Tee se tänään

Danny has a virtually unbeatable cancer. Doctors have told his family that less than 10 percent of kids diagnosed with his type live longer than 18 months.

So the upcoming celebration will be an emotional day filled with far more highs and lows than a typical 6-year-old’s birthday. And what is he hoping to get for this extraordinary birthday?

Cards.

You can send birthday cards to Danny at P.O. Box 212, Foxboro, MA, 02035. Tell your friends to send one, too. 

5-year-old with terminal cancer just wants mail. Let’s overflow his P.O. box…

Tee se tänään.

Ampiaiset on saatanasta hyi

Humans harvesting horeshoe crab blood, Imgur

Kun olin lapsi, pelkäsin kärpäsiä. Ihan sikana. Jos asunnossa surrasi kärpänen, äidin täytyi herätä tappamaan se, vaikka sitten aamuviideltä. Jos kärpänen oli paikalla, meikä ei nukkunut.

Kerran mua pisti ampiainen. Se sattui kovasti ja itkin. Kerran hämähäkki laskeutui kattokruunusta mun kädelle. Raavin ihoani hysteerisenä varmaan 20 minuuttia: entä, jos toi MUNI mun ihon alle!

Miks luonto on niin pelottavaa joskus?

Kuinka moni muistaa Teho-osasto -sarjasta sen jakson, jossa nainen tulee lääkäriin koska korvaan sattuu, ja korvassa onkin ELÄVÄ torakka? Mä muistan. Hyi mikä painajainen yök aargh

Nyttemmin en enää pelkää niin paljon. En pelkää ampiaistakaan, vaikka on vähän jännää, jos se lentää IHAN lähelle naamaa. Aattelen, että ampiainen on omissa hommissaan ja mä omissani. Jokaisella otuksella on omat jutut ja elämä, ootteko huomanneet?

Luonto on ihmeellinen ja ihana, rauhoittava. Samalla se on ahdistava: siellä RYÖMII kaikkia ÖTÖKÖITÄ mitä jos ne tulee mun niskaan

Mitä sitten?

Oon vaihtanut asuntoa turkiskuoriaisen toukkien takia. En uskaltanut nukkua, koska noin kolme millimetriä pitkä otus vois ehkä KOSKEA mua kun NUKUN.

Se on absurdia ja samalla totta.

Hyönteisiä demonisoidaan usein, myös mediassa: muurahaissota, ampiainen hyökkäsi, tappaja-ampiainen. Se on typerää, samalla tavalla haista ja sudesta tehdään pahis - sellanen, joka JANOAA ihmisverta.

Silti pelkään tuhatjalkaisia. En tiedä, miksi: niissä on vaan jotain kammottavaa ja ahdistavaa. Toisaalta tiiän, ettei se ahdistus oo niissä - se on mussa. Mun ominaisuus.

Ylipäätään uskon, että mikä tahansa sivilisaatio jonka tavoitteena on pitkän aikavälin selviytyminen (tai peräti, niin, hyvinvointi!), tarvitsee kunnioitukseen, kohtuullisuuteen ja pitkänäköisyyteen kannustavan suhteen elinympäristöönsä ja elämään ylipäätään. Ympäristön arvostaminen ja vaaliminen ei ole mikään parsanpurijoiden kiva leikki, se on välttämättömyys jonka sivuuttaminen johtaa siihen, että kylmä luonto vetää apinaa pataan. Luonto asettaa selvät rajat, ja jos ihminen ei ymmärrä noita rajoja, rajat silpovat ihmisen. Eläinten kohtelu kytkeytyy laajempiin kokonaisuuksiin, ajatus- ja toimintamaailmaan, joka määrittää ihmisen suhdetta ympäristöönsä ylipäätään.

Henry Vistbackan FB-status

Se siinä just onkin: ei hyttyset oo armeijoita, jotka hyökkää ihmisen kimppuun, vaikka lehdet niin sanookin. Ne on eliöitä, jotka yrittää pärjätä, hommailee omia juttujaan, jotka on mulle aika käsittämättömiä joskus.

Ei oo ampiaissotaa eikä pahaa punkkikostajaa, joka yrittää tartuttaa borrelioosin just muhun. Ne on vaan olentoja. Termit on ihmisen.

On tärkeetä erottaa, mistä tunteet tulee. Kuka ne tekee? Minä. Ei tappajatuhatjalkaiset, jotka punoo juonia mun pääni menoksi. Minä pelkään tuhatjalkaisia, mutten siks, että ne olis tehneet mulle koskaan mitään. Ei - musta ne on vaan inhottavia brrrr hyi

Mikä sen pelon aiheuttaa? Millä tavalla ampiaisesta puhutaan: paha riesa ja vihollinen, vai hyönteinen?

Joskun jotkut jutut pelottaa, muttei siks, että ne ois pahoja tai ilkeitä otuksia. Ne on vaan erilaisia, vähän outoja. Ne elää metsässä, en mä: kun oon metsässä, oon niiden kotona. Siellä ne ryömii ja töheltää ja sit mä meen sinne ja näen yhden ja HYI APUA

Ei ne halua musta mitään enkä mä niistä. Siellä ne ryömii ja tekee omia hommiaan, ja mä, mä oon vaan sivustaseuraaja. Niiden vieras.

Joskus meidän tiet kohtaa ja sit mä voin ehkä katsoa, mitä ne tekee, vaikka ne oiskin vähän jänniä ja outoja.

Mutta ulkomaillahan on vaarallista

Mä rakastan matkailua. Varsinkin yksin. Musta on ihanaa mennä ja olla, kattella ja ihmetellä.

Moni ihmettelee, miten uskallan. Yksin! Eikö pelota?

Ei. Ei oikeestaan. En juo, en mee öisin hengaamaan outoihin paikkoihin. Koskaan ei oo ees yritetty ryöstää; oon kohdannut vaan ystävällisyyttä, tai ainakin välinpitämätöntä asennetta, joka ei oo niin kamalan vaarallista.

Samalla huomaan, että pelkään jotain juttuja. Outoja juttuja.

Tätä toistelemme: ulkomailla oppii arvostamaan Suomea. Vessat, vesijohtovesi, kouluruoka, luteitakin vain maahanmuuttajien laukuissa. Kyllä meidän kelpaa! Toivottavasti rauhoittuu sekin yksi sotaisa maailmankolkka, niin pääsemme basaareille tinkimään pennejä. Mitä jos oppisimme jotain myös hymyileviltä kasvoilta, jotka pitkin maailmaa sanovat helou, welcome, you like my country? Mitä jos tunnistaisimme oman osamme ennen kuin päättelisimme, ketkä sopivat Suomeen ja millä perusteella?

Ranneke koko maailmaan. Teksti:  Reetta Räty

En juo hanavettä oudoissa paikoissa. Se tuntuu tyhmältä: kyllähän täällä asuu ihmisiä ja ne juo hanavettä! Mutta mä pelkään: ulkomaillahan saa RIPULIN.

En syö hedelmiä enkä pesemättömiä asioita. Kypsentämättömienkin juttujen syöminen jännittää: ulkomainen ruoka ei oo kotimaista varovasti nyt, kohta tulee ripuli ja kolera ja hepatiitti

Samalla näen, miten paikalliset mun ympärillä syö ja elää ja on. Tajuan sen, että kaikkialla on ihmisiä, jotka elää ja on ja syö. Mutten minä: minä oon Suomesta siellä vesi on IHAN erilaista

Siis parempaa. Sitähän se meinaa. Että kiva olla kylässä mutten kyllä uskalla juoda tota, ties minkä taudin siitä saa

Samalla naurattaa. Meikä matkustaa eurooppalaisissa ns. sivistysvaltioissa, muttei koske omenaan. Apua omena huh nyt varovasti

Eräs asia tuntuu hämmästyttävän ulkopuolisia vierailijoita erityisesti: muovipussien kielto. Pääkaupunki Kigalin lentokentälle saapuville ilmoitetaan kylteillä, että muovipussit takavarikoidaan. Ja niin tapahtuu.

Ruandaa luonnehditaan hämmästyttävän puhtaaksi maaksi, ja suuri kiitos siitä annetaan muovipussikiellolle, joka aloitettiin vuosikymmen sitten.

Hs.fi, Pekka Mykkänen: Maa ilman muovipusseja – Ruanda haluaa olla tunnettu muustakin kuin kansanmurhasta

Vähän aikaa sit matkustin mun äidin kanssa.  Se veteli hedelmiä raakana, ja vielä valmiiks KUORITTUJA huh huh kyllä niissä nyt on pöpöjä

Ei ollut. Mitään ei tapahtunut. Niinpä mäkin söin ananasta. Ja odotin turistiripulia.

Sitä ei tullut.

Käsitys siitä, että jokin ongelma lakkaa olemasta, kun se on laissa tai säännöissä kielletty on myöskin kovin supisuomalainen ajatus. Esimerkiksi monen viranomaisen argumentti koskien kannabiksen laillistamista on, että ”emme kaipaa enää lisää päihdeongelmia”. Ongelmaa ei siis ole, jos se on kielletty. Joskus vuosia sitten iso kuristajakäärme karkasi kerrostalon viemäristöön. Käärmettä etsittiin monta päivää. Viranomaisen kommentti maalasi kuitenkin koko kuvan. ”Kyseessä ei voi olla juuri tällainen käärme, koska niiden tuominen Suomeen on ollut kiellettyä jo pitkään”. Käärmettä ei siis ole, koska se on kielletty.

Olen kiertänyt jonkin verran maailmaa ja minulle on todella haasteellista yrittää kertoa amerikkalaiselle, että miksi omakotitalomme värin määrää joku kaupunkiarkkitehti etkä sinä itse. Amerikkalainen toteaa uudestaan ja uudestaan, että ”mutta kun se on sun talo?”

Pete Poskiparta: Vatipäiden valtakunta

Kerran pääsin tutustumaan paikalliseen puutarhaan. Siellä olis pitänyt syödä marjoja suoraan puskasta.  Meikä sit ahdistuneena näykki niitä ja odotti listeriaa, salmonellaa, vatsan räjähtämistä. Koska eihän nyt suoraan luonnosta SAA syödä se on vaaraksi

Voitte nyt ihan vapaasti arvata, tapahtuiko mitään. Vinkki: se rimmaa sanan "sei" kanssa.

En oikeen tiedä, milloin musta on tullut hygieniafriikki. Johtuuko se siitä, kun aina kuulee puhuttavan Suomesta ihanan puhtaana ja turvallisena maana? Siitä, etä matkaoppaissa aina sanotaan, ettei mitään saa syödä kuumentamatta?

Johtuuko se EUsta: banaani saa olla näin-ja-näin käyrä ja kurkku näin pitkä, vasta sitten ne ovat hyväksyttäviä ja turvallisia

Miten ihmiset säilyis missään hengissä, jos kaikki se ois totta?

On aina siistiä, kun oppii itsestään jotain uutta. Mä opin olevani ennakkoluuloinen.

Siistimpää on ehkä se, että opin, ettei ne ennakkoluulot oo totta.

Hehheh manne

Oon aiemminkin kirjoittanut siitä, miten ihminen luulee olevansa jonkunlainen, mutta käyttäytyy ihan eri tavalla. Minä olen reilu ja itsenäinen mies, hei äiti elätä mua kun olen 30

Olin tässä hetki sit itselleni melko vieraassa seurassa. Paikalla oli nainen ja mies. Nainen alkoi kertoa mulle hauskaa juttua, joka päättyi suunnilleen tällaiseen loppukaneettiin: toi on pukeutunut kuin manne.

Sitten se nauroi. Ja mä, mä mietin, että oikeastiko tuo puhuu noin. Ja sit, sit. Mä naurahdin.

Sit vasta tajusin, mitä olin just tehnyt.

Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä "ally cookie", jolla viitataan juuri tähän oletukseen, että kun etuoikeutetussa asemassa oleva toimii sorretun ryhmän hyväksi, on sorrettu ryhmä velvollinen palkitsemaan tämän uljaan yksilön.

Sinin punainen ajatus: Liittolainen tahtoo keksin!

Mä en hyväksy syrjintää, en hyväksy rasismia. Näin aattelen itsestäni. Kuitenkin, kun oli toiminnan aika - aika sanoa että älä puhu noin älä käytä tota sanaa se on törkeä - mä jäädyin. Ja kun mä jäädyin, tein sen, mitä oli helpoin tehdä: menin mukaan, liityin enemmistöön. Hehee manne

Ai että olin vihainen mulle. Raukka. Nössö. Pelkuri

Maailma ei muutu niin. Se ei muutu sillä, että me pelätään, ettei kehdata sanoa, että miettii "no ei se juttu nyt ollu niin paha, pikkuhuumoria"

Ai ei? Entä, jos sun perheestä käytettäisiin jotain halventavaa termiä? Mistä saa sanoa, oisko "huora" jo tarpeeks rumaa kieltä? "Ryssä"?

Se, mitä mun aikana saa ja ei saa sanoa, on mun vastuulla. On mun vastuulla sanoa, että mä en hyväksy, ettei toisia saa kiusata, että sen täytyy loppua nyt.

Telepatiaa ei oo. On mun vastuulla kertoa, mitä mä ajattelen, eikä raukkana nauraa samoille vanhoille stereotypiolle, ehehe no ei se nyt niin paha ollu ei täs mitään kyllä noin voi sanoa

Nice guy ei ajattele, että kohteliaisuus ja ystävällisyys ovat tavallisia ihmisten kanssakäymiseen liittyviä asioita, jotka eivät velvoita ketään seksiin. Naisesta ei välttämättä ole viehättävää, että toinen on kohtelias vain siksi, että saisi laittaa peniksensä hänen sisäänsä. Mukava mies huijaa, eikä haluakaan olla ystävä. Hän haluaa palkintoseksiä siitä, että käyttäytyy kuin normaali ihminen.Deittisivusto OKCupidissa monet miehet kuvailevat itseään termillä "nice guy".OKCupid's Nice Guys -blogissa tarkastellaan heidän profiilejaan hiukan tarkemmin. Itsensä mukavaksi kundiksi nimennyt mies mainostaa seuraansa muun muassa kertomalla, että "JOSSET OO VALMIS PANEEN EKOILLA VITUN TREFFEILLÄ, ÄLÄ VITTU EDES VAIVAUDU LUKEEN TÄTÄ".

NYT.fi: Mukava kundi haluaa palkintoseksiä normaalista käytöksestä, Maria Petterson.

Myöhemmin se nainen totesi, että no, ei toi tainnut olla kauheen hauska juttu. Ehkä se tajusi jotain.

Mutta se ei ollut mun ansiota.

Hakkaa mua varmuuden vuoksi

Vanhemman sukupolven kanssa jutellessa tulee usein vähän surulliseksi. Siitä, miten äitiys ja isyys on silloin ollut ihan erilaista.

Oon kuullut juttuja siitä, että annetaan vitsaa "varmuuden vuoksi": eli ei oo varmaa, teitkö jotain pahaa, mutta silti piiskataan, koska piiskaamalla lapsi pysyy ruodussa.

Kaikista vaikeimmalta tuntuu se, miten moni kantaa näitä juttuja mukanaan ja antaa ne perintönä omille lapsilleen. Ihan alitajuisesti. Jutellessani vanhemman sukupolven kanssa on usein tullut ilmi, ettei ihmiselle vain tule mieleen, että lasta pitäisi halia ja pusia – eihän se oo kuulunut omaan elämään eikä oikein oo osannut ajatella, että niin kuuluis tehdä.

Selkäytimeen juurtuneiden toimintatapojen muuttaminen on vanhemmuuden vaikeiden pala. Jos meidän sukupolveltamme on vaadittu täydellisyyttä ja kasvatus on koostunut mulkoilun ja nalkutuksen yhdistelmästä, uusien metodien oppiminen on vaikeaa.
HS.fi: Lapsille motkottaminen lähtee aikuisilla lapasesta, Katja Lahti

Luin Kirkko ja Kaupunkia, ja siinä kirjoitettiin koskettamisesta, ja sen puutteesta. Siitä, miten Suomi on aika kosketusköyhä maa: ei täällä pussata poskelle ja läpytellä selkään. Muistan ikuisesti, kun yks kaveri luuli luokkakaveriaan lesboksi, kun se aina kosketteli ja lääppi. Kyseinen nainen oli afrikkalainen, ja siellä kosketus kuuluu erilaisena osana kulttuuriin. Mutta Suomessa, Suomessa se on lähentelyä ja miks toi nyt koskee mua kääk

Tässä ote Taina Kinnusesta kertovasta artikkelista.

Viime kesänä Kinnunen kävi Korkeasaaressa sisarensa 11-vuotiaan tyttären kanssa ja seurasi tilannetta, jossa nelivuotias poika oli eksynyt äidistään. Kun äiti löytyi, hän alkoi ensimmäiseksi huutaa nyyhkyttävälle pojalle ja uhkasi häntä rangaistuksella.
Kirkko ja Kaupunki: Kosketuksen ikävä 

Tää jotenkin osuu ja uppoaa muhun. Ei siksi, että olisin itse kokenut saman, mutta siks, että oon nähnyt tän saman tilanteen: sen, kun lapsella on hätä ja aikuinen näkee sen lähinnä stressin lähteenä ja jonain, mitä pitää oikaista.

Tietysti on tärkeetä puhua lapselle, kertoa, ettei saa karata yksin mihinkään. Mutta pitääkö se tehdä silloin, kun lapsi on kauhuissaan ja itkee?

– Minusta yksi vaarallisia tämän ajan kasvatusperinteitä on se, että ajatellaan, että lapsen pitäisi ensin itse ottaa käyttäytyminen hallintaan ja sen jälkeen hän saisi ikään kuin palkintona sylin, Mäkelä sanoo Ylen aamu-tv:n haastattelussa. --- Lempeä kosketus ja syli rauhoittavat hermostoa ja vähentävät stressiä. Lapsi ei vielä pysty säätelemään käyttäytymistään kuten aikuinen. Siksi häneltä ei myöskään voi vaatia rauhoittumista ennen syliin ottamista. 

YLE: Lastenpsykiatri: On vaarallista ajatella, että syli on lapselle palkinto

Aiemmin luin juttua "lasten työpäivästä": siitä, kun lapsi on ollut koko päivän tarhassa ja aikuinen hakee sen kotiin. Aikuinen ajattelee, että lapsella on ollu kiva päivä, eihän se oo TYÖTÄ kun vaan leikkii, eikä lapsi siks voi olla väsynyt ja kiukkuinen. 

Tekstissä sanottiin, että lapselle tarhassa oleminen on työtä: sielläkin on erilaisia persoonia, joiden kanssa pitää tulla toimeen, sä opit koko ajan jakamaan, kommunikoimaan, olemaan. Sä kuuntelet käskyjä. Ja silti kotiin vietäessä lapsi ei sais olla yhtään väsynyt, kun sehän on vaan leikkinyt koko päivän.

Sitä paitsi vahinkoja sattuu aikuisillekin. Haluaisinko itse, että naamaani hierottaisiin jokainen virhe? Ei kukaan halua epäonnistua kengännauhojen solmimisessa tai maitopurkin kantamisessa sen enempää kuin bisneksissäänkään. Epäonnistuminen on jo ihan itseisarvollisesti epämiellyttävää. Ei mokaaja kaipaa lisähaukkuja tai viisastelua, vaan myötätuntoa ja kannustusta.
HS.fi: Lapsille motkottaminen lähtee aikuisilla lapasesta, Katja Lahti

Oon aiemminkin sanonut, ettei mulla oo lapsia enkä siks tiedä, millaista lasten kasvattaminen on. Tiiän kuitenkin jotain siitä, mitä on kantaa samoja, vanhoja toimintamalleja mukanaan vaan siks, että niitä on tottunut kantamaan. Kyseenalaistamatta, edes ajattelematta, että jonkun pitäis muuttua.

Vanhemman sukupolven kanss  ajutellessa kuulee usein sitä, kun elämä on nyt niin helppoa ja ei silloinkaan kukaan halinut ja leikkinyt. Se on surullista, mutta myös erikoista: koska sulla oli kurjaa, nykyajan lapsillakin täytyy olla? Koska sä et saanut jotain, sitä ei pitäis antaa muillekaan? Koska yks kärsii, niin on oikein, että muutkin kärsii?

Ymmärrän katkeruuden ja sen ajatusmallin, ettei pehmeästi kasvatetusta tyypistä tuu "kovaa jätkää". Ei sellaiset pärjää maailmassa maailma on kova eikä ne pärjää joita on tuettu ja halittu ja rakastettu

Eiku

Kun sen kirjoittaa noin, ylös, näkee sen, huomaa myös, miten outoa se on. Miten kieroutunutta ja erikoista on, että moni uskoo kylmyyden ja vitsan tekevän hyvää, rakkauden ja hellittelyn tekevän huonoa. En oikein ymmärrä sitä. 

Ymmärrän sen ajatuksen olemassaolon, mutten sitä, miten ihminen voi perustella itselleen, että se on oikein: kyllä hylkäämiskokemuksilla ja koskettamattomuudella tulee hyviä lapsia ne pärjää kun ne ei odota liikoja

Eikö tää vois jo muuttua? Eikö hellästä, tukevasta, ymmärtävästä rakkaudesta vois jo tulla tärkeää?

Sun pitää sietää

Oon tässä viime aikoina miettiny sitä, mitä kaikkea toiselta ihmiseltä pitää sietää. Enkä meinaa semmoista saako-suuttua-naapurin-musansoitosta, vaan siitä, mihin on oikeus reagoida. Ja miten.

Meitä on täällä hurjan paljon. Naapureina, lähekkäin, vierekkäin. Ihan toisessa kiinni. Ruuhkajunassa hengittämässä niskaan.

Tässä kädellisten, ja vähän muidenkin, reviirejä.

Jokaisella gorillalaumalla on oma reviirinsä, jossa se liikkuu ja josta se etsii ravintonsa. Reviirin koko vaihtelee lauman koon mukaan ja saattaa olla mitä vain välillä neljä ja viisikymmentä neliökilometriä.
Wikipedia.

Orangutan, Pongo pygmaeus, Pongo abelii. Territory of males (500 - 4000 ha) usually larger than territory of females (64 - 900 ha).
San Diego Zoo.

Males defend the pride's territory, which may include some 100 square miles (259 square kilometers) of grasslands, scrub, or open woodlands.
National Geographic.

Bornean orangutan are more solitary than their Sumatran relatives. Two or three orangutans with overlapping territories may interact, but only for short periods of time.[17] Although orangutans are not territorial, adult males will display threatening behaviors upon meeting other males, and only socialize with females to mate.
Wikipedia.

Satoja hehtaareja. Eihän se suoraan suhun liity, ei. Tai muhun. Mutta pistää miettimään.

Eläin tarvitsee kokonaisen metsän ja tästä mun sohvalta on naapurin puolelle ehkä neljä metriä.

Sitä alkaa pohtia, miten paljon sun ja mun pitää sietää. Antaa tilaa. Olla reagoimatta. Joustaa.

Paikalle saapui myös Raijan vanhoja koulukavereita vuosien takaa. Kun he halasivat Raijaa, tarttui Jukka vaimonsa kurkkuun kiinni ja painoi tämän pään veden alle tämän sisarusten ja vanhempien silmien alla. Raijan isä tuli paikalle ja kävi Jukkaan kiinni. Sen jälkeen tapauksesta ei puhuttu.

Aviomies pahoinpiteli Raijaa kymmenen vuoden ajan, Studio55.fi/Tuuli Lindgren

Honkaistentien päiväkodin pihassa sijaitsevan kiipeilytelineen turvakaaret oli irrotettu. Turvakaaret oli asetettu takaisin paikoilleen ilman pultteja. Kyseessä on korkea, 3–6-vuotiaille lapsille tarkoitettu kiipeilyteline.

– Turvakaaret näyttivät siltä, että ne olisivat olleet kiinni. Onneksi henkilökunta huomasi asian rutiinitarkastuksen yhteydessä. Kaaret kiinnitetään pulteilla, joten niitä ei saa irrotettua ihan hetkessä, Kivikorpi sanoo.

Ilkivalta-aalto kiusaa Hirvensalon päiväkoteja

Poliisi laski myöhemmin valvontakameralta 52 potkua, joista 29 oli polkaisutyylisiä ylhäältä alaspäin suunnattua potkua. Päätä polkaistiin 17 kertaa.

Teko jatkui videon mukaan seitsemän minuuttia.

MTV Uutiset: Raaka pahoinpitely Espoossa - kaksikko potki tuntematonta uhria 52 kertaa

"Kun tuntematon häiritsee tai kopeloi tyttöä julkisella paikalla, meidän käsketään ottaa se kohteliaisuutena."

"Tytöt kasvavat tietämään, että on turvallisempaa antaa väärä puhelinnumero kuin torjua pojan ehdotus."

"'Minulla on poikaystävä' on helpoin tapa saada mies jättämään meidät rauhaan. Koska hän kunnioittaa toista miestä enemmän kuin meitä."

HS.fi, Anna-Sofia Berner: Miljoona twiittiä naisvihasta – kaikki naiset ovat kohdanneet sikamaisia miehiä

Hirveesti lukee siitä, miten asiat menee ihan överiks. Pikkujutuista tulee naurettavan isoja, järjettömän isoja. Anna tupakka ai ei oo puukko mahaan

Sit myöhemmin ei osata sanoa, mikä tuli. Joo vähän överiks meni

Ehkä jonkun pitää jälleen kuolla siihen, että ilmeisesti parempien perheiden lapset hakkaavat yhden, hieman erilaisen lapsen päätä asfalttiin niin kauan, että henki lähtee. Koulun henkilökunnan siunauksella.

Lokakuun liike: Tampereen Takahuhdin koulu hyväksyy koulukiusaamisen 

Suomalaiselle kulttuurille on hyvin ominaista, että mielenkiintoista tapahtumaa kyllä tuijotetaan silmät pyöreinä. Rohkeimmat saattavat jopa napata tapahtuneesta kuvan Facebookiin tai Twitteriin. Kynnys väliin tulemiseen, asioihin puuttumiseen tai auttamiseen näyttää kuitenkin olevan todella suuri, vaikka siihen olisikin oikeasti tarvetta.

IL: NÄKÖKULMA: Kukaan ei auttanut

Julkisella paikalla ihmisten kynnys tarjota apua nousee, jos ympärillä on runsaasti muitakin ihmisiä. Kaikki arvelevat, että joku toinen auttaa. Muiden ihmisten välinpitämättömyydestä päätellään virheellisesti, että tilanne ei ole vakava.

Sanna Ukkola: He jotka kävelivät ohitse

Mihin on oikeus?

Ruumiilliseen koskemattomuuteen. Sananvapauteen, tasa-arvoon. Koulutukseen.

Onko oikeus mäkättää junassa, kun toinen vahingossa tönäisee ja heti pahoittelee vilpittömästi? Mun mielestä ei. Joo saa olla paha mieli ja saa loukkaantua, muttei se mun mielestä oikeuta käymään muiden päälke sanoilla. (Näin ton tilanteen muuten pari viikkoa sitten, "Anteeksi, valitan" "NO NIIN MINÄKIN VALITAN VALITAN TODELLA TUHIN PYH PAH")

Koska meitä on täällä helvetisti, ja jokainen tuntuu odottavan hyvää kohtelua ja kohteliaisuutta muilta, mun mielestä kohteliaisuutta ja sietokykyä täytyy jokaisen harjoittaa myös itse. Sitä, miten negatiivisetkin tunteet voi sanoa rakentavasti, sitä, miten palaute annetaan, sitä, miten aggressio hillitään.

Moni valittaa, kun ruuhkassa ei saa paikkaa. Sit joka päivä tyypit istuu uunissa kassi penkillä ja katsoo tiukasti ulos ikkunasta, ei ei en minä huomaa että on ruuhka la la la la

Jokainen vaatii muilta käytöstapoja, mutta kun metro pysähtyy asemalle, sisällä olevien ei anneta tulla ulos ensin. Olispa maailma vähän kivempi paikka se olis ihanaa HEI ÄKKII MINÄ EKA TIETÄ

Samat tyypit toivoo että maailma ois siisti eikä vie mäkkärin juomakippoa roskiin, no ei metro ole luontoa tännehän tulee SIIVOOJA niillekin pitää olla jotain TEKEMISTÄ

It's more of a sign that we've become so desensitized. We expect school shootings to happen. After Sandy Hook, hearing about shootings and their fatalities is now a matter of measuring it against the grisly murder of twenty 6-year-olds and their teachers. "At least this one wasn't as bad as Newtown."That shouldn't be our standard. We shouldn't be used to it.

Business Insider: Now You Can Buy A Bulletproof Blanket Specifically Made For Kids To Use During School Shootings BY CAROLINE MOSS

Kollektiivinen syyllistäminen on äärimmäisen paskaa oman moraalisen kilven kiillottamista, josta ei ole tai tule koskaan olemaan mitään hyötyä yhtään kenenkään kannalta. Se on laasaslaisuutta parhaillaan Kollektiivinen syyllistäminen siirtää yksilön vastuun jollekin epämääräiselle entiteetille nimeltään "raiskauskulttuuri" ja siten oikeuttaa väkivaltaa, koska eihän vika ole väkivallan käyttäjän, vaan yhteiskunnan! Yhteiskunnan narratiivien, tarinoiden ja sen sellaisten vika, että ammuskellaan ja raiskataan, koska eiväthän ne miehet nyt muuten voi olla ongelmallisia sekopäitä!

FB, Jiri Keronen 

Kolmanneksi kyläoikeus ei mieti, miten se tehokkaimmin tuottaisi syylliselle saman kivun, mistä uhrin omaiset tällä hetkellä kärsivät. Päinvastoin kyläoikeus on kiinnostunut siitä, miten asiat voisi korjata. Kyläoikeudelle tärkeintä on uhrin omaisten ahdinko. Se kysyy, mitä uhrin omaiset tarvitsevat, ja neuvottelee syyllisen suvun kanssa kompensaatiosta. Kompensaatio voi olla rahaa, sikoja, maataloustuotteita tai työtä. Se määrätään niin suureksi, että se tulee syyllisen suvulle huomattava taakka.

HS.fi: Surmaaja pääsee teostaan helpolla – hän ei joudu kohtamaan omaisten surua by Jari Kaaro

Koen, että oman arkitoiminnan vaikutuksia koko maailmaan, naapuriin, työhyvinvointiin, kaupungin budjettiin ja muiden hyvinvointiin aliarvioidaan rankasti. Sitä oottaa kiltteyttä ja hyvää palvelua, koska minä ansaitsen minulle kuuluu, ja sit laitetaan laukku penkille, no ei täällä nyt niin ruuhka ole

Entä, jos kaikella, mitä sä teet, on vaikutusta? Mitä sit tekisit, jos ois? Oottaisitko ees kassajonossa asiallisesti, avaisitko ees mulle oven, antaisitko paikan mummolle, tarkistaisitko penkillä makaavan pulssin?

Mitä sä ansaitset? Entä muut: mitä ne ansaitsee sulta?

Mitä, jos se on totta?

Kolmanneksi tulee tärkein asia: Kokonaisvaltainen ajattelu saa meidät ymmärtämään, että olemme kaikki yhtä. Olemme kaikki yhtä riippumatta niistä pinnallisista eroista, joilla toisemme erottelemme ja lokeroimme. Tämä ajatus vapauttaa meidät eripurasta ja pelosta, joka kumpuaa muiden näennäisestä ja oletetusta erilaisuudesta. Peloista vapautuminen saa meidät puolestaan aina elämään täydempää elämää.

Vakaalla maalla: Miten päästä irti peloista ja lisätä hyvinvointia? by JANI WAHLMAN

***

Toim.huom. Vähän naurattaa, että eka tällä sivulla on otsikko, etten mä sua kannattele, ja sitten toinen, jossa pitää sietää. 

Ehkä kumpaakin.

En mä sua ikuisesti kannattele

Mä en oikein ymmärrä sitä, että loputtomiin pitäis ymmärtää. En enää.

Joskus ymmärsin. Silloin, kun en vielä uskaltanut sanoa "ei".

Ajattelin, että oon hirveä ja paha ihminen, jos sanon, että nyt riittää, en jaksa enää. Ajattelin, että oon kamala, jos kehtaan tunnustaa, että ei mä en pidä susta en mä halua kuunnella sua. Ajattelin, että joku huutaa ja suuttuu, vihaa mua.

Niin ei oo vielä käynyt.

Siis koska sä olet ollut pässi ja ollut vuosikymmenestä toiseen epämieluisassa paikassa tai epäkiinnostavalla alalla, munkin pitäisi kokeilla, ihan vaan kokeilun takia? Että munkin kannattaisi mennä vaikka navettahommiin ihan vain siksi, että mustakin kasvaisi iso tyttö? Anteeksi vain, mutta mä haluan olla onnellinen, en katkera.

Eikä nykypäivänä saa vaatia mitään, jos sattuu olemaan alle nelikymppinen. "Ei kuule silloinkaan ollut tollaisia oikeuksia". No voi herranjee! Lakkautetaanko opintotuki, kun ei sellasta ollut männävuosinakaan - vai hei, kannattaiskos ihan suosiolla tyttöjen lopettaa opiskelu kokonaan, kun ei naiset sata vuotta sittenkään ole saaneet käydä kouluja? Ja muutankos vaikka kuusen alle, koska ei se katto pään päällä ole ennenkään ollut mikään itsestäänselvyys? Ehkäpä voisin vanhemmiltanikin kysyä uutta miestä - eihän oman kumppanin valitseminen ole aina ollut mahdollista!

Letsfake-it.blogspot.fi: Tuskien taival

Jossain vaiheessa aloin ilmaista sitä, etten mä jaksa ja halua. Ja kas, kaikki ymmärsi. Kaikki tajusi. Pahimpina hetkinä kysyin muilta, että oonko paha jos teen näin. Mulle sanottiin, etten oo.

Kun on itse alkanut toimia niin, ettei enää tarttis kärsiä, alkaa ärsyttää se, että muut ei toimi samalla tavalla. Sitä alkaa huomata kaavoja. Sellaisia, kun ihmiset vuodesta toiseen toistaa samaa, tekee samaa. Sitä, miten epäterveitä ihmissuhteita monilla on, ja silti ne roikkuu niissä. Kuin maailmassa ei muita ihmisiä oliskaan, kuin se yks, se, joka hakkaa. En minä voi lähteä miten tuo pärjäisi no se asuu tossa jo olis niin vaikeaa erota no me on tunnettu AINA en minä voi vaan sanoa että häivy

Mikset voi?

On olemassa paljon kaikenlaisia sääntöjä, joita en oikein tajua. Se, että vahingollista ihmistä täytyy ymmärtää ja kantaa mukana loputtomiin, kannatella, elää niiden puolesta, on yks niistä. Sitä en ymmärrä. Enää.

Aiemmin ymmärsin.

Tuula Toivion kolumni Metro-lehdessä: Hautausmaan ympäri lenkkeily on parasta terapiaa

Vahingollinen ihminen ei välttämättä lyö tai tukista. Ei se välttämättä hakkaa ja uhkaa. Se voi vaan viedä sulta: viedä voimaa, aikaa, energiaa. Aina on ryytynyt olo, kun sen tapaa. Aina tuntuu jotenkin vaikeelta.

Sitä miettii, kenen vika se on.

Ei kenenkään. Semmosta sattuu elämässä, uskon; ei kaikkien kuulu olla aina ja ikuisesti yhdessä. Joidenkin, muttei kaikkien.

Aiemmin en uskaltanut sanoa. En halunnut olla kenellekään ilkeä, en halunnut kenellekään pahaa pois se minusta en minä ole paha ihminen joka on itsekäs paska

Sit sitä toistaa samaa kaavaa, vuodesta toiseen. Kerää ympärilleen tietynlaisia ihmisiä, sellaisia, jotka vie sen energian, ottaa jotain muttei anna, uuvuttaa, väsyttää. Ja itse painaa eteenpäin muka urheana koska MINÄ EN OLE PAHA IHMINEN MINÄ EN SANO PAHASTI

Käyttäjän Positive Energy FB-kuva

Oon itsekin törmännyt siihen ajatusmalliin, että elämää on vaan sarja pettymyksiä ja parasta, mitä voi saavuttaa, on, että onnistuu rämpimään eteenpäin puoliks kuraan uponneena. Koska ei elämän kuulu olla hauskaa! Elämä on vaikeaa! Kärsi niin kirkkaimman kruunun saat!

Miksi? 

Mikset vois vaan lopettaa?

Mulla meni yli 20 vuotta siihen lopettamiseen. Ei se hetkessä käy. Mietin usein kaikkea, mitä oon tehnyt vaan vanhasta tottumuksesta: miten oon antanut ja antanut kehtaamatta ottaa, miten oon lykännyt vaikeiden asioiden sanomista koska eihän nyt hyvät ihmiset sano pahasti, miten oon ajatellut ettei sukulaista tai ystävää saa koskaan hylätä ei ikinä ei edes silloin kun ne pelkästään ahdistaa

Nyt oon rauhallisempi asian suhteen. Oon huomannut, ettei omien tunteiden sanomisesta aina seuraa katastrofia. Tiiän nyt, että tunteita voi sanoa ulos eikä niiden kohde aina suutu tai loukkaannu.

Tietysti joskus loukkaantuu. Ja sekin on syy sun senkin paska tunnevammainen MINUSSAHAN ei ole MITÄÄN vikaa

Semmosta sattuu. Jotkut ihmiset joskus loukkaantuu ja semmosta sattuu.

Nyt, kun en enää jaksa kannatella ihmisiä vain siks että mun täytyis olla maailman paras ihminen joka aina ymmärtää, oon alkanut miettiä, oonko jotenkin kylmä ja hirveä. Kamala. Sellainen, joka on vaan niin tunnevammanen, ettei se välitä mistään kauaa.

Toisaalt joistain asioista välitän ihan kamalasti. Että jos jotakuta ei oikeastaan edes kaipaa, eikö se oo armeliaampaa myös sen ihmisen kannalta päästää se menemään? Antaa sen hakea sellaista seuraa, joka kaipaa sitä?

Joskus tuntuu, että oon hirveä ja paha ihminen. Sit joskus tuntuu, etten oo, ettei oo olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä. On vaan tyyppejä, jotka tapaa, tutustuu ja ehkä hengaa yhdessä.

Jotkut ikuisesti. Jotkut ei.

Käyttäjän We Are Wildness FB-kuva

Ei mitään pahaa tapahtunut

Friends are tricky because they aren’t really yours, are they? You don’t own them. They are their own people who have their own wants and needs — people who will always put themselves ahead of you and your goals. Friends are great to have, but relying on them too heavily will leave you disappointed.

Elitedaily: 10 Things That The People Who Love Their Lives Are Doing Differently

Yhdessä vaiheessa puhuin mun elämästä silleen, että joo, muakin koulukiusattiin. Muutama vuosi sitten aloin miettiä, millaisia kiusaamisjuttuja oikeasti muistan. Tulos on, etten oikeastaan kovinkaan monia.

Yks kundi oli kerran ilkee. Toinen varasti paperin kädestä. Joku nauro. Kaks tyyppiä käski vaihtaa naamaa. 

Tukkaa haukuttiin kerran. Tai ehkä kaks. Nämä muistan.

Moni kokee pahempiakin juttuja. Päivittäin. Tunnen sellaisia ihmisiä.

Mietin, mistä mulle on tullut olo, että oon ollut kiusattu. Onko se uhriutumista? Onko jotain, mitä en vaan muista?

Tajusin, että oon vaan paniikissa odottanu hylkäämistä. Niin, että se siirtyi mun muistoihinkin: kouluaika oli kamalaa kaikki oli niin kamalan vaativia niin kamalan ilkeitä

Eikä olleet. Ei joka päivä ei koko ajan. Mä vaan pelkäsin koko ajan niin paljon, etten uskaltanut tehdä mitään, sanoa mitään, yrittää mitään, avautua, antaa itseäni.

Devoting your energy to changing other people is a waste of it. People do change, but they only do so on their own accord. They have to decide to change themselves and that only happens in time — you can’t push and force because it doesn’t work.

Elitedaily: 10 Things That The People Who Love Their Lives Are Doing Differently

Mitä mä pelkäsin, mitä mä odotin?

Koko teini-iän oli enemmän tai vähemmän sellainen olo, että oon aivan erilainen kuin muut eikä ne voi koskaan siks tajuta mua. Että oon vaan niin erilainen ja erikoinen ja outo, etten kuulu mihinkään. Kukaan ei itse asiassa kovinkaan voimakkaasti ilmaissut, etten kuulu joukkoon: ei mua porukalla närpitty luokassa enkä ollut mikään sylkykuppi. Mutta odotin sitä.

Odotin, että mun erilaisuus paljastuu. Se, etten oo kuin muut. Odotin, koska kaikki tajuaa mun kaikki suuret salaisuudet, mun nolouden, mun pelot. Sen, että oon jotenkin vääränlainen. Koska ne huomaa? Koska se huutaminen ja ilkkuminen alkaa?

Se ei oikeastaan alkanut. Ei tosissaan. Mutta jokainen ele, ilme, teko, jonka saatoin ottaa osaksi mua, mua vastaan kohdistuneena loukkaamisena, otin.

Tulin usein itkien kotiin. Ehdin just himaan, ehdin sulkea oven ja sit se alkoi. Niin raskaalta se tuntui.

Se. Eioikeinmikään. Se, että pelkäsin jotain, mikä ei oikein koskaan sitten tullutkaan, mutta jonka uskoin olevan olemassa.

Tätä on vaikea selittää.

– Jos ei anna huomiota, on välinpitämätön, kuuntelematon ja etäinen. Jos ei anna hyväksyntää, pyrkii muuttamaan toista omien mieltymysten, kuvitelmien ja toiveiden mukaiseksi. Jos ei anna arvostusta, antaa usein arvostelua. Jos ei anna hellyyttä, on itsekäs ja hyväksi käyttävä. Jos ei anna vapautta, on hallitseva ja vaativa, Tuovinen selittää.

Studio55: Tunnetko rakkauden viisi perustekijää? Ennustavat suhteen onnistumista

Tiiätteks sen kun kävelee keskustassa ja joku porukka alkaa nauraa ja sit olettaa että noi nauraa mulle ne nauraa? Se oli niinko sitä, mutta kauan. Vuosia. Sitä, että jotenkin pidättelee itseään ja tekemisiään ja masentuu kaikesta, jokaisesta vähänkin sarkastisesta kommentista, jokaisesta puolikkaasta sanasta: no niin sanoinhan tuo vihaa mua kukaan ei ymmärrä olen niin erilainen tuo hyökkäsi mua vastaan

Tuntuu vähän oudolta tajuta nyt, ettei niitä hyökkäyksiä ollut. Ettei paljoa mitään pahaa realisoitunut, tullut todeksi, oikeasti tapahtunut. Se oli vaan mustaa massaa, sitä, kun ei voi uskoa että joku hyväksyis, uskoo vaan pahan, sen, että nuokin vaan odottaa että sais sanoa jotain ei mua voi kukaan ymmärtää

Sitä, kun odottaa, koska katastrofi tulee. Sitä, kun ei oikein kuulu mihinkään, muttei ole mitään syytä. 

"Minulle, joka mielelläni takakireänä kyttään muita, tämä tekee todella hyvää. Vähemmän nykyään arvostelen muiden ihmisten tapaa elää, enkä vedä kenenkään ulkonäöstä johtopäätöksiä. Täällä maalla ollaan aina kumisaappaat jalassa ja toppatakki päällä, ja joku pipo kekottaa päälaella, koska koko ajan rampataan ulos ja sisään. Että ei tässä nyt itselläkään kaikki ole niin vimpan päälle."

HS.fi, Suna Vuori: Auli Mantila muutti maalle: "Vähemmän nykyään arvostelen muiden tapaa elää"

En oikeen tiedä, mitä halusin tällä sanoa. Ehkä sen, ettei kannata uhrata vuosia odottaen hylkäystä, jota ei tulekaan. Ettei kannata odottaa epäonnistumisia, joita ei tapahdu. Ettei kannata pakata itseään pois elämältä, pois ihmisistä, siks, että joku ehkä joskus voi sanoa jotain ehkä

Ei ehkä kannata pelätä turhaan.

Käyttäjän Andrew K. kuva Facebookissa.

Näpit irti mun tuntemuksista

Se, miten ihmiselle puhuu, kertoo paljon puhuttelijasta. Journalisti-lehteä lukiessani kiinnitin huomiota takasivun kommenttiin Katri Helenasta:

Juttelee henkien kanssa. Kun haastateltava alkaa vakavissaan kertoa keskusteluistaan henkimaailmaan siirtyneiden kanssa (Voi hyvin 3/2014), toimittajan kannattaisi ainakin hetkeksi laittaa nauhuri pois päältä ja jatkaa haastattelua hetken päästä muista teemoista.
Journalisti: Takasivun kuva, Manu Marttinen

Oon aiemminkin kirjoittanut täällä, että ihmisellä on oikeus mielipiteeseen, vaikka se olis ihan tyhmä. Se on tietenkin hauska heitto, jolla kerron vakavaa asiaa. Sitä, miten kenenkään kokemusta ja tunnetta ei saa vähätellä.

Musta tää Katri Helena -kommentti on uskomattoman asiaton, ja vielä toimittaja-alan ammattilaiselta. Kun ihmisen tekee mieli puhua hengistä, niin äkkiä nauhuri kiinni eihän tollasia asioita saa sanoa, ei niistä saa tiedottaa?

Vähän samalla tavalla skitsofreenikolta ei vois kysellä, että miltä sairauden kanssa eläminen tuntuu. Hui, nyt se puhuu äänien kuulemisesta äkkiä nauhuri kiinni. Samalla tavalla tätä ajatusmallia voi laajentaa kaikkiin aiheisiin, jotka ei sovi omaan maailmankuvaan: mummot pois radiosta ne vaan hourailee ei ne mitään tajua nykymenosta. Hei nyt äkkiä pakoon, tuo läski yrittää puhua siitä, miltä tuntuu elää lihavana

On vaikeaa kuvitella, että  lehdessä kysyttäisiin yhdeltäkään mieshaastateltavalta, kenellä maisella on parhaat tissit. Miksi siis Me Naisten mielestä on hyväsyttävää ja epäilemättä myös hauskaa kysyä naiselta asioita, jotka esineellistävät miestä? Eikö tällaisen "huvittelun" aika voisi olla jo ohi?

Sivusilmailya.blogspot.fi: David Beckhamin pylly

A few years ago, a famous Brazilian comedian joked about the ugliness of victims of rape he saw protesting on the streets. “Why are you complaining?” he asked. “The men who did this don’t deserve to be imprisoned, but hugged.”

Vanessa Barbara: Life as a Brazilian Woman

Ootko koskaan ollut surullinen ja toinen ihminen on käskenyt piristyä, sanonut pikkujutuksi, elämä jatkuu, älä nyt? Tiedätkö, millasta se on? Sitten tiedät, mitä kokemuksen vähätteleminen on.

Se on sitä, että ihmiselle sanoo hymyillen: sinun tunteillasi ei ole väliä. Sinun kokemuksellasi ei ole väliä. Sillä, miltä sisälläsi tuntuu ei ole väliä. Se on väärä tunne. Sinä et saa tuntea noin, tunne mieluummin näin.

Auttaako se? No, sano auttaako? Piristyitkö, kun toinen käski? Lakkasitko tuntemasta surua, kun käskettiin olla iloisia? Menikö suru hajonneesta käsilaukusta ohi, kun toinen sanoi pikkujutuksi?

Menikö? Menikö?

Millä oikeudella toiselta voi ottaa pois tunnekokemuksen? Millä? No et sinä NOIN voi tuntea ei sinusta siltä tunnu

Mistä sä tiedät miltä musta tuntuu? Tai kenestä muustakaan? Et sä oo kukaan muu, sä olet sä.

Katsoin ihan hetki sitten videon, jolla puhutaan siitä, miten vanhemmat vahingossa ja ajattelematta opettaa lapselleen, että sanan "ei" sanomisella ei ole väliä. Jokainen haluaa kertoa lapselleen, että kun seksikumppani sanoo "ei", täytyy lopettaa. Sit samalla moni tekee alitajuisesti monia juttuja, jotka kertoo, että sun tunteilla ja sun eillä ei ole väliä.

En tiiä, onko videon ihminen mikään asiantuntija eikä mulla ole lapsiakaan, mutta tunnistin tosi vahvasti pari videon pointtia: sen, kun lapsi sanoo "on nälkä" ja vanhempi sanoo "mutta justhan me syötiin ei sun voi olla nälkä". Ja se, kun pakotetaan halaamaan sukulaista, jota ei itse halua halata. Ei sun tunne ole oikea et sä noin tunne anna mennä nyt vaan

Se, kun ei saa tuntea, mitä tuntee. Se, kun siitä tuomitaan, kun sitä vähätellään, kun siitä tehdään pilkkaa. Kun se on jotain höpöhöpöä.

Meidän naapuri nauroi meille kerran, koska me pidetään turvaketjua kiinni öisin. No kuka tänne nyt tulee ulko-ovikin on lukossa

Ei oikeutta pelkoon, ei oikeutta iloon, ei oikeutta olla harmistunut pikkujutusta. Sitä näkee paljon. Et sinä voi olla tästä asiasta surullinen ei se ole surullinen asia

Kerro mulle sun kaverin elämäntarina. Koko tarina. Kerro, mitä se tunsi, kun se meni tarhaan. Kerro, mitä se miettii mennessään nukkumaan. Kerro mulle sen suurin salaisuus. Kerro sen lempisukulainen, lempipaikka, lempipuu. Kerro koko elämäntarina, kaikki, mitä on.

Ai, et pysty? Sitten et varmaan tiedä, mitä kaikkea se on kokenut. Niitä tuhansia ja taas tuhansia asioita, pieniä nyansseja, tapaamisia, kohtaamisia, ilkeitä nettiviestejä, chattailua 1990-luvulla, sitä kun joku kerran tönäisi bussissa, sitä miltä sen rakkaus tuntuu.

Ei mun tunteet oo sun tunteita enkä mä tunne samalla tavalla. En mä ole elänyt sun elämää sun perheessä sun temperamentilla sun sisaruksen kanssa. En mä tiedä, miten elämä on sua muovannut, mikä teki sut ekan kerran surulliseksi, koska sut nolattiin ekan kerran, mitä sä pelkäsit lapsena. Mä en tiedä niitä juttuja.

Jos tietäisin, jos olisin kokenut ne, meillä olis samat tunteet. Muttei ole.

Sun tunteet ei ole mun, eikä mun tunteet ole sun. Ne ei voi koskaan olla samanlaisia, koska mä en ole sä, etkä sä ole mä. Ja siksi, siksi, sulla ei ole oikeutta ottaa pois mun tunteita, mun ajatuksia, mun uskomuksia. Eikä mulla sun.

Vaikka uskoisitkin henkimaailmaan.

Miks mun naamaa ei ole täällä

Mun naamaa ei näy tässä blogissa. Sille on syynsä.

Kun näkee toisen ihmisen, tekee heti alitajuisesti miljoona päätelmää. Sitä katsoo ja siten kiinnittää huomion johonkin, vaikkei edes päättäisi kiinnittää. Sitä katsoo ja tulee mieleen joku sana: menevä, lihava, muodikas.

Miettikää, että ois blogi. Sen otsikko olis

Tyylivinkkejä naisille

ja kirjoittaja olis tämä.

Kuva Wikipedia.

 Miettikää, että ois blogi. Sen otsikko olis

Tyylivinkkejä naisille

ja kirjoittaja olis tämä.

 Kuva Wikipedia.

Tyylivinkkejä naisille

ja kirjoittaja olis tämä.

Kuva Wikipedia.

Siitä syntyy mielikuva. Heti. Kepeästi. Ton tyylivinkit ois sellaisia ton tyylivinkit tällaisia.

Ekassa kuvassa on Heidi Montag. Tavallinen, vaalea tyttö. Ennen kauneusleikkauksia.

She also received widespread criticism after undergoing ten cosmetic surgery procedures in one day. 

---

 Among the procedures were brow-lifts, ear-pinnings, a chin reduction, as well as a second rhinoplasty and second breast augmentation.

Wikipedia.

Millaisia olis ton Heidin tyylivinkit? Entä sen toisen Heidin, leikatun Heidin, H-kupin-rinnat-Heidin? Näyttääkö kuvan tyttö siltä, että se neuvoo menemään kauneusleikkaukseen joo sinne vaan anna mennä

Toisessa kuvassa on Daisy De La Hoya. Daisy oli Rock of Love -realitysarjassa ja sai siitä spin-offina oman sarjan. Oon katsonut sen kokonaan. Millaisia tyylivinkkejä sais Daisylta? Sanoisko Daisy, että älä meikkaa älä harjaa tukkaa?

Viimeisessä kuvassa on Nick Cannon. Millaisia tyylivinkkejä Nick antais naisille? Miltä se tuntuis, ottaa tyylivinkkejä mieheltä? Miten toi kehtaa puhua naisten tyylistä mikä sika

Kellään näistä tyypeistä ei ainakaan tietääkseni ole naisten tyylivinkkiblogia. Nää tyypit on tässä kertomassa, millaisia asioita ulkonäkö tuo mieleen, miten se huijaa, miten se voi väittää asioita. Toi sanoo noin koska se on tommonen no tottakai ton näköisellä tyypillä on pinnalliset jutut

Millaisia tyylivinkkejä sais Daisylta? Sanoisko Daisy, että älä meikkaa älä harjaa tukkaa?

Mistä sitä tietää? Ehkä sanoiskin. Mitä ihmisen ulkonäkö oikeasti kertoo?

Mitä me annetaan sen kertoa?

Mitä tää tietokone tekee mulle

Sain vähän aikaa sitten taulutietokoneen. Aattelin kertoa, miten se on vaikuttanut mun elämään.

Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että ihmisten on pakko esimerkiks palaverissa tarkistaa koko ajan kännykkää. Ihan huomaamatta, sviip,  olisko tullut jotain viestiä. Kerran estin kaveria tarttumasta kännykkään aina, kun se olis halunnut. Niitä kertoja oli tunnin sisään MONTA. Ihan alitajuisia. Niin normaalia se on.

Laskepa joskus. Kuinka monta kertaa vain vilkaiset? Kuinka usein?

En pidä kosketusnäytöistä. Niillä on vaikea kirjoittaa, ei tunne, mitä tekee, niitä pitää ladata koko ajan. Joka päivä. Semisti ottaa aivoon se, että samalla, kun kaikki on jotenkin parempaa, se on myös huonompaa: siinä on viihdettä sulle koko ajan, mutta samalla se mahdollistaa sen, ettei kaveri-illassa tartte yrittää keskustella tuntemattomien kanssa. Koska hei Facebook on aina mukana kurkkaanpa sitä

Kävin viime vuonna InterReilaamassa. Edellisen kerran oon käyny 2005. Silloin kaikki yhteisissä tiloissa jutteli, kokkasi, pelasi. Me pelattiin Jengaa norjalaisen ja ranskalaisen kanssa. Ranskalainen kokkasi kaalikääryleitä, halusi kuulemma kokeilla ulkomaisia ruokia.

Nyt kaikilla oli tietokoneet. Joka paikassa on WiFi.

Miks tutustua uusiin ihmisiin, kun vanhat on klikkauksen päässä? Miks olla esillä, alttiina mokaukselle ja noloontumiselle jos se toinen ei osaakaan englantia, kun voi piiloutua omaan puhelimeensa?

Ärsyttää myös aamumatkailijat. Ne ei katso maisemia, ne katsoo näyttöä. Pakko katsoa Facebookia, jos siellä olis jotain jännää.

Nyt katson itsekin.

– Tuntuu, että nykypäivänä kukaan ei enää puhu mitään, keskustelut käydään puhelinten välityksellä. Ruokapöydässä olen sanonut, että nyt puhelimet pois. Muutenkin yritän kieltää, mutta kielloilla ei ole mitään vaikutusta.

Ilta-Sanomien juttuun HS: Nuorten joukkopako Facebookista näkyy - ”WhatsAppin ääni kuuluu parin sekunnin välein”

Kun mulle on tullut tabletti, mua himottaa koskea sitä. Katsoa sitä. Vilkaista. Samalla ärsytän itse itseäni: miksen voi odottaa töihin asti, kotiin asti, miks siellä olis nyt jotain mitä ei kaks minuuttia sitten ollut? Miksen kestä tylsyyttä?

Mut tabletin netti on tosi hidas. Pidän sitä siunauksena: en jaksa odottaa, että kuvat latautuu.

Yritän toimia niin, että kun oon tarkistanut sen, mitä haluan tarkistaa, laitan tabletin pois. En ala selailla sitä vain siksi, että se sisältää loputtomasti selailumahdollisuuksia, viihdettä. Yritän tietoisesti päättää, että nyt lisään tämän ottamani kuvan Instagramiin ja sitten laitan tabletin pois.

Se tuntuu helpottavalta. Ei sitä oo pakko katsoa, mikään ei oo muuttunut.

Lonka kertoo, että nuoret itse ovat alkaneet kehittää itselleen kännykän käyttöön liittyviä sääntöjä.

- Esimerkiksi sellainen, että se joka ensimmäisenä vastaa kännykkään McDonaldsissa maksaa laskun.

MTV Uutiset: Kännykkäetiketti: Mäkkärissä ensimmäisenä puhelimeen vastannut maksaa laskun

Vietän paljon aikaa netissä ja siks oon vastustanut tabletin hankkimista. Osittain siksi, että musta ne vaan ei oo käteviä; kaipaan fyysisiä nappuloita ja nuppeja, joita voi painaa. Osittain siks, että oon muutenkin koko ajan netissä. Ja nyt pitäis olla vielä lisää. Koska jos joku mahdollisuus annetaan, niin tyhmäähän se olis olla käyttämättä sitä tyhmää maksaa netistä jota ei koko ajan käytä

Tässä on mun puhelin.

Kuvalähde unitedmobile.com.pk.

Silläkin pääsis nettiin, mutta ei se kannata. Se on vaan tosi hankalaa. Siinä ei oo karttaa, jota voisin katsoa uudessa paikassa sen sijaan, että tutkisin, olisin retkellä. Se ei ota multa pois uuden löytämistä ja mokan mahdollisuutta: oho ei oiskaan pitänyt kääntyä sinne.

Näitä puhelimia ei enää oikein myydä. Mua ahdistaa se. Nykyisin myydään hienoja nettivehkeitä joissa on kartta ja GPS. Koko ajan voi saada tietää kaikesta kaiken katso vain tablettiasi. Mutta kun mä en HALUA tietää. Mä haluan tutkia ja mokata ja kokeilla ja oho ei tää ollukkaan se juna hups. Sen sijaan, että kaikki ois valmiiks mietittyä, koskaan ei voi astua väärään ratikkaan koska tabletti kertoi jo, mikä on oikea se menee muuten kolme kertaa tunnissa tässä koko matka sinulle mietittynä älä vaan HARHAUDU mihinkään pysy suunnitelmassa

On se tietty kätevääkin. Ihmisille, jotka haluaa turvaa, jotka haluaa tietää, jotka ei vaikka puhu kieliä. Mutta puhunkin musta.

Toisaalta tabletti on kätevä: voin jakaa kaikkea koko ajan ja siks etsin asioita, joita jakaa. Oon tarkkaavainen, avoin. Toisaalta se on helkkarin epäkätevää: tabletti ei mahdu taskuun toisin kuin pokkarikamera. Mutta duh kameran kanssa pitää mennä kotiin ja siirtää kuvia koneelle vähänkö hidasta jaa heti heti heti

Yritän pysyä kultaisella keskitiellä, sillä, jossa mun päätökset tabletin koskettamisesta on tietoisia. Sillä tiellä, jolla tabletti ei oo aina taskussa, aina kädessä, aina pöydällä vaatimassa huomiota. Sillä tiellä, jolla Facebookia ei tarvitse tarkistaa minuutin välein JOS siellä olis jotain

Mä haluan, että mulla on välillä ihan tylsää. Että voin katsoa maisemia ja huomata: sekin on viihdettä.

Näin mä puhun itselleni

Ohjeissa aina sanotaan, että puhu itsellesi kauniisti. Puhu itsellesi nätisti. Mitä se tarkoittaa?

Konkreettisia ohjeita on harvassa. Ei lue, että täydennä nämä lauseet, sano nämä asiat, aloita sillä. Entä, jos ei osaa yhtään? Jos ei oikeasti tule mieleen mitään hyvää, mitä sanoa? Musta se on surullinen ajatus.

Ajattelin jakaa, miten puhun itselleni.

Kun mun on kova kiire johonkin enkä oo varma, ehdinkö: Ehdin, selviän, ehdin, selviän. Tai, ehdin hyvin, selviän hyvin. Sanon nää asiat samaan tahtiin kuin kävelen: eh-din selvi-än eh-din selvi-än. Se on niinko mantra.

Jos sattuu kovasti sydämeen, mutta on pakko jaksaa: Jaksa vielä hetki. Jaksa vielä vähän. Hyvin menee. Selviät hienosti. Kun jaksat vielä tämän, niin sitten mennään kotiin eikä tartte tehdä mitään, ei koko päivänä. Saat vain olla. Jaksa vielä. Menee hyvin! Olet urhea! Hyvä!

Puhun muuten itsestäni usein kuin olisin "me", tai sitten puhun itselleni kuten joku muu puhuis mulle. Mitä sinä...

Kun ahdistun kovasti jostain vastoinkäymisestä: Sua ahdistaa. Se ei haittaa. Ei haittaa, jos olet ahdistunut. Voiko tälle asialle tehdä nyt jotain? Jos ei voi, miten voisit rauhoittua? Sua ahdistaa se ei haittaa ei haittaa. Anna vaan ahdistaa. Voisko nyt tehdä jotain, että ois helpompi? Kaikki kääntyy hyväksi kaikki menee hyvin.

Kun suutun jostain: Mitä tapahtui? Miksi olet vihainen? Oot vihainen se ei haittaa. Muista hengittää. Voit olla vihainen mutta ilmaise selkeästi, mitä haluat. Mitä tässä tapahtui, miksi oot vihainen? Mistä se alkoi? Kaikki menee hyvin, keskity. Mitä nyt täytyy tehdä?

Joku sanoo jotain törkeää vaikka siitä, miltä näytän: Yllätyit, ei se haittaa, se on normaalia. Tunnetko tuon ihmisen? Onko tuon ihmisen mielipiteellä väliä? Haluaistko päästää irti siitä, kannattako siihen jäädä?

Kun joku antaa kritiikiä ja loukkaannun: Oot loukkaantunut, ei se haittaa. Ei se mitään. Mistä se alkoi? Mitä tapahtui? Loukattiinko sua ihmisenä vai sun työtä, tekoja? Tää ei ollut henkilökohtainen hyökkäys, huomaatko? Saat olla loukkaantunut se menee ohi. Loukattiinko sinua ihmisenä? Jos ihminen alentuu tollaiseen, haluatko antaa sille merkitystä, ottaa sen mukaan?

Jos joskus oon kateellinen jollekin: Miksi olet kateellinen? Onko sinulta jotain pois, jos tuolla ihmisellä on/tuo ihminen osaa XYZ. Mitä kateellisuus antaa?

Usein kateellisuus muuttuu sitten iloksi, sellaiseksi, että vähän siistiä tuo osaa noin, mäkin haluan. Sama loukkaantumisen kanssa: huomaan, ettei mua henkilönä ja persoonana loukattu, vaan jotain mun tekemää. Kun kysyn itseltäni "kannattako siihen jäädä?" huomaan usein, ettei kannata, etten ees halua. Pitäköön mielipiteensä, niihin on kaikilla oikeus, mullakin.

Sit jatkan.

Joskus vielä haluaisin

Usein kuulee sitä miten joskus tekis mieli, ois tehnyt mieli sanoa. Joskus kyllä tekis mieli sanoa, joskus haluaisin vielä.

Kysyn: miksei nyt?

Oon opetellut auttamaan palautteen heti. Ei se aina onnistu, mutta mitä enemmän treenaa, sitä enemmän oppii. Sitä, että siitä hyvästä palvelusta voi kiittää heti. Se on mulle helpompaa, kiittää. Jos pitäis valittaa, jäädyn. Pelkään, että asiakaspalvelija on silleen että no tunge se valitus vaikka sinne

Mietin usein, miks on vaikea sanoa heti. Miks on helpompaa viivytellä, helpompaa odottaa, helpompi toivoa että kyllä se tästä kyl se menee ohi ei tartte sanoa

Joskus tekis mieli. Miksei nyt?

On tietty eri asia haluta joskus kirjoittaa kirje kuin haluta Afrikkaan. Mutta siihenkin, siihenkin voi tehdä konkreettisen suunnitelman: joskus vielä haluaisin Afrikkaan ja siksi aionkin alkaen tämän vuoden Z-kuukaudesta alkaen säästää joka kuukausi X euroa niin että vuoden 2015 lopussa minulla on Y summa rahaa ja pääsen sinne.

Joskus haluaisin. Miksei heti? Mikä estää?

Tilanne? Elämä? Raha? Kumppani? Äiti?

Miten voisin edistää tätä tilannetta?

Joskus tuntuu, että aikaa olis ikuisesti. Muttei oo. Ei oo kuin yks elämä. jos jotain haluaa, joskus kyllä haluais nähdä kavereita enemmän joskus kyllä tekis mieli opetella tanssia.  Joskus haluaisin sanoa suoraan joskus haluaisin että vois puhua tunteista

Miksei nyt? Miksei heti vois kertoa, panostaa, tunnustaa? Miksei heti vois alkaa tehdä elämästä sitä, mitä haluaa sen olevan?

Joskus kyllä tekis mieli.

Miksei nyt?

Miten voisin edistää tilannetta?

Oma naama sitä ja tätä paino sitä ja tätä

Katselin taas, mistä mun blogiin on tultu. Googlesta. "ruman ihmisen blogi". Saapuneita: 1.

Googlasin ton saman lauseen. Löysin tällaisia asioita:

Tekisi mieleni joskus sanoa näille "fat but beautiful"-julkuaisijoille, että ei, et todellakaan ole. Miksi nyökytellä ja "tykätä" näistä kirjoituksista vaikka niissä ei ole piirun verran perää, ja kaikki tietävät sen, mutta koska ihanteita ei ole saavutettu, eikä enää jakseta edes yrittää saavuttaa, tai saavuttamisen mahdottomuus on alkanut painua kaaliin, meidän pitää teeskennellä että ollaan yhtä hyviä kuin X, vaikka ollaankin Y?

Kelluva Maailma: Rumat ihmiset

Moni ruma ihminen kuitenkin haluaisi elää normaalia elämää, vaikka joutuvatkin usein olemaan yksin ja ilman toivoa paremmasta elämästä ja että heillä olisi kavereita saatika normaali sosiaalinen elämä. Harma ruma ihminen ei  kuitenkaan halua tappaa itseään, vaikka tietääkin elämänsä olevan turhaa kaikinpuolin, eivätkä halua luopua tästä yhdestä elämästä mitä heillä on.

Rakkautta rumille: Ajatuksia rumien kohtelusta 2

Mua hämmentää nää molemmat tekstit.

Ihan oikeastiko ruma ihminen on ruma ja ällöttävä, ei muuta? Ihan oikeastiko on tärkeää ilmoittaa ihmiselle, että hei älä vaan luule liikoja itsestäsi älä vaan nosta itsetuntoasi ruma läski? Ruma ihminen ei oo mitään, ilmaa, virhe maailmassa, yhteiskunnan pohjasakkaa, pelkkä kehityskohde, jonka tehtävä on laihtua, että vois olla kauniimpi ja kehtais postailla kuvia itsestään

Ihan oikeastiko rumuus on asia, joka herättää lähinnä mietintöjä siitä, miten oma elämä on arvotonta ja miten kannattais ehkä vetää ittensä jojoon, ei kun hei kyllä mä ehkä sittenkin jaksan vielä hetken, vaikka oonkin sietämättömän ruma huh oispa mun elämä ees NORMAALIA mutta kun oon ruma voi vitsi kun mun yks elämä nyt menee tällaisena rumana olemiseen

She told GQ : ‘Everyone wants a slim figure. Everyone gets breasts done. Everyone fixes up their face if it’s not ideal, you know? Everyone strives for the golden mean. It’s global now.’

Daily Mail, 'Human Barbie' Valeria Lukyanova claims interracial couples are behind a rise in plastic surgery because they are 'making the human race uglier'

The image revealed a great deal of Madonna's cleavage but even that couldn't distract from her hairy situation. 

And in addition, Madonna's make-up failed to flatter her face with pale foundation, heavy eye make-up and harsh blush not proving her best look. 

Thankfully another snap on Instagram showed her back to her beautiful best as Madonna posed with tumbling curls and bright red lipstick. 

Daily Mail: She's the pits! Madonna boasts 'Long hair, don't care' as she reveals her 'natural' underarm in busty Instagram 

Joka päivä mä mietin sitä. Että miten hitossa se naama ja maha ja reisi on niin tärkeää. Miten sielu, sisin, minuus, on niin epätärkeää, jotain, mikä on suoraan verrannollinen naamaan ja sen ulkonäköön. Ruma naama, ahdistunut turha ruma ihminen ei osaa olla ei arvosta itseään kiusaamista masennus. Ei ikuinen sielu, ei kaunis olento, pelkkä rasvojen ja voiteiden pohja jota voi koittaa piilottaa aurinkopuuterilla jos se vaikka auttais ees vähän. Kaunis naama ei huolia muut kehuu eikun SINÄ olet kaunis ja silti, silti, aina jotain kehitettävää ei voi kiittää ei voi tyytyä

and I know others in this thread have mentioned not being accused of "friendzoning." but sometimes people are attracted to you, and when you are not attracted to them... I mean, I've had people get mean. because there's the idea, the implication, that you aren't going to do any better. sometimes from your friends. sometimes from the guy. because no offense, but... aren't you being a bit picky? you aren't getting any younger, and there aren't exactly many men--any men--falling over themselves to talk to you. but in general, you're friendzoned more than you friendzone. my entire life is in the friendzone. people have laughed--openly--at the idea of dating me. to my face. "her? no way."

doduo redditissä, What is life like for an unattractive woman?

"Surveys show that in the online dating world, women are afraid of meeting a serial killer. Men are afraid of meeting someone fat."

When Strangers Click: from The Annals of Online Dating. Author:  Arlene Goldbard

Joskus tekee mieli huutaa. Kirkua, kirkua niille kaikille ohimennen heitetyille eikun MINUN kuvani oli ruma eikun SINÄ olet kaunis minä olen petolinnun perse ei kun SILLOIN minä vasta olinkin kaunis silloin kerran ei kun tämä vaate saa tuon näyttämään vähän pökkelöltä huomaatko onpa epäimarteleva leikkaus

Tekee mieli kirkua että oikeastiko jumalauta tää on kaikki, mikä meitä kiinnostaa? Oikeastiko universumin äärettömässä mittakaavassa tää on se asia, joka me on kansana, yhteiskuntana, naisina, otettu sydämiimme, lähimmäksi itseämme, kaikista tärkeimmäksi kumppaniksi? Naama ja se, miten sitä voisi parantaa, miten pahinta olis olla ajattelematta sitä, päästää irti, se ettei puunaiskaan, tai olis puunaamatta, se ettei vaan tekis MITÄÄN antais olla vaan ja olis ja eläis ja kokis

Ihan oikeastiko sun elämän tärkein asia on se, miltä kaikki näyttää, näyttää ja näyttää, oltaispa me kaikki yhtäkkiä sokeita satakiloisia sokeita niin kyllä SITTEN haikailtais tätä päivää, tätä aikaa, voi minä olin silloin nuori ja sorja mutta silloinhan vihasin itseäni, tyytyä ei saa ei koskaan onni on jossain muualla onni ei ole tämä keho ei koskaan olisinpa joku toinen

Ours is a nation obsessed by beauty and slenderness à la Gisele Bündchen. Brazil is second only to the United States in the use of plastic surgery, with 1.5 million operations a year. If you become slightly overweight, Brazilians will comment; you will feel bad about your body and start hesitating in the shadows around swimming pools, like a shy hippopotamus.

Vanessa Barbara: Life as a Brazilian Woman

- Laji haluaa antaa kuvan terveellisistä elämäntavoista, mutta pysyäkseen kisakunnossa, dieetti on vain noin 800-1000 kaloria päivässä. Salilla treenataan jopa kaksi kertaa päivässä erittäin vähällä energialla. Lisäksi lajin sisällä elää kulttuuri, jonka mukaan itseensä ei saa koskaan olla tyytyväinen. Kun olin voittanut Suomen mestaruuden, sain kommentteja, joiden mukaan minun pitäisi laihduttaa vielä pari kiloa, hän ihmettelee.

Iltalehti: Nuorten naisten fitness-ihanteesta syömishäiriöitä: "Näitä asioita ei sanota ääneen"

Paino sitä ja paino tätä, valokuvat sitä ja tätä, oma naama sitä ja tätä, hiusmalli sitä ja tätä, onks mun nenä iso vai pieni, hei onpa ihanat housut näytät tosi hoikalta ei kun SINÄ NÄYTÄT TOSI HYVÄLTÄ

Oon niin täynnä tätä

***

Toim.huom. kirjoitin tän yks ilta ja kiihdyin. Mun piti tulla siistimään tätä tekstiä, ettei se ois niin vihainen, niin huutava, mutta sitten päätin, että antaa olla.

Joskus ihmisen pitää saada kirkua.

Älä kato mua älä puhu

If you’ve ever been on a subway or public bus, you know the rules. Don’t make eye contact, stay as far away from other people as the space allows, and for the love of God, don’t talk to anyone. But what if the rules are wrong?

Hello, Stranger By MICHAEL NORTON and ELIZABETH W. DUNN

Kuva Costume-lehden artikkelista, en valitettavasti muista numeroa.

Mulle sanotaan usein, että mun elämässä tapahtuu kaikkee hienoa tosi paljon. Että miten sellaisia outoja ja hassuja juttuja voikin olla niin paljon. Luulen, että se johtuu siitä, et pyrin olemaan avoin.

Oon vasta viime vuosina alkanu aktiivisesti toimia niin kuin mun ja toisen välissä ei olis raja-aitaa. Jos joku makaa maassa, meen katsomaan, että se hengittää. Kukaan ei oo suuttunu tai ollu silleen SHAATTHHANA, vaikka joskus ihmiset on olleet humalassakin.

Ja toisille voi jutella. Vaikka ne ois vähän kekkulissakin. Ei se haittaa. Niillä voi olla hyvii juttuja, pienii juttuja. Ehkei ne oo jutellu kellekään pitkään aikaan tai ehkä on. Ainakin niiden kanssa saa jutella sillä hetkellä, kokea silloin.

Mua kohtaan ollaan harvoin aggressiivisia.

Samalla tavalla kiitän bussikuskia matkasta. Järkeilen, että kiittäsiin kaverianikin, miksen sit ihmistä, joka vie mua joka päivä, joka viikko, jonnekin. Ja kivointa on se, etten oo yksin. Muutkin tekee sitä. 

Yritän kiittää muustakin.

Viikonloppuna oltiin ravintolassa, ja lähtiessä huomasin, että keittiön ovi on auki. Kieppasin sitä kautta ja huusin ovesta KOKILLE KIITOS.

Seuralaista nauratti. Sillee hyvällä tavalla nauratti.

Many of us assume, however, that our well-being depends on our closest ties, and not on the minor characters in our daily lives. To investigate the validity of this assumption, our student Gillian M. Sandstrom asked people to keep a running tally of their social interactions.

More surprisingly, interactions with weak ties correlated at least as highly with happiness as interactions with strong ties. Even the bit players in our lives may influence our well-being.

Hello, Stranger By MICHAEL NORTON and ELIZABETH W. DUNN

Hassua on se, että mitä enemmän tekee juttuja, sitä enemmän alkaa tehdä mieli tehdä niitä. Sitä vaikeemmaks tulee ohittaa sammuneita tai kaatuineita. Sitä suuremmin tuntuu sitlä, että minä olen yhtä näiden kanssa on minun asiani auttaa tuota tyyppiä on minun asiani puhua. Se ei enää oo jonkun mystisen muun, yhteiskunnan tai viranomaisen, asia. Vaan mun.

En mäkään kaikkee voi. En mä aina jaksa tai pysty. En anna kerjäläisille rahaa. Joskus en ees katso.

Mut sit joskus, joskus mä katson. Joskus ne hymyilee takaisin. Yhdellä naisella ei ollu etuhampaita.

On tärkeetä paitsi saarnata vastuusta, myös ottaa sitä. On tärkeetä uskoa ihmiseen, siihen, että se on ihminen. Ei tuntematon tai uhka. Ihminen.

On tärkeetä olla armollinen. Joskus pelottaa, joskus ei uskalla sanoa mitään. Monesti en oo uskaltanut. Usein myöhemmin harmittaa.

Sit, joskus, kun oon sanonut, tulee hyvä olo. Mä uskalsin. Ja sain vastauksen.

En aina kyllä saa. Ei bussikuskitkaan kaikki sano että OLE HYVÄ kun huudan. Mutta jotkut sanoo.

Ja ehkä nekin, jotka ei sano, tuntee olonsa hyväks. Tai muut matkustajat, ehkä ne tuntee. Jotain.

Ehkä niiden sielussa läikähtää ilo.

Kuva Costume-lehden artikkelista, en valitettavasti muista numeroa.

Lots of things out there are bad for you, being kind to a stranger is not one of them. Make someone's day by being kind.
— The Robfather™ (@thatUPSdude) 20. maaliskuuta 2014