Suomalainen, vaadi enemmän

En yleensä lue matkailulehtiä. Kerran, bussissa, mulla ei ollutkaan kirjaa mukana, kuten yleensä. Tarjolla oli matkailulehtiä, joten kokeilin niitä. Alkoi ahdistaa.

Näissä kuvissa kyseessä on mainos Matkaopas-lehdessä ja matkailujutut Matkalehti-lehdestä 4/13. 

Jutuissa kerrotaan eurooppalaisista kaupungeista ja listataan, mikä oli hyvää, mikä huonoa. Jutuissa moititaan esimerkiksi Tiranan "ammottavia koloja kadulla", "heikkoa englannin kielen taitoa" ja Sarajevon "vähäistä tarjontaa lapsiperheille".

Ymmärrän, ettei nää ole "sellaisia" moitteita. Nää on moitteita, jotka kertoo muille turisteille, millaisia ongelmia tai asioita voi olla odotettavissa tässä kohteessa. Sana "moittia" kuitenkin raivostuttaa mua.

Heikko englannin kielen taito, olematon liikennekulttuuri. Jos maassa harva osaa englantia, kyllähän se hankaloittaa asiointia. Mietin vaan, tuleeko jollekin yllätyksenä, että Albaniassa englanti ei ehkä olekaan pääkieli? Jos tulee, miksi?

"Jugoslavian liittotasavallan jouduttua sisällissotaan serbijoukot piirittivät Sarajevon 6. huhtikuuta]vuonna 1992. Seurannut Sarajevon piiritys oli nykyajan pisin piiritys ja se kesti syyskuuhun 1995 asti. Piiritys aiheutti suurta tuhoa kaupungille. Kaupunki oli jatkuvan kranaattitulen kohteena ympäröiviltä kukkuloilta, ja tuskin ainoakaan rakennus säästyi vaurioilta. Jälleenrakennustyöt aloitettiin heti sodan jälkeen, ja tähän päivään mennessä suurin osa kaupungista on saatu kunnostettua."

Teksti Wikipediasta.

"Albania luopui viimeisenä Euroopan maana kommunismista. Markkinatalouteen siirtyminen johti maan köyhyyden kierteeseen ja pahensi ruokapulaa. Maan taloutta vaivaavat teollisuuden kehittymättömyys, huonot kulkuyhteydet ja entisen Jugoslavian alueelta maahan siirtyneet albaanipakolaiset. Albanian joet eivät sovellu tavaran kuljettamiseen, rautatiet eivät yllä naapurimaihin ja rannikon suot haittaavat kulkua, minkä vuoksi Albania on varsin eristäytynyt valtio.[18]"

Teksti Wikipediasta.

Mä en tiedä mitään Albanian historiasta, myönnän sen. En oo koskaan suunnitellut matkaa Albaniaan enkä oo tutustunut albanialaiseen elämänmenoon. Mua vaan ahdistaa turismi, se, miten usein matkamainoksia katsellessa tulee se olo, että matkoja myydään mulle, mun kaltaisille ihmisille, koska ne ansaitsee sen. 

Ne, minä, ansaitsee jotain enemmän ja parempaa, helpotuksen tästä rankasta elämästä jossa kaikilla on työ, ruokaa, koti ja lämpöä, ne ansaitsee paratiisin, jossa on kaikkea hienoa ja edullista.

Tuntuu jotenkin pahalta. Selittämättömällä tavalla pahalta. Ihan oikeastiko Sarajevo on just SE kohde lapsiperheelle? Miksi kaikkialla pitää olla kaikkea ihan kaikille? 

Luin Matkalehden artikkelia, jossa kerrotaan matkasta Thaimaahan.

 Kirjoittajalla on ollut varaa matkustaa Thaimaahan, nähdä uusi, upea maa, kokea uutta kulttuuria, mutta artikkelin pääasiallisena pointtina oli "voi hitsi kun täällä on niin meluisaa". Ja joka paikassa oli veneitä. Jotka pörisee!

Mua usein ahdistaa olla turistina vieraassa maassa, lähinnä siksi, että oon vieras. Mua ahdistaa mun hiilijalanjälki ja se, että ostan pullovettä ja se että oon yks niistä, jotka kuluttaa luonnonvaroja tekemällä matkoja vain huvin, loman, vuoksi. Yritän elää niin, etten esimerkiksi roskaa. Yritän olla kohtelias. Koska innostun helposti asioista, musta myös tylsät paikat on usein kiehtovia, vaikkei niissä olis niin sanotusti "mitään nähtävää".

Jatkuvasti kuitenkin huomaan, miten jotkut (mystiset muut, ne toiset, ei-minä) haluaa enemmän. Vaatii enemmän. Vilkaisee nähtävyyttä ja jatkaa seuraavaan paikkaan; on kiire nähdä, kiire kokea kaikkea. Tuntuu, ettei osa ihmisistä jaksa jäädä tutkimaan tai pysähtyä katsomaan. 

Eläintarhassa katselin yhdeksänvyövyötiäistä. Viereen pysähtyi perhe, joka myös katsoi yhdeksänvyövyötiäistä.

What are you looking at, tyttö kysyi äidiltään.

An armadillo, sanoi äiti.

Why, tyttö kysyi.

Because I've never seen one.

Well I have.

Hetki kului.

Can we go?

Toisessa eläintarhassa mies näki gorillan, seisoi sen vierellä hetken ja lähti sitten seurueensa kanssa eteenpäin. 

Once you've seen one gorilla, you've seen them all, mies heitti.

Musta pahinta on se, että ihmeisiin turtuu. Sitä luulee, ettei kirahvin näkemiseen livenä voi turtua, mutta tadaa: kolmannella kerralla se ei ookaan enää ihmeellistä. Se tuntuu pahalta; ahdistavalta. Miks aina tuntuu, että haluan enemmän?

Tuntuu, että arvostaminen on vaikeaa. Kun on jo saanut paljon, haluaa enemmän, mutta halvalla, halvemmalla. Ei halua tulla hyväksikäytetyksi. Kokee huonoa omaatuntoa, kun näkee kerjäläisiä kadulla, mutta vain vähän - eihän mullakaan ole paljoa rahaa, ei jaeltavaksi asti.

Onpas. Mä, me, ollaan kaikki aivan järkyttävän rikkaita. Tajuan sen joka kerta, kun matkustan. Mulla, meillä, mun kaltiaisilla, on varaa matkustaa toiseen maahan, ostaa ruokaa, käydä ulkona syömässä, käydä leffassa, ostaa karkkipussi lähikaupasta, matkustaa bussilla, maksaa 60 euroa festarilipuista. Me ollaan järkyttävän rikkaita verrattuna joihinkin muihin, ihmisiin niissä maissa, joissa me vieraillaan.

Mua ahdistaa ehkä eniten odotukset. Se, että kaikkialla pitäis olla jotain suurta, ihmeellistä, elämyksiä. Suuria elämyksiä. Se, miten ei voi vaan olla, arvostaa ja katsoa - pitää KOKEA jotain ENEMMÄN. Se, että saa olla vieraan maan kadulla, nähdä vieraan maan ihmisiä ja eläimä, autoja ja puita, tuntuu, ettei se riitä.

Tätä kirjoittaessa tulee olo, että pidän itseäni parempana kuin muut. Että muut on paskoja turisteja ja minä vaan hieno. En pidä muita paskoina, mutta mua ärsyttää; ärsyttää se, ettei arvosteta sitä, mitä saadaan. Että olis pitänyt saada enemmän, että olisi ansainunut enemmän.

Sama juttu mua ärsyttää kotimaassakin.

"Traditional Albanian culture honors the role and person of the guest. In return for this place of honor, respect is expected from the guest."

Teksti Wikitravelista.

Mitä väliä sun karvoilla on

Näin videon, jolla tyttö näyttää, miten kasvojen karvoista pääsee eroon nyppimällä ne narun avulla. Katsoin sitä videota ja mietin, ihan oikeasti, että mitä tässä nyt tapahtuu ja miksi, mikä järki.

Juttelin tästä kaverini kanssa. Se oli mielenkiintoista: kaverista video oli hieno idea, jonka neuvoja hän aikoo alkaa käyttää, koska kulmakarvat on kasvojen kehykset. Tämän ymmärrän. Ja en.

Ymmärrän seuraavat asiat:

Osa ihmisistä haluaa karvoista eroon. 

Videolla on kätevä niksi, joka oikeesti toimii. 

Sehän on siistiä, koska jos muutenkin nyppii karvoja, videosta on apua.

En ymmärrä seuraavia asioita:

Osa ihmisistä haluaa karvoista eroon. Miksi? 

Mietin selityksiä, kuten ne häiritsee, teen sen itseni vuoksi, haluan olla karvaton, haluan nätin muotoiset kulmakarvat. Oon kuullut nää selitykset ja tavallaan ymmärrän ne. Haluaisin kuitenkin syvemmälle, jonnekin naaman ja lihan sisäpuolelle.

Haluaisin selityksen siitä, miksi sielu, ihmisen rajaton minuus ja olemus, miettii jotain karvoja, joita kukaan ei huomaa ja joilla oman mietintäni mukaan ei, ihan oikeasti, maailman miljardien vuosien elämän ja kuoleman ja ihmisyyden, historian, luonnon ja rakkauden ja vihan syklissä ole mitään merkitystä.

Echart Tolle puhuu usein kirjassaan siitä, että kun pysähtyy ja oikeasti, oikeasti kuuntelee ja tarkkailee itseään, huomaa oman sisimpänsä, iättömän ja ajattoman, jolla ei oo mitään tekemistä ulkoisen maailman ja ulkonäön lihavuuden läskin laihuuden syömisen omistamisen vaatteiden korujen kanssa. Oon alkanut kuunnella sitä, miettiä sitä.

Kun säkin oot iätön ja ajaton sielu, sisin, kaunis ja muuttumaton, ja koska oikeesti oikeesti uskon, ettei sun ulkonäöllä ole mitään merkitystä (perimmäisessä ei-materialistisessa ei-mainos)maailmassa, niin miks, miks karvojen nyppiminen jostain ylähuulen yläpuolelta on niin tärkeää?

Osaaksä selittää?

Ootko vai teetkö

"2. Faux Spirituality: Faux spirituality is the tendency to talk, dress and act as we imagine a spiritual person would. It is a kind of imitation spirituality that mimics spiritual realization in the way that leopard-skin fabric imitates the genuine skin of a leopard."
Mariana Caplanin teksti 10 Spiritually Transmitted Diseases Huffington Postissa

Olin menossa bussilla Tampereelle. Jos et oo koskaan menny, niin saapuessaan bussi kiertää aseman ja pysähtyy sitten asemarakennuksen eteen, jossa ovi avataan ja matkustajat pääsee ulos. Meidän saapuessa aseman edessä, ihan katukivetyksen reunassa istui semmonen nuori kundi.

Se oli vähän bussin tiellä, sillee pienesti, että kuski ei ihan mahtunut oikaisemaan asemarakennuksen viereen. Kuski pysäytti ja katsoi nuorta kundia. Kundi katsoi kuskia. Kuski katsoi kundia. Kundi teki käsillään sellaisen "ole hyvä, siihen vaan" -eleen. Kuski katsoi kundia.

Kuski avas oven ja me jäätiin sitten vähän vinosta bussista pois. Mua otti päähän.

Tavattuaan bussista nousseen kaverinsa kundi selitti, kuinka hän ei bussia väistä. Mietin, mitä sanoisin, mikä olis sopivan nasevaa ja ei-loukkaavaa ja viestinperillesaavaa, mutta kuten tavallista, mitään ei tullu mieleen.

Bussi oli aika täynnä. Mutta kundille oma istumapaikka oli tärkeempi.

Oon nähny tätä monesti. Yks ilta istuin puistossa, ja vieressä oli ryhmä semmosia hippinuoria, joilla oli intialaiset syntymämerkit otsassa ja akryylivärit ja ne maalas tauluja ja pyöri nurmella ja rakasti maailmaa. Sitten ne lähti ja jätti kaikki roskansa maahan.

Tölkkien jättämisen ymmärrän. Mutta jos sä rakastat maailmaa etkä vaan rakasta sitä ideaa, että rakastat maailmaa, niin miks toimit näin?

Mä uskon, että jokainen meistä uskoo olevansa oikeessa. Niin mäkin nyt kun kirjoitan tätä, tuntuu, et on asiaa. Mut jossain vaiheessa välillä on hyvä katsella niitä juttuja, joita tekee.

Unohtaa se, miten itsensä näkee, mitä itsestään ajattelee, millainen uskoo olevansa, miten pukeutuu, millaisen kuvan antaa. Katsoa sitä, mitä tekee. Miten oikeasti toimii, miten tuo ulos sen kuvan, jota itsestään rakentaa.

Jatkuvasti näen sitä, miten yleisessä vessassa ihmiset käyttää vessapaperirullan loppuun ja jättää hylsyt sinne koppiin. Lattialla on myös usein paperia. Mietin usein, kuka niitä jättää; eihän kukaan jättäis kaverinsakaan kotona paperia lattialle, mutta julkinen tila on eri asia. Tää pieni asia, se tapahtuu jatkuvasti. Harmittaa. Kuka ei viitsi nähdä sen vertaa vaivaa, ettei vie sitä tyhjentämäänsä rullaa pois?

Länsi-Savon uutisartikkelissa käsiteltiin wc-rilojen siisteyttä.

"Paasosen mukaan yhteisistä, julkisista tiloista huolehditaan Venäjällä paremmin kuin ennen, mutta ei edelleenkään tarpeeksi hyvin.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että julkiset wc:t, taloyhtiöiden rappukäytävät ja muut kaikille kuuluvat tilat ovat usein huonossa kunnossa.

– Syy siihen on se, että Venäjällä koetaan, ettei yhteinen tila ole kenenkään oma. Jokainen huolehtii omasta omaisuudestaan, mutta kukaan ei välitä yhteisestä."
Tästä Länsi-Savon artikkeliin Juvan ABC opettaa venäläisiä vessanpytylle.

Artikkeli tuli mieleen, kun kirjoitin tätä. Tuntuu, että itekin aattelee joskus samalla tavalla: ei kuulu mulle ei oo mun en omista ei tartte välittää. En oo aina vieny kaveriporukan puistoistumisroskia roskiin. En tajunnu; en ajatellu. Aattelin, että oon hyvä ja välitän ympäristöstä, mutten tehnyt sitä oikeaksi, todeksi.

Työmatkalla poimin parinkymmenen metrin matkalta kolme tupakka-askia. Kuka niitä pudottaa? Ja miksi? Miten ne kehtaa? Tää ei ole saarnaa, tää on kysymys: miten ne oikeasti kehtaa, eiks ne pelkää, että joku näkee ja huomaa, miten välinpitämättömiä ne ainakin mun mielestä ja ehkä muidenkin on?

En yritä sanoa, että hei uhratkaa itsenne ja toiveenne ja unelmanne muiden puolesta, en. Yritän sanoa, että joskus pieni ele voi olla tosi suuri ja saada aikaan paljon hyvää. Vaikka se, että vie ne muidenkin roskat roskiin omiensa kanssa.

Miks pienet asiat tuntuu niin surkean pieniltä, sellaisilta, ettei niistä tarvi välittää? Nehän on niitä kaikkein suurimpia, arkisimpia, niitä, jotka vaikuttaa meihin kaikkiin. Miks näyttää olevan niin itsestäänselvää, että tupakka-askin voi pudottaa kadulle; miksei oo itsestäänselvempää, että tää tila on mun ja meidän, mä pidän siitä huolta?

Kun bussikuski oli menossa takaisin bussiinsa, nuori kundi pyysi siltä anteeksi.
Ei se mitään, sanoi kuski. Idiotismia se vain on.

Avaa suu

Aamulehdessä oli artikkeli lasten ja nuorten yksinjäämisestä.

"Hagström kehottaa vanhempia kysymään joka päivä lapseltaan, mitä tälle kuuluu. Vanhemmat voivat puhua asioista oikeilla nimillä: ”Minusta tuntuu, että olet ahdistunut, oletko?”

Useimmat vanhemmista ovat helpottuneita, kun lapsi saa apua. Joskus he vähättelevät lapsensa ongelmia. Vain harvat kieltävät lastaan käymästä psykologin luona.

– On tärkeää, että aikuiset näkevät lapsen hädän. Lapsi tai nuori ei osaa ilman aikuisen apua eritellä ahdistavia tunteitaan eikä hakea apua."

Aamulehden artikkeliin pääset tästä.

Oon joskus miettinyt, miksei asioita oo selitetty mulle. Miksei oo voitu viedä sivuun ja pakottaa juttelemaan jostain.

Oon joskus aika hajuton  ja mauton. Oon hyvä jatkamaan näennäisesti eteenpäin, osaan kyllä pärjätä ja olla ajatelematta juttuja liikaa. Samalla ne ehkä jää johonkin, alitajuntaan, haittaa unia ja panee mut toimimaan joillain tavoilla, joilla en ehkä ilman niitä juttuja toimis. Se vähän häiritsee mua.

Oon huono vaatimaan. Viime aikoina oon tullut paremmaksi, mutta vaan ihan muutaman ihmisen kanssa. Sellaisten, jotka on uudestaan ja uudestaan sanoneet, että mä voin ja mä saan ottaa niihin yhteyttä.

Yks ilta tajusin, että mulla on paljon sukulaisia. Oon tiennyt sen kyllä aina: suku on iso. En soita niille enkä aktiivisesti etsi syvempää keskustelua niiden kanssa, kerro asioistani, hae tukea. Rakastan ja tapaan niitä kyllä, mutta yleensä jonkun asian takia, joka en oo minä. Juhlien tai sukutapaamisen.

Kun tajusin, että mulla on sukulaisia (toi kuulostaa vähän hassulta, oho mulla on sukulaisia), mietin pitkään sitä, miksen soita niille. Miksen hae niiltä tukea asioihin, joita tulee. Tulin siihen tulokseen, etten vaan oo hakenut. En oo tehnyt niin. En oo tajunnut aloittaa. En oo koskaan ajatellut, että nyt mun pitäis soittaa, nyt voisin soittaa, nyt kannattaa soittaa.

Yks päivä joku puhui taas siitä, kun ei oo kutsuttu tiettyyn paikkaan X, johon muut tutut on menossa. Erikseen ei oo pyydetty mukaan. Kysyin, miksei itse tarjoa itseään mukaan, hei mäkin voisin tulla jos on ok? Miksei itse tyrkytä itseään mukaan? Sitten tajusin, että munkin pitäis tyrkyttää, pyytää itse itseäni mukaan. Tee sinä anna mennä pyydä hae. Samalla mietin, miksei muut tyrkytä itseään mulle. Miksei muut aiemmin, kun oon ollut pieni, oo aktiivisesti yrittäneet saada mua avautumaan ja puhumaan asioista?

Tekstissä sanotaan, että nuoren kannattaa myös itse avata suu.

"Hagström rohkaisee nuoria hakemaan apua, ennen kuin murheet kasvavat liian suuriksi.

– Avaa rohkeasti suusi. Sano vanhemmalle, opettajalle tai muulle luotettavalle aikuiselle, että, tarvitset apua."

Aamulehden artikkeliin pääset tästä.

Suun avaaminen. Se on teoriassa helppoa, kun sen tajuaa: mäkin voin kysyä, mä voin pyytää. Oikeasti se on vaikeaa, siihen asti kun ymmärtää. Siihen asti se on mahdotonta. Ai mäkin voin? Mäkin voin. Vähän niin kuin se hetki kun joku ehdottaa sulle jotain likaista tai tulee liian lähelle ja sä et tee mitään; mieleen ei tuu, että sä saat tehdä, että sä voit tehdä.

Myöhemmin miettii, että miksei voinu, miksei sanonu. Siks, ettei osannu; aina ei tajua, ellei muut kerro. Ellei joku anna lupaa. Joku turvallinen. Aikuinen.

Kyllä säkin voit. Ja saat. Mutta tehdään myös me muut, muiden puolesta. Jokainen.

Yks ilta soitin sukulaiselleni. Se tuntu hyvält.

The Golden Gate bridge

Katsoin tän videon äsken. Se kertoo ihmisistä, jotka on tehneet itsemurhan hyppäämällä Golden Gate -sillalta.

Jokaisen kohdalla aattelin älä tee sitä. Ja silti.

Ja mä oon täs.

Onko eläintarhat eettisiä

Käydessäni eläintarhassa mietin usein, onko oikein, että eläintarhoja on olemassa.

Tänä kesänä kävin eläintarhassa, jossa oli gorilloja. Muistan, kun näin gorilloja ensimmäisen kerran eläintarhassa. Koin sen hyvin ahdistavana. Niiden kädet, ne oli kuin mun. Niiden silmät, ne on viisaat.

Yhdessä eläintarhassa, jossa kävin, oli hyvin vanha gorilla: syntynyt viidakossa 1960-luvulla, vangittu ja viety eläintarhaan. Mietin, muistaako se viidakon, metsät, vapauden. Muistaako gorillat menneisyytensä?

Jos eläin on pieni ja syntynyt eläintarhassa, se tuntuu jotenkin paremmalta. Pienelle eläimelle on helppo tehdä tarpeeksi iso aitaus. Vai onko?

Miten iso aitaus on tarpeeksi mangustille tai saukolle, miten isolla alueella ne luonnossa eläisi? En tiedä.

Jos eläin on syntynyt eläintarhassa, se ei tiedä muusta. Eläintarha on sen koti, sen reviiri. Se ei muista luontoa tai kaipaa vapautta. Vai kaipaako?

Miettiikö gasellit ja kirahvit iltaisin, onko ulkopuolella jotain muuta? En tiedä.

Yhdessä eläintarhassa, jossa kävin, oli pieniä, ruskeita kyyhkysiä. Häkin ulkopuolella luki, että ne on jo hävinneet luonnosta; ainoa tapa pelastaa ne on pitää niitä eläintarhassa, saada ne lisääntymään. Onko se oikein? Ihmiset on ne tuhonneet, joten meidän kuuluu myös yrittää pelastaa ne, peruuttaa se paha, joka on tapahtunut. Vai kuuluuko?

Lintujen katseleminen on jotenkin surullista. Ne ei voi lentää kovin paljon, häkit on niin pieniä. Katselin, miten varpunen lennähti eläintarhalintujen häkille, roikkui verkossa, sanoi piip. Kadehtiiko eläintarhan linnut sitä? Miettiikö ne, millaista olis lentää, lentää lentää, ilman häkkejä ja aitoja?

Eläintarhat tuntuu vaikeilta. Jos tiikeri voi säilyä vain eläintarhassa, onko oikein pitää sitä siellä, aidattuna? Nauttiiko tiikeri elämästään eläintarhassa? Onko sen elämä mukavaa, ihan okei, tarpeeksi hyvää? Mikä on "tarpeeksi hyvää"?

Gorillan katseleminen eläintarhassa on jotenkin ahdistavaa. Ihmiset, turistit, kuten minä, syö jäätelöä ja sipsejä, katselee eläintä, joka on kuin me, isompi kuin me. Sillä on samanlaiset kädet kuin mulla.

Sitten me saadaan mennä kotiin tai junaan, mennä minne halutaan, matkustaa, elää ja päättää itse. Gorillan pitää jäädä.

Miten sulla menee tänään?

Oon lomatunnelmissa, siksi hiljaiseloa.

Aika kiva olo.

Miten sulla menee?

Tänään meillä on

Kiitos Ilta-Sanomat ihanasta kesän aloituksesta.

Tulin iloiseksi.

Haluan kiittää myös:

helteestä, kesästä, ystävistä,

linnunpoikasista,

särkylääkeistä, jotka toimii

hyvästä ruoasta, jota tein

uusista sukista

kivoista korteista

elossa olemisesta

Mistä sä haluut?

Joka päivä epäonnistumisen päivä

Kansallista Epäonnistumisen päivää vietetään 13.10.2012. Siihen on vielä monia, monia kuukausia. Ajattelin epäonnistua myös niiden aikana.

Alkuvuodesta mua inspiroi suuresti tää Neil Gaimanin uudenvuodenteksti:

"I hope that in this year to come, you make mistakes.

Because if you are making mistakes, then you are making new things, trying new things, learning, living, pushing yourself, changing yourself, changing your world. You're doing things you've never done before, and more importantly, you're Doing Something.

So that's my wish for you, and all of us, and my wish for myself. Make New Mistakes. Make glorious, amazing mistakes. Make mistakes nobody's ever made before. Don't freeze, don't stop, don't worry that it isn't good enough, or it isn't perfect, whatever it is: art, or love, or work or family or life.

Whatever it is you're scared of doing, Do it.

Make your mistakes, next year and forever."

Neil Gaimanin blogista, pääset sinne tästä.

Unohdin tän hetkeks. Silti aattelen tätä juttua joka päivä. Joka päivä törmään siihen, miten jokaisella on jotkut maagiset rajat, joita ei voi ylittää. Jos ne ylittää, tapahtuu jotain. Jotain kamalaa varmaan, koska aiheesta pitää puhua koko ajan, määritellä itseään.

Minä en voi, koska olen tällainen, en tuollainen. Minä en osaa, koska olen tyhmä. Minä en oikein uskalla tätä. En voi yksin. Musta tuntuu hölmöltä. Seisoin siinä ja tunsin itseni idiootiksi. Mitä ne ajatteli siellä musta.

Tuntuu, että koko ajan aika menee siihen, kun pitää miettiä, millainen on ja mitä vois tehdä. Sen sijaan, että tekis vaan, kokeilis vaan. Unohtais hetkeks sen, ettei osaakaan ehkä, että pitää varoa mystistä jotain, että pitää jännittää, ettei oo ennen ollut hyvä.

Mitä väliä sillä on, jos vähän mählii? Jos vähän menee pieleen? Ketä kiinnostaa, miltä sä näytit siellä? Ihan oikeasti, tosissaan, sun pään ulkopuolella?

No, joitain. Mutta mitä sitten? Miten täysin tuntemattoman sana vaikuttaa suhun? Ei mitenkään. Miks mun pitäis ajatella sitä, että muut ehkä ajattelee musta jotain, jotain noloa?

Vähän aikaa sitten näin aloittelevien ballerinojen esityksen. Musta se oli suloinen. En oo ennen nähnyt balettia ja olin haltioissani, kun porukka osas sillee tipsutella varpaillaan. Osasta tyyppejä näki, ettei ne oo kauaa tanssinut. Tunnistin itseni: mäkään en oo kauaa tanssinut ja näytän vielä aika tönköltä. Myöhemmin joku sanoi ballerinoista, että ne oli vähän, en muista tarkasti sanaa, mutta epätäydellisiä. Sillee, noloja. Myötähäpeisiä. Ihania ja kiva että uskalsivat, muttei täydellisiä.

Mun tuli siitä paha mieli. Miks aina pitää ääneen sanoa, että ei mennyt ihan putkeen? Mitä väliä sillä on, jos ei ihan osaa? Jos vähän horjuu? Mua jännittää kaikenlainen esiintyminen tosi paljon, ja jos uskaltaisin mennä ihmisten eteen tanssimaan, se olis mieletön voitto. Miks sitä pitää analysoida, että näytti siltä ja tältä, vähän huonolta. Miksei voi vaan mennä, tehdä ja tadaa se oli siinä?

Ymmärrän, että virheitä pitää analysoida, että niistä oppii. Ymmärrän sen. Joskus täytyy sanoa ääneen, että tää meni pieleen koska. Mutta se, että ne muistaa ekana, virheet, tai aloittaessa jo jännittää että mä varmaan mokaan mä varmaan, se on musta huolestuttavaa. Miksei me kannusteta itseämme kokeilemaan? Leikkimään? Miks se virheen mahdollisuus on usein ekana mielessä? Se, että aina pitää muistaa riskit riskejä on mitä riskejä nyt on? Miten voin nolata itseni tänään? Miksei voi mokata ja jatkaa matkaa?

Muutamia vuosia sitten tein tietoisen päätöksen, etten enää huomioi sitä, jos kompastun. Kompastelen paljon, ja kun niin käy, tulee kiusaus sanoa se ääneen: oho hihi meikä mokas. Yritän tietoisesti olla tekemättä sitä, ja se on vaikeaa: se, että joku outo, epätäydellinen, virhe-asia voi vaan tapahtua eikä sitä tarvi omia, ottaa itselle. Ei tartte sanoa mitään, ei selittää. Se voi vaan tulla ja mennä, pieni epätäydellisyys, joita sattuu kaikille eikä sitä tarvi ajatella eikä ottaa itsensä osaksi.

En nyt saa sitä lausetta ulos, sellaista, joka kertois, mitä ajattelen: miten mun mielestä sun pitäis lakata kokonaan sanomasta itselles ettet osaa tai uskalla tai kykene ja vaan kokeilla, tehdä ja mennä. Ja sit, jos moka tulee, niin tulkoon.

Sit voi kohauttaa olkia.

En tajua sun valintoja

"10. Give up labels. Stop labeling those things, people or events that you don’t understand as being weird or different and try opening your mind, little by little. Minds only work when open. 

“The highest form of ignorance is when you reject something you don’t know anything about.” Wayne Dyer"

Tästä World Observerin artikkeliin 15 Things You Should Give Up To Be Happy

Mua ärsyttää se, kun asioita sanotaan oudoiksi. Omituisiksi. Kun niitä pitää analysoida, mikä tuo on miks se tekee noin mitä se nyt tekee mikä tuo on. Jotenkin mulla on suuri tarve just nyt antaa kaiken olla semmoista kuin se on.

Yks päivä kävelin töihin ja mua seurasi hetken sellainen vanha päihdealan mies. Se jutteli itselleen: otetaanko kädestä kiinni, joo ei oteta, me ollaan aika korkealla jo. Se pyysi multa tupakkaa ja kun sanoin, etten polta, se käski mun valehdella paremmin. Sanoin, etten valehtele ja oon matkalla töihin. Meidän tiet erosi ja mies huuteli mennessään, että muistakaa pidättää hengitystä.

Mua ei yleensä pelota tuollaiset miehet. Ne juttelee asioita, joita en tajua, muttei se mitään. Niillä on aika avaavia juttuja välillä. Koskaan ne ei oo tehny mulle pahaa, vaikka välillä ne juttelee metrossa että TAPAN KAIKKI SAATANA.

Tunnen yhden ihmisen, jonka asuintalossa asuu myös narkomaaneja. Se kutsuu niitä vatipäiksi. Mua jotenkin ahdistaa se. On ahdistavaa asua narkkarien kanssa samassa talossa, ymmärrän sen. On ahdistavaa, kun ne sekoilee ja niistä ei oikein koskaan tiedä, mitä ne tekee. Ne on myös pelottavia, kyllä mäkin pelkään niitä joskus. Mutta onks niitä pakko sanoa vatipäiksi.

Ärsyttää se, kun ihmisten on vaikea puhua asioista, sanoa niitä ääneen. Oon itse ajatellut niin, että useimmille asioille on oikea, niin kutsuttu virallinen nimi, ja jos tuntuu vaikealta, käytän sitä. Alkoholisti. Narkomaani. Mielenterveysongelma. Depressio. Penis. Yhdyntä. Viralliset sanat tekee siitä jotenkin helpompaa.

"Outo" voi olla myös kiva sana. Outous on jännittävää ja ihanaa. Joskus kuitenkin tuntuu, että jos ihmistä sanotaan oudoksi, se on jotenkin huonompi. No se on semmoinen, tiedäthän, outo

Tuntuu vaikeelta, kun ärsyttää. Mitä sanoja ihmisten sitten pitäis käyttää? Miks annan sanoille niin suuria merkityksiä? Käytän itsekin samoja sanoja: outo, omalaatuinen. Mutta omassa päässäni oon tietenkin parempi, sehän on IHAN ERI ASIA koska minä

En väitä ymmärtäväni sitä, miks joku haluaa juoda joka päivä. Tai miten joku pystyy juomaan joka päivä. En myöskään ymmärrä, kuka haluaa hitto kuunnella iskelmää koko ajan. En ymmärrä, miks ihmiset ajaa kilometrin matkan autolla tai edes bussilla. Laiskat, kävelisivät!

On kuitenkin jotain, mitä ymmärrän: nää asiat ei kuulu mulle. Muiden valinnat, vaikka miten outoja, tuhoavia, omituisia, omalaatuisia tai kalliita, ei kuulu mulle. Voin sanoa mielipiteeni, joo, mutta mieluiten kysyttäessä. Ja nätisti.

"7. Give up the luxury of criticism. Give up your need to criticize things, events or people that are different than you. We are all different, yet we are all the same. We all want to be happy, we all want to love and be loved and we all want to be understood. We all want something, and something is wished by us all."
Tästä World Observerin artikkeliin 15 Things You Should Give Up To Be Happy

Miksi olemme yhdessä

Oon tällä hetkellä yksin. Se on tietoinen valinta. Oon ollut monessa ihmissuhteessa, joihin en ollut valmis.

Kuka sitten on valmis? Oon miettinyt asiaa paljon. Jotkut tuntuu olevan jo nuorena tosi valmiita. Jotkut ei (mun mielestä, toimhuom) ole, ja silti ne porskuttaa eteenpäin suhteessaan. Jotkut eroaa. Jotkut ei eroa, vaikka ne (mun kokemuksen ja tulkinnan mukaan, toimhuom) tuntuu kärsivän koko ajan.

Kuka on valmis? Ja koska sen tietää? Kenen kanssa tullaan valmiiksi, oman itsen vai toisen ihmisen, joka jotenkin tekee kokonaiseksi, maagisella elokuvatavalla?

Oon lukenut viime aikoina paljon ihmissuhdeuutisia. Niistä tuli paha mieli. Ihmiset vaan on ja elää yhdessä, mutta onnettomina. Miksi?

"Parisuhteessa olevista tai olleista kolme neljästä koki, että parisuhteessa on parempi olla hiljaa tunteistaan ja että käytännössä riita päättyy mököttämiseen tai itkuun. Kaksi kolmesta kertoi, että toisen menemisiä kontrolloitiin. Yli puolet piti sitoutumista toisen omistamisena. Joka toisessa suhteessa mitätöitiin ja nöyryytettiin ja joka kolmannessa uhkailtiin, kiristettiin, määrättiin ja pakotettiin."

Tästä Turun Sanomien tekstiin 

Tulevien isien käsitykset parisuhteesta havahduttavat

"Monien on vaikeaa erottaa oma tulkinta ja tosiseikat toisistaan. On todella yleistä suuttua kumppanille vaikkapa tämän ilmeen perusteella. Mutta mitä jos tulkintani ilmeestä onkin väärä ja suuttumisen taustalla onkin oma pelkoni tai epävarmuus, jota heijastelen kumppaniin? Tällaisessa suhteessa ollaan usein pysyvässä väärinymmärryksen tilassa. Kumpikin on todella yksin, vaikka ollaan yhdessä."

Tästä Me Naisten HEIDI HEINOn tekstiin 

Näin pelastat vaikeuksissa olevan suhteen – pariterapeutti neuvoo.

Tällaiset uutiset alkaa vituttaa mua helposti, lähinnä siksi, että tunnistan itseni niistä. Ei, emminä voi puhua mun tunteista, toisen tulee niistä paha mieli. Ei en minä voi sanoa, mitä ajattelen. Ei kun kyllä tästä suhteesta vielä jotain tulee, mun täytyy vaan yrittää kovemmin. Ei kun en mä ole onneton, kaikki on ihan hyvin. Kusetusta, kusetusta kusetusta kusetusta.

Mun ystävillä ja tuttavilla ois monesti ollut tilaisuus sanoa "mähän sanoin". Kukaan ei oo koskaan sanonut. Kiitos siitä. Kiusaus on varmasti ollut aikamoinen.

Oon viimein alkanut tajuta itseäni ja sitä, miten toimin. Mun on vaikeaa sanoa ei, mikä johtaa siihen, että saatan satuttamista välttääkseni kokeilla ihmissuhdetta, josta tiedän jo alussa, ettei se toimi. Missä tiedän? Jossain aivon takana. Sydämessä. Jossain piilossa. Semmoisessa, jota on vaikea kuunnella: eikun kyllä tästä jotain tulee mieli ole hiljaa.

Toi "satuttamista välttääkseni" on kyllä kans universumin naurettavin termi. En halua satuttaa sua niin annan sun kiintyä muhun koska en kehtaa sanoa etten tahdo. KUN EN HALUA SATUTTAA lääpä lääpä ei helvetti

Miks kaikki on niin vaikeaa? Miks on niin vaikeaa sanoa, miltä oikeasti tuntuu? Miks jotkut elää 15 vuotta yhdessä, vaikkei hommat toimi, ja jotkut luovuttaa? Miksi? Mistä sen tietää, koska pitää antaa periksi?

"My SO somehow has been 'fattening' me up throughout our relationships. Refuses to tell me how he did it. I have spent thousands on nutritionist and doctor appointments because of my "mysterious" weight gaining over the years. Aside from this bombshell, our relationship is perfect. Should I leave him? Can I contact the police? WHAT ARE MY OPTIONS."

Tästä reddit-threadiin 

MY (26F) HUSBAND (30F) CONFESSED HIS WEIGHT GAIN FETISH LAST NIGHT. I have gained 100+ pounds since I met him BECAUSE OF HIS FETISH. (throwaway, he knows my acct)

Helppo nakki: jätä se paska. Juokse jo. Mutta entäs sitten, kun kyseessä on oma itse, ja kaikki on ihan hyvin? Ei suuria ongelmia, mutta jotenkin tuntuu tyhjältä. Lähteä vai jäädä? Kauanko pitää jahkailla? Kauanko pitää yrittää? Kaikki on ihan ok tää muuttuu varmaan paremmaksi tässä

Koska tietää, ettei pidä luovuttaa? Koska ei pidä luovuttaa? Miks jotkut ei koskaan luovuta, vaikka kaikki on paskaa?

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, ja silti moni, myös itse on joskus ollu varma, ettei toista löydy. Tämä homma täytyy saada toimimaan kaikki menee kyllä hyvin tämä on se juttu. Koska lakataan etsimästä? Vaihtoehtojahan on loputtomasti, jos niitä oikein alkaa ajatella.

Kaikenlaiset ihmissuhdeongelmat ärsyttää mua tällä hetkellä tavattomasti. Koen että suurimman osan vois korjata puhumalla, mutta puhutaanko? Ei kun ei tässä mitään mä oottelen että tää menee ohi lalalalaa

Ärsyttää, että on itsekin tehnyt samaa: jatkanut, vaikka tietää, että nyt pitäis jo lopettaa anna olla jo

Mistä tietää, koska sitä sisäistä ääntä pitää kuunnella, koska ei? Mistä tietää, koska se sisäinen ääni on vain sekaisin kaikista vanhoista jutuista tai tottunut siihen lähdejolähdejo-mantraan? Miks jotkut ei koskaan tee asioille mitään?

YLEn mainoksessa sanottiin kerran"sano ei, kun pelkäät ja kyllä, kun pelkäät turhaan". Mistä tietää, että pelkää turhaan?

Jos kehenkään ei voi luottaa

"Puskasta hyppää pimeällä puistotiellä väkivaltainen mies, joka käy peittävästi pukeutuneen, selvin päin liikkuvan naisen kimppuun. Nainen huutaa apua ja potkii vastaan.

Tällainen on myytti oikeasta raiskauksesta. Sen tuomitsevat kaikki.

Todellisuudessa vain reilusti alle puolessa poliisin tietoon tulleista raiskauksista tekijä on uhrille tuntematon. Suurin osa raiskauksista tapahtuu kodeissa tutun tekemänä tai tutustumistilanteessa baari-illan jälkeen." 

Tästä Helsingin Sanomien Heidi Väärämäen uutiseen "En ymmärtänyt, että minut oli raiskattu".

Lukiessani tätä uutista tuli taas se olo: kehenkään ei voi luottaa. Ei kehenkään.

Jokainen ajattelee, ettei minun perheessä. Ei minun kaverit. Ei minun sukulainen. Ja silti: ihan varmasti niin ajattelivat myös ne, jotka osoitettiin vääräksi. Kyllä, sinun mies. Sinun kaveri. Sinun sukulainen. Luulit, että voit luottaa, mutta ei, et voi.

Kehen voi luottaa? Tätä mietin usein. Voiko kehenään? Onko meistä jokainen tietynlaisen loukkauksen tai kolhun päässä väkivaltaisesta hirviöstä? Mistä sen tietää? Tietääkö mistään?

Luulen, ettei tiedä. Murhaajatkin näyttää aina ihan tavallisilta.

Hirviö. Hullu. Ei-ihminen. Nää on vaarallisia termejä: kun pahiksesta tehdään hirviö, se ei enää ole ihminen. Ei minun sukulainen voisi olla tuommoinen, enkä minä, eikä naapuri. Vain hirviöt. Ei ihmiset. Ja silti: ihmisiä ne uutisten pahiksetkin oli, ennen hirmutekoaan.

Voiko kehenkään luottaa? Ehkei. Mutta. Jos kuka tahansa – siis aivan kuka tahansa, myös sinä ja se sinun kaveri – voi pimahtaa ja tehdä hirmuteon, niin silloinhan on myös mahdollista, että kuka tahansa voi olla tekemättä hirmutekoa.

Jos kehenkään ei voi luottaa, silloin kaikki on samanlaisia: ei-luotettavia. Kääntäen ajateltuna silloin kaikki on myös yhtä luotettavia: jos kehenkään ei voi luottaa, sehän tarkoittaa, että kaikkiin voi luottaa. Ihan yhtä paljon, tai vähän.

Tällaista ajattelen tänään.

Sun kuuluu olla kuten kaikki muutkin

Vähän aikaa sitten yks ihminen sanoi mulle, että pelkää, että musta tulee samanlainen kuin kaikista muistakin. Se ei tarkoittanut sillä varmaan mitään erityistä, mutta tuntui vähän ahdistavalta: pahintahan olis olla ihan tavallinen. Joku, jossa ei oo mitään erityistä.

Juttelin aiheesta toisen kaverini kanssa. Se sanoi näin: tottakai sun pitää olla kun muutkin. IHMINEN. 

Tuli taas jotenkin vähän hölmö olo. Miks aina luulen, että mun pitää olla superihminen, joka ei koskaan suutu ja on aina positiivinen ja kiva? Miks mun pitäis olla? Miks olis niin kamalaa olla tavallinen ja normaali?

Ehkä on aika, että oon vaan ihminen.

Voisiks lukee mun ajatuksia

Kun oon vihainen, toivon aina, että muut vaan tietäis sen. Jotenkin huomais. Ettei sitä tarttis erikseen sanoa: nyt on huono päivä. Sitä miettii mielessään, että miksei noi voi vaan tajuta.

En oikein tiiä, miks se on niin hirveää sanoa. Miks on niin vaikeaa kertoa suoraan, että nyt tuntuu tältä ja mua ei huvita. Sitä toivoo, että muut maagisesti vaan ymmärtäis.

Se, että vaatii muilta telepatiaa, aiheuttaa ongelmia. Kun oon ärtynyt, tuun vielä ärtyneemmäksi, jos muut tekee jotakin, mikä ärsyttää mua. Ne ei tiedä, että mua ärsyttää, koska en sano sitä, mutta tuun silti ärtyneeksi, koska ne vaan toimii tavalla, joka ottaa mua aivoon. Eikä ees tajua sitä! Maagisesti. Telepaattisesti.

Kun tuuli suuntaansa muutti... -blogissa mietitään, miksei naiset pyydä asioita suoraan.

""Ajattelisit itse" -käsky taas on suorastaan naurettava, mistä helkkarista se mies voi tietää minkämerkkistä suklaata, kukkakaalia tai kivennäisvettä haluat kaupasta juuri tänään, jos et itse sitä hänelle sano? Entä miten hän osaa hieroa kivistäviä hartioitasi, tuoda lämpimän viltin tai tehdä ruokaa, jos et ilmaise tarpeitasi hänelle? Joskus musta tuintuu että miehiltä odotetaan vähintäänkin selvännäkijän tai ajatustenlukijan taitoja, mitään heille ei suoraan kerrota (ei, se, että edellisenä päivänä toteat sohvalla, että tekisi mieli banaania, ei tarkoita sitä että mies osaisi sen seuraavana päivänä kaupasta ostaa -eteenkään jos mielitekosi vaihtelevat päivittäin.) mutta auta armias jos kauppakassista jotakin puuttuu niin vähintään tyttökavereille itketään, että "Kun sen olisi pitänyt osata ajatella! Miksei se ajattele mua?!""

Tästä Kun tuuli suuntaansa muutti... -blogiin.

Kaksi ihmistä, joka varmaankin asuu yhdessä, tai on edes läheisesti tekemisissä, koska ostoksia ja lapsi tehdään kaksin. Sitten yksi suuttuu, kun toinen ei ymmärrä tehdä asiaa, jota yksi ei ole suoraan pyytänyt tekemään. Mutta kun olis pitänyt ymmärtää toimia just tällä tietyllä tavalla.

Mulla on suu, jolla voisin puhua, mutten aina halua. En halua kommunikoida, koska haluan, että muut vaan rakastais ja ymmärtäis ja osais lukea mua niin hyvin, että ne alitajuisesti tietäis koska oon milläkin tuulella. Seuraavaksi uutisia mulle: tällaista ei tapahdu. Telepatiaa ei ole.

En usko, että toisen kaikkia ajatuksia voi arvata, vaikka olis 40 vuotta yhdessä. Muutenhan esimerkiksi avioerotoiveet ei koskaan tulis sille toiselle osapuolelle yllätyksenä. Siinäki vois muuten sanoa että sun ois vaan pitänyt tietää et oon onneton miten saatoit olla tajuamatta!!

Oon viime aikoina vähän ymmärtänyt, että jos haluan, että jotain tapahtuu, mun täytyy aktiivisesti pyrkiä sitä kohti. Turha on kiukutella sille ja tälle ja tolle, kun ne ei tee ja toimi ja ymmärrä just siten kuin mä haluan, jos mä en ilmaise, mitä haluan.

Luulen, että siks väärinkäsityksiä syntyy. Koska elän minuna, ajattelen ensisijaisesti omia ajatuksiani ja juttujani. Ne on mulle selviä. Tiedän, koska on huono päivä ja koska oon ollut kauan vihainen. Jotenkin siinä välissä, joskus, unohtaa, ettei muut näekään mun pään sisään tai osaa arvata, mitä haluan tai tunnen. Sitten kiukuttaa ja itkettää. Kukaan ei oo niin ärtynyt kuin minä kukaan ei vaan tajua!

Siirrän edelleen vastuuta muualle. Ahdistaa - no tee jotain! Mutku en haluuuuu eiks joku muu vois Ei voi, mun täytyy. Jos on paha mieli, niin apua saa varmimmin sitten, kun sitä pyytää. Jos odottaa, että muut vaan taianomaisesti huomaa, joutuu tekemään just sitä: odottamaan.

Jos teillä on joku, joka tajuaa tosi pienestä jutusta, jostain minivihjeestä ja huokauksesta että miltä teistä tuntuu, olkaa iloisia. Hyvin, hyvin iloisia. Mulla on ja mä oon. Aina ei tartte selittää, ainakaan kaikille: jotkut vaan tietää. Pientä telepatiaa.

Joku sano joskus, että tyhjän saa pyytämättäkin. Se on aika fiksusti sanottu: ei-mitään saa, jos ei pyydä.

Piristäkää mua

Oon lukenut paljon kaikkia masentavia juttuja, ja kaipaisin jotain piristävää.

Jätä mulle kommentti, 

jossa on jotai kivaa ja siistii ja ihanaa.