Kysy jotain :3

60 seuraajaa, sen kunniaksi 

kyselypostaus!

Kysyä saa mitä vaan.

Nyt mut saa myös kiinni

Tällä blogilla on nyt oma sähköpostiosoite, johon just sä voit lähettää mulle viestejä. Jos et vaikka uskalla kommentoida.

kaikkionhyvin (miumau!) gmail.com

Vastauspostaus: Mitä ajatuksia sulla on kasvissyönnistä?

Juttuehdotuspostauksessa iwory ehdotti:

"Mun sydäntä lähellä on eläinten oikeudet, mutta käytännössä se on jotenkin niin vaikeaa. Vegaanius on haave vain enkä ole aktiivinen missään järjestöissä. Mitä ajatuksia sulla on eläinten oikeuksista? Kasvissyönnistä? Turkistarhauksesta? Eläinkokeista? Lemmikkien pidosta? Eläintarhoista ja sirkuksista?"

Kaikki on käytännössä vaikeaa, koska se vaatii hyviä tekoja hyvien ajatusten rinnalle. Vastaan nyt tohon kasvissyöntikohtaan lähinnä tässä.

Oon ollu syömättä lihaa nyt kolmisen kuukautta. Olin aiemminkin kasvissyöjä pari vuotta, mutta sit kerran äiti teki pekonia.

Mä pidän lihan mausta ja aiemmin mulle oli ok se, että ymmärsin, mistä se tulee. Oon nähnyt ne videot, joissa kananpojat on matkalla nugeteiksi, oon nähnyt Animalian kuvat ja uutisraportit, oon katsonut Madventuresia ja ymmärtänyt että jotkut syö koiraakin, oon lukenut muun muassa Pikaruokakansan. Sit luin jotain muuta: Jonathan Sarfan Foierin kirjan Eläinten syömisestä.

Itkin sitä lukiessani. Olin tosi väsynyt ja menossa kotiin ja ajattelin, että lukaisen vähän vielä, ja sit tuli se kappale jossa teurastamotyöntekijät kertoo hakanneensa huvikseen raskaana olevia emakkoja rautaputkilla ja työntäneensä niitä samoja putkia sitten sikojen vaginoihin. Koska niin voi tehdä.

Mä syön edelleen munia. Mä syön edelleen juustoa. Mun tekee edelleen mieli lihaa. Eniten mun tekee mieli

Hesburgerin kerroshampurilaista koska se falafeljuttu ei vaan oo sama asia,
Työpaikan uunimakkaraa koska se tuoksuu ihanalta,
Pekonia ja kebabia koska ne on hyviä

mutta mä en voi syödä niitä. Jotenkin mä vaan en voi. Mä en oikein osaa selittää sitä tunnetta.

Mulle kävi tänään sellainen juttu, että tilasin ravintolassa hampurilaisen soijapihvillä ja kun tarjoilija toi sen, se kysyi samalla, että tiesinhän mä että siihen tilaamaani hamppariin kuuluva kastike tehdään lihapohjaan. En tiennyt. Mä en jotenkin vielä osaa ajatella, etten ehkä haluakaan syödä kaikkia raaka-aineita, mitä ruoassa on.

Menin vähän paniikkiin. Kysyin, mitä se kastike tarkalleen ottaen on: tarjoilija kävi tarkistamassa. Lihaliemivalmistetta. Kysyin, mitä se sitten tarkalleen on, mutta samalla mun mielessä pyöri jo että mitä väliä se on vaan yks kerta ihan sama kyllä kerran voi se on varmaan pelkkää esanssia kuitenkin.

Sit ajattelin, että lihaliemivalmiste, se on varmaan nautaa. Niillä on silmät. Mun tuli taas se tunne: se tunne, että jos syön ton, mun ruoalla on joskus ollut naama.

Se on vähän hölmöä, koska ainahan mä oon tiennyt, että lehmillä on naama. Oon paijannut niitä laitumella ja kutsunut söpöksi ja samalla tiennyt, tiedostanut, että me syödään niitä. En pysty sanomaan, mitä toi kirja tarkalleen ottaen muutti. Ehkä se teki sen syömisen jotenkin konkreettisemmaksi, näytti, miten jossakin (teos kertoo siis Yhdysvalloista) lihaa käsitellään, miten eläimiä kohdellaan, miten ne on lähinnä valmisteita, joilla sattuu olemaan pulssi. Sekään ei täysin selitä mitään, koska kyllähän mä tiesin sen jo aiemmin. Se ei vaan saanut mua tekemään mitään.

Mä en oo puhunut mun lihasyömättömyydestä monille, koska monet ärsyyntyy siitä ja vaatii perusteluja. En tiedä, mistä joillekin tulee se olo, että haluaisin käännyttää kaikki tai saarnata jostain. En halua. Mun mielestä muut saa syödä lihaa ja jos tehdään yhteisruokia, sanon aina, että voin ottaa omani eka ja sit siihen voi panna lihat sekaan. Mutta silti.

Luin tossa Portia de Rossin haastattelun, jossa se sanoo, että on helpompaa olla lesbo kuin vegaani. Kukaan ei enää ajattele, että lesbot haluaa käännyttää muita, mutta veganismi, se törkkii jotakin syvemmällä, jotakin henkilökohtaista meissä. Mä en ole edes vegaani, mutta ymmärrän.

Safran Foier kirjottaa paljon perinteistä. Traditioista. Ruoka ei oo meille vaan ravintoa, se on merkityksiä ja juhlia ja merkkipäiviä ja häitä ja hautajaisia, ja ehkä siks siitä puhuminen on niin hankalaa.

Mä en halua puhua, enkä mä halua saarnata. Olisin linkittänyt tähän jonkun kuvan, mutta ne on kaikki jotenkin todella saarnaavia: kasvissyöjistä tehdään pilaa, lihansyöjistä tehdään pilaa, kaikki tuntee itsensä paremmaksi kuin muut ja hehee noi toiset on tyhmiä piiri pieni pyörii. Mä vaan haluan syödä, mitä mä haluan syödä.

Mä en tiedä, haluanko joskus vielä syödä lihaa. Toistaiseksi mä joskus himoitsen sitä, mutten pysty. Siks en tavallaan haluakaan. Liha tuoksuu ihanalta ja tiedän, miltä se maistuu, että se on hyvää paistetun sipulin kanssa, mutta mä en halua sitä.

Ehkä sitten, jos mä tietäisin, mistä liha on tullut, miten kaukaa se on rahdattu vain mun tarpeen, mun himon vuoksi. Jos se kala olis pyydetty naapurikunnan järvestä eikä lennätetty Uudesta-Seelannista kuten kerran kuulin tehtävän, sitten mä ehkä voisin syödä lihaa.

Mutta toistaiseksi en.

Vastauspostaus: Miks on vaikeaa puhua totta

Mun ystävä heitti mulle juttuidean, jota toivoi, että käsittelisin täällä. Se menee näin:

"Miks totuuden kertomisesta, varsinkin jos se liittyy minuuteen tai tunteisiin, tulee aina sellanen pöljä fiilis, ja tekis mieli vetää sanansa takasin, vaik onki puhunut totta ja periaatteessa haluaa toisen tietävän..."

Ystävä kuvaili totuuden kertomisesta seuraavaa tunnekokemusta näin:

"Tulee semmonen "apua mitä se nyt ajattelee" ja "pitääköhän se mua nyt ihan idioottina" ja "osaakohan se nyt suhtautua"... Totuudenpuhumisesta seuraava paniikki ja epävarmuus on diagnoosin."

Mun on vaikeaa kirjoittaa tästä, koska mua vaivaa lähinnä totuuden kertomista edeltävä paniikki. Se menee näin: mun pitäis kertoa jotain vaikeaa. Mua pelottaa. Joskus aiemmin oli semmonen aika, ettei sanat edes tulleet ulos. Sit kun kerron, tuun valtavan helpottuneeksi ja onnelliseksi, koska kerroin. Se tuntuu hyvältä.

Mulle on aika harvoin elämässä käynyt niin, ettei mun kertomaa olis uskottu. Että sitä olis vähätelty tai sanottu, että valehtelen tai oon ihan tyhmä kun aattelen näin tai etten tiiä mistään mitään. Luulen, että jos tällaisia kokemuksia ois enemmän, voisin ajatella eri tavalla.

Ihmisissä on semmonen jännä juttu, että ne usein odottaa toisen omaavan telepaattisia kykyjä, vaikkei ne omaa. Että toisen pitäis automaattisesti nähdä sun paha olo tai ymmärtää sitä. Toistaiseks telepatia ei kuitenkaan toimi. Asiat täytyy sanoa itse ulos, ilmaista ja toivoa, että ne menee perille.

Me ollaan kaikki erilaisia, kokemusten ja kulttuurien ja perheen ja temperamentin muovaamia. Siks koskaan ei voi olla varma, mitä toinen oikeasti tarkoittaa: kommunikoinnin pitäis olla superselkeää koko ajan, jotta mitään väärinkäsityksiä ei syntyis ikinä. Se mulle tulee mieleen tosta "osaakohan se nyt suhtautua"-kohdasta: koskaan ei tiedä, miten toinen suhtautuu, koska asioilla on meille niin erilaisia merkityksiä.

Ammattikoulua käyvä kaveri kertoi mulle kerran, että yksi niiden luokan tyttö on varmaan lesbo ja siihen ihastunut. Koko ajan se kuulemma hymyili ja kosketteli ja halaili. Myöhemmin kävi sit ilmi, että koska tää tyttö oli afrikkalainen, sen tavat oli vaan erilaiset. Se tuli kosketusten kulttuurista. Sitä ei vaan suomaisena tajunnut, eikä uskaltanut kysyäkään.

Joskus totuus sattuu. Silloin tekis mieli vetää sanansa takaisin, kuten tossa yllä sanotaan, silotella sanomaansa jotenkin. Jos sanottava on rankka juttu, sitä toivoo, että vois jotenkin pehmittää sitä, sanoa totuuden erilaiseksi kuin se oikeesti on. Mä uskon, että kaiken voi muotoilla kauniisti, myös kipeet asiat, myös totuuden. Muotoileminen auttaa: kun on hyvin selkeä, väärinkäsitysten riski pienenee.

Totuus voi myös olla erilainen kuin se toinen tyyppi ehkä toivoi: totuus voi kertoa, että tää ihminen tässä sun edessä onkin epätäydellinen, viallinen, jotenkin outo. Me ei tiedetä, mitä se toinen odottaa, mutta me luodaan itse sille odotuksia: ymmärtääkö, tajuaako, nauraako?

"Miks totuuden kertomisesta, varsinkin jos se liittyy minuuteen tai tunteisiin, tulee aina sellanen pöljä fiilis?"

Niin, miks?

Ajattelen tilanteita, joissa mulle tulee pöljä, vähän nolo fiilis. Sitä tapahtuu silloin, kun mut tyrmätään: kun mä olin väärässä, tai kun mä en ollut, mutta mulle tehtiin sellainen olo, että olen. Kun mua vähäteltiin, kun mun hyvästä ideasta tai projektista sanottiin, että ihan kiva joo hehhee. Silloin toivoo, että sais sen tehdyn tekemättömäks: miks tein ton valinnan, ton virheen, miks muotoilin sanani niin nyt toi toinen ei tajunnut yhtään.

Kai se olo tulee siitä, että antoi jotakin itsestään: jos se pala, jota tarjoaa, on aiemmin heitetty naamalle, voi tuntua tyhmältä antaa se taas pois. Miks luottaa, miks uskoa? Miks uskaltaa? Miks kertoa yhtään mitään?

Mitä jos?

Kommunikoiminen on aina vähän riski. Kun mä sanon "kukka", joku näkee mielessään ruusun, joku tulppaanin. Kun yks sanoo ihan sama, toinen kuulee hylkäämistä ja kolmas laiskaa asennetta. Se on vähän arvontaa: pieni äänenpaino ei joillekin merkkaa mitään, toisille se on koko maailma. Jotkut analysoi sanottuja viimeiseen asti: mitä se tarkoitti, miten se tarkoitti, tarkoittiko se nyt jotain.

Joskus, kun asioita oikein analysoi, ne vääristyy. Mikään ei enää pelkästään ole, vaan se saa merkityksiä.

Mulla on yks henkilö, jonka kanssa kommunikoin pitkään pelkästään puhelimitse. Kun tapasin sen ensimmäistä kertaa, olin peloissani, koska ajattelin, ettei se oikein pidä musta. Se oli puhelimessa välillä aika töykeä ja huusi. Sit, kun tavattiin, mun silmät yllättäen avautui: ei se huutanut. Sillä oli vaan tosi kova ääni. Se puhui niin. Mä olin luonut siitä tyypistä vaan mielessäni aivan erilaisen.

Kuvalähde.

"Miks totuuden kertomisesta, varsinkin jos se liittyy minuuteen tai tunteisiin, tulee aina sellanen pöljä fiilis?" Niin, miks tulee?

Ehkä siks, että totuuksia on niin monenlaisia: aina on mahdollista, että se toinen ei ymmärrä, tai ymmärtää ihan väärin. Ehkä siks, että kertomalla jotain itsestään, ominaisuuksistaan, antaa samalla itsensä sen toisen käsiin, sen käsiteltäväksi ja tulkittavaksi. Se on jännittävää. Se on elämää.

Kaks amerikkalaista miestä luuli kerran, etten pidä niistä, koska en ottanut niiden tarjoamaa juomaa vastaan. En halunnut ryypätä, mutta niille se oli loukkaus niitä kohtaan: niiden kulttuuriin kuului se, että yks tarjoaa ja toinen sanoo kiitos. Lopulta otin sitten jonkun pienen juoman, tulin sen verran vastaan. Ja vakuuttelin, että se on okei. Koska se oli.

Totuuksia ja oikeintekemisiä vaan on niin monenlaisia.

Kuvalähde.

Ps. Koska tähän vastaaminen oli jännää, perustin teille juttuehdotustopicin. :3

Vastauspostaus: Minä nyt

Mun ekaan kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Vastailenpa taasen!

Iidaer kysy multa seuraavaa:

Miten olet muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana?

Oho. Viis vuotta. Katsotaanpa. Se on kauan. Joskus musta tuntuu, että oon elänyt monta elämää: että kun oon muuttunut, se elämäkin on vaihtunu toiseksi. Mut sen tietenkin huomaa vasta jälkeenpäin.

Viis vuotta sitten oli vuosi 2006. Silloin mun hiukset takutettiin ja muutin pois kotoa (ei tässä järjestyksessä). Vieraat ihmiset intternetistä takutti mun hiukset. Mua hermostutti se viel samana päivänäkin, mutta sitten päätin olla rohkea. Se kannatti. Yks niistä ihmisistä on edelleen mun ystävä, ja muutkin semmosia tuttuja. :3

Sit kun muutin pois kotoa, ymmärsin, että mä elän yksin, että mä voin vaiks ottaa voirasian foliokannen pois jos haluan (kotona se kansi aina on muovikannen alla ja menee käytössä ihan rähmäseks!)

Kesä 2008 oli mun Se Kesä. Tiiätteks, et jos joku tulee teille kysyyn et "mikä sun elämän Se Kesä oli?", niin tiiät heti, mitä ne meinaa (jos et tiiä, ei hätää: sun kesä on vasta tulossa!). Se oli ihanaa.

Muistan siitä hetkiä:
Ajetaan Provinssirockiin, mä en osaa reittiä, me kuunnellaan musiikkia kovaa.
Ajetaan takas, aurinko paistaa puihin ja maa on märkä, mua itkettää kun se on niin hienoa.
On vappu, mulla on niin hauskaa, joku kalju skinimies selittää "mut mä EN VOI pitää hametta, mä oon MIES!"
Kaveri ajaa mönkijällä ja siinä on peräkärry ja mä saan istua siinä, mä pidän kiinni ja kiljun kun se menee niin KOVAA.
Me ajetaan Jyväskylään ja kaverin pihaan, me ei tunneta sitä, me laitetaan aurinkolasit ja musat täysille niin, et se kuulee meidän bassot ennen meitä. Sit se nauraa meille.
Mä oon kyykyssä puun juurella ja pissaan ja sit katon puuhun ja siel mua kattoo liito-orava
Pussailen yhtä poikaa, tiiän, ettei pitäis, sit tiiän myös, etten haluu siitä mitään.
Mä oon ihan kamalan elossa mä oon elossa mä oon elossa

Mä muistan muutenkin yleensä pieniä hetkiä hyvin. Se ei oo muuttunut mussa. Isot kokonaisuudet katoaa, pienet jää.

2008-2009 oli aika matalaa ja apeaa aikaa. Mun on vähän vaikeaa puhua siitä, kirjoittaa siitä, ajatella sitä ettei ongelmistaan voi joskus syyttää muita kuin itseään, sitä, että joskus pitää sanoo rumasti, että pitää sanoa EI, EI, en, ei, ja ottaa itsensä ja tehdä mitä haluaa ja TIETÄÄ mitä haluaa ja jos ei tee niin, sitä ei saa myöhemmin tehtyä. Joku sano joskus, ettei keneenkään muuhun voi luottaa ku itseensä. Mun mielestä ees itseensä ei voi luottaa: eks oo koskaan myöhemmin miettiny jotain juttua ja ollu silleen "mitä helvettiä?". Tästä voisin muuten kirjottaa joskus lisää.

Kun mä ajattelen tota viiden vuoden jaksoa, musta tuntuu kyllä, et musta on tullu enemmän minä. Tai että ymmärrän enemmän, kuka "minä" on, ja miten se toimii ja miks, ja miks se joskus tekee mitä tekee, mitä se tekee siks että ego haluaa ja miten se osaa ajatella muita, vai osaako.

On myös joitain juttuja, joita en vaan tajua. Mutta kai kaikilla on semmosia.

Vastauspostaus: Mitä sä keräilet?

Mun toiseen kysymyspostaukseen oli tullu hassuja kysymyksiä, joihin nyt ajattelin vastata. :3 Iwory kysyy:

Mitä sä keräilet?

Mä oon vasta huomannut, että keräilen kirjoja. Oon aina tienny, että ostan niitä paljon, mutta vasta omaan kotiin muutettuani oon huomannut, että mun ostama kirjahylly on nyt jo täynnä, ja teokset kasaantuu sen päälle. Tykkään kaikenlaisista kirjoista, mutta Stephen Kingin tuotannolla on mun sydämessä erityispaikka. Mä luen aina, mut varsinkin busseissa ja ennen nukkumaanmenoa.

Keräilen myös kesäkirjoja. Kesäkirja on semmoinen, että mulla on se kesän ajan mukana, ja ihmiset kirjoittaa siihen, ja piirtää kuvia. Sinne liimataan keikkalippuja ja rannekkeita ja kaikkea. Sit se menee kesän jälkeen hyllyyn.

Otan myös sikana valokuvia. En tiedä, lasketaanko sitä keräilemiseks. Mutta niitä on kymmeniä tuhansia jo. :3

Lisäks keräilen kaikkea maasta. Jos näen vaikka hienon napin, ruuvin tai jonkun omituisen esineen, mun pitää nostaa se ylös. Olkalaukun taskut on aina täynnä kaikenmaailman noppia ja rintamerkkejä. Kerran pienenä äiti pesi mun talvitakkia ja sit se vähän suutahti kun takin taskusta löyty vaan kaarnaa ja erimallisia käpyjä. :D Mun suosikkeja on erikoisenväriset kivet ja metalliasiat.

Mikä on sun lempituoksu ja -kukka? =)

Oh tää onkin vähän vaikee. Mun lempikukkia on auringonkukat ainakin. Ruusuista en oikein tykkää kun ne on jotenkin niin, no, ruusuja. Nekin on kauniita, mutten esimerkiksi odottele innolla että joku romanttinen prinssi tois niitä mulle. En ois rippipäivänäkään halunnu ruusuja, enkä ylppäreissä. Osa ihmisistä tiesi sen ja toi esimerkiks gerberoita, niistä pidän kanssa.

Mä rakastan vanhojen kirjojen tuoksua: sitä, kun laittaa nenän sivujen väliin ja hengittää sisään. Pidän myös märän asfaltin, leikatun nurmikon, savun ja navetan aromeista. Ruoista intialainen tuoksuu musta tosi houkuttelevata, ja nepalilainen kanssa. Pidän myös tiettyjen miesten deodoranttien hajuista ja käytänkin niitä myös itse. Lisäks pidän ihmisten ja asioiden ominaistuoksuista. Luin joskus, että nenä on se aisti, josta on suorin yhteys aivoihin. Jos mä haistan jonkun tuoksun, jonka tunnen, se vie mut välittömästi aikamatkalle. Tykkään siitä. :3

Toisen kysymyspostauksen hengessä kysyjän pitää nyt vastata samoihin kysymyksiin, joihin halusi multa vastauksen. :3

Kysy multa, kysyn sulta

Leikitään semmosta kysymysleikkiä. Se menee näin:

1. Kysy multa jotain mitä toivoisit, että joku kysyy sulta.
2. Kun oon vastannut sun kysymykseen, kommentoi sen postauksen alle ja vastaa ite siihen samaan kysymykseen.

Kysy mitä vaan.

Vastauspostaus: Minä, me

Mun kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Kiitos niistä! :3

Vastailenpa taas. Jessica kysy multa seuraavaa:

Mä haluun tietää, miten susta tuli niin ihana ihminen... Siinäpä sulle pähkinä purtavaksi ;)

Tää on jännittävä ja kiva :3 kysymys, koska musta on aina enemmän tai vähemmän tuntunut, että mä oon hyvin erilainen kuin kaikki muut. Luulen kyl, että kaikista tuntuu siltä. Siitä on kuvaava sananlaskukin: sä oot ainutlaatuinen, ihan niinkun kaikki muutkin.

Mun äiti on aina ihmetelly, miksen mä pelkää muita ihmisiä: että miksei mua pelota, mitä ne voi sanoa mulle tai miten ne voi kiusata mua. Pienenä mä halusin talveks semmoset saappaat, tiedätte varmaan, semmoset Michelinukkomallin töppöset, joissa ei oo edes nauhoja. Äiti osti mulle sellaiset. Sitten se yllättyi, kun olinkin maanantaina laittamassa niitä kouluun: se luuli, että ne on niinko vapaa-aikaa varten, semmoset rumakengät, joilla vaellellaan mummolassa. Mutta mä halusin käyttää niitä heti.

Äiti kysyi, et mitä jos joku vaikka sanoo jotain. Mä kysyin, että mitä sitten. Olin ala-asteella.

Totta kai mä pelkäsin, mitä muut sanoo. Totta kai mua itketti, kun joku sanoi pahasti, ja aattelin että oon ruma ja läski ja kukaan ei rakasta mua ikinä eikä varmana koskaan haluu olla mun kanssa. Mut mä en osaa selittää, miten sen kaiken alla on kuitenkin aina ollu tunne, että tää kääntyy hyväksi, maailma on hyvä ja se rakastaa mua.

Voi kun mä voisin kuvailla, miltä se tuntuu. Se on niinko peitto, tossa ihon alla, lämmin ja suojaava. Joskus se tuntuu vahvempana kuin muulloin. Kauimpana se oli teini-iässä.

Mä en muista, että olisin koskaan todella syvästi vihannut itseäni. Oon inhonnut ulkomuotoani ja halunnut olla laihempi ja kahdesti myös halunnut myös satuttaa itseäni, mutten koskaan supertosissani, että nyt en kyl syö enää ikinä ja alan hulluna liikkua. En jaksanut, ei ollut motivaatiota. En uskaltanut ees tehdä itselleni reikää korvaan, vaikka olin nähny miten se tehdään ja auttanukin sellaisessa. Mun olo oli vaan semmosta ahdistusta, joka ei johda tekoihin.

Yläasteella mun paras ystävä löysi punkin ja sitä kautta itsensä. Mä en löytänyt mitään.

Mä olisin antanut niin paljon siitä, että joku olis antanut jonkun lokeron, johon mä kuulun. Mä olisin halunnut olla kunnon grungeteini, mutta olin liian kunnollinen siihenkin.

Mä olin ainutlaatuinen. Ja ihan niinkuin kaikki muutkin.

Mä en tiennyt, etten mä tarvi laatikkoa. Mä en tiennyt, että mä voisin olla vaan mä, että mä voisin olla se laatikko. Nyt mä jo tiedän.

Mä en ollut tarpeeksi raisu punkkariksi: jos äiti esimerkiks sanoi, ettet mene jonnekin, mä en mennyt. Kirjoitin kyl päiväkirjaan, että nyt vituttaa. Mutten mennyt. Enkä mä siitä vihainenkaan ole, koska mä ymmärsin jo silloin, ettei se sitä ilkeyttään tee. Että se hoitaa mua ja haluaa, ettei mulle käy mitään. Se teki mut vihaiseks, mutta mä ymmärsin. Mä oon aika auktoriteettiuskollinen.

Joskus musta tuntui, ettei kukaan ymmärrä musta yhtään mitään. Kaikki oli hirveän vaikeaa. Ihan kuin kaikki muut seisois suorassa, niinko ruohonkorret nurmessa, ja kun tuulee, mä taivun eri suuntaan. Mä olin pitkään tosi tuskainen ja surumielinen, koko ajan jotenkin matalalla, kunnes mun ystävä kirjoitti mulle kirjeen. Siinä kirjeessä se sanoi, että mä olen koko ajan surullinen, enkä edes yritä tehdä asialle mitään. En muista siitä kirjeestä selkeästi muuta kuin sanat siis häntä pystyyn!

Se jotenkin laukaisi sen kaiken, teiniangstin ja erilaisuudentunteen. Varmasti muutkin asiat auttoi, mutta mä muistan sen kirjeen niin hyvin. Mä aloin herätä. Mä aloin ymmärtää, että mä voisin tehdä asioille jotain. Että mä voin olla myös iloinen. Että kaikki muut ei olekaan pahoja tai jotenkin mua vastaan. Että joku asia voi tehdä mut surulliseks, mutta mä pidän itseni surussa, mä itse en tule sieltä pois. Silloin mä aloin myös ymmärtää selkeästi, miten paljon maailmassa on rakkautta, ja miten paljon se mua rakastaa.

Oon melko pitkään ollu hyvin tietoinen siitä, että mulla ei oo oikeutta satuttaa tai haukkua ketään. Ei ketään. Se ei meinaa sitä, ettei mun tekis mieli: mun tekee, tosi usein. Mä vaan yritän olla tekemättä sitä. Se on vaan korostunu kun oon kasvanu: näen yhä selvemmin, ettei kukaan oo parempi kuin mä, enkä mä ole parempi kuin kukaan.

Kaikki tekee mitä ne tekee ja elää miten ne elää. Onko se kaikki hyvää ja hienoa ja kasvattavaa? Ei. Onks se niiden elämä, eikä mun? On. Mitä mä voin tehdä? Joskus paljonkin. Joskus en mitään.

Kun mä katon muita ihmisiä, nään paljon asioita: siinä ne istuu, ne katselee ikkunasta ja leikkii ettei huomaa muita, ne räplää puhelinta, ne äksyilee, ne on humalassa, ne on menossa johonkin, ne elää elämäänsä ja selviää tai ainakin yrittää, ne on väsyneitä ja pirteitä, ne on ilosia ja apeita, ne on hyviä ja pahoja.

Ne on niinko minä. Me yhdessä ollaan ihmisiä. Me ollaan erityisiä.
Ihan niinko kaikki muutkin.

Vastauspostaus: Maailman tila

Mun kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Kiitos niistä! :3
Vastailenpa tässä nyt.

Iidaer kysy multa seuraavaa:

Mitä mieltä sä oot maailman nykytilasta?

Hmm. Maailman nykytila. Sitä on paljon. En oo varma, onko mulla mielipidettä, joka kattais kaikki asiat onkohan kellään – esimerkiks poliittisista asioista tai taloudesta en oo jäävi puhumaan, koska en niitä oikein ymmärrä. Mutta kokeillaan tätä.

Mä oon kuullut puhuttavan siitä, että kaikki kiihtyy. Se tuntuu oikeelta ilmaisulta. Ihan ko kaikki menis pienempään ja pienempään pakettiin, ja kohta on pakko tapahtua jotain.

Musta tuntuu, että kaikki on hirveän paljon jotain. Hirveän paljon ääripäitä. Joko hirveen nopeeta tai sit hirveen hidasta, vastalauseena nopeudelle. On hyviä ihmisiä jotka yrittää pelastaa toisensa koko ajan, joka päivä, ja sit on järjettömiä väkivallan tekoja, joka päivä.

Nykytila tuntuu siltä, että me yritetään oppia ja tehdä asiat paremmin. Samalla se tuntuu siltä, että kaikki on niin päin helvettiä, ettei mitkään ponnistelut auta.

Maailma tuntuu ihan valtavalta. Samalla se tuntuu kauheen pieneltä. Mä voisin mennä lentokoneella mihin vaan.

Mulla on rahaa mennä lentokoneella mihin vaan, paikkoihin, jossa ihmiset tienaa alle euron viikossa tai ei sitäkään. Miks mulla on näin paljon kaikkea? Miks joillain ei ole mitään? Maailman nykytila vaan on semmonen.

Ihmiset riitelee tosi paljon siitä, mitä pitäis pelastaa. Pelastetaan luonto! Eikä kun pelastetaankin vanhukset, eiku pelastetaan muiden maiden vanhukset, eiku lapset lapset! Samaan aikaan ne pelastettavat jatkaa olemista ja elämistä ja selviytymistä.

Me halutaan muille hyvää. Samalla me halutaan itsellemme hyvää. Ne halut ei aina kohtaa. Mä olen usein valinnut oman hyväni muiden hyvän sijaan.

Ihmiset on tärkeitä. Samalla me ei olla mitään. Vaikka me kaikki räjähdettäis nyt just pois täältä, maapallo jatkais olemista. Se osais korjata meidän tekemät tuhot, tai ainakin olla olemassa niistä huolimatta, niiden ympärillä.

Millanen sitten on maailman nykytila? Millanen ois hyvä maailman nykytila?

Mun mielestä maailma kaipaa tekoja. Sitä, ettei vaan puhuta, että kyllähän minä luontoa rakastan mutta ja en mä pysty ja kyl mä auttaisin mutta ja enhän minä ole rasisti mutta. Aitoa välittämistä. Aitoa kokemista. Aitoa empatiaa. Aitoa ymmärrystä. Sitä, että oikeasti ymmärretään omien tekojen seuraukset ja se, että niillä on merkitystä. Että meillä on merkitystä. Olis hienoa, jos kaikki vois tehdä ja yrittää parhaansa sen eteen, että maailma olis hyvä paikka olla.

Tietenkään mun hyvä maailma ei ole sama kuin jonkun toisen hyvä maailma.
Mut ehkä ymmärsitte, mitä meinasin.

Kuvalähde.

Vastauspostaus: Ihmisen hyvyys

Vastauspostaus: Ihmisen hyvyys

Mun kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Kiitos niistä! :3

Vastailenpa tässä vähän. Iidaer kysy multa seuraavaa:

Onko ihminen ain pohjimmiltaan hyvä?

Tää on jännittävä kysymys. Tähän vastaamisen vaikeus johtuu siitä, että me ihmiset tarvitaan laatikoita.

Me ihmiset halutaan selkeitä rajoja sinnekin, missä niitä ei ole. Maailma ei ole mustavalkonen, mutta me halutaan katsella sitä niin, koska se on helpompaa. Tämä on hyvää, tuo ei. Tämä on sitä, tuo on tätä. Minä oon tätä mutten koskaan tota. Vaikka oonkin, joskus salaa.

Mä en usko, että kukaan ihminen on kokonaan paha. Hitlerkin oli kuulemma hyvä kertomaan vitsejä. Mulla on muutama esimerkki tästä aiheesta.

Kerran nuorempana kaupungilla katselin, ko semmonen vanha viinamallin mies ahdisteli semmosta nuorta, mua vanhempaa tyttöä. Tiesin tän siksi, että se oli aiemmin ahdistellut mua: tullut viereen seisomaan, ehdotellut panemaan lähtemistä. Se oli ahdistavaa. Lähdin pois. Jostain syystä tää tyttö ei kuitenkaan lähtenyt. Ehkei se uskaltanut.

Yhtäkkiä paikalle tuli yks meidän koulun pahimmista koulukiusaajista (se esimerkiks kerran potkaisi mun ystävää päähän ja sitten yritti syyttää sitä riidan alottamisesta, kun opettaja tuli kattomaan). Se meni sen tytön viereen, kiersi käden sen ympäri. Viinamallin miehelle se ilmoitti, että tämä on hänen tyttöystävänsä, herra on hyvä ja poistuu.

Herra poistui. Kiusaaja jutteli sen tytön kanssa hetken, ilmeisesti ne tunsi jotenkin.

Sillä hetkellä mä ymmärsin tosi selkeästi, että tääkin on hyvä ihminen. Se pelasti tän tytön tilanteesta, jossa sitä selkeesti pelotti. Meille, mun tuntemille ihmisille se ei kellekään ollut hyvä: se oli mulkku ja ilkeä ja halus satuttaa. Mutta siinäkin oli hyvyyttä.

Näitä juttuja on lukemattomia. Hyvyysjuttuja.

Mä oon jutellut humalaisen hilpeän ja hymyilevän pojan kanssa metrossa mun hiuksista; seuraavassa hetkessä se valittaa kaverilleen, miten rystyset halkes kun tappelussa "se mulkku" ehtikin nyrkin tieltä pois ja isku osui tiiliseinään.

Mä oon ollu keskellä riitelevää ja toisilleen huutavaa mieslaumaa, josta kaks pyysi multa anteeksi aiheuttamaansa meteliä ennen poistumistaan.

Suomileijonaa kantava skinimies on halannut mua ja kiittänyt siitä, miten huolehdin yhdestä humalaisesta ennenko vartijat tuli.

Mun viereen on bussiterminaalissa istunu tatuoitu, vankilasta päässyt mies, joka ois halunnut mut kotiinsa kanssaan, koska pelkää olla siellä yksin. "Kaikki luulee aina, että mä haluan pillua", se sanoi. "Mut ei tää oo sitä. Mä en vaan pysty oleen."

Jokaisessa on hyvyyttä. Toisissa sitä varmaan on suuremmalla lusikalla ko toisissa: tää johtuu monesta asiasta, elämästä ja kasvatuksesta ja geeneistä ja sairauksista. Uskon, että paljon on myös kiinni itsestä. Oon aiemminkin kirjoittanut, että kilttinä oleminen vaatii tekoja ja päätöksiä, sitä, ettei anna periksi ja näpäytä toista vaan siks, että oma ego niin vaatii. Jotkut pystyy siihen kauemmin kuin toiset.

Mistä sen sit tietää, kuka on hyvä, tai ainakin "tarpeeks hyvä"?
Ei mistään.
Ei niin yhtään mistään.
Kiltteys ei oo jotain, mikä lukee otsassa tai josta saa mitalin ja rintanapin esiteltäväks muille. Skinitkin voi halata.

Ainoa, mitä voi tehdä, on luottaa omaan itseensä ja vaistoonsa siitä, millanen tyyppi se toinen on. Aina sekään ei riitä. Mä en tiedä, voiko sille mitään. Ei elämää voi vältellä kuitenkaan, jos siis haluaa elää ja kokea.

Onks ihminen sitten aina pohjimmiltaan hyvä?
Haluun uskoa, että on.

Loukata, loukata (Kiltteys on hankalaa)
Mä teeskentelen sun hyväks(kö?)

Kysy multa

Mun tekis hurjasti mieli kirjoittaa teille jotakin, mutta olo on nyt sen verran levoton, ettei taida tulla kesää (paitsi ulkona, ihiihii auts). Joten ajattelinkin, että teenpä tänne tällaisen kysymyspostauksen.

Saat kysyä multa mitä haluat jostain tai kaikista alla olevista aiheista:

1. Maailma
2. Ihminen
3. Minä itse

Kysyä saa myös nimettömänä.