rentouduin; muistin, että oon jo isompi eikä enää tartte jännittää, ei tartte ajatella niin, ei tartte ajatella kuten silloin.
Henkilö tuli paikalle. Käteltiin. Juteltiin. Se kertoi mullekin, mitä on tehnyt. Kyseli musta. Oltiin kaksin pöydässä ja joihinkin mun juttuihin se sanoi, että aika siistiä.
Aika siistiä.
Mun tuli jotenkin pöllämystynyt olo. Tää ihminen on tosi, tosi mukava, ajattelin. Sitten tajusin, että kyllähän mä sen jo tiesin. Kun oltiin koulussa tekemissä, se ei ollut koskaan ilkeä. Ei koskaan epäystävällinen. Ei koskaan tehnyt mulle mitään pahaa, ei sanonut pahasti. Se oli hauska ja suosittu ja mukava ja mä ohitin sen ja sen ihmiset käytävällä. En tervehtinyt. Menin itsekseni istumaan. Mä en kuulu tänne mä olen erilainen, kukaan ei voi ymmärtää mua. Oon niin yksin.
Yksinäinen.
Muakin kiusattiin koulussa, mutta vain vähän. Muutaman kerran muistan. Kukaan ei vainonnut, ei vaaninut. Oon miettinyt paljon sitä. Mua ei kukaan uhkaillut eikä piinannut päivittäin, ottanut silmätikuksi, joten miks musta tuntui siltä, että musta ei pidetä? Miks oli sellainen olo, että mä en kuulu tänne oon ihan erilainen?
Miksen mennyt mukaan, miksen moikannut? Miks pelkäsin niin paljon hylkäämistä? On totta, ettei kukaan erikseen tullut hakemaan mua mukaan tai alkanut tervehtiä mua, yrittänyt kovasti ystävystyä. Luulen, että ne näki sen: sen, miten tunnen olevani erilainen ja ettei kukaan ymmärrä. Ehkä ne mietti, että toi haluaa olla itsekseen, se on sellainen. Se on aina itsekseen tuolla istumassa, kai se tulisi, jos haluaisi. Ehkä se meni niin.
Muistin taas, miten tärkeää on olla tekemättä oletuksia. Siitä, että jos ihminen on suosittu, sitä ei varmaan kiinnosta. Että jos toinen, ei moikkaa, se ei tarkoita, ettei se haluais. Että jos haluaa istua itsekseen, voi silti olla yksinäinen.
Nyt ollaan tässä. Oon jo aikuinen ja tuntuu vähän hölmöltä. Tuntuu myös tosi myötätuntoiselta mua itseä kohtaan: voi pieni kun olisit uskaltanut, kun olisit uskonut itsees enemmän. Kun oisit mennyt mukaan ja tervehtinyt, edes vähän. Kun olisit muistanut, että erilaiset ihmiset voi olla ystäviä myös.
Meidän koulussa oli tietysti ihmisiä, joilla oli (muhun verrattuna) sssikana ystäviä. Suosittuja ihmisiä. Mutta mä en ollut niiden ystävä. Ne ei halunneet mua, olin liian erilainen. Tai niin puhuin itselleni. Niin sanoin. Ei noi halua sua, ne varmaan inhoaa sua.
Ei ne tervehtineet mua. Ei me tunnettu. Mäkään en tervehtinyt niitä. Miksi olisin? Entä, jos ne ei tervehdikään takaisin? Entä, jos ne jää vain katsomaan?
Jos mulle puhuttiin, vastasin yksi- tai parisanaisilla lauseilla. En osannut olla, en osannut sanoa muuta. Miks noi puhuu mulle mitä mä nyt teen mitä vastaan en kuulu tänne. Siltä se tuntui.
Täl viikolla oltiin ulkosalla istuskelemassa, ja mun ystävä sanoi yllättäen, että semmoinen ihminen tulee kohta meidän seuraan. Sellainen ihminen, jolla oli paljon ystäviä. Joka oli sillä tavalla suosittu. Sellainen cool tyyppi.
Jännityin. Oli jännää huomata se. Tässä mä oon, yli kymmenen vuotta myöhemmin, ja mua jännittää. Apua, tänne tulee sellainen cool henkilö. Mitä mä nyt teen. Sit rentouduin; muistin, että oon jo isompi eikä enää tartte jännittää, ei tartte ajatella niin, ei tartte ajatella kuten silloin.
Henkilö tuli paikalle. Käteltiin. Juteltiin. Se kertoi mullekin, mitä on tehnyt. Kyseli musta. Oltiin kaksin pöydässä ja joihinkin mun juttuihin se sanoi, että aika siistiä.
Aika siistiä.
Mun tuli jotenkin pöllämystynyt olo. Tää ihminen on tosi, tosi mukava, ajattelin. Sitten tajusin, että kyllähän mä sen jo tiesin. Kun oltiin koulussa tekemissä, se ei ollut koskaan ilkeä. Ei koskaan epäystävällinen. Ei koskaan tehnyt mulle mitään pahaa, ei sanonut pahasti. Se oli hauska ja suosittu ja mukava ja mä ohitin sen ja sen ihmiset käytävällä. En tervehtinyt. Menin itsekseni istumaan. Mä en kuulu tänne mä olen erilainen, kukaan ei voi ymmärtää mua. Oon niin yksin.
Yksinäinen.
Muakin kiusattiin koulussa, mutta vain vähän. Muutaman kerran muistan. Kukaan ei vainonnut, ei vaaninut. Oon miettinyt paljon sitä. Mua ei kukaan uhkaillut eikä piinannut päivittäin, ottanut silmätikuksi, joten miks musta tuntui siltä, että musta ei pidetä? Miks oli sellainen olo, että mä en kuulu tänne oon ihan erilainen?
Miksen mennyt mukaan, miksen moikannut? Miks pelkäsin niin paljon hylkäämistä? On totta, ettei kukaan erikseen tullut hakemaan mua mukaan tai alkanut tervehtiä mua, yrittänyt kovasti ystävystyä. Luulen, että ne näki sen: sen, miten tunnen olevani erilainen ja ettei kukaan ymmärrä. Ehkä ne mietti, että toi haluaa olla itsekseen, se on sellainen. Se on aina itsekseen tuolla istumassa, kai se tulisi, jos haluaisi. Ehkä se meni niin.
Muistin taas, miten tärkeää on olla tekemättä oletuksia. Siitä, että jos ihminen on suosittu, sitä ei varmaan kiinnosta. Että jos toinen, ei moikkaa, se ei tarkoita, ettei se haluais. Että jos haluaa istua itsekseen, voi silti olla yksinäinen.
Nyt ollaan tässä. Oon jo aikuinen ja tuntuu vähän hölmöltä. Tuntuu myös tosi myötätuntoiselta mua itseä kohtaan: voi pieni kun olisit uskaltanut, kun olisit uskonut itsees enemmän. Kun oisit mennyt mukaan ja tervehtinyt, edes vähän. Kun olisit muistanut, että erilaiset ihmiset voi olla ystäviä myös.
9. tammikuuta 2013
Koskaan ei oo aikaa
Kirjoitin aiemmin siitä, miten joitain ihmisiä ei näe niin usein kuin toisia, koska eijaksaviitsihalua nähdä tarpeeksi vaivaa. Palaan nyt vähän tähän samaan aiheeseen; siihen, miten ei oo aikaa.
Moni odottaa aikaa. Aikaa tavata ja tehdä ja nähdä ja halata. Aikaa sanoa. Aikaa aloittaa jotain ja harrastaa jotain. Usein ongelmaksi muodostuu se, ettei aikaa tuu mistään.
Aikaa ei tuu. Aikaa ei ole. Aika ei oo mitään; me tehdään aikaa. Me tehdään aikaa ja sit käytetään sitä. Tehdään aikaa mennä töihin, töissä tehdään aikaa lounastauolle. Tai ei tehdä. Tehdään aikaa kaverien näkemiselle ja tehdään aikaa, jolloin katsotaan telkkaria kotona itseksemme.
Aika ei saavu kellosta täynnä käyttötarkoitusta. Se vaan on. Aikaa on, ja sitä saa käyttää. Aikaa ei kuitenkaan maagisesti ilmesty lisää, vaan sitä täytyy järjestellä.
Kun aikaa on, täytyy päättää, mitä sillä tekee. Joitain asioita on pakko tehdä, niille on pakko olla aikaa. On oltava aikaa syödä ja nukkua tosin joillain ei tunnu olevan näitäkään. On oltava aikaa muunlaisille asioille, jotka tuntuu tärkeiltä. Asioille, jotka tuntuu siltä, että ne ansaitsee aikaa.
Jotkut asiat voi odottaa. Joidenkin asioiden on pakko. Matkalle ei voi lähteä, jos ei oo viisumia; sitä pitää odotella. Joitakin asioita pidetään pitkään odottamassa. Kun olen eläkkeellä, alan lukea. Lomalla siivoan tämän kaapin. Ensi vuonna luen paljon kirjoja. Tammikuussa olen ilman viinaa, alan käydä salilla.
Jotkut asiat odottaa vuosikausia. Haaveasiat. Haluaisin joskus matkustaa, joskus haluaisin oppia pyörittämään hulavannetta. Joskus haluan vielä osata englantia. Joskus opettelen leipomaan. Haaveasian ongelma on se, että se ei muutu todeksi: se odottaa aikaa, jota ei tule. Aikaa ei tule, sitä täytyy antaa. Aikaa täytyy tehdä.
Mäkin oon tähän asti odottanut aikaa. Aikaa mennä kursseille ja matkustella. Viime vuonna aloin tehdä sen sijaan, että odottelisin. Huomasin, että oho, mä voin tehdä koska vaan yhden päivän retkiä johonkin ja voin yhtäkkiä ostaa keikkalipun eikä sitä tarvi miettiä, ei harkita. Voi vaan tehdä. Voi yhtäkkiä mennä puistoon ilmaiskonserttiin vaikkei tiedä että ketä siel edes soittaa. Voi pyytää tuntia ennen että hei, mennäänks lintsille ajamaan vuoristoradalla se ei maksa tänään mitään?
Joidenkin ihmisten kohdalla odotan edelleen aikaa. Sitä aikaa, että jotain tapahtuu. Että niillä olis aikaa mulle tai että ne viimein tekis jotain, päättäis jotain. En tiedä, koska aikaa tulee. Vai tuleeko koskaan. En usko, että sitä vaan yllättäen tulee; ei tuu, jos ei tee.
Aikaa voi käsitellä ja aikaa voi tuhlata. Aikaa voi käyttää myös ei-minkään tekemiseen, olemiseen. Sekin on kivaa. Kivaa ei kuitenkaan ole se, kun aikaa ei koskaan ole. Aikaa on vain työlle, koskaan ei ole aikaa muulle. Ei oo aikaa nähdä, ei oo vielä oikea aika tehdä ratkaisua, pitää pohtia ja ajatella ensin, pitää käyttää aikaa siihen.
Joskus tekis mieli huutaa. Itselle. Tai sulle. Tekis mieli sanoa, että kuinka kauan aikaa aattelit vielä pitää mua odottamassa? Kuinka kauan omaa aikaasi, jota tulee koko ajan lisää muttei ikuisesti, olet vielä käyttämättä näihin haaveisiin? Kuinka kauan aiot jahkailla? Kuinka kauan aiot vielä valittaa?
Olen kärsimätön. Koska tulee aika? Miks aikaa tulis, jos sitä ei oo tähänkään asti tullut?
Aikaa ajattelee harvoin. Harvoin ajattelee sitä, miten se kuluu; kuluu sellaisiin asioihin, joihin se on pakko. Ja toisenlaisiin, joihin ei ole. Sitten on niitä asioita, jotka odottaa. Odottaa, että olis aikaa. Jota ei tule. Aikaa ei koskaan ole. Ei, jos sitä ei tee.
Eilen tuli postissa tanssikurssin ilmoittautumismaksulomake. En enää jaksanu odottaa, että tulee aika tanssia – ajattelin opetella nyt.
Aikaa voi käsitellä ja aikaa voi tuhlata. Aikaa voi käyttää myös ei-minkään tekemiseen, olemiseen. Sekin on kivaa. Kivaa ei kuitenkaan ole se, kun aikaa ei koskaan ole. Aikaa on vain työlle, koskaan ei ole aikaa muulle. Ei oo aikaa nähdä, ei oo vielä oikea aika tehdä ratkaisua, pitää pohtia ja ajatella ensin, pitää käyttää aikaa siihen.
Joskus tekis mieli huutaa. Itselle. Tai sulle. Tekis mieli sanoa, että kuinka kauan aikaa aattelit vielä pitää mua odottamassa? Kuinka kauan omaa aikaasi, jota tulee koko ajan lisää muttei ikuisesti, olet vielä käyttämättä näihin haaveisiin? Kuinka kauan aiot jahkailla? Kuinka kauan aiot vielä valittaa?
Olen kärsimätön. Koska tulee aika? Miks aikaa tulis, jos sitä ei oo tähänkään asti tullut?
Aikaa ajattelee harvoin. Harvoin ajattelee sitä, miten se kuluu; kuluu sellaisiin asioihin, joihin se on pakko. Ja toisenlaisiin, joihin ei ole. Sitten on niitä asioita, jotka odottaa. Odottaa, että olis aikaa. Jota ei tule. Aikaa ei koskaan ole. Ei, jos sitä ei tee.
Eilen tuli postissa tanssikurssin ilmoittautumismaksulomake. En enää jaksanu odottaa, että tulee aika tanssia – ajattelin opetella nyt.
"A year from now you may wish you had started today."
- Karen Lamb
27. lokakuuta 2012
Mä en oo sun bestis
Yläasteella mulla oli maailman paras bestis. Semmonen kaikkien kirjojen ja romaanien ja leffojen paras ystävä. Viime aikoina oon miettiny sitä, että mulla ei enää oo samalla tavalla bestistä.
Mulla on paljon ystäviä ja rakastan niitä tosi paljon. Ja silti välillä on semmonen hetki, että musta tuntuu, etten voi kertoo jotain asiaa kenellekään. Etten kehtaa. En uskalla. En halua. Ettei oo ketään, joka tietäis musta kaiken.
Mä jotenkin kaipaan sitä. Että joku tietäis musta kaiken, ja että se olis ystävä, ei muuta. Ei mikään seurustelukumppani.
Mä oon jonkun bestis. Tiedän sen ite ja se on mulle usein kerrottu. Joskus mua hävettää, ettei se ihminen oo mun bestis. Etten mä tunne sitä kohtaan samalla tavalla kuin se tuntee mua kohtaan. Ettei me olla semmosia kavereita, joista kumpikin pitää toista bestiksenä. Oon myös ilmaissut, etten koe meidän ystävyyttä samalla tavalla kuin tää toinen osapuoli kokee sen. Se oli ahdistavaa. Miks mun pitää olla tämmöinen, oonksmä jotenkin viallinen?
Oon aiemmin kirjoittanut, että mun on vaikea kertoa asioita. Ne pitäis nyhtää musta ja kuka semmoista jaksaa, ihan oikeasti. Ei ihmissuhteet oo mitään pelejä ja tiedän sen ja silti ajattelen näitä juttuja. Mua ärsyttää se, että mä odotan muilta telepatiaa tai jotain yli-ihmisen tekoja, joita mä en itsekään tee. En mä nyhdä tai alota syvällisiä keskusteluja joita niin kovasti kaipaan enkä kysele aina että miten menee miten sä voit. Silti ootan, että joku tekis mulle niin, tekis mun puolesta ne asiat. Vieritän vastuuta muille: kukaan ei koskaan kysy! Kukaan ei koskaan soita!
Mua raivostutaa jatkuvasti sekä se, että mä en kykene tai jaksa tai uskalla kertoa mun asioita sekä se, ettei kukaan nyhdä niitä irti musta, etten mä oo kenenkään bestis josta se joku välittää niin paljon että pakottaa sen kertomaan kaiken.
Joskus mietin myös hyviä asioita. Ilosia asioita. Sitä, että oonkohan mä kenenkään mielessä ekana silloin, kun aletaan tehdä jotain hauskaa ja pitäis mennä johonkin kivaan paikkaan ja sinne haluais jonkun kivan tyypin mukaan. Ja että se ois minä, että mä tulisin mieleen. Joskus tuntuu siltä, etten mä oo kenellekään semmoinen. Välillä se tuntuu pahalt, välillä ei. Silloin ei, kun mä ymmärrän, ettei sillä oo väliä että onko eka vai toka vai mikä. Kunhan on ja on kivaa ja rakastaa niitä toisia ihmisiä, niitä siinä ympärillä ja ne on sulle tärkeitä.
Ja silti aattelen sitä. Että oonkohan mä kenellekään tärkein.
On paljon semmosia ihmisiä, jotka olis halunnu, että mä oon romanttisesti niille se tärkein ja mä en halunnu olla. En voinu olla. Sitäkin mietin joskus: tässä mä itken sitä etten oo kenellekään tärkeä ja sitten, kun joku haluais että oon tärkeä sille, sanon ei. Että kun oon jonkun bestis, se ei ookaan mun. Joku antais mulle sitä, mitä haluan, ja sitten mä en halua sitä, koska se ihminen ei jotenkin sovi mulle. Ei helvetti mitä pelleilyä, mitä tuhlausta, mitä elämää ja eri vivahteita tää kaikki on. Ei helvetti mikä palapeli.
Miks se on niin vaikeaa, niin hirveää? Miks ihmisiä on niin paljon? Miks on kymmeniä ja satoja ihmisiä, jotka haluais olla sun ystävä ja sä et halua niitä? Miks joku pitää sua tosi siistinä ja kivana ja voi vitsi ja sit se tyyppi on sun mielestä vaan maailman tylsin?
Mua raivostuttaa se, että mulla on tarve olla jollekin tärkein. Samalla yritän muistaa, että musta saa tuntua miltä vaan, saan tuntea iloa ja surua ja turhautumista ja ihan mitä vaan ja niihin tunteisiin ei tartte takertua, ne voi vaan olla. Musta tuntuu pahalta se, että mä arvotan rakkautta, vaikkei rakkautta voi arvottaa. Se vituttaa mua. Miks mun täytyy olla tärkein? Miks kaipaan bestistä, kun kun mun ympärillä on jo liuta maailmanparhaita ihmisiä, jotka välittää musta ja rakastaa mua semmosena kuin oon?
En osaa vastata. Ehkä palaan tähän joskus.
Tässä teille biisi.
Mulla on paljon ystäviä ja rakastan niitä tosi paljon. Ja silti välillä on semmonen hetki, että musta tuntuu, etten voi kertoo jotain asiaa kenellekään. Etten kehtaa. En uskalla. En halua. Ettei oo ketään, joka tietäis musta kaiken.
Mä jotenkin kaipaan sitä. Että joku tietäis musta kaiken, ja että se olis ystävä, ei muuta. Ei mikään seurustelukumppani.
Mä oon jonkun bestis. Tiedän sen ite ja se on mulle usein kerrottu. Joskus mua hävettää, ettei se ihminen oo mun bestis. Etten mä tunne sitä kohtaan samalla tavalla kuin se tuntee mua kohtaan. Ettei me olla semmosia kavereita, joista kumpikin pitää toista bestiksenä. Oon myös ilmaissut, etten koe meidän ystävyyttä samalla tavalla kuin tää toinen osapuoli kokee sen. Se oli ahdistavaa. Miks mun pitää olla tämmöinen, oonksmä jotenkin viallinen?
Oon aiemmin kirjoittanut, että mun on vaikea kertoa asioita. Ne pitäis nyhtää musta ja kuka semmoista jaksaa, ihan oikeasti. Ei ihmissuhteet oo mitään pelejä ja tiedän sen ja silti ajattelen näitä juttuja. Mua ärsyttää se, että mä odotan muilta telepatiaa tai jotain yli-ihmisen tekoja, joita mä en itsekään tee. En mä nyhdä tai alota syvällisiä keskusteluja joita niin kovasti kaipaan enkä kysele aina että miten menee miten sä voit. Silti ootan, että joku tekis mulle niin, tekis mun puolesta ne asiat. Vieritän vastuuta muille: kukaan ei koskaan kysy! Kukaan ei koskaan soita!
Mua raivostutaa jatkuvasti sekä se, että mä en kykene tai jaksa tai uskalla kertoa mun asioita sekä se, ettei kukaan nyhdä niitä irti musta, etten mä oo kenenkään bestis josta se joku välittää niin paljon että pakottaa sen kertomaan kaiken.
Joskus mietin myös hyviä asioita. Ilosia asioita. Sitä, että oonkohan mä kenenkään mielessä ekana silloin, kun aletaan tehdä jotain hauskaa ja pitäis mennä johonkin kivaan paikkaan ja sinne haluais jonkun kivan tyypin mukaan. Ja että se ois minä, että mä tulisin mieleen. Joskus tuntuu siltä, etten mä oo kenellekään semmoinen. Välillä se tuntuu pahalt, välillä ei. Silloin ei, kun mä ymmärrän, ettei sillä oo väliä että onko eka vai toka vai mikä. Kunhan on ja on kivaa ja rakastaa niitä toisia ihmisiä, niitä siinä ympärillä ja ne on sulle tärkeitä.
Ja silti aattelen sitä. Että oonkohan mä kenellekään tärkein.
On paljon semmosia ihmisiä, jotka olis halunnu, että mä oon romanttisesti niille se tärkein ja mä en halunnu olla. En voinu olla. Sitäkin mietin joskus: tässä mä itken sitä etten oo kenellekään tärkeä ja sitten, kun joku haluais että oon tärkeä sille, sanon ei. Että kun oon jonkun bestis, se ei ookaan mun. Joku antais mulle sitä, mitä haluan, ja sitten mä en halua sitä, koska se ihminen ei jotenkin sovi mulle. Ei helvetti mitä pelleilyä, mitä tuhlausta, mitä elämää ja eri vivahteita tää kaikki on. Ei helvetti mikä palapeli.
Miks se on niin vaikeaa, niin hirveää? Miks ihmisiä on niin paljon? Miks on kymmeniä ja satoja ihmisiä, jotka haluais olla sun ystävä ja sä et halua niitä? Miks joku pitää sua tosi siistinä ja kivana ja voi vitsi ja sit se tyyppi on sun mielestä vaan maailman tylsin?
Mua raivostuttaa se, että mulla on tarve olla jollekin tärkein. Samalla yritän muistaa, että musta saa tuntua miltä vaan, saan tuntea iloa ja surua ja turhautumista ja ihan mitä vaan ja niihin tunteisiin ei tartte takertua, ne voi vaan olla. Musta tuntuu pahalta se, että mä arvotan rakkautta, vaikkei rakkautta voi arvottaa. Se vituttaa mua. Miks mun täytyy olla tärkein? Miks kaipaan bestistä, kun kun mun ympärillä on jo liuta maailmanparhaita ihmisiä, jotka välittää musta ja rakastaa mua semmosena kuin oon?
En osaa vastata. Ehkä palaan tähän joskus.
Tässä teille biisi.
13. syyskuuta 2012
Ystävä ymmärtää ja meikä ei jaksa
Oon usein nähnyt netissä pyöriessäni niitä kuvia, joissa lukee, että ystävä on ihminen, jolle voit jakaa kaiken. Joka tietää susta kaiken. Jolle voit kertoo mitä vaan. Joka ymmärtää.
Vähän aikaa sitten aloin yhtäkkiä ajatella niitä kuvia. Sitä tekstiä. Ystävä on ihminen, jolle voit jakaa kaiken. Jolle voit kertoo mitä vaan. Yhtäkkiä aloin pohtia sitä, miten näissäkin kauniissa, sosiaalisuutta ja rakkautta kertovissa kuvissa puhutaan minusta. Minä. Minä voin kertoa ja minä voin jakaa. Minua ymmärretään.
Kumpikin ystävä vois painaa saman tekstin vaikka paitaansa. Mutta entä se toinen: minä voin kertoa, voiko se? Muistanko kysyä, muistanko välittää? Muistanko, että toisellakin voi olla rankka päivä? Jaksanko nähdä vaivaa, jaksanko järjestää, että me tavataan?
Mä oon todella huono kertomaan oma-aloitteisesti kenellekään yhtään mitään. Se on mun ominaisuus enkä syytä siitä muita. Oon aina ollut vähän semmoinen, käpy ja simpukka: jos haluaa siemenen tai helmen, täytyy vähän kaivaa. Silti, se on joskus niin raskasta: se, kun toinen on vaan tottunut siihen, että oon aina semi-iloinen ja ymmärrän ja oon puolueeton ja kun mä en oikeasti ole. En ole. Mä oon joskus hyvin väsynyt ja hyvin synkkä ja en tiedä, miten sen sanoisin, miten vastaisin sen toisen ihmisen normaaliin kuulumisviestiin sanomalla että mä en jaksa nyt ymmärtää mikset sä ymmärrä mua vaihteeksi miksei me puhuta koskaan musta.
Oon lukenut, että liiallinen ja överiksi menevä kiltteys on nuorten naisten ongelma. Tunnistan sen itsessäni. Sen, kun ei viitsi loukata eikä se oo sen arvoista kyllä tää tästä jos en vaan sano mitään. Siinä se ongelma onkin: siinä, miten se olo ei vähene sanomattomuudella, miten toiset vaan antaa ja antaa koska en vaan kykene sanomaan etten mä voi enää ottaa vastaan lopeta jo.
Sitä jotenkin antaa sen vastuun muille. Että huomaa nyt. Muutu nyt. Muuta käytöstäsi olen väsynyt. Vaikkei kukaan voi tajuta mitään, jos mä en sano suoraan.
Oon nyt opetellut sanomaan. Opetellut ilmaisemaan, etten mä nyt jaksa en just nyt kiitos. Se tuntuu vaikealta. Tuntuu, että silloin on huono ystävä, vaikka parempihan se on: parempi sanoa suoraan, etten mä nyt jaksa. Parempi se on kuin kuunnella, vaikkei oikeesti yhtään jaksa ja ei kiinnosta.
Sitäkin mä kyllä teen. Kun en henno sanoa, kun en jaksa vaivautua. Kun on helpompaa vaan olla ja kuunnella, ettei vaan tarvis aloittaa mitään konfliktia ettei vaan tarvis sanoa kovasti. Teen myös sitä, että oon muka puolueeton, vaikken ole. Vaikka tekis mieli sanoa että ota nyt se tilanne hallintaan tee asialle jotain sano toimi älä valita!
Joskus tuntuu, että oon ameeba-ystävä. Laiha luikura, vähän semmoinen hyllyvä. Ei oikein maistu eikä näy eikä kuulu. On vaan, ei siitä oikein tiiä että millainen se oikeasti on. Läpinäkyvä, sitä voi katsoa muttei näe mitään, mitä se ei halua näyttää. Tukee, mutta silleen näkymättömästi, ottamatta kantaa tai sanomatta koskaan että haloo kato nyt mitä puhut tää tilanne on jatkunut vuosia oot säkin missä sun selkäranka on!
Tossa yks päivä olin hyvin väsynyt, ja ilmoitin, etten mä nyt jaksa antaa. En jaksa puhua kiitti moro. Olin omiin yleensä käyttämiini toimintamalleihini verrattuna tosi jyrkkä. Ai että, se oli ihanaa.
En oikein tiedä, miten jatkaisin tästä. En jaksa enää antaa, mutta sen tunnustaminen, muutoksen vaatiminen vaatis vahvuutta, selkärankaa. Sitä, ettei enää oo aina kiltti ja kiva.
Viimeisimmässä(?) Me Naisiset -lehdessä oli liiasta kiltteydestä ihan ssssikahyvä kirjoitus. Siinä sanottiin muun muassa, että liian kiltti ei pidä toimistaan mölyä, mutta toivoo samalla, että muut huomais ne hyvät teot ja antais arvostusta, katsokaa miten hyvä ihminen tuo on oi oi. Siinä liian kilttiä kuvattiin ihmiseksi, joka pitää itseään positiivisena tsempparina, mutta on todellisuudessa painekattila, joka voi räjähtää koska vain. Ei se oo mitään kiltteyttä. Ne on pelejä: ai, minä marttyyrina uhraudun puolestasi koska olen niin kiva voi miten en kehtaa sanoa.
Jep jep, ei enää. Oon kyllästynyt. Vaadin muita olemaan pelaamatta mitään pelejä mun kanssa, ja silti oon itse vuosikausia paininut tän saman oon-niin-kiltti-en-voi-sanoa -dilemman kanssa. Se saa nyt loppua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)