Onko toi mies

Ootteko menny viime aikoina metrolla? Jos ootte, ootte nähny nää Sloggin mainokset.

Mainoksen pointti on, että alusasu on huomaamaton. Kun katson näitä mainoksia, voin ajatella vain, että kuka ihme hengaa kahdeksan sentin kotoissa ja alushousuissa kotona ilman housuja tai hametta. 

No, ei kukaan. Vai? Oletko se sä? Tunnusta!

Tää mainos esiintyy kolmen sarjassa.

Yhdessä mainoksessa tyttö punaa huuliaan samalla, kun on kylki peiliä kohti paita ylhäällä niin, että alusvaate näkyy.

Oon satavarma, ettei naiset punaa huulia noin. En edes minä, joka meikkaan muutaman kerran vuodessa ja saattaisin siis olla hämmentynyt sen suhteen, miten huulipunaa käytetään.

Naisille ja miehille myydään outoja asioita, oudoilla ideoilla.

There is a stunning absence of women at the top of companies that make and market products to women. The gender disparity in these industries has gotten little attention recently, as discussion has centered around the lack of women at the top of finance and tech companies. The scarcity of women executives at those firms is often explained by pointing to women's "lack of interest," or shortfalls in science and technology. That reasoning fades at companies that make products for women and employ a large pipeline of women selling on retail sales floors, sitting in cubicles and working as middle managers.

Jillian Berman: Even Companies That Sell Tampons Are Run By Men

Happy Nat'l Tequila Day! Shake up a @Skinnygirl Margie & relax, my tweeps! It's almost Friday!!! #NationalTequilaDay pic.twitter.com/rHQrgXugWB

— Bethenny Frankel (@Bethenny) 24. heinäkuuta 2014

Nice nails! xo RT @brookeambers: Got myself some @Skinnygirl white peach @Bethenny pic.twitter.com/UEtcq86JeE

— Bethenny Frankel (@Bethenny) 22. heinäkuuta 2014

Margaritoja. Niitäkin myydään laiha nainen -merkkisenä. Koska laihat naiset... juo margaritoja?  Voi juoda vain tätä margaritaa? Laihtuu tällä margaritalla? On margaritojen suurin kuluttajaryhmä tutkimuksen mukaan?

Kuka tietää. Markkinamies? Markkinanainen? Kuka näitä myy?

Miehillä on samoja ongelmia. Jos naiset on mainoksissa puolialasti ja näytillä, miehet on naisten perään kuolaavia mörököllejä, jotka teräksinen sixpack vilkkuen syö pihvejä ja haluaa ajaa autoa. 

Tai niin suuri osa mainoksista kertoo.

Eka kuva: Coloribus.com: Magnum: "FOR MEN ONLY" Print Ad by LOWE Lintas Pirella Gottsche & Partners.  Siis voiko tää olla oikea. Sanokaa, ettei.

Toka kuva: underwearnewsbriefs.com: PERFECT CHRISTMAS GIFT FOR YOUR DANGEROUS MAN FROM BRUNO BANANI

Lisäksi samme lukea että sen jälkeen kun ”viimeistelty äijämäisyys” on katsastettu ”tosimies siirtyy ottamaan muista mörökölleistä mittaa polkuautoradalla.”

Mörököllit? Polkuautot? Miksi tämä lenkki kuulostaa viisivuotiaan pojan äidin suunnittelemalta?

Messusisustusten perusteella voimmekin päätellä että keskivertomies asuu kaikkein mieluiten autotallissa, nukkuen Harley-Davidsonin selässä.

Kasper Diem: MIKSI MIEHELLE SISUSTETAAN KUIN LAPSELLE?

We fear they might have made a mistake on the text here. Shouldn't it say “Tom Ford for Male Entitlement”? The headless model’s porny vibe says it all: Any man who spritzes this potion deserves unfettered access to breasts that are oiled like a dipstick. Too bad this plasticky ad loses so much of its luster when a dude’s hairy chest takes the starring role.

TAKEPART FEATURES: What If Fashion Ads Objectified Men the Same Scary Way They Do Women?

Ootteko muuten koskaan olleet bileissä, joissa ei voi olla ihan varma siitä, kuka on mies ja kuka nainen? Mä olin just.

Sitä luulee, että on tosi suvaitsevainen ja ei sitä mieti tommosia, ei välitä semmosesta. Ja kuulkaa, sitähän miettii. Sitä katsoo ihmistä, eikä näe ihmistä. Sitä katsoo ja ihan alitajuisesti, hiipien vaan miettii "onko tuo mies".

Sit miettii, onko sillä väliä. Mitä väliä.

Sukupuoli on niin itsestäänselvä asia. Jos siis on onnekkaasti syntynyt sukupuoleen, jonka kokee omakseen. Jos ei ole, niin voe voe. Sitähän ei siis lasketa, kun niitä semmosia on niin vähän ja kaikkee.

Oon sillä tavalla onnekas, että tunnen ihmisiä, jotka haastaa vallalla olevat sukupuoliroolit. Tunnen ihmisiä, jotka ei mahdu siihen laatikkoon, jota meille myydän vauvanvaateosastolta lähtien. Sit, kun tuntee sellaisen ihmisen, sitä yhtäkkiä tajuaa: mitä väliä.

Tiina Teräs videoi kolmen päivän ajan elämää pääkaupunkiseudun päiväkodissa, laski videolta kaikki kehut ja luokitteli ne. Tyttöjä kehuttiin enemmän ulkonäöstä, vaatteista ja muiden auttamisesta, poikia taas suorituksista ja taidoista.

Tiede: Mistä on tytöt ja pojat tehty? by Annikka Mutanen ja Kirsi Heikkinen

Miks se on niin tärkeää? Miks on niin hyvin tärkeää tietää, kenellä on mitkäkin vehkeet? Miks on niin tärkeää luokitella, ettei vaan nyt kukaan pääse YLLÄTTÄMÄÄN kyllä tällaiset asiat pitää TIETÄÄ

Mainostajillehan se on tietenkin tärkeää, koska on helppo myydä ihmiselle, joka sopii laatikkoon. Ihmiselle, joka on 25-30-vuotias pääkaupunkiseudulla asuva itsestään huolehtiva nainen.

Sellainen elämä on helppoa. Se ei pääse yllättämään, koska kaikki sopii kivasti niille suunniteltuihin laatikoihin. On helppoa elää, kun kaikki on samanlaisia, kun ei tartte miettiä, kun kaikki on samanlaisia kuin minä mikään ei uhkaa minua näin nainen käyttäytyy näin mies nyt kaikki on IHANAN NORMAALIA

Colorlines.com: D.C. Launches First Ever Transgender Respect Ad Campaign

Usein, kun katsoo mainosta, näkee yksinkertaistetun kuvan maailmasta. Näkee jonkun idean maailmasta: ei se oo totuus, se on tiimin ideoima ja toisen tiimin toteuttama näkemys siitä, miten tuote X toimii stereotypioihin XYZ sopivan henkilön käytössä.

Ongelmahan on se, että elämä ei oo niin helppoa. Ei ole sellaista maailmaa, jossa kaikki on samanlaisia. Voi että voi harmi

Ei maailmaa voi yksinkertaistaa. Ei ihmistä voi yksinkertaistaa. 

Ei elämää voi yksinkertaistaa.

Uutta onnea suoraan Stockalta

Vähän aikaa sitten oli Hullut Päivät Stockalla. Ne vähän ahdistaa mua. Tykkään tungoksesta ja tykkään harhailla kaupoissa, mutta Hullut Päivät on jotain ihan muuta. Ne kuvaa mun mielestä termiä "kulutusjuhla" melko osuvasti.

Olin menossa kotiin raitiovaunulla, kun Hullut Päivät oli alkaneet. Vaunussa oli äiti, poika ja iso laatikko. En oikein tiedä, mitä laatikossa oli, ehkä joku tietokoneen tapainen. Päällä oli Hullujen Päivien tarra ja kummitustarra tekstillä "myyty".

Poika piti hyvää huolta laatikosta. Hän silitti sitä. Hellästi.

Mä ajattelin, että siinä sitä nyt on: uutta onnea paketissa. Sit alkoi oksettaa.

Olin jo unohtanut mitä olin tilannut, sillä Zalandon paketin saapuminen kestää aina kolme viikkoa. Tilausta odotellessa vuodenaika oli ehtinyt vaihtua. Hellemekkojen sovittaminen tuntui sateisena syyspäivänä erityisen pölvästiltä. Ne istuivat hyvin. Perhana. Katsoin mekkoja, joita en enää tarvinnut enkä halunnut. Sitten katsoin laskua ja olin saada sydärin. Toinen mekko oli halpa, mutta se muka roimassa alennuksessa ollut Versace…

Kiistala.net: ”En ikinä enää osta vaatteita” osa 3/3

Muistan, kun menin ekaa kertaa Lidliin. Se oli just avattu ja vähän sellainen jännittävä, uusi asia. Astuttiin sisään kauppaan ja mua alkoi ahdistaa niin paljon, että halusin vaan ulos, heti, nyt, nytheti.

Lidlissä asiat on pitkissä riveissä, omissa laatikoissaan. Se on vähän kuin varasto, josta voi keräillä haluamansa, kulutusjuhlien halpa ja värikäs varasto. Se ahdisti. Paljon.

Meni kauan, ennen kuin astui jalallanikaan Lidliin. Kun astuin, ahdisti hetken. Nykyisin pystyn jo käymään siellä. Koska hei edullista

– Teemme kovasti töitä, jotta meille jää vähän rahaa sen jälkeen, kun olemme hankkineet ruoan ja vaatteet. Kun saamme kokoon riittävän ylijäämän, voimme ostaa jotakin, pitää lomaa tai matkustaa johonkin fantastiseen paikkaan. Näissä huippukohdissa tunnemme elävämme oikeasti, Hagman sanoo.

Kirkko&Kaupunki, Taneli Kylätasku: Irti markkinoiden jumaluudesta 

Joskus, kun oon matkalla, mua alkaa joskus, hetkittäin, ahdistaa ihan helvetisti. Siksi, että oon niin rikas, että voin matkustaa. Se hävettää jotenkin. Samalla sitä haluaa tehdä. Mutta nolottaa. Mutta haluaa.

YELP-nettisivulla voi arvostella matkailukohteita. Näin siellä arvostellaan luonnonihmeitä:

YELLOWSTONE

Let me begin by saying that my girlfriend and I expected this park to be one of the highlights--nay, the crowning jewel--in our 10-day road trip to the western states.  We were horribly, terribly, tragically disappointed.  

STONEHENGE

I basically paid $30 to have this picture taken. Yep. There I am. By Stonehenge. Impressed aren't you? No? Yeah, neither were we ;p

Some rocks in the middle of nowhere. Was part of a tour and we immediately vacated to go somewhere more interesting. The story is intriguing. The physical artifact not-so-much. I suggest the Roman Baths in the City of Bath as a sightseeing alternative.

AYER'S ROCK

I think my trip would have been better if the fly infestation wasn't so awful when I visited.

- It's a giant rock.

- It glows red during sunset.

Yelp

One-star yelp reviews of national parks

Tääkin mua hävettää. Hävettää se, että ihmisellä on mahdollisuus mennä katsomaan luonnonihmettä, ja sit se on silleen "no tämä oli ihan tylsää". 

Eihän kaikesta voi tykätä. Ei kaikkien elämän täyttymys voi olla Grand Canyon. Mutta pitääkö olla niin saatanan ylimielinen, sellainen, että kaikki on itsestäänselvää?

Backman pitää yksin autoiltuja kauppareissuja käsittämättöminä. Yhtenä aamuna hän istui ikkunassa, katsoi ohi ajavia autoilijoita – ja itki.

YLE: Jan valitsi materian sijasta permakulttuurin – "Jos on liikaa tavaraa, ei jää energiaa"

Ootteko muuten koskaan käyneet mainoskupla.fissä? Suosittelen lämpimästi. Kun sinne menee, sydämeen pistää hetken. Niin käy, kun tunnistaa itsensä. 

Suosittelen myös tätä videota.

Kun katsoin tän videon, tulin iloiseksi noiden miesten puolesta. Samalla olo tuntui vähän naurettavalta. Sitä jotenkin on tottunut siihen ajatukseen, että kaakaopavut tulee tiloilta, jotka on jossain paikassa X. Ei muuten ollu tullu mieleenkään, ettei viljelijä tietäis, mihin ne pavut menee tai mitä niistä tulee.

Moni asia kaupassa on sellainen: vähän hämäräpeärinen, vähän vieras. Mistä tämä pasta tuli? Entä tämä kahvi? Millainen ihminen tämän mangon poimi? Montako kilometriä tämä mango matkusti? Miksi mangoja pitää raahata Suomeen asti?

Helsingin Sanomissa oli hieno teksti kuluttamisesta. Erilainen. 

Pinnalla on välinpitämätön asenne, jossa tavarasta puhutaan kuin liasta, jota on kertynyt nurkkiin ihan vahingossa. Kun ihminen ryhdistäytyy ja korjaa roinat pois, hänestä tulee puhdas ja hyvä ihminen.

Se on aika naurettavaa.

---

Keskustelupalstalla yksi vanhempi taas kertoo opettaneensa jo 2-vuotiaan käymään lelunsa läpi pari kertaa vuodessa. Siten hän halua opettaa, että vanhasta on luovuttava, jotta tulee tilaa uusille leluille.

Kommentit ovat niin tavallisia, että ne eivät edes hätkäytä. Mutta ehkä niiden pitäisi. Milloin siitä tuli normaalia, että kaikilla on komerossaan vaatteita pursuava Ikea-kassi, joka odottaa kyytiä kirpparille? Tai siitä, että on ehjiä tavaroita on ihan sopivaa kutsua paskaksi, josta on pakko päästä eroon?

HS.fi, Roosa Murto: Tavara ei ole likaa

En nyt oikein taas tiedä, mitä haluaisin sanoa. On turhaa kirjoittaa, että hei sinä länsimainen nainen, tunne nyt syyllisyyttä uusista kengistäsi. Ei sitä tartte erikseen kertoa. Musta tuntuu, että syyllisyys on jo itsestäänselvyys: jokainen tietää, ettei pitäis ostaa, ettei maailma kestä, ettei tää voi jatkua.

Sit kun se vielä johtais joihinkin tekoihin.

All you need is... Less 💚👌

Kuva, jonka ANI ALITALO (@pairoflegs) julkaisi laitteella Loka 10, 2014 at 5:10 PDT

Mitä väliä sun karvoilla on

Näin videon, jolla tyttö näyttää, miten kasvojen karvoista pääsee eroon nyppimällä ne narun avulla. Katsoin sitä videota ja mietin, ihan oikeasti, että mitä tässä nyt tapahtuu ja miksi, mikä järki.

Juttelin tästä kaverini kanssa. Se oli mielenkiintoista: kaverista video oli hieno idea, jonka neuvoja hän aikoo alkaa käyttää, koska kulmakarvat on kasvojen kehykset. Tämän ymmärrän. Ja en.

Ymmärrän seuraavat asiat:

Osa ihmisistä haluaa karvoista eroon. 

Videolla on kätevä niksi, joka oikeesti toimii. 

Sehän on siistiä, koska jos muutenkin nyppii karvoja, videosta on apua.

En ymmärrä seuraavia asioita:

Osa ihmisistä haluaa karvoista eroon. Miksi? 

Mietin selityksiä, kuten ne häiritsee, teen sen itseni vuoksi, haluan olla karvaton, haluan nätin muotoiset kulmakarvat. Oon kuullut nää selitykset ja tavallaan ymmärrän ne. Haluaisin kuitenkin syvemmälle, jonnekin naaman ja lihan sisäpuolelle.

Haluaisin selityksen siitä, miksi sielu, ihmisen rajaton minuus ja olemus, miettii jotain karvoja, joita kukaan ei huomaa ja joilla oman mietintäni mukaan ei, ihan oikeasti, maailman miljardien vuosien elämän ja kuoleman ja ihmisyyden, historian, luonnon ja rakkauden ja vihan syklissä ole mitään merkitystä.

Echart Tolle puhuu usein kirjassaan siitä, että kun pysähtyy ja oikeasti, oikeasti kuuntelee ja tarkkailee itseään, huomaa oman sisimpänsä, iättömän ja ajattoman, jolla ei oo mitään tekemistä ulkoisen maailman ja ulkonäön lihavuuden läskin laihuuden syömisen omistamisen vaatteiden korujen kanssa. Oon alkanut kuunnella sitä, miettiä sitä.

Kun säkin oot iätön ja ajaton sielu, sisin, kaunis ja muuttumaton, ja koska oikeesti oikeesti uskon, ettei sun ulkonäöllä ole mitään merkitystä (perimmäisessä ei-materialistisessa ei-mainos)maailmassa, niin miks, miks karvojen nyppiminen jostain ylähuulen yläpuolelta on niin tärkeää?

Osaaksä selittää?

The Golden Gate bridge

Katsoin tän videon äsken. Se kertoo ihmisistä, jotka on tehneet itsemurhan hyppäämällä Golden Gate -sillalta.

Jokaisen kohdalla aattelin älä tee sitä. Ja silti.

Ja mä oon täs.

Tee nyt jo joku päätös

Oon nyt jotenkin semmosessa tilanteessa, että tosi moni ympärillä tuntuu kamppailevan. Taistelevan. Mitä tästä elämästä tulee tuleeks mitään mitä haluan että tulee? Tosi moni tuntuu olevan hukassa, olevan niin, että hei mä tiedän mitä mä haluan mutten osaa vaatia, en halua, en voi. En uskalla, koska mitä jos sit en haluakaan mitä jos.

Kuva Things we forget -blogista, suosittelen tsekkaamaan.

Oon tullut kärsimättömäksi. Tän vuoden aikana oon oppinut itsestäni todella paljon ja samalla alkanut ymmärtää sitä, miks teen mitä teen. Kun oon alkanut ymmärtää sitä, se antaa mulle valtaa: mun ei oo pakko tehdä asioita niinku oon aina ne tehny. Ei oo pakko toimia jotenkin vain siks että oon aina tehnyt niin.

Samalla, kun ymmärrän itseäni, oon enenevissä määrin lakannut ymmärtämästä muita. Muiden jahkailua. Jahkailua. Unohdan, että oon itsekin jahkaillut; unohdan, että meni vuosia ja taas vuosia päästä ees tähän tilanteeseen, että ymmärrän itseäni tänkin verran. Unohdan. Ja ärsyynnyn.

Mitä sä jahkailet! Tiedät jo, mitä haluat, niin tee sitte jotain! TEE jotain, anna mennä jo!

Pinna on tosi lyhyt. En viitsi antaa kellekään oikeastaan mitään neuvoja, koska ne on niin jyrkkiä. 
Tee! Toimi! Anna mennä! Sano! Avaudu!

Oon jotenkin säälimätön. Raaka.
Ota se mitä haluat tee se nyt tää on sun elämä sun ainoa elämä!

On hassua, että asiat on vaikeita, kunnes ne on tehnyt. Sitten on helpompaa. On vaikeaa sanoa, että mokasi, mutta kun on sanonut, pääsee hoitamaan sitä asiaa, pääsee tekemään ja huomaa, ettei maailma loppunutkaan. Vähän sama tunnustamisen kanssa: kun on tunnustanut, on jotenkin helpompi olla, vaikka tilanne oliskin kaoottinen. On helpompi olla itsensä kanssa. Oman itsen.

Mun on nyt melko helppo olla itseni kanssa. En salaa isoja asioita enkä yritä olla jotain muuta kuin oon. En yritä ängetä itseäni johonkin muottiin, vaikka välillä huomaan, että alan tehdä niin vanhasta tottumuksesta. Sit taas muistan: mä saan tehdä asiat mun tavalla, koska tää on mun elämä. Ei oo pakko toimia niinku on aina toiminu, ei oo pakko toistaa samoja kaavoja.

Saan olla surullinen ja saan itkeä ja kaikki saa tuntua tosi vaikealta ja olla vaikeaa, mutta silti mä saan. Saa olla hyvä olo ja huono olo samaan aikaan, saan tuntee hämmennystä ja mitä vaan. Saan, koska tää on mun elämä ja oon tullut tähän tilanteeseen itse itseni kanssa ja nyt ollaan tässä, minä ja minä.

Oon kärsimätön: kun ymmärrän itseäni nyt näin, miksei kaikki voi? Miks kaikilla on niin vaikeaa, kun ne ei osaa päättää tai ei uskalla? Miks on niin vaikeaa tehdä päätöksiä?

Joskus ajattelen niitä vaikeita hetkiä, jolloin mun täytyi tunnustaa jotakin tai muuttaa elämäni suuntaa. Muistan, miten pyörrytti tai tuntui että kaadun tai oksennan. Joskus hävetti niin että teki mieli kadota johonkin maan alle hyi miten oksettava oon oon maailman itsekkäin yök. Yritän muistaa sen; sen, miten vaikeaa on tulla sinuiksi sen kanssa, kuka oikeasti on ja mitä oikeasti haluaa ja miten.

Joskus vieläkin tuntuu, että oon maailman itsekkäin.
Paska ihminen paska, mikset voi muuttua, mikset voi olla toisenlainen? Miks oot tuollainen paska?

Silloin muistelen sitä, miks oon tässä. Miten en voi olla missään muualla kuin tässä, minuna, sellaisena kuin nyt haluan olla. Miten oon tässä siks, että teen nyt sitä, mitä oon jo kauan halunnut tehdä: oon itseni kanssa enkä tee asioita vain siks, että jokin alitajuinen osa mussa käskee toimia tietyllä tavalla ja toistaa kaavoja. Miten haluan murtaa ne kaavat. Miten haluan olla ehjempi ja ymmärtävämpi itseäni kohtaan, enemmän läsnä. Olla enemmän minä.

Joka päivä oon vähän lähempänä, ymmärrän vähän lisää. Samalla toivon, että muutkin uskaltais; uskaltais ja ymmärtäis. Sitten muistan toivoa myös sitä, että olisin lempeä. En vain itselleni, vaan myös niille muille. Jotka myös taistelee. Omaan tahtiinsa.

Let me ask you a two-part question. 

What would you do, if you found out you were dying? 

And when exactly did you convince yourself you're not?

Kaikki, mitä rakastan

Kaikki, mitä rakastan, katoaa.

Kaikki, minkä näen, kuolee.

Mäkin kuolen.

En sano tätä itselleni pelotellen. En sano tätä uhaten. Sanon tämän asiana, joka on.

Jokainen, jota rakastan, kuolee.

Kaikki, mitä omistan, katoaa.

Kaikki, mitä omistan, on väliaikaista.

En sano tätä itselleni pelotellen. En sano tätä uhaten. Sanon tämän asiana, joka on.

Jokainen, jota vastaan astelen, kuolee.

Jokainen, jonka tapaan, on väliaikaisesti täällä.

Jokainen, jonka olen nähnyt, on väliaikainen, samalla tavalla kuin mä olen.

En sano tätä pelotellen. En sano tätä, jotta ahdistuisin. Sanon tämän asiana, joka on.

Kun aika loppuu, se loppuu.

Tunnen hyvin sen, sen kuolemattomuuden. Se on harhaa.

Jonain päivänä ei oo enää aikaa.

En sano tätä itselleni, jotta lamaantuisin. En sano tätä vihaisena. Sanon tämän asiana, joka on.

Kaikki, mitä rakastan, katoaa joskus.

Jokainen, jota rakastan, katoaa joskus.

Mä katoan joskus.

En sano tätä itselleni pelotellen. En sano tätä uhaten. Sanon tämän asiana, joka on.

Tänään on 12.12.12. Kellonaika 12:12:12 meni jo. Kaikki tuntuu olevan innoissaan: tää on ainoa tällainen hetki meidän elinajan aikana!
Ooks ajatellu, että ne muut hetket toistuu?

Oon tänään hengissä.

It's a beautiful day 

Don't let it get away 

It's a beautiful day 

Touch me 

Take me to that other place 

Teach me 

I know I'm not a hopeless case 

See the world in green and blue 

See China right in front of you 

See the canyons broken by cloud 

See the tuna fleets clearing the sea out 

See the Bedouin fires at night 

See the oil fields at first light 

And see the bird with a leaf in her mouth 

After the flood all the colors came out 

It was a beautiful day 

Don't let it get away 

Beautiful day 

Onks kaikki kiinni tuurista

Oon melkein aina tiennyt jollain itsestäänselvällä tavalla, että Jumala on olemassa. Kävelen ulkona ja katson puita ja luontoa ja näen Jumalan. Se on ollut mulle itsestäänselvyys, myös niinä aikoina, kun oon ollut vihainen Jumalalle.

Viime aikoina oon kuitenkin alkanut pohtia sitä, onks elämä kiinni tuurista. Uskonnoissahan puhutaan yleensä siitä, miten kaikki kuuluu osana "Jumalan suunnitelmaan" ja miten "Herran tiet on tutkimattomat". Näin selitetään semmoisia asioita, joille ei ole syytä. Jos lapsi kuolee, voidaan esimerkiksi kirjoittaa, että hän oli liian hyvä tähän maailmaan tai että Herra halusi enkelinsä kotiin.

Oon miettinyt viime aikoina sattumaa. Mulle on pari kertaa käynyt niin, että oon mennyt töihin metrolla ja juuri sitä seuraava metro on jumittanut raiteella tunnin, koska joku hyppäsi kiskoille. Mä en joutunut odottamaan ja mulle ei olis tapahtunut mitään, vaikka olisinkin. Mutta silti: en joutunut, koska satuin menemään edellisellä metrolla. Sattumalta.

Ala-asteella tunsin tytön, jonka isä myöhästyi Estonialta. Sitä kuulemma harmitti, kun laiva lähti ja itse ei ehtinyt mukaan. Myöhemmin ei sitten enää harmittanutkaan yhtään, miten yllättävää. Onks siinä kyse tuurista vai Luojan suunnitelmasta?

Mä oon monta kertaa melkein jäänyt auton alle. Melkein. Mutten jäänyt. Oon ollut myös kolarissa. Mitään ei tapahtunut mulle. Onkse tuuria vai suojellaanko mua?

Joskus, kun pelottaa, rukoilen. Samalla mietin niitä satojatuhansia ihmisiä pakolaisleireissä. Kyllä nekin varmasti rukoilee. Varmasti nekin lapset, jotka on töissä kaivoksissa, toivoo jotain parempaa. Miks siis juuri mua autettais? Miksei joidenkin rukouksiin koskaan vastata?

Usein koen suurta hämmennystä siitä, että asun Suomessa ja mulla menee niin hyvin. Kiina on niin suuri maa, miksen syntynyt sinne? Tai Afrikkaan? Miksi mä sain kaiken, kun joillain ei ole mitään? Miksi synnyin johonkin, missä saan elää turvassa ja mua ei uhata? Se on sattumaa. Vai onko?

Oon monesti kuullut uskonnon yhteydessä puhuttavan siitä, ettei ihmiselle anneta tässä elämässä enempää kuin hän kestää ja jokaisen tie on suunniteltu. Jos kaikkien tie on ennaltamäärätty eikä Luoja anna enempää kuin voin kantaa, niin miks jotkut hajoaa? Miksei jotkut jaksa enää? Miks jotkut putoaa yhteiskunnan kärrystä, alkoholisoituu, luovuttaa ja antaa periksi?

Miksi jotkut elää 40 vuotta väkivaltaisessa parisuhteessa, ei lähde vaikka vois, kukaan ei tee mitään ja sitten tuleekin jo kuolema? Mikä järki? Mikä suunnitelma siinä on?

Mietin joskus sitä, että putoanko mä kyydistä. Tapahtuuko mulle kohta jotain? Voinko mäkin tuhoutua sillä tavalla? Miks jotkut jaksaa ja jotkut ei? Jaksaisinko mä?

Koen miellyttävänä ajatuksena sen, että Jumala suojelee ja rakastaa just mua. Niin varmasti kokee kaikki muutkin: jos jumala rakastaa just mua, se merkitsee, että mun elämässä mikään ei tapahdu niin, ettei sitä ole suunniteltu. Toisaalta mietin, onko se vaan tapa hallita kaikkea tätä satunnaisuutta? Jos joku sulle rakas yhtäkkiä kuolee tai joku teurastaa sen väkivaltaisesti, on varmasti helpompaa uskoa että asialla on joku suurempi merkitys kuin ajatella, että niin nyt vaan kävi. Sattumalta tää kävi juuri mun perheelle. Tää olis voinu käydä kenelle vain, mutta hups, se nyt vaan kävi meille. Ilman mitään syytä.

Onks kaikki sattumaa?

Mä en oo sun bestis

Yläasteella mulla oli maailman paras bestis. Semmonen kaikkien kirjojen ja romaanien ja leffojen paras ystävä. Viime aikoina oon miettiny sitä, että mulla ei enää oo samalla tavalla bestistä.

Mulla on paljon ystäviä ja rakastan niitä tosi paljon. Ja silti välillä on semmonen hetki, että musta tuntuu, etten voi kertoo jotain asiaa kenellekään. Etten kehtaa. En uskalla. En halua. Ettei oo ketään, joka tietäis musta kaiken.

Mä jotenkin kaipaan sitä. Että joku tietäis musta kaiken, ja että se olis ystävä, ei muuta. Ei mikään seurustelukumppani.

Mä oon jonkun bestis. Tiedän sen ite ja se on mulle usein kerrottu. Joskus mua hävettää, ettei se ihminen oo mun bestis. Etten mä tunne sitä kohtaan samalla tavalla kuin se tuntee mua kohtaan. Ettei me olla semmosia kavereita, joista kumpikin pitää toista bestiksenä. Oon myös ilmaissut, etten koe meidän ystävyyttä samalla tavalla kuin tää toinen osapuoli kokee sen. Se oli ahdistavaa. Miks mun pitää olla tämmöinen, oonksmä jotenkin viallinen?

Oon aiemmin kirjoittanut, että mun on vaikea kertoa asioita. Ne pitäis nyhtää musta ja kuka semmoista jaksaa, ihan oikeasti. Ei ihmissuhteet oo mitään pelejä ja tiedän sen ja silti ajattelen näitä juttuja. Mua ärsyttää se, että mä odotan muilta telepatiaa tai jotain yli-ihmisen tekoja, joita mä en itsekään tee. En mä nyhdä tai alota syvällisiä keskusteluja joita niin kovasti kaipaan enkä kysele aina että miten menee miten sä voit. Silti ootan, että joku tekis mulle niin, tekis mun puolesta ne asiat. Vieritän vastuuta muille: kukaan ei koskaan kysy! Kukaan ei koskaan soita!

Mua raivostutaa jatkuvasti sekä se, että mä en kykene tai jaksa tai uskalla kertoa mun asioita sekä se, ettei kukaan nyhdä niitä irti musta, etten mä oo kenenkään bestis josta se joku välittää niin paljon että pakottaa sen kertomaan kaiken.

Joskus mietin myös hyviä asioita. Ilosia asioita. Sitä, että oonkohan mä kenenkään mielessä ekana silloin, kun aletaan tehdä jotain hauskaa ja pitäis mennä johonkin kivaan paikkaan ja sinne haluais jonkun kivan tyypin mukaan. Ja että se ois minä, että mä tulisin mieleen. Joskus tuntuu siltä, etten mä oo kenellekään semmoinen. Välillä se tuntuu pahalt, välillä ei. Silloin ei, kun mä ymmärrän, ettei sillä oo väliä että onko eka vai toka vai mikä. Kunhan on ja on kivaa ja rakastaa niitä toisia ihmisiä, niitä siinä ympärillä ja ne on sulle tärkeitä.

Ja silti aattelen sitä. Että oonkohan mä kenellekään tärkein.

On paljon semmosia ihmisiä, jotka olis halunnu, että mä oon romanttisesti niille se tärkein ja mä en halunnu olla. En voinu olla. Sitäkin mietin joskus: tässä mä itken sitä etten oo kenellekään tärkeä ja sitten, kun joku haluais että oon tärkeä sille, sanon ei. Että kun oon jonkun bestis, se ei ookaan mun. Joku antais mulle sitä, mitä haluan, ja sitten mä en halua sitä, koska se ihminen ei jotenkin sovi mulle. Ei helvetti mitä pelleilyä, mitä tuhlausta, mitä elämää ja eri vivahteita tää kaikki on. Ei helvetti mikä palapeli.

Miks se on niin vaikeaa, niin hirveää? Miks ihmisiä on niin paljon? Miks on kymmeniä ja satoja ihmisiä, jotka haluais olla sun ystävä ja sä et halua niitä? Miks joku pitää sua tosi siistinä ja kivana ja voi vitsi ja sit se tyyppi on sun mielestä vaan maailman tylsin?

Mua raivostuttaa se, että mulla on tarve olla jollekin tärkein. Samalla yritän muistaa, että musta saa tuntua miltä vaan, saan tuntea iloa ja surua ja turhautumista ja ihan mitä vaan ja niihin tunteisiin ei tartte takertua, ne voi vaan olla. Musta tuntuu pahalta se, että mä arvotan rakkautta, vaikkei rakkautta voi arvottaa. Se vituttaa mua. Miks mun täytyy olla tärkein? Miks kaipaan bestistä, kun kun mun ympärillä on jo liuta maailmanparhaita ihmisiä, jotka välittää musta ja rakastaa mua semmosena kuin oon?

En osaa vastata. Ehkä palaan tähän joskus.

Tässä teille biisi.

Savage Garden - Affirmation

Kuuntelin yks päivä tätä biisiä ja huomasin taas, miten hienot sanat siinä on.

I believe the sun should never set upon an argument

I believe we place our happiness in other people's hands

I believe that junk food tastes so good because it's bad for you

I believe your parents did the best job they knew how to do

I believe that beauty magazines promote low self esteem

I believe I'm loved when I'm completely by myself alone

I believe in Karma what you give is what you get returned

I believe you can't appreciate real love 'til you've been burned

I believe the grass is no more greener on the other side

I believe you don't know what you've got until you say goodbye

Paljon onnea ihmiskunta

Meikä on viime aikoina jotenkin antanut periksi ihmisten suhteen. Luovuttanut. En jaksa saarnata enkä jaksa valistaa enkä jaksa pyytää että pliis älkää yksityisautoilko pliis älkää syökö lihaa pliis älä aja taksilla pliis tee nyt elämälles jotain ettet olis niin onneton. En jaksa.

Oon aiemmin kirjoittanut siitä, miten koen, ettei mulla ole oikeutta tai asiaa puuttua kenenkään elämään tai mennä tuputtamaan omia toimintatapojani, koska jokainen voi elää niinku haluaa. Viime aikoina oon huomannut, että oon antanut jotenkin ihan totaalisen periksi. Hoidan vaan omat pienet asiani ja ostokseni ja vien roskani roskikseen ja kierrätän enkä ajattele muita. Tehkööt, mitä tekee. Mä teen mun asiat ja kierrätän ja lahjoitan rahaa ja se ei varmaan riitä mutta ainakin yritän.

Musta on alkanut yhä enenevissä määrin tuntua, että me tapetaan itsemme. Ja toisemme. Me istutaan täällä meidän kotimaassa ja riidellään syrjäytymisen estämisestä ja maahanmuuttajista ja perussuomalaisista ja muut maat istuu omilla palleillaan ja riitelee luojatiesmistä ja mitään ei tapahdu, mikään ei muutu paremmaks ja vituiks tää menee. Kiina ja Japani riitelee parhaillaan jostain saarista, niiden alueella on kuulemma paljon luonnonvaroja. Oishan se hirveetä, jos vaan joku toinen sais ne, siis joku muu kuin minä. Ja kun ei niitä voi jakaa, siis ei vaan voi!

Oon aika paljolti menettänyt kiinnostukseni maailman tapahtumiin. En jaksa järkyttyä, en jaksa paasata enkä jaksa kirjoitella vastineita siitä, miten maailmaa pitäis ajatella ja rakastaa ja lopettakaa nyt ja olkaa niin kilttejä ja tämä on yhteiskunnassamme vialla tämän asian pitää muuttua nyt. Uutiset tekee mut vain surulliseksi: mulla on jatkuvasti voimaton olo, semmoinen, että mä kyllä yritän mutta silti sademetsät kuolee ja kohta me uidaan paskassa, joka on itse tuotettu, paljon onnea ihmiskunta (lue tämä Dressmann-äänellä).

Rakastan maailmaa ja rakastan luontoa ja arvostan ihmisoikeuksia ja nää on vaan kauniita sanoja, koska mä en jaksa tehdä asioiden eteen mitään. En jaksa kirjoittaa hallitukselle ja en jaksa vaatia, en jaksa olla aktiivi missään yhdistyksessä ja en jaksa ymmärtää politiikkaa, en jaksa lukea tilastoja siitä, paljonko Suomessa nyt on työttömiä ja onko hallitus onnistunut vai epäonnistunut.

Tässä Tuomas Rantasen tekstiä liittyen ilkivaltaan.

"Jokin aika sitten erään leikkipuiston korjauksen yhteydessä asukkaille kerrottiin, että puistoon on tulossa muiden virikkeiden ohella iso shakkilauta. Asukkaiden piirissä ihmetystä herätti, että miksei samalla nappuloitakin. Vastauksena kuultiin. ettei nappuloita voi tuoda ilkivallan uhan takia. --- Ankea toimenpide ei viesti kaupunkilaisille kivaa ja hyvää, vaan ajatusta, että ilkivalta lopulta aina voittaa. Siis ei teille shakkinappuloita, vaan vain pelkkä lauta muistuttamaan, että paskahan tämä kaupunki pohjimmiltaan on."

Lue koko teksti tuomasrantanen.fistä.

Tää jotenkin kosketti mua. Just tolta musta välillä tuntuu. Miks taistella, kun vastassa on niin monia. Miks yrittää, kun yhden paskan tilalle tulee toista paskaa.

Mä rakastan ihmisiä, jotka jaksaa taistella. Tunnen itsekin monia. Ne ei anna periksi, ne taistelee ja kamppailee viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen niiden asioiden puolesta, joita ne rakastaa. Pistää itsensä likoon, allekirjoittaa jokaisen vetoomuksen, vaatii oikeuksia ja huutaa kansanedustajille toritapahtumassa että HUOMAA MINUT HUOMAA TÄMÄ TAVALLINEN IHMINEN TÄÄLLÄ MINÄ OON NYT KUUNTELE. Mä arvostan näitä taistelijoita niin paljon, sitä, miten ne jaksaa uskoa ja ajaa asiaansa.

Helsingin Sanomissa oli kolumni liittyen suklaaseen ja orjuuteen, jota suklaan valmistusprosessissa käytetään. Ote kolumnista:

"Ky­se ei tie­ten­kään ole vain Fa­ze­ris­ta, tai edes suk­laas­ta. Ky­se on maail­mas­ta, jos­sa on lii­kaa ra­haa ja tah­toa saa­da huo­nos­ti ole­vat asiat näyt­tä­mään hy­vil­tä, liian vä­hän kum­paa­kaan muut­ta­maan nii­tä."

Lue koko Elina Hirvosen kolumni tässä ja sen yllättäen saama vastine täältä.

Tollakin tekstillä saatiin jotain aikaan. Saatiin joku miettimään, saatiin aikaan liikettä. Värähtelyjä. Ehkei oo vielä myöhäistä.

Joskus ajattelen sitä yhtä punk-biisiä, sitä, jonka nimi on Sotaa apatiaa vastaan. Tuntuu, että käyn sitä. Tiedän niin paljon semmoisia, jotka ei enää käy: sodat on sodittu ja apatia tuli, otti ja valloitti.

En halua, että apatia voittaa. En halua olla voimaton löllykkä, joka huokaa että voi voi ja menee himaansa. Semmoinen, joka kääntää lehden sivua ja ajattelee, että hoitakoot muut.

Olin joskus tosi intohimoinen. Kävin kaikenlaisissa marsseissa ja mielenosoituksissa riehaamassa, joskus sellaisissakin, etten oikein tiennyt niiden tarkoitusta. Jotenkin oon tylsistynyt, laiskistunut. En ota aktiivisesti osaa, en jaa flaijereita, en tee.

Haluan takaisin sen taisteluhengen. En halua luovuttaa. En halua antaa valtaa sille maailma on paskaa kaikki me kuollaan -ajattelutavalle. Joskus kun huomaan itsessäni sitä, muistutan, että mä voin tehdä jotain: mä voin päättää, mitä mä teen. Miten mä toimin. Mitä mä annan. Muille en voi mitään, mutta itselleni voin. Mulle voin.

En aio luovuttaa.

Tyynenmeren syvänteessä

"The Mariana Trench or Marianas Trench^[1] is the deepest part of the world's oceans. It is located in the western Pacific Ocean, to the east of the Mariana Islands. The trench is about 2,550 kilometres (1,580 mi) long but has a mean width of only 69 kilometres (43 mi). It reaches a maximum-known depth of about 10.91 kilometres (6.78 mi) (35,800 ft) at theChallenger Deep, a small slot-shaped valley in its floor, at its southern end,^[2] although some unrepeated measurements place the deepest portion at 11.03 kilometres (6.85 mi).^[3]"

Wikipedia

Joskus, kun oon oikein surullinen, kutsun sitä olotilaa Tyynenmeren syvänteeks. Jossa oon. Koska oon surullinen.

Tyynenmeren syvänteessä asuu hyvin vähän eliölajeja. Yleensä siellä asun vaan mä. Joskus on kivaa, jos siellä on joku muukin. Joskus ei. Kun oon Tyynenmeren syvänteessä, mun ei yleensä tee mieli jutella kenellekään. Nähdä ketään. Lähinnä haluan vaan olla kotona ja tehdä mun omia juttuja. Haluan kuunnella musiikkia. Haluan olla rauhassa.

Tyynenmeren syvänteessä on paljon kovempi paine maan pintaan verrattuna. Kun se paine purkautuu, tulee kyyneliä. Tuntuu oudolta, että kun tuntuu tosi pahalta, tuntee samalla tosi selkeesti sen, miten tää hetki on just tää hetki. Ei elä missään menneessä tai tulevassa, koska se kipu on vaan niin selkeetä ja kirkasta. Sitä vaan on siinä. Ja kärsii. Mut kuitenkin on.

Joskus se voi tuntua apeelta. Niinku se kun menee johonkin paikkaan kavereidensa kanssa ja siellä on tosi kivaa, ja sit yllättäen tajuaa että me eletään nyt tää hetki ei palaa koskaan. Siltä se tuntuu. Selkeeltä irtipäästämiseltä ja kokemiselta, tän hetken kokemiselta.

Joskus ihmiset miettii sitä että ottaisko ne mieluummin fyysisen vai henkisen kivun. Mä en oo varma. En pidä päänsärystä ja pelkään hammaslääkäriä. Henkisissä jutuissa oon parempi jotenkin.

Tässä tekstissä ei oikeastaan ollut pointtia. Muuta pointtia kuin kertoa, että joskus en oo kehenkään yhteydessä siks, että oon Tyynenmeren syvänteessä. Että joskus tajuan elämän hauraan kauneuden sillon kun se on kaikkein kamalinta.

Nätit tytöt ei tee heviä

Kävin tossa talvemmalla semmosen ruotsalaisen Amaranthe-nimisen bändin keikalla. Ne soittaa metallia ja niillä on tarttuvat poppiskompit ja niiden laulaja on tosi kaunis ja se ei oo vakavastiotettavaa.

Oon pari viikkoa kuunnellut Skrillexiä. Tykkään siitä muttei se oikein käy. Skrillex on paskaa eikä vakavastiotettavaa.

Mä en mielellään kerro mieltymyksistäni tai puhu mulle tärkeistä asioista. Pelkään tyrmäystä enkä kestä sitä, kun toinen istuu vieressä ja sanoo että perustele perustele perustele kyllähän nyt perusteluja pitää olla!

Ei mun tarvi perustella sulle mitään.

Mä tykkään joistain asioista ja joistain en. Se on vaan hankalaa, koska ainoastaa jotkut tykkäämiset saa kertoa, toisia ei. Amaranthesta ei pitäis tykätä, pitäis kuunnella oikeaa metallia ja oikeita bändejä. Led Zeppelinistä pitäis tykätä, ei sais kertoa että tietää vaan ne kolme biisiä, ne kuuluisimmat. Ei sais sanoa että ne pitkät ja maailmaa muuttaneet kitarasoolot on vaan aika tylsiä. Koska se on oikeeta musiikkia tärkeää musiikkia!

Ymmärrän kyllä, että jotkut bändit muutti maailmaa. Ymmärrän sen, miten ne uskalsi ja teki jotain, mitä kukaan muu ei ollut aiemmin, miten ne muutti elämiä, miten ne on antanu paljon myös sellaisia asioita, joista nytkin pidän, joita pidän itsestäänselvyytenä. Ymmärrän sen ja arvostan sitä. Mutten mä jaksa kuunnella, en aina.

En oikein kestä sitä, kun asioita pitää pohtia, kun niitä täytyy kääntää ja vääntää ja arvottaa ja onko tämä nyt sitä ja mitä tämä on ja onko ja eikö ja onko tarpeeksi. Tässä on teille Wikipediasta heavymetallin alalajeja:

• Alternative metal
 
• Avant-garde metal
 
• Black metal
 
• Cello metal
 
• Celtic metal
 
• Christian metal
 
• Crossover thrash
 
• Crust punk
 
• Deathgrind
 
• Death metal
 
• Death 'n' roll
 
• Deathcore
 
• Death/doom
 
• Djent
 
• Doom metal
 
• Drone metal
 
• Extreme metal
 
• Folk metal
• Funeral doom
 
• Funk metal
 
• Glam metal
 
• Goregrind
 
• Gothic metal
 
• Grindcore
 
• Groove metal
 
• Industrial metal
 
• Mathcore
 
• Medieval metal
 
• Melodic death metal
 
• Metalcore
 
• Neo-classical metal
 
• Nintendocore
 
• Nu metal
 
• Pagan metal
 
• Pornogrind
 
• Post-metal
• Power metal
 
• Progressive metal
 
• Rap metal
 
• Sludge metal
 
• Speed metal
 
• Stoner metal
 
• Symphonic black metal
 
• Symphonic metal
 
• Technical death metal
 
• Thrash metal
 
• Traditional heavy metal
 
• Unblack metal
 
• Viking metal

Voin kertoa, että tunnistan noista ehkä viisi. Ehkä.

En kestä sitä, että musiikin pitää olla jotain, että sitä voi kuunnella. Että sen täytyy sopia johonkin, olla tarpeeks hienoa ja ei-kaupallista ja jotain, mitä se jokin on?

Miksi niin monet mun kuuntelemat bändit on muiden mielestä paskaa? Miksi se täytyy kertoa, että joku on paskaa? En minäkään tule sun kotiin haukkumaan sun levyhyllyä, vaikka se oliskin mun mielestä täynnä kuraa. Mun yks kaveri kuuntelee iskelmää ja en tajua miten se jaksaa maailman hirveintä ja keski-ikästä ja ei se sitä muuta se nauttii siitä. Ei se kuulu mulle, ei mitenkään.

Kuunnelkoon. Kuunnelkoon kaikki sitä, mitä haluaa.

Inspiraatiovideo: The Special Platypus - Aboriginal Dreamtime Story

Päivän inspiraatiovideo: Tänä yönä vien sut pois

Sanot, ettei kukaan välitä susta,

että olet vain ruma ankanpoikanen

Säälit itseäsi ja kaipaat lohdutusta,

uskallatko mulle myöntää totuuden

Et voi nousta kenenkään selkään

ja ratsastaa siellä läpi elämän

Pyyhi kyyneleesi ja päätä, ettet pelkää,

niin saat kaiken ja paljon enemmän

Kasva kanssani vahvaksi,

kasva kanssani rohkeaksi,

ystäväni,

kasva voittajaksi

Päivän inspiraatiovideo: Richard Feynman on beauty

Katsoin tän, ja alkoi itkettää.

Päivän inspiraatiovideo: Lampela & Lampi - Kun Mikään Ei Riitä

Ystävä linkitti tän biisin ja se oli kovasti kaunis.

Oo hajuton

Hesarissa oli artikkeli, jossa yhdeksäsluokkalaiset kertoo tyylimokia, joista joutuu kiusatuksi. Artikkeli oli mielenkiintoinen. Ote:

"Väärät vaatteet? Viisi vuotta vanhat vaatteet, halpahallivaatteet, lapselliset vaatteet, kuten Mikki Hiiri -paita, goottityyli, Lolita-tyyli, hevityyli, Gant-merkkiset vaatteet, joissa voi saada homoleiman, Tarjoustalon ja Prisman vaatteet, kirpputorivaatteet. ---

Väärä musiikki? Kivikauden humppa, klassinen ja vanhan ajan musiikki, valtavirrasta poikkeava musiikki, lällymusiikki, Antti Tuisku, Kari Tapio, Cheek, iskelmä, kirkkomusiikki. --

Väärät harrasteet? Partio, tietokonepelit, poikien baletti, poikien ratsastus, poikien pianonsoitto, larppaus, jousiammunta, viulusoitto, World of Warcraft -tietokonepelin pelaaminen, golf, bofferikerho, kirkon kerhot, tyttöjen taistelulajit, fantasiakirjallisuuden lukeminen, irlantilaistanssi. ---

Väärät aatteet? Yliuskovaisuus, viherpiperrys, äärivasemmistolaisuus, sotamyönteisyys, vähemmistöuskonnot, vanhoillislestadiolaisuus ja se, että hyväksyy homojen oikeudet. ---"

Musta on varmaan tullut aikuinen, koska luulin, että meno olis muuttunut. Erityylisiä ihmisiä näkyy nykysin niin paljon, että luulin, että nyt ois jo ok näyttää erilaiselta. Mut näemmä ei.

Ei saa kamppalulajeilla, muttei myöskään olla nörtti.
Ei saa viherpiipertää, muttei myöskään hyväksyä sotaa.
Mikään uskonto ei käy.
Vaatteita saa ostaa vaan tietyistä kaupoista. Jätä kommentti, jos kadulla erotat, mitkä näkemistäsi vaatteista on Prismasta.

Saan tästä ainoastaan yhden mielikuvan: hajuttoman ja mauttoman. Ei saa näyttää ulospäin erilaisuutta, ajattelua, tunteita, homoutta, tai varsinkaan vaikuttaa homolta. Tanssi, baletti ja ratsastus pojillahan varmaan viittaa siihen. Ja Gant-vaatteet. Mitä ihmettä on Gant-vaatteet? Kysyin Googlelta.

Yläasteella saa nykyisin turpaan jos, mitä, käyttää merellisiä värejä? Ulkoiluun sopivia vaatteita? Veneilyvaatteita?

Jutun lopussa yhdeksäsluokkalainen tyttö kiteyttää artikkelin koko sanoman: "ei saa olla liikaa mitään mieltä". Mitähän tapahtuis, jos ihminen OLIS jotakin mieltä, varsinkin liikaa? No, tietysti varmaankin kiusaamista, mutta oikeastiko näiden ihmisten maailma räjähtäis ja koulu palais jos joku harrastais kamppailulajeja? Kuuntelis Cheekiä? Hyväksyis homojen oikeudet?

Varmaan ihan oikeasti. Kun oot viis päivää viikossa purkissa kahdenkymmenenviiden 16-vuotiaan kanssa, yhtäkkiä vaatteen brändi voi olla iso juttu. Ei sitä osaa ajatella, että miten pieniä ne jutut on. Miten ihmisessä on niin paljon muutakin. Miten tyylit tulee ja menee ja vaihtuu ja 15 vuoden päästä kukaan ei muista. Paitsi se, jota loukattiin.

Tätäkö se oli silloinkin, kun mä olin teini? Olin niin omissa maailmoissani, etten edes huomannut. Tiesin kyllä, etten oo lähelläkään sitä coolien sakkia, mutta oliks sääntöjä oikeesti noin paljon? Eihän sinne coolien sakkiin sovi kukaan muukaan.

Kenelle nää säännöt kerrotaan? Mä en ollu kuullukaan Gant-vaatteista. Mitä on lällymusiikki? Mikä lasketaan hevi-tyyliin, riittääks pelkkä nahkaan tai mustiin pukeutuminen, pitääks olla hihamerkki, kajalia? Luulen, ettei mitään sääntöjä ees oikeasti oo olemassa: jokaisella on omansa, ja se, kenellä on eniten jotain mystistä ominaisuutta, voimaa, egoa, uskallusta tai kovin ääni, saa päättää. Ne, jotka ei sovi muottiin, saa kärsiä.

Luulen, että porukka räpiköi ympäriinsä ja toivoo sopivansa johonkin muottiin, jonka tarkkaa piirustusta ei oo kellään. On vaan hämärä mielikuva semmosesta coolista tyypistä, tytöstä, joka on noin 170 senttiä, laiha, vatsalihaksikas muttei liian, oikeenlainen ja hieno kaikin puolin.

Kukaan ei kerro, että jos yhden asian korjaa, kiusaajat löytää kyllä toisen. Että jos on jo päätetty, ettet sä sovi siihen muottiin, sä et sovi. Ettei sun olo parane siitä, ettet pukeudukaan siihen hevivarustukseen; että se vaan pahenee, koska silloin sä et ole sä, sä olet jonkun muun jotain, jotain muuta, joku yritelmä, heijaste.

Kiusaajille kukaan ei kerro, että ne välituntiläpät jää joillekin ainiaaksi korvien väliin. Ettei jotkut koskaan pääse eroon siitä kiusaajan mukahauskasta jekusta. Että joku saa ikuisen märkivän haavan siitä, että kiusaaja nyt ei tykkää vaan Gantin paidoista.

Kukaan ei kerro, että sä säilyt itselläs, että muiden säännöt ja mielipiteet haipuu. Että ne muutkin on pieniä ihmisiä, ihan yhtä pieniä. Kukaan ei kerro, ettei niiden mielipiteet merkitse mitään: että niiden elämä jatkuu yläasteen jälkeen Siwan kassana ja mekaanikkona ja biologina ja asianajajana ja ne ei enää ajattele sua, että ne on vaan ajattelemattomia, ettei ne tajua että sä meet rikki, että ne vaan haluaa satuttaa koska miljooniahuonojasyitä.

Kerran, vuosia peruskoulun jälkeen olin Citymarketissa. Olin jo kassalla kun tajusin, että tossa on se ala-asteen tyttö, joka vähän teeskenteli mun kaveria muttei oikeesti ollut: mä pääsin niille kylään koska, mitä, mulle oli hauskaa vähän naureskella, koska mä pyysin, koska ei ollu muutakaan tekemistä, koska mä olin semikaveri? En tiedä. Siinä se oli, kassalla. Kassana. Odottamassa mun rahoja. Mä olin jo silloin ammatissa, johon olin kauan halunnut, josta olin haaveillut.

Joo, tunsin itseni paremmaksi. Ehkä se oli halunnut kassaksi. En tiedä. Se ei tunnistanut mua, näytän nykyisin erilaiselta. En oo enää vaalea otsatukalla varustettu ysärivaatetyttö. Siinä se oli, vähän samannäköisenä, jotenkin laimeempana. Ei se ollut mitenkään pelottava; ei se alkais nyt nauraa mulle tai hymyillä vinosti, silleen, että tietää jotain mitä mä en ja siks mä oon typerä. Se oli vaan ihminen.

En kysynyt mitään, kiitin kuitista ja menin pois. Me ei tervehditty. Mietin tässä nyt, mitä meidän säännöille olis tapahtunut, jos oltais tervehditty: mitkä ne meidän kuvitteelliset säännöt oli? Että mä olin lapsellinen ja se vähän aikuisempi? Että se tiesi jotain, mitä mä en? Että mun vaatteet ja kengät oli rumia? Mistä me oltais puhuttu, jos olisin kysynyt jotain? Oltaisko me leikitty, että oltiin hyviä kavereita?

En tiedä. Ei sillä varmaan oo väliä. Mä oon jo keksinyt itselleni uusia sääntöjä, uusia tapoja. Vaatteita, joita mä saa pitää, jos haluan. Asioita, joita saan kokeilla, jos haluan. Harrastuksia, joissa saan käydä, jos haluan. Vaikka kaikissa, jos haluan, sillä mitkään niistä ei oikeasti ole vääriä. Ei, vaikka joku 15-vuotias olis joskus väittänyt niin.