Kuten kenties olette huomanneet, mua ei huvita mikään. Ei huvita kirjoittaa, ei huvita pohtia, ei huvita tuottaa ajatuksia.
Sallin sen itselleni.
Kirjoitan sitten, kun kirjoitettavaa taas on.
18. marraskuuta 2015
8. marraskuuta 2015
Haaste: Viikon kiitosmaraton ja se, miten epäonnistuin onnessa
Löysin sähköpostistani tällaisen helmen, jota olen säästänyt. Se kertoo suosikkiaiheestani ja ajatusteni lempparikohteesta, valittamisesta.
Röyhkän teksti nauratti, koska näitä mökkityyppejä mäkin oon kohdannut. Hihihi tommostahan se on.
Vai onko
Oon ollut ahdistuksen kourissa nyt hyvän hetken jo. Ahdistaa olla asunnonomistaja ja ahdistaa vastuu ja ahdistaa virheet ja ahdistaa kaikki. Aattelin helpottaa sitä tekemällä kiitollisuusharjoituksia, joita mainostetaan kaikenlaisissa self help -oppaissa. Viikon ajan, ihania asioita, joka päivä. Ei sen kummempaa.
Vai onko
Kiittelin viikon ajan. Tällaisista asioista kiitin.
Mun piti ryhmitellä nää päiväkohtaisesti. Maanantaina kiitin tästä, tiistaina tästä. Se auttais, jos muistais kiitellä. Ettei sitten illalla joutuis miettimään, että ai niin, mitähän hyvää tänään tapahtui.
Jos kiitoksia, ei kirjoita ylös, ne unohtaa. Vähän kuin kiittämisenkin. Pari päivää meni vielä hyvin, sitten sitä putos takaisin sellaiseen unohdukseen, siihen, miten kaikki on ehkä vähän vinossa, nyt olen väsynyt en nyt jaksa mitään.
Sitä aina lähtee tällaisiin harjoituksiin ajatellen, että no NYT minä KESKITYN ja kohta ihan kohta huomaan miten IHANA olo on ja miten HYVÄÄ kaikki on
Sitten hakkaa konetta töissä että toimi senkin paska, ja yhtäkkiä muistaa että ai niin
Tuntuu kamalalta, ettei osaa olla kiitollinen. Ettei muista kiittää. Ettei kiitä siitä, mitä on, kun joillain ei oo mitään. Että unohtaa sen, miten ihanaa on ruoka ja koti ja suihku.
Tuntuu kamalalta epäonnistua.
Samalla sitä miettii, että ainakin yritin. Kiitin hetken. Olin tästä tänään iloinen, ehkä huomenna enemmästä.
Sekin on ihan hyvä harjoitus.
Olen jutellut ihmisten kanssa, joilla on kesämökki. Siinä on varmaan puolensa, mutta monet sanovat että mökkiä täytyy hoitaa ja siivota, puita pilkkoa, paskahuusi tyhjentää, nurmikkoa leikata, kukkia ja taimia istuttaa, koivu kaataa, laituri korjata. Eli siellä siis pitää paiskia töitä, ehkä jopa enemmän kuin kotona.
Lisäksi rasitteena ovat sateiset tai kolkonkalseat ilmat, sääsket ja paarmat, sukulaiset, jotka tunkevat samalle mökille vittuilemaan, uteliaat naapurit, inisevät pennut, räksyttävät koirat, maalaistiet, joita pitkin ei voi kävellä karkuun mökillä kytevää helvettiä koska ne eivät johda kuin toisen talon pihaan tai pöllipinolle, perämoottori, joka ei lähde käyntiin, vene joka vuotaa, saunan piippu tukossa, ampiaispesä katossa, myyrät, hiiret, lepakot sekä vaimo, joka syyttää sinua kaikesta tästä ja vielä muustakin, mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä.
Röyhkän teksti nauratti, koska näitä mökkityyppejä mäkin oon kohdannut. Hihihi tommostahan se on.
Vai onko
Oon ollut ahdistuksen kourissa nyt hyvän hetken jo. Ahdistaa olla asunnonomistaja ja ahdistaa vastuu ja ahdistaa virheet ja ahdistaa kaikki. Aattelin helpottaa sitä tekemällä kiitollisuusharjoituksia, joita mainostetaan kaikenlaisissa self help -oppaissa. Viikon ajan, ihania asioita, joka päivä. Ei sen kummempaa.
Vai onko
Kiitollisuus on tunne, joka herää, kun koemme saavamme jotain, joka ei ole itsestäänselvää. Siksi juuri elämän perustavat asiat ovat niitä, joita kohtaan kiitollisuus usein hautautuu arjen vaativuuden ja tyytymättömyyden alle. Pysäyttävä kysymys onkin, voiko haluta sitä mitä on jo saanut. Voiko kokea onnea siitä, mikä on koko ajan käsillä? Osa saa rajun muistutuksen kaiken menettämisestä sairauksien, onnettomuuksien ja kuolemien ravistelemana, mutta moni ei koskaan joudu äärimmäisen uhan eteen.
Kiitos sinä siivooja, joka siivoat junalaituria
Kiitos raikas ilma
Kiitos kaunis kuutamo
Kiitos ruoasta!
Kiitos oma asunto
Kiitos kaunis aamutaivas
Kiitos, että jaksoin tiskata illalla, niin nyt ei tarvitse
Kiitos, että tulee kiva päivä
Unohdan kiittää
Unohdan kiittää
Kiitos, että työpäivä on ohi
Unohdan kiittää
Kiitos työt, että sujuitte
Kiitos, että olen taitava
Kiitos bussi kun tulit heti
Kiitos, että jaksan
Kiitos äiti
Kiitos ruoasta
Jos kiitoksia, ei kirjoita ylös, ne unohtaa. Vähän kuin kiittämisenkin. Pari päivää meni vielä hyvin, sitten sitä putos takaisin sellaiseen unohdukseen, siihen, miten kaikki on ehkä vähän vinossa, nyt olen väsynyt en nyt jaksa mitään.
Sitä aina lähtee tällaisiin harjoituksiin ajatellen, että no NYT minä KESKITYN ja kohta ihan kohta huomaan miten IHANA olo on ja miten HYVÄÄ kaikki on
Sitten hakkaa konetta töissä että toimi senkin paska, ja yhtäkkiä muistaa että ai niin
Niin, mutta silti: elänkö unelmaani? Olenko onnellinen silloinkin, kun puoliso raivostuttaa, lapset nahistelevat, työt hiertävät pipon kireäksi ja kehoa kiusaa kaikkien aikojen flunssa? Ei, en, vaikka tietenkin pitäisi. Vai pitäisikö edes?
Tuntuu kamalalta, ettei osaa olla kiitollinen. Ettei muista kiittää. Ettei kiitä siitä, mitä on, kun joillain ei oo mitään. Että unohtaa sen, miten ihanaa on ruoka ja koti ja suihku.
Tuntuu kamalalta epäonnistua.
Samalla sitä miettii, että ainakin yritin. Kiitin hetken. Olin tästä tänään iloinen, ehkä huomenna enemmästä.
Sekin on ihan hyvä harjoitus.
On lähes vitsikästä tästä ammatista käsin kertoa, että ei, aina ei ole pakko olla läsnä. Ei ole tarpeen olla sadalla prosentilla hetkessä kakkapeppua pestessä, ei bussimatkoilla, eikä huipputylsissä kokouksissa. Läsnäoloa ei voi pakottaa, sillä sen ylin oppi on armollisuus. Mieli saa karkailla, Facebookiin saa uppoutua ja huomisesta saa huolehtia. Kunhan vain hetkittäin hengähtää armollisesti senkin, että tässä ja nyt, kaikki on ihan riittävän hyvin.
31. lokakuuta 2015
"Lapsettomien elämä on tylsää" ja mitä mieltä olin siitä
Analysoin harvoin vaan yhtä tekstiä. Nyt kuitenkin tuli semmonen vastaan, Vau.fin Lapsettomien elämä on tylsää – he eivät vain tajua sitä. Sain paljon ajatuksia, mikä on hyvän tekstin merkki. Se, onko sisältö hyvää, siitä voi aina keskustella.
Mutta katsotaan.
Täähän on oikeastaan provo. Otsikosta näkee, koska mullekin tuli ensimmäisenä mieleen "mitäääää", kun näin otsikon. Jos ei olis tahtonut voimakasta reaktiota, otsikko ois ollut vaikkapa "lapsi parantaa elämää monin tavoin" tai "näin elämäsi muuttuu lapsen saamisen jälkeen". Mutta otsikko on vahva. Klikkasin.
Koen tekstin erikoiseksi. Sellaiseksi, mitä en yleensä elämässä kohtaa: sellaiseksi, että ihminen väittää, ettei elämää ole ennen lasta. Koen sitä aika harvoin, mutta tästä jutusta tuli sellainen viba.
"Mitä ovat nämä vapaudet, jotka lapsettomat pelkäävät menettävänsä? Elokuvia, burgereita ja seksiä." Juu. Itsehän en esimerkiksi tahdo matkustaa vaikka kahta viikkoa putkeen. Ja entä sitten, jos haluan vaikka katsoa kuus leffaa putkeen kotona? Mistä joku muu tietää, että se on paskaa ja huonoa? Esim. musta on jepa, jos hankkii lapsia ja sitten viettää niiden kanssa aikaa ja on kivaa. Mutta jos en halua lapsia ja haluan viettää aikaa itsekseni, saan niin myös tehdä. Aikuisena kato saa.
Seuraava maininta juhlista kummastuttaa. Kirjoittaja sanoo, että aikuiset on tylsiä vieraita. "Jos bilevieraat eivät tunne toisiaan, puhutaan töistä tai opiskelusta. Jos taas ihmiset tuntevat toisensa, keskustelu kääntyy siihen, kuka yhteisistä tutuista on pariutunut kenenkin kanssa." Eliiii siis ihan normaalia keskustelua käydään? Siis jos sun ystävät kaikki yrittää "taantua lapsen tasolle alkoholilla" niin umm kaikkienko yrittää? Missä nää viinaa vetävät, surkeat tylsäystävät multa on? Etkö koskaan oo käynyt kivoissa aikuisjuhlissa? Ihan oikeesti et koskaan ikinä ikinä
Oon samaa mieltä tekstin kohdasta, jossa muistutetaan, että miten pitkään tahansa hiotusta urasta voi saada potkut koska vaan. Kukaanhan ei oo korvaamaton, ellei satu ilmestymään seuravaaksi Steve Jobsiksi. Joka muuten kuoli. Hänkin. Seuraavaksi kirjoittaja kuitenkin ilmoittaa, että "lapset puolestaan luovat syvää merkitystä vanhemman elämään, eikä vanhemmuudesta voi saada potkuja." Nii no lapsi voi myös kuolla. Sairastua. Vammautua. Ymmärrän, ettei se merkitse, ettei lasta koskaan olisi ollut, eikä vanhemmuus siihen lopu, mutta itselle tuli jotenkin outo olo tästä lauseesta. Ihan kuin lapset ois autuaaksitekevä onni joka kannattelee elämän läpi. Joskus se ei mee niin.
Ja minähän tässä tulkitsen, että ehkei tässä tarkoitettu tätä asiaa ollenkaan. Mutta silti. Sinä kirjoitit ja näin minä ajattelen.
Lopussa on disclaimer. "Kirjoitus ei ole tarkoitettu katkeraksi tilitykseksi lapsettomia kohtaan. Kirjoitus ei myöskään pyri arvostelemaan vapaaehtoisesti lapsettomien valintaa." Juu niin. Musta tässä arvosteltiin vähän kaikkea. Aikuisten seuraa, aikuisten himoja, haluja, joidenkin seksielämiä ja sitä, että seksiä pidetään tärkeänä, bilettämistä.
Mäkin voin kirjoittaa tällaisen tekstin. Säkin voit. Otetaan vaan otsikko, ___________ elämä on tylsää – he eivät vain tajua sitä, ja sitten kirjoitetaan. Saadaan olla ihan mitä mieltä vaan, olla parempia kuin muut, tai huonompia, tai tuntea, että ollaan enemmän oikeassa. Sellaista se on.
Ei se silti oo totta.
Mutta katsotaan.
Täähän on oikeastaan provo. Otsikosta näkee, koska mullekin tuli ensimmäisenä mieleen "mitäääää", kun näin otsikon. Jos ei olis tahtonut voimakasta reaktiota, otsikko ois ollut vaikkapa "lapsi parantaa elämää monin tavoin" tai "näin elämäsi muuttuu lapsen saamisen jälkeen". Mutta otsikko on vahva. Klikkasin.
Koen tekstin erikoiseksi. Sellaiseksi, mitä en yleensä elämässä kohtaa: sellaiseksi, että ihminen väittää, ettei elämää ole ennen lasta. Koen sitä aika harvoin, mutta tästä jutusta tuli sellainen viba.
"Mitä ovat nämä vapaudet, jotka lapsettomat pelkäävät menettävänsä? Elokuvia, burgereita ja seksiä." Juu. Itsehän en esimerkiksi tahdo matkustaa vaikka kahta viikkoa putkeen. Ja entä sitten, jos haluan vaikka katsoa kuus leffaa putkeen kotona? Mistä joku muu tietää, että se on paskaa ja huonoa? Esim. musta on jepa, jos hankkii lapsia ja sitten viettää niiden kanssa aikaa ja on kivaa. Mutta jos en halua lapsia ja haluan viettää aikaa itsekseni, saan niin myös tehdä. Aikuisena kato saa.
Seuraava maininta juhlista kummastuttaa. Kirjoittaja sanoo, että aikuiset on tylsiä vieraita. "Jos bilevieraat eivät tunne toisiaan, puhutaan töistä tai opiskelusta. Jos taas ihmiset tuntevat toisensa, keskustelu kääntyy siihen, kuka yhteisistä tutuista on pariutunut kenenkin kanssa." Eliiii siis ihan normaalia keskustelua käydään? Siis jos sun ystävät kaikki yrittää "taantua lapsen tasolle alkoholilla" niin umm kaikkienko yrittää? Missä nää viinaa vetävät, surkeat tylsäystävät multa on? Etkö koskaan oo käynyt kivoissa aikuisjuhlissa? Ihan oikeesti et koskaan ikinä ikinä
Oon samaa mieltä tekstin kohdasta, jossa muistutetaan, että miten pitkään tahansa hiotusta urasta voi saada potkut koska vaan. Kukaanhan ei oo korvaamaton, ellei satu ilmestymään seuravaaksi Steve Jobsiksi. Joka muuten kuoli. Hänkin. Seuraavaksi kirjoittaja kuitenkin ilmoittaa, että "lapset puolestaan luovat syvää merkitystä vanhemman elämään, eikä vanhemmuudesta voi saada potkuja." Nii no lapsi voi myös kuolla. Sairastua. Vammautua. Ymmärrän, ettei se merkitse, ettei lasta koskaan olisi ollut, eikä vanhemmuus siihen lopu, mutta itselle tuli jotenkin outo olo tästä lauseesta. Ihan kuin lapset ois autuaaksitekevä onni joka kannattelee elämän läpi. Joskus se ei mee niin.
Ja minähän tässä tulkitsen, että ehkei tässä tarkoitettu tätä asiaa ollenkaan. Mutta silti. Sinä kirjoitit ja näin minä ajattelen.
Lopussa on disclaimer. "Kirjoitus ei ole tarkoitettu katkeraksi tilitykseksi lapsettomia kohtaan. Kirjoitus ei myöskään pyri arvostelemaan vapaaehtoisesti lapsettomien valintaa." Juu niin. Musta tässä arvosteltiin vähän kaikkea. Aikuisten seuraa, aikuisten himoja, haluja, joidenkin seksielämiä ja sitä, että seksiä pidetään tärkeänä, bilettämistä.
Mäkin voin kirjoittaa tällaisen tekstin. Säkin voit. Otetaan vaan otsikko, ___________ elämä on tylsää – he eivät vain tajua sitä, ja sitten kirjoitetaan. Saadaan olla ihan mitä mieltä vaan, olla parempia kuin muut, tai huonompia, tai tuntea, että ollaan enemmän oikeassa. Sellaista se on.
Ei se silti oo totta.
25. lokakuuta 2015
Nii että siitäs sait nii tyhmä
"Narrator: With a prompter in every cellar window whispering comebacks, shy people would have the last laugh."
Elokuvasta Amelié
Amelie-elokuvassa sanotaan, että jos kadulla kellarin ikkunat olis täynnä kuiskaajia, ujot veis voiton väittelyissä. Se on ehkä totta.
Ei sillon koskaan tuu hyvää comebackia, kun tarttis. Ei koskaan keksi mitään nasevaa, jos joutuu väijytetyksi.
Ei sillon koskaan tuu hyvää comebackia, kun tarttis. Ei koskaan keksi mitään nasevaa, jos joutuu väijytetyksi.
What is something that everyone talks about, but no one actually does?
– Calling out someone you don't get along with. Everyone talks about how "Honey, when your brother comes over, if he eats all the food and leaves a mess again, I'm gonna tell him off".
Brother in law comes over.
Eats all the food, leaves a mess.
You don't tell him off because it would be awkward.
Silently seethe for the rest of the vist.
Jos yrittää tilanteessa heittää jotain ovelaa, oon huomannut, että ovela alkaa olla ilkeän synonyymi. Joku sanoo sulle että NO OOTPAS PULLISTUNUT ja ajatukset menee suunnilleen ettämitä-mitenkehtaat-minäsinullenäytän-yhyy.
Minäsinullenäytän ei tietenkään koskaan tuu. Sitä menee mykäks ja on silleen hehe ehe hee joo no ja sit kotiin ja yhyhyhyhy
Jos onnistuukin sanomaan jotain, se ei oo se Paras Comeback. Se paras tulee neljän tunnin päästä kotisohvalla just kun syöt banaania: no NIINHÄN mun ois PITÄNYT
What is something that everyone talks about, but no one actually does?
– "If someone treated me like that I'd beat the pulp out of them!"
Their actual reactions are more along the lines of panicking, crying or quietly judging them and ranting about it on social media.
Yritän miettiä etukäteen tilanteita, joita vois tulla. Vaikka rasismia. Sitä oon kuullut ja arvatkaa, mitä tein? NO EN MITÄÄN. Hannasin, alko pelottaa, en keksinyt mitään ja sit se olikin ohi jo ja jäljellä on vaan itseinho ja kolmentoista tunnin kuluttua mieleen tuleva AHAHAA no mutta NIIN OLISI PITÄNYT
What is something that everyone talks about, but no one actually does?
– Actually confront the person you think is an asshole at parking and engage them in dialogue to try to change. We just passive aggressively post photos on the internet instead
Oon huomannut, että kun mietin etukäteen, miten asioihin vois puuttua, en haluakaan sanoa jotain nasevaa, ilkeää ja pistävää. En tahdo. Se on vaan se hetken huuma, kun on just tullu loukatuksi: annas kun MINÄ näytän
Ei, ei. Parhaat comebackit, joita oon keksinyt, on täysin lakonisia ja asiallisia.
Lopeta toi. Älä tee noin ole hyvä. Tuo ei ole reilua.
Vähän tylsiä. Ei semmosia leffojen cooleja spiikkejä, jotka saa yleisön nauramaan. Mutta ne ajais asiansa, jos ne saa suusta ulos oikeaan aikaan.
Toisin kuin sen comebackin, joka tulee mieleen, kun oot jo siellä sohvalla. Viis tuntia myöhemmin.
21. lokakuuta 2015
Kiitos äänistäsi, naapuri
Kuuntelen tässä urkujen soitantaa. Mulla ei ole urkuja.
Naapurilla on.
Mä pidän siitä, että naapurista kuuluu ääniä. Se rauhoittaa mua. Lapsena mummolassa oli niin hiljaista, että tuntui kuin pää räjähtäis siitä miten korvat soi. Siellä oltiin korvessa, eikä ohi mennyt autoja öisin. Koskaan.
Mä pidän siitä, että yläkerrassa vähän kolisee. Pidän siitä, jos vähän musiikkia kuuluu seinän läpi. Myös juhlien äänet on kivoja.
Huuto ei ole. Eikä riitely. Niitä oon kuullut aika harvoin.
Yhdessä asunnossa kuuli naapurin seinäkellon. Ja pesukoneen. Whrr whrr whrr.
Täällä kuuluu usein monotonista musiikkia. Mietin, mitä ne kuuntelee, vai opetteleeko ne soittamaan, samaa riffiä uusiks uusiks uusiks uusiks.
Pihassa joskus lapset kirkuu. On se törkeää kun ei kotonaan saa olla rauhassa, on ilon ympäröimänä
Se oli sarkasmia
Pakolaiskeskustelussa näin yks päivä mielipiteen, se meni jotenkin näin: Ottaisitko SINÄ 300 tuntematonta naapuriisi? Öö, ottaisin, sitä kutsutaan kaupunkiasumiseksi.
Niimpä.
Mä tervehdin tahallani kaikkia ja vilkuttelen niille. Hississä yritän sanoa ees että NO MIHIN KERROKSEEN LAITETAAN. Nää on munkin ihmisiä.
Oltiin tulossa saunasta, niin ilmoitustaululla oli lappu. Iso, vaaleanpunainen. Hatarat tikkukirjaimet. MEILLÄ ON MUISTOTILAISUUS ANTEEKSI JOS TULEE METELIÄ.
Ilmeisesti elämä on sellaista, että muistotilaisuus voi olla häiriö. On se kamalaa kun elämä jatkuu ja eletään ja ollaan ja muistellaan, olisitte hiljaa saatana
Kiitos äänistäsi, naapuri. Kiitos, ettei öisin tarvi olla yksin täällä. Tiedän, että viiden metrin päässä on Joku. Jolla on urut.
Se on myös hyvä soittamaan.
Yks ilta tulin kotiin. Oli jo pimeää. Katsoin taloani ja näin naapurin olohuoneen seinästä suikaleen.
Sillä on sama tapetti kuin mulla. Se nauratti. Me ollaan ehkä vähän samanlaisia, ainakin tapettien suhteen.
Ajattelin viedä tästä ilmoitustaululle lapun. Siihen tapettiin kirjoitetun. Hei, hieno tapetti sulla, tee: samanlaisen omistaja.
Se vois olla kivaa.
Naapurilla on.
Mä pidän siitä, että naapurista kuuluu ääniä. Se rauhoittaa mua. Lapsena mummolassa oli niin hiljaista, että tuntui kuin pää räjähtäis siitä miten korvat soi. Siellä oltiin korvessa, eikä ohi mennyt autoja öisin. Koskaan.
Mä pidän siitä, että yläkerrassa vähän kolisee. Pidän siitä, jos vähän musiikkia kuuluu seinän läpi. Myös juhlien äänet on kivoja.
Huuto ei ole. Eikä riitely. Niitä oon kuullut aika harvoin.
Yhdessä asunnossa kuuli naapurin seinäkellon. Ja pesukoneen. Whrr whrr whrr.
Täällä kuuluu usein monotonista musiikkia. Mietin, mitä ne kuuntelee, vai opetteleeko ne soittamaan, samaa riffiä uusiks uusiks uusiks uusiks.
Pihassa joskus lapset kirkuu. On se törkeää kun ei kotonaan saa olla rauhassa, on ilon ympäröimänä
Se oli sarkasmia
Pakolaiskeskustelussa näin yks päivä mielipiteen, se meni jotenkin näin: Ottaisitko SINÄ 300 tuntematonta naapuriisi? Öö, ottaisin, sitä kutsutaan kaupunkiasumiseksi.
Niimpä.
Mä tervehdin tahallani kaikkia ja vilkuttelen niille. Hississä yritän sanoa ees että NO MIHIN KERROKSEEN LAITETAAN. Nää on munkin ihmisiä.
Oltiin tulossa saunasta, niin ilmoitustaululla oli lappu. Iso, vaaleanpunainen. Hatarat tikkukirjaimet. MEILLÄ ON MUISTOTILAISUUS ANTEEKSI JOS TULEE METELIÄ.
Ilmeisesti elämä on sellaista, että muistotilaisuus voi olla häiriö. On se kamalaa kun elämä jatkuu ja eletään ja ollaan ja muistellaan, olisitte hiljaa saatana
Kiitos äänistäsi, naapuri. Kiitos, ettei öisin tarvi olla yksin täällä. Tiedän, että viiden metrin päässä on Joku. Jolla on urut.
Se on myös hyvä soittamaan.
Yks ilta tulin kotiin. Oli jo pimeää. Katsoin taloani ja näin naapurin olohuoneen seinästä suikaleen.
Sillä on sama tapetti kuin mulla. Se nauratti. Me ollaan ehkä vähän samanlaisia, ainakin tapettien suhteen.
Ajattelin viedä tästä ilmoitustaululle lapun. Siihen tapettiin kirjoitetun. Hei, hieno tapetti sulla, tee: samanlaisen omistaja.
Se vois olla kivaa.
17. lokakuuta 2015
Nyt vaan kärsit koko loppuelämän kato
Luin kirjaa jos muistan oikein niin se oli Suketu Mehtan Maximum City ja siinä todettiin seuraavaa: jokaisen ihmisen ja kaupungin elämässä on yksi iso käännekohta, johon kaikki nivoutuu. Siis yksi kohta, johon kaikki ennen on johtanut, ja jonka jälkeen mikään ei enää ole samoin.
Ihan järjettömän ahdistava ajatus. YKSI kohta? Vain yksi?
Ajattelin omaa elämääni, ja perheenjäsenten kuolemat ois mulla ne, joihin yhdistäisin tämän "yhden käänteen". Niistä seurasi juttuja, jotka vaikuttaa muhun edelleen. Mutta onko ne tosiaan SE juttu, jotka mun elämästä tekee sen, mitä se on? Että ite tässä vaan passiivisena hengaan, koska oikeestaan Yksi Tapahtuma on jo päättänyt sen, mitä mun elämästä tulee?
Luin kerran raiskausuhrin haastista. Siinä tää nainen sanoi, että on äärimmäisen loukkaavaa, kun jengi päivittelee seksuaalirikosuutisia silleen "no nyt tuon elämä on IKUISESTI PILALLA voi PIENTÄ se ei ENÄÄ KOSKAAN pääse tuosta yli". Haastiksessa sanottiin, että tällä tavalla jengi ottaa uhrilta vallan pois: et sinä enää voi johtaa omaa elämääsi, se on kato nyt pilalla nyt vaan kärsit loppuelämän ei ole enää mitään tehtävissä
En suostu uskomaan sitä
Ei se voi olla niin, että jokainen saa vain Yhden Ison Asian, joka sitten määrittää koko elämän. Ei vaan voi. Entä, jos se asia tulee, ennenko tajuaa mistään mitään kuten mulla? Mitäs sitten?
Koko elämä menee kuten menee vain siks, että jotain tapahtui silloin, kun en ite ees tajunnut mitään, tai en ainakaan muista?
Entä, jos se Iso ja Tärkeä asia tapahtuu, kun oon 99? Onko koko elämä sitten vain sen yhden asian vartoamista?
Mikä ees on tarpeeksi Iso Käänne? Pystyn sanomaan elämästäni heti neljä semmosta asiaa, joiden jälkeen en ollut entiseni. Heti, tosta vaan. Mutta nekö ei olleet niitä Isoja?
Mikä tekee mun elämästä sen, mitä se on? Minäkö? Vai jokin asia, joka vaan viskataan mua kohti? Millainen olisin ilman sukulaisteni kuolemia, olisinko ihan muu?
Melko varmasti. Toisenlainen, ehkä ihan toisten ihmisten kanssa.
Vai olisinko? Onko mut Tarkoitettu olemaan just näiden ihmisten elämänpiirissä just nyt? Olisko niiden elämä ihan toista, jos mun elämän Isot Käänteet olis menneet toisin? Olenko mä jonkun Suuri Käänne: iso ja vaikuttava, edes tietämättä sitä itse?
Tähän loppuun ei tule vastausta. En osaa vastata. Osaan vain pohtia.
Mikä tekee elämästä sen, mitä se on?
Kuva on itse ottamani.
Ihan järjettömän ahdistava ajatus. YKSI kohta? Vain yksi?
Ajattelin omaa elämääni, ja perheenjäsenten kuolemat ois mulla ne, joihin yhdistäisin tämän "yhden käänteen". Niistä seurasi juttuja, jotka vaikuttaa muhun edelleen. Mutta onko ne tosiaan SE juttu, jotka mun elämästä tekee sen, mitä se on? Että ite tässä vaan passiivisena hengaan, koska oikeestaan Yksi Tapahtuma on jo päättänyt sen, mitä mun elämästä tulee?
Luin kerran raiskausuhrin haastista. Siinä tää nainen sanoi, että on äärimmäisen loukkaavaa, kun jengi päivittelee seksuaalirikosuutisia silleen "no nyt tuon elämä on IKUISESTI PILALLA voi PIENTÄ se ei ENÄÄ KOSKAAN pääse tuosta yli". Haastiksessa sanottiin, että tällä tavalla jengi ottaa uhrilta vallan pois: et sinä enää voi johtaa omaa elämääsi, se on kato nyt pilalla nyt vaan kärsit loppuelämän ei ole enää mitään tehtävissä
En suostu uskomaan sitä
Ei se voi olla niin, että jokainen saa vain Yhden Ison Asian, joka sitten määrittää koko elämän. Ei vaan voi. Entä, jos se asia tulee, ennenko tajuaa mistään mitään kuten mulla? Mitäs sitten?
Koko elämä menee kuten menee vain siks, että jotain tapahtui silloin, kun en ite ees tajunnut mitään, tai en ainakaan muista?
Entä, jos se Iso ja Tärkeä asia tapahtuu, kun oon 99? Onko koko elämä sitten vain sen yhden asian vartoamista?
Mikä ees on tarpeeksi Iso Käänne? Pystyn sanomaan elämästäni heti neljä semmosta asiaa, joiden jälkeen en ollut entiseni. Heti, tosta vaan. Mutta nekö ei olleet niitä Isoja?
Mikä tekee mun elämästä sen, mitä se on? Minäkö? Vai jokin asia, joka vaan viskataan mua kohti? Millainen olisin ilman sukulaisteni kuolemia, olisinko ihan muu?
Melko varmasti. Toisenlainen, ehkä ihan toisten ihmisten kanssa.
Vai olisinko? Onko mut Tarkoitettu olemaan just näiden ihmisten elämänpiirissä just nyt? Olisko niiden elämä ihan toista, jos mun elämän Isot Käänteet olis menneet toisin? Olenko mä jonkun Suuri Käänne: iso ja vaikuttava, edes tietämättä sitä itse?
Tähän loppuun ei tule vastausta. En osaa vastata. Osaan vain pohtia.
Mikä tekee elämästä sen, mitä se on?
Kuva on itse ottamani.
13. lokakuuta 2015
Sait sen mitä ansaitsitkin
Vai saitko sittenkään?
"Sai mitä ansaitsi" viittaa mun päässä aina siihen, että joku paha sai jotain pahaa. Pahalle kävi kerrankin huonosti hahaa sait mitä ansaitsit.
Kai hyväkin voi saada, mitä ansaitsi. Mutta miten jotain ansaitaan?
Joskus usein mietin, miks mulla on ruokaa. Miks mulla on pesukone? Miks mulla on töitä? En oo oikeastaan tehnyt mitään ansaitakseni ne. Silti mulla on ne. Tuuria. Suurta onnea.
Oonko ansainnut kaiken hyvän, mitä saan? Oonko kärsinyt jo mennessä tarpeeksi? Pitääkö kärsiä, että sais jotain hyvää?
Jos kärsimyksellä sais kultaa ja kimallusta, Suomessakin ois aika paljon rikkaita.
En vaan jaksa uskoa, että jossain joku tuomitsisi, että no teitsi oli kerran sillon lapsena tuhma nyt sun koiran on kuoltava voi voi. En jaksa uskoa, että vois tehdä jotakin niin kamalaa, että sun lapsen on nyt kuoltava semmosta se on itse ansaitsit
Mutta entä, jos tappaa? Ansaitseeko tulla tapetuksi? Hitler pisti itse luodin päähänsä, saiko hän, mitä ansaitsi? Eikö hän olis ansainnut jotain kamalampaa, hirveämpää?
Voiko niin hirveää asiaa ollakaan, että se olis riittänyt?
Entä uhrit? Olisko uhrien omaiset ansainneet oikeudenkäynnin? Saiko kukaan mitä ansaitsi?
Saako kukaan sitä, mitä ansaitsee? Vai saako sitä vain sattumalta jotain, sitä, mitä sattumalla annetaan?
Kuvat ovat itse ottamiani.
"Sai mitä ansaitsi" viittaa mun päässä aina siihen, että joku paha sai jotain pahaa. Pahalle kävi kerrankin huonosti hahaa sait mitä ansaitsit.
Kai hyväkin voi saada, mitä ansaitsi. Mutta miten jotain ansaitaan?
Suomalaiset ei oo tippaakaan sen arvokkaampia kuin muutkaan. Me vaan ollaan satuttu syntymään tänne, onnekkaasti rauhalliseen maailmankolkkaan. Se ei oo mikään ansaittu saavutus.
Joskus usein mietin, miks mulla on ruokaa. Miks mulla on pesukone? Miks mulla on töitä? En oo oikeastaan tehnyt mitään ansaitakseni ne. Silti mulla on ne. Tuuria. Suurta onnea.
Oonko ansainnut kaiken hyvän, mitä saan? Oonko kärsinyt jo mennessä tarpeeksi? Pitääkö kärsiä, että sais jotain hyvää?
Jos kärsimyksellä sais kultaa ja kimallusta, Suomessakin ois aika paljon rikkaita.
Kaikista köyhyyttä ylläpitävistä myyteistä eräs ilkeimmistä, sitkeimmistä ja vaikeimmin purettavista on ideologinen prinsiippi, jonka mukaan ihmiset ovat jollakin tavalla ansainneet osansa.
Tämän prinsiipin mukaan hyvätuloiset eivät ole hyvätuloisia vain siksi, että heillä on hyvät tulot, vaan koska he ovat jollakin tavalla muita parempia.
Kun ihmisiä tuomitaan vankilaan, he saivat, mitä ansaitsivat. Vai saivatko? Kun raiskasi teinitytön bussissa - miehelle 2,5 vuotta vankeutta, saiko, mitä ansaitsi?
Saiko tyttö, mitä ansaitsi?
Ei saanut. En vaan kykene uskomaan, että joku jossakin yläkerrassa katselisi että jaha, joit viinaa ja menit yöllä bussiin, olit yksin ja pukeuduit noin tai mitä sitten voikaan pitää ns. syynä ansaitset siis tämän.
Tietty on ihmisyyteen kuuluvaa ajatella niin. Ihmisen päässä toinen ansaitsee/ei ansaitse jotakin, koska on liian paha/huono/kiltti/ilkeä.
Netissä pyörii kuva miehestä, jota puukotettiin ja raiskattiin vankilassa, koska se itse oli raiskannut lapsia. Voisin googlata sen tähän, mutten googlaa. Se on ahdistava. Saiko se mies, mitä ansaitsi?
Tietty ihmiset ajattelee niin. Tuntuu hyvältä, kun kerrankin paha saa palkkansa. Jonka ansaitsi.
Viime viikkojen uutistarjonta on ollut hyvin ahdistavaa. Trampoliinillakin sydäntäni väänsi. Hymyilin riemusta huudahtelevalle tytölleni, mutta mieleni heijasti hänen kasvoilleen kuvia Välimeren rantahiekalla lojuvista elottomista lapsista. Häiritsevin ajatus oli se, että meressä voisi olla hän. On pelkkää sattumaa, että vietin kaunista syyspäivää lapseni kanssa trampoliinilla, enkä liian täyteen ahdetulla pakolaispaatilla Välimeren aalloilla. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni asuinpaikan yhdessä maailman rauhallisimmista ja rikkaimmista maista. Pelkkää tuuria. Se, että tyttöni silmissä asuu pelon sijasta ilo, ei ole minun vanhemmuuteni voimannäyte, vaan satumaista onnea. Onnellista sattumaa.
En vaan jaksa uskoa, että jossain joku tuomitsisi, että no teitsi oli kerran sillon lapsena tuhma nyt sun koiran on kuoltava voi voi. En jaksa uskoa, että vois tehdä jotakin niin kamalaa, että sun lapsen on nyt kuoltava semmosta se on itse ansaitsit
Mutta entä, jos tappaa? Ansaitseeko tulla tapetuksi? Hitler pisti itse luodin päähänsä, saiko hän, mitä ansaitsi? Eikö hän olis ansainnut jotain kamalampaa, hirveämpää?
Voiko niin hirveää asiaa ollakaan, että se olis riittänyt?
Entä uhrit? Olisko uhrien omaiset ansainneet oikeudenkäynnin? Saiko kukaan mitä ansaitsi?
Saako kukaan sitä, mitä ansaitsee? Vai saako sitä vain sattumalta jotain, sitä, mitä sattumalla annetaan?
Kuvat ovat itse ottamiani.
9. lokakuuta 2015
Kun ei ole pakko mennä töihin
Yks päivä Hesarissa kirjoitettiin reippaan tytön syndroomasta. Yhtäkkiä FB oli täynnä ihmisiä, jotka tunnisti itsensä tekstistä.
Mä olen aina ollut reipas. Tosi reipas. Superreipas. On ollut pakkokin: lapsuudessa elämä oli kaoottista ja kiireistä, oli vain yksi huoltaja ja kamalasti velkaa. Siinä oppii pian, että osaa ja pystyy yksin. Pärjää. Kykenee.
Osaan tehdä läksyt itse. Osaan lukea kokeeseen itse. Osaan käydä iltalenkillä itse. Osaan katsoa telkkaria itse.
Tää ei johdu siitä, että mut olis hylätty tai mulle olis tehty tahallaan pahaa. Tilanteet vaan on olleet sellaisia, ettei ole vaihtoehtoja. Ei aina ole.
Nautin edelleen nyt aikuisena siitä, että saan tehdä asioita yksin. Vasta viime vuosina oon oppinut, ettei niitä tartte tehdä yksin. Voi pyytää apua.
Edelleen, kun mulle sanotaan "et sä ole yksin", tulee parku. Itkuolo. Se tuntuu niin raastavalta, samalla vähän nolottaa kun onkin heikko, samalla tuntuu tosi hyvältä.
Yks päivä olin vihainen, kun en löytänyt erästä tavaraa himastani. Oon opetellut ilmaisemaan, kun oon suuttunut, vaikka syy tuntuis tyhmältä ja yleensä ainahan se tuntuu, se on toinen tarina. Puhisin siis ärtyneenä ympäri kämppää.
Yhtäkkiä mut otettiin syliin. Sanottiin "minä ymmärrän että sinä olet kiukkuinen. Se on ihan ok".
Nytkin meinaa tulla itku, kun ajattelen sitä. Silloinkin tuli.
Aina välillä luen juttuja, joissa pohditaan, kauanko isän tai äidin pitää olla kotona lapsen kanssa, kauanko saa olla, saako ylipäätään olla, onko se tuottavaa tai edullista.
Ettekste tajua, miten onnekkaita ootte, jos teillä on äiti kotona? Tai isä? Koko ajan? Aina? Siis ihan oikeastiko joku luulee, että äidin kotiaika olis HAITTA?
En osaa ees kuvitella, millaista olis, jos joku ois ollut huoltamassa ihan. Koko. Ajan. Kaikille se ei oo mahdollista. Joskus ei vaan voi jäädä kotiin, ei vaan voi olla lapsen kanssa, ei vaan ole mahdollisuutta. Vaikka haluais.
Yks päivä kuuntelin erään äidin puhetta siitä, kuinka hän ei ikinä antais tuntemattoman ihmisen tulla hoitamaan pientä lastaan koko päiväksi, koska lapselle vois tulla hylkäämisen kokemus. Kuuntelin ihan superhämmentyneenä. Se arvostuksen määrä, mitä koin. Se hämmennyksen määrä. Tunne siitä, että voiks joku oikeasti elää noin, siis vain päättää, että ei anna lasta jonkun hoitoon? On vaihtoehtoja, on joustoa. Ei tarvitse anoa apua siltä mummolta, joka nyt sattuu olemaan vapaana. Ei tarvitse tehdä kompromissia, koska VOI VALITA TOISIN.
Tajuatko, mikä rikkaus se on? Tajuatko? Tajuatko, miten ONNEKASTA on, jos on turvaverkko ja voi valita? Voi valita myös, meneekö töihin, ei ole pakko mennä? Etkö ymmärrä, mitä ihanaa vapautta se on?
Kaikki ei ymmärrä. Elämät menee eri tavoilla eikä kaikkia asioita, kuten sitä ettei oo vaihtoehtoja, pääse kokemaan.
Kunpa tajuaisit, miten onnekasta sekin on.
Kiltin tytön syndrooma on monelle tuttu, mutta reippaan tytön tarina tuntemattomampi. Tuntemattomampi siksi, koska reippaiden tiedetään pärjäävän ihan itsekseenkin. Ehkä pärjäävätkin, mutta jäävät samalla suuresti näkymättömiksi. Reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän.
Mä olen aina ollut reipas. Tosi reipas. Superreipas. On ollut pakkokin: lapsuudessa elämä oli kaoottista ja kiireistä, oli vain yksi huoltaja ja kamalasti velkaa. Siinä oppii pian, että osaa ja pystyy yksin. Pärjää. Kykenee.
Osaan tehdä läksyt itse. Osaan lukea kokeeseen itse. Osaan käydä iltalenkillä itse. Osaan katsoa telkkaria itse.
Tää ei johdu siitä, että mut olis hylätty tai mulle olis tehty tahallaan pahaa. Tilanteet vaan on olleet sellaisia, ettei ole vaihtoehtoja. Ei aina ole.
Nautin edelleen nyt aikuisena siitä, että saan tehdä asioita yksin. Vasta viime vuosina oon oppinut, ettei niitä tartte tehdä yksin. Voi pyytää apua.
Havahduin puistossa. Luin työmeiliä kännykästä, mistä syystä en huomannut, että 11-kuukautinen poikani oli jo lopen kyllästynyt keinumaan ja odotti kädet ylhäällä isän nostavan pois keinusta. Häveten panin kännykän taskuun ja vilkaisin, ettei kukaan nähnyt. Ei nähnyt. Sillä jokaista puistossa leikkivää lasta kohden istui aikuinen penkillä ja näpräsi puhelinta.
Edelleen, kun mulle sanotaan "et sä ole yksin", tulee parku. Itkuolo. Se tuntuu niin raastavalta, samalla vähän nolottaa kun onkin heikko, samalla tuntuu tosi hyvältä.
Yks päivä olin vihainen, kun en löytänyt erästä tavaraa himastani. Oon opetellut ilmaisemaan, kun oon suuttunut, vaikka syy tuntuis tyhmältä ja yleensä ainahan se tuntuu, se on toinen tarina. Puhisin siis ärtyneenä ympäri kämppää.
Yhtäkkiä mut otettiin syliin. Sanottiin "minä ymmärrän että sinä olet kiukkuinen. Se on ihan ok".
Nytkin meinaa tulla itku, kun ajattelen sitä. Silloinkin tuli.
Olen välillä etsinyt töitä ja hakenutkin niitä, mutta on ollut aika vaikeaa löytää ylipäätään työpaikkailmoituksia, joihin ensinnäkin minun työkokemuksellani ja/tai koulutuksellani voisi hakea ja toisekseen jotka läpäisisivät seulani.
Niin, minulla on seula, kriteerilista, eli en suostu myymään sieluani rahan edessä!
Aina välillä luen juttuja, joissa pohditaan, kauanko isän tai äidin pitää olla kotona lapsen kanssa, kauanko saa olla, saako ylipäätään olla, onko se tuottavaa tai edullista.
Ettekste tajua, miten onnekkaita ootte, jos teillä on äiti kotona? Tai isä? Koko ajan? Aina? Siis ihan oikeastiko joku luulee, että äidin kotiaika olis HAITTA?
En osaa ees kuvitella, millaista olis, jos joku ois ollut huoltamassa ihan. Koko. Ajan. Kaikille se ei oo mahdollista. Joskus ei vaan voi jäädä kotiin, ei vaan voi olla lapsen kanssa, ei vaan ole mahdollisuutta. Vaikka haluais.
Yks päivä kuuntelin erään äidin puhetta siitä, kuinka hän ei ikinä antais tuntemattoman ihmisen tulla hoitamaan pientä lastaan koko päiväksi, koska lapselle vois tulla hylkäämisen kokemus. Kuuntelin ihan superhämmentyneenä. Se arvostuksen määrä, mitä koin. Se hämmennyksen määrä. Tunne siitä, että voiks joku oikeasti elää noin, siis vain päättää, että ei anna lasta jonkun hoitoon? On vaihtoehtoja, on joustoa. Ei tarvitse anoa apua siltä mummolta, joka nyt sattuu olemaan vapaana. Ei tarvitse tehdä kompromissia, koska VOI VALITA TOISIN.
Tajuatko, mikä rikkaus se on? Tajuatko? Tajuatko, miten ONNEKASTA on, jos on turvaverkko ja voi valita? Voi valita myös, meneekö töihin, ei ole pakko mennä? Etkö ymmärrä, mitä ihanaa vapautta se on?
Kaikki ei ymmärrä. Elämät menee eri tavoilla eikä kaikkia asioita, kuten sitä ettei oo vaihtoehtoja, pääse kokemaan.
Kunpa tajuaisit, miten onnekasta sekin on.
6. lokakuuta 2015
Entä jos kaikki meneekin ihan hyvin
"Entä jos" on mun suosikkiasioita elämässä. Ei "entä jos olisin menneisyydessä tehnyt niin", vaan "entä jos näin tapahtuu".
Entä, jos mun läheinen kuolee. Entä, jos tulee syöpä. Entä, jos rahat loppuu. Entä, jos joudun ulosottoon. Mitä, jos saan potkut!
Entä jos
Seuraan semmosta blogia ko Things we forget. Siellä oli yks päivä postaus otsikolla "1134: Be gentle with yourself. You're doing the best you can".
Toisaalta taas ehkä niistä positiivisesti sävyteyistä omista statuksista voi oppia. Jos kirjoittaa statukseen, että olipas ihanaa tehdä lumitöitä pirtsakassa säässä koiran remutessa lumessa, niin ehkä asiaa pitäisikin katsoa juuri tuosta kulmasta ja huomata että vaikka kädet oli makaroonia ja hikeä pukkas niin hei, ainaki sää oli kiva ja onneksi minulla on tuo koirakin tuossa ilonani. Eli jos haluaa esittää elämänsä positiivisessa valossa, niin eikös sitä myös silloin voisi katsoa samassa valossa? Toki aina ihmisillä on huonojakin aikoja eikä aina voi olla positiivisuuden ruumiillistuma, mutta ainakin silloin tällöin voisi katsella elämäänsä sen toisen silmin ja huomata mitä kaikkea hyvää siinä on.
Me Naiset: Facebook ja blogit herättävät kateutta – naiset paljastavat miksi by ESSI MYLLYOJA
Entä, jos mun läheinen kuolee. Entä, jos tulee syöpä. Entä, jos rahat loppuu. Entä, jos joudun ulosottoon. Mitä, jos saan potkut!
Entä jos
Seuraan semmosta blogia ko Things we forget. Siellä oli yks päivä postaus otsikolla "1134: Be gentle with yourself. You're doing the best you can".
Nii. Mä teen parhaani ja säkin teet ja entä jos kaikki meneekin putkeen?
Eikö tämä jos mikä olisi ’ajanhukkaa’ – ryhtyä parisuhteeseen, jossa ei alunperinkään näe jatkuvuutta – vain todistaakseen muille, että minäkin voin asettua; minäkin sain miehen; minäkin etenen elämässä. Mieluummin epäonnistun etsiessäni Sitä Jotain Muuta kuin ’onnistun’ saavuttamalla punaisen talon ja perunamaan.
Entä, jos mä en kuole nuorena? Entä, jos mun elämä menee melko ongelmattomasti tästä eteenpäin? Entä, jos mitään suurta tuhoa ja katastrofia ei ookaan kulman takana?
Mitä, jos selviän vastoinkäymisistä hyvin ja vahvana? Mitä, jos en murru?
Entä jos saankin elää onnellisena? Entä jos joka päivä onkin täynnä onnea? Mitä jos oonkin onnellinen?
Mitä, jos saan sen, mistä haaveilen?
Se se vasta pelottavaa on: silloinhan voi menettää. Kaiken. Ihanan elämän ja hyvän olon. Jos saa sen, mitä halusikin, ottaa kamalan riskin.
Mitä, jos se riski kannattaa? Mitä, jos saan sen, mistä haaveilen?
Me Naiset: Facebook ja blogit herättävät kateutta – naiset paljastavat miksi by ESSI MYLLYOJA
3. lokakuuta 2015
Mun koti ei oo täällä, tai missään
Ostin asunnon. Se on kamalan ahdistavaa puuhaa.
Asunnon ostamisesta puhutaan Isona Päätöksenä. Se on Valtava ja Iso päätös mieti nyt TARKKAAN muista ajatella iso päätös ei kepeästi saa ostella ei ei ei
Jengi käyttäytyy kuin mä aikoisin asua tässä asunnossa loppuikäni. No, en aio.
Mut sitä ne olettaa.
Kuulin tossa juttua toisesta uuden asunnon omistajasta. Hän oli suoraan tunnustanut aikovansa asua ostamassaan asunnossa 30 vuotta.
Ahdistaa.
Elät lukuisten sääntöjen mukaan, vaikket edes huomaa sitä. Usein säännöt ovat niin luonnollisia, ettei niiden olemassaoloa tarvitse edes ajatella.
Kotihommia pohtiessa koen painetta. Kaikki kyselee, että olenko nyt KOTIUTUNUT ja eikö ole kiva kun on OMA KOTI se on IKUINEN
On se kiva. Muttei välttämättä ikuinen.
Kotiasioista jutellessani oon huomannut, että monella on tietty kotipaikka. Se paikka, johon sydän kaipaa, jossa sydän on kotonaan. Se maailman hienoin kaupunki ja kaunein kylä, johon lopuks haluaa sitten loppusijoittua, kun on esim. vanha.
Oon yrittänyt ja yrittänyt miettiä, missä mun Se Paikka olis. Toistaiseks se ei oo yhtään missään.
Se ei ollut mun ekassa omassa kodissa, eikä tokassa. Kolmannessa oli ihana ja kiva asua, mutten mä nyt iltaisin itke, että voi kun pääsisin tästä ostamastani asunnosta takaisin sinne.
Nykyinen oma koti on kiva ja tykkään siitä, mutten mä tunne, että haluaisin siinä elää 15 vuotta. En oo järjettömän rakastunut tai sitä mieltä, että se on parasta ikinä.
Moni muuten on. Sekin on ahdistavaa. Ne kertoo menneensä asuntoon ja olleensa heti silleen että NO TÄMÄ SE ON MINUN KOTI
Ei sitä tunnetta välttis tuu. Ihan vaan, että tiiät. Se on ihan ok, jos tuntuu vaan siltä, että ihan kiva, ihan ok, no ihan jepa
Järkytyin, kun kuulin, että Ruotsissa asuntolainaa maksetaan keskimäärin 140 vuotta. Jo velkaa ottaessa on selvää, ettei sitä saa itse maksettua. Eivätkä he häpeä yhtään. Pokkana poseeraavat purjeveneen kannella oranssinruskeina hymyillen, vaikka on velkaa takataskussa. Tunsin itseni petetyksi. Suomalaiselle on tärkeää, että asunto on oma ja velaton. Vaikka ei sillä silti ylpeillä. Ei ole täällä tapana.
Ainoa paikka, jossa mun sydämen koti vois olla, on lapsuudenkoti. Se, jossa kasvoin. Toisaalta asiaa tarkemmin pohtiessani tiedostan, että se koti on muistoissa, hetkissä, niissä tilanteissa, kun kavereiden kanssa hengattiin rannassa yöt ja saunan jälkeen tuli Napakymppi ja sai sipsiä.
30. syyskuuta 2015
Kaikki on hyvin, todistan sen
Kirjotin tossa aiemmin siitä, onko maailmassa kaikki huonosti.
Ei ole. Oon saanut siitä todisteita. Aion jakaa ne teidän kanssa.
Ei.
Etuoikeutesi
8 out of 10
Niin hyvin.
Tapulin juurelta -arkisto: Lusikka puuttui
Ei ole. Oon saanut siitä todisteita. Aion jakaa ne teidän kanssa.
1. Onko maailma menossa koko ajan vain huonompaan suuntaan, ihan päin pyllyä?
Suosittelen todella katsomaan ensimmäiset 5-6 minuuttia tästä. Todella todella todella.
2. Ihmistä ei tarttee pelätä. Ihminen on ihminen.
Pieni poika tuli isänsä sylissä katsomaan Penniä. Hän osasi sanoa "mitä kuuluu" ja "moi moi". Siitä se lähtee.
Menin vessaan enkä jaksanut laittaa nauhakenkiä jalkaan. Vessan lattia oli märkä. Emmin ovella, ja yksi irakilaismies riisui minulle sandaalinsa. Mies jonka perhe kuoli 15 vuotta sitten.
Moni tarjosi sipsiä. Sitä näytti olevan aika monella matkaajalla. Ehkä se on heille tutuin syötävä. mitä kaupasta löytyy?
---
Pakolaiskriisi lienee kaikille uusi ja vähän pelottava asia. Ennakkoluulot istuvat lujassa, jännittää ja epäilyttää. Minäkin vasta muodostan mielipidettäni asiasta. Tässä oli nyt minun omia kokemuksiani asiasta, kohtaamisia ihmisten kanssa. Kukaan ei osaa vielä ennustaa mitä kaikkea pakolaiset ja maahanmuuttajat tuovat tullessaan, mutta itse yritän pitää mieleni avoimena mielipiteille ja faktoille, kokemuksille ja kulttuureille, sekä hyville että pahoille.
3. Ihminen on hyvä ja kiltti. Ihminen ei aina halua tuhota, ei aina halua pahaa.
Kuva tanskalaispoliisista leikkimässä pakolaistytön kanssa on levinnyt netissä, ja saanut osan jopa tunnustamaan rakkauttaan poliisille.
– En ole varma kuka tämä mies on, mutta haluan mennä hänen kanssaan naimisiin, kirjoitetaan Reddit-sivustolla.
As I waited in line to order, an elderly handicapped gentleman wheeled himself over to the cashier in front of me. From what I perceived, the gentleman may have had a case of quadriplegia, the same medical condition my uncle has.
The man politely tried to ask the cashier something and it took him a few tries before either of us could understand he was saying "Help me please".
--- The cashier came out from the kitchen, sat down, and began cutting the man's meal and helped him eat.
At that point, the tears started to gather in my eyes. My heart was so appreciative for what he did. I couldn't contain my emotions in the crowded restaurant.
On Monday, Australian wedding photographer Edwina Robertson posted a photo (seen above) on Facebook and made a crazy pledge. For every “share” the photo received over the following 24 hours, Robertson would donate $3 to Tie Up the Black Dog, a charity that helps those fighting depression and mental illness in rural Australian communities.
People took Robertson up on her offer, sharing the photo thousands of times and causing it to go viral. Robertson will now personally donate $14,922, and she has also helped raise many thousands more through crowdfunding.
— Gives Me Hope (@TheGMHStories) 20. heinäkuuta 2015
4. Kaikelle voi jotain. Sinäkin voit. Ja minä. Yritetään yhdessä.
5. Kaikki pahuus, josta luet, ei ole totta.
Päätin mennä katsomaan mitä otsikoita MV:n etusivuilta löytyy, valitsin yhden, ja testasin kuinka nopeasti pystyin selvittämään oliko kyseisessä uutisessa hiventäkään totuutta.
Tunnin googlailun lopputulos: Koko artikkeli on täyttä soopaa, jopa suoranaista valhetta. Sen olisi voinut päätellä pelkästä otsikosta joka oli itsessään aivan naurettava, mutta shokeeraavalla (ja täysin valheellisella) otsikoinnilla kyseinen artikkeli on luettu yli 20,000 kertaa ja sitä on suositeltu Facebookin kautta yli 1,000 kertaa parin päivän aikana.
Lähdekritiikki on helppo unohtaa, kun aihepiiri puhuttelee omaa arvomaailmaa ja käsitystä siitä, miten maailma makaa. Harva lukee juttua otsikkoa pitemmälle ja vielä harvempi alkaa tutkia sivuston taustoja.
6. Asiani ovat hyvin.
Entä miten hyvin mulla menee? Testasin.Etuoikeutesi
8 out of 10
Niin hyvin.
+1 Päivän hauskin juttu
Tapulin juurelta -arkisto: Lusikka puuttui
26. syyskuuta 2015
Olin ääliö
Mä olin eilen ilkeä. Tahallani.
Kommentoin erään ihmisen tekemisiä epämiellyttävällä tavalla. Hän kuuli.
Olisin voinut kuolla siinä hetkessä. Hävetti niin paljon. Nolotti. Tajusin, miten idioottimaista se on: puhua jostain toisesta malliin kato mitä toi tekee. En edes tiedä, miks tein sen.
Tuntui, etten kestä itteäni. Tässä meitsi saarnaa kiltteydestä ja samalla toimii kuin kiusaaja. Tuntuu edelleen, että oon maailman isoin idiootti.
Menin pyytämään anteeksi. Sanoin, etten tiedä, miksi puhuin kuten puhuin ja olin todella lapsellinen. Se ihminen sanoi "ei se mitään".
Kyl se jotain.
Oon tässä nyt pohtinut pitkään ja hartaasti, mikä mut sai käyttäytymään kuten idiootti. Miks oli pakko sanoa, kommentoida, olla ääliö.
En vieläkään tiedä.
Voisin keksiä kaikkia syitä. Olin väsynyt ja pitkä viikko ja stressi. Ihan sama, tekosyitähän on kaikelle. Murhaajillakin on aina omat syynsä: no toi petti mua halusin kostaa! Voi yhyy. Jos tekee pahoin, tekee pahoin. Syystä viis.
Ymmärrän, että kaikki tekee virheitä, mutten silti ymmärrä, miks mä yhtäkkiä sanon epäkivasti toisesta. Miksi? Tää on kaikkea sitä, mitä vastaan saarnaan. Aina. Poikkeuksetta. Miksi?
Ainoa syy, jonka keksin, on: en ajatellut. En vaan ajatellut mitään. Sanoin vaan asioita, ne tuli ulos musta plops. Kuin olisin joku asiaa satunnaisesti ulos oksentava asia, joku möykky, joka ei osaa ajatella tai tiedä paremmin.
Sitähän usein ajattelee epäkivasti muista. Miettii, että no onpas toikin nyt ja johan nyt ja ai ai ja että minä kyllä tietäisin paremmin. Muttei niitä sano. Kaikki on ihan fun and games niin kauan ku toinen ei tiedä, mitä siitä mietitään pään sisällä.
Kun paska pääsee ulos, meno on toinen.
En ees halua kirjoittaa tätä tekstiä. Hävettää niin paljon. Haluaisin olla se tyyppi joka on aina hyvä ja kiva eikä koskaan tee väärin. No, en oo. Se on tiedostettava ja ymmärrettävä. Mun on tiedostettava ja ymmärrettävä. Tutkittava itseäni.
Ehkä tästäkin voi oppia jotain. Esim. pitämään päänsä kiinni tulevaisuudessa.
Kommentoin erään ihmisen tekemisiä epämiellyttävällä tavalla. Hän kuuli.
Olisin voinut kuolla siinä hetkessä. Hävetti niin paljon. Nolotti. Tajusin, miten idioottimaista se on: puhua jostain toisesta malliin kato mitä toi tekee. En edes tiedä, miks tein sen.
Tuntui, etten kestä itteäni. Tässä meitsi saarnaa kiltteydestä ja samalla toimii kuin kiusaaja. Tuntuu edelleen, että oon maailman isoin idiootti.
Menin pyytämään anteeksi. Sanoin, etten tiedä, miksi puhuin kuten puhuin ja olin todella lapsellinen. Se ihminen sanoi "ei se mitään".
Kyl se jotain.
When you catch yourself thinking something that makes you realise you're not as kind as you want to be.
Oon tässä nyt pohtinut pitkään ja hartaasti, mikä mut sai käyttäytymään kuten idiootti. Miks oli pakko sanoa, kommentoida, olla ääliö.
En vieläkään tiedä.
Voisin keksiä kaikkia syitä. Olin väsynyt ja pitkä viikko ja stressi. Ihan sama, tekosyitähän on kaikelle. Murhaajillakin on aina omat syynsä: no toi petti mua halusin kostaa! Voi yhyy. Jos tekee pahoin, tekee pahoin. Syystä viis.
Me aikuiset elämme omassa työpaikkakiusaamisten maailmassamme, jonka ilmapiirin lapsi oppii jo hengittämällä. Lapset aistivat aikuisten tapaa puhua muista ihmisistä ja matkivat sitä. Valitettavasti meidän lapsemme ovat meidän kuviamme ja kasvatuksemme tulos.
Ymmärrän, että kaikki tekee virheitä, mutten silti ymmärrä, miks mä yhtäkkiä sanon epäkivasti toisesta. Miksi? Tää on kaikkea sitä, mitä vastaan saarnaan. Aina. Poikkeuksetta. Miksi?
Ainoa syy, jonka keksin, on: en ajatellut. En vaan ajatellut mitään. Sanoin vaan asioita, ne tuli ulos musta plops. Kuin olisin joku asiaa satunnaisesti ulos oksentava asia, joku möykky, joka ei osaa ajatella tai tiedä paremmin.
Sitähän usein ajattelee epäkivasti muista. Miettii, että no onpas toikin nyt ja johan nyt ja ai ai ja että minä kyllä tietäisin paremmin. Muttei niitä sano. Kaikki on ihan fun and games niin kauan ku toinen ei tiedä, mitä siitä mietitään pään sisällä.
Kun paska pääsee ulos, meno on toinen.
En ees halua kirjoittaa tätä tekstiä. Hävettää niin paljon. Haluaisin olla se tyyppi joka on aina hyvä ja kiva eikä koskaan tee väärin. No, en oo. Se on tiedostettava ja ymmärrettävä. Mun on tiedostettava ja ymmärrettävä. Tutkittava itseäni.
Ehkä tästäkin voi oppia jotain. Esim. pitämään päänsä kiinni tulevaisuudessa.
19. syyskuuta 2015
Oonkin vain tavallinen ihminen
En oo tainnut kertoa, että leikkasin hiukseni. No, leikkasin. Ei oo enää takkuja, ei enää rastoja.
Siitä on tullut yllättäviä sivuvaikutuksia.
Kun oon kiireessä menossa johonkin ja näen feissarin, mieleen pyrkii usein "voi ei ei nyt". Koska en ehdi jäädä, en pysähtyä, en kuunnella.
Paitsi että nyt mut päästetään usein ohi.
Kun ne hipin takuuvarmat tunnusmerkit on poistettu musta, oonkin vain joku tavallinen ihminen jota ei ehkä kiinnosta. Aiemmin en ihan oikeasti melkein koskaan päässyt livahtamaan feissarin ohi. Toista on nyt, Nyt oon vaan joku tavallis-tukkainen ihminen, joita maailma on muutenkin pullollaan.
Ihan kuin mun ajatusmaailma olis kadonnut hiusten mukana.
Hiustenleikkuun jälkeen sain ekaa kertaa pitkään aikaan myös jonkun poliittisen ei-Vihreän (muistaakseni taisi olla Kokoomuksen) esitteen suoraan käteen kadulla. Tavallisesti näitä tulee käteen nolla. Kyllä jengi tietää, ketä niitä äänestää, ja aiemmin en oo sopinut kuvaan: tuo on karvahippi se niiiiiiiin äänestää Vihreitä.
Paitsi että nyt yhtäkkiä oonkin kuten kaikki muut. Katso ei tuo näytä erilaiselta se varmaan vois äänestää just mua
Kun kävelen kadulla ja vastaan tulee niin sanottuja isänmaa-intoilijoita, alkaa hetkeks jännittää. Sitten muistan: ai niin, ei nuo enää näe että olen hippi. En mä pukeudu mihinkään mandaloihin tai muuten ole kamalan stereotypisesti hipin näköinen. JA nyt se tukkakin on mennyt.
Olen piilossa.
Siitä on tullut yllättäviä sivuvaikutuksia.
On alentuvaa määritellä itselle tuntematon ihminen omien odotuksiensa summaksi ja suuttua, kun tämä ole sitä. @AnttiHarju
We expect everyone to think and feel how we think and feel, which is an unreasonable expectation.
Kun oon kiireessä menossa johonkin ja näen feissarin, mieleen pyrkii usein "voi ei ei nyt". Koska en ehdi jäädä, en pysähtyä, en kuunnella.
Paitsi että nyt mut päästetään usein ohi.
Kun ne hipin takuuvarmat tunnusmerkit on poistettu musta, oonkin vain joku tavallinen ihminen jota ei ehkä kiinnosta. Aiemmin en ihan oikeasti melkein koskaan päässyt livahtamaan feissarin ohi. Toista on nyt, Nyt oon vaan joku tavallis-tukkainen ihminen, joita maailma on muutenkin pullollaan.
Ihan kuin mun ajatusmaailma olis kadonnut hiusten mukana.
Hiustenleikkuun jälkeen sain ekaa kertaa pitkään aikaan myös jonkun poliittisen ei-Vihreän (muistaakseni taisi olla Kokoomuksen) esitteen suoraan käteen kadulla. Tavallisesti näitä tulee käteen nolla. Kyllä jengi tietää, ketä niitä äänestää, ja aiemmin en oo sopinut kuvaan: tuo on karvahippi se niiiiiiiin äänestää Vihreitä.
Paitsi että nyt yhtäkkiä oonkin kuten kaikki muut. Katso ei tuo näytä erilaiselta se varmaan vois äänestää just mua
Kun kävelen kadulla ja vastaan tulee niin sanottuja isänmaa-intoilijoita, alkaa hetkeks jännittää. Sitten muistan: ai niin, ei nuo enää näe että olen hippi. En mä pukeudu mihinkään mandaloihin tai muuten ole kamalan stereotypisesti hipin näköinen. JA nyt se tukkakin on mennyt.
Olen piilossa.
Se on petollinen tie, tuo ulkonäön mukaan luokitteleminen. Sitä luulee tietävänsä jotain ihmisistä vain siks, että ne näyttää joltain. Huomasiks, kun käytin isänma-tyyppiä kuvaajana? Teen sitä samaa ite.
Oletan, että joku näyttää joltain, siis hänen on oltava asiaa X. Siten menee ohi paljon tyyppejä, jotka vois olla jotakin ihan muuta kuin mitä sä luulet niiden olevan.
Menee ohi monet hipit, koska niiden ulkoasu ei oo hippiä nähnykään.
Postauksen kuvat olen ottanut itse.
14. syyskuuta 2015
Kaikki loppuu kuitenkin
Käyn vapaaehtoistyössä muistisairaiden vanhusten luona. Se on auttanu mua rentoutumaan elämässä.
Kun on muistisairas, monet asiat toistuu. Tarinat toistuu, tulee uudestaan. Jännä asia on jännä monta kertaa.
Usein mietin, millaista se olis. Mitä mä muistaisin? Kertoisinko aina uudestaan lapsuudesta? Vai kouluajoista?
Mikä olis viimeinen asia, jonka muistan? Olisko se mun nimi, vai jotain muuta?
Voin onnistua, mokailla, tuhota, luoda, kaikki loppuu kuitenkin. Voin olla maailman tärkein poliitikko tai joku Kim Il-Sung-tyyppinen jumalaan verrattavissa oleva olento, ja sekin loppuu. Kaikki loppuu kuitenkin.
Voin olla niin sanotusti maailman turhin ihminen (miten se määriteltäis) tai ihan keskivertopulliainen, joka elää semikivan elämän ja tekee vähän jotain, muttei mitään muistettavaa, ja sekin loppuu. Se on niinko siinä sanonnassa: pelin lopussa kuningas ja sotilas menevät samaan laatikkoon.
Kaikki loppuu kuitenkin.
Kaikki loppuu kuitenkin. En sano sitä pahalla tai siks, että haluaisin julistaa elämän olevan turhaa ja kaiken olevan yhtä tyhjän kanssa ei kantsii mitään yhy yhy makaan vaan kotona. Ei. En meinaa sitä.
Meinaan sitä, ettei tää ehkä oo ihan niin vakavaa ku aina tuntuu. Kuin aina uskon. Kun tuntuu maailmanlopulta ja siltä, että oon maailman tyhmin ja kaikki on niin Vaikeaa en minä Selviä
No, selviän. Vaikkei menis putkeen, niin ei se oo niin vakavaa. Ei mikään häpeä kestä ikuisesti. Kaikki loppuu kuitenkin.
Voin niin sanotusti onnistua elämässä (en tiedä, mitä se merkitsee) tai epäonnistua (en usko, että se on mahdollista, koska oon elossa, oon siis onnistunut elämään). Voin tehdä jotain isoa tai pientä tai ehken tee mitään. Ehkä joku muistaa mut, tai ei. Kaikki loppuu kuitenkin.
Kaikki on vaan elämää. Bell keksi puhelimen ja Tesla keksi erilaisen sähkön ja nekin on menneet, nekin meni laatikkoon maan alle. Bolt voitti kultaa olympialaisissa ja arvaa mihin se lopuks menee, laatikkoon se menee sinne se menee. Kaverin sisko kuoli yllättäen kops ei mitään syytä, ei ollut edes vanha. Einsteinin viimeisiä sanoja ei edes tiedetä, hoitaja ei puhunut saksaa, maailman tärkeimpiä ja viisaimpia ihmisiä ja mihin hän meni laatikkoonko meni tais mennä
Kaikki loppuu kuitenkin
Tämän postauksen kuvat otin itse.
Kun on muistisairas, monet asiat toistuu. Tarinat toistuu, tulee uudestaan. Jännä asia on jännä monta kertaa.
Usein mietin, millaista se olis. Mitä mä muistaisin? Kertoisinko aina uudestaan lapsuudesta? Vai kouluajoista?
Mikä olis viimeinen asia, jonka muistan? Olisko se mun nimi, vai jotain muuta?
Kun oon vanhempien ihmisten seurassa, ajattelen elämää. Sitä, miten se on kovin pitkä, ja samalla kovin lyhyt. Mitätön. Sitä tekee kaikkea ja ehtii ja kokee ja lopulta onkin sitten vain odotus, se, että tietää tän olevan pian ohi.
Kaikki loppuu kuitenkin.
Voin onnistua, mokailla, tuhota, luoda, kaikki loppuu kuitenkin. Voin olla maailman tärkein poliitikko tai joku Kim Il-Sung-tyyppinen jumalaan verrattavissa oleva olento, ja sekin loppuu. Kaikki loppuu kuitenkin.
Voin olla niin sanotusti maailman turhin ihminen (miten se määriteltäis) tai ihan keskivertopulliainen, joka elää semikivan elämän ja tekee vähän jotain, muttei mitään muistettavaa, ja sekin loppuu. Se on niinko siinä sanonnassa: pelin lopussa kuningas ja sotilas menevät samaan laatikkoon.
Kaikki loppuu kuitenkin.
Kelatkaa muuten näiden kuvien ihmisiä, satavarmaan jokainen niistä oli jollekin Koko Maailma ja sekin loppui, nämä ihmiset olivat ainutlaatuisia kuten kaikki muutkin ja nyt heitä ei ole enää koskaan
Kaikki loppuu kuitenkin. En sano sitä pahalla tai siks, että haluaisin julistaa elämän olevan turhaa ja kaiken olevan yhtä tyhjän kanssa ei kantsii mitään yhy yhy makaan vaan kotona. Ei. En meinaa sitä.
Meinaan sitä, ettei tää ehkä oo ihan niin vakavaa ku aina tuntuu. Kuin aina uskon. Kun tuntuu maailmanlopulta ja siltä, että oon maailman tyhmin ja kaikki on niin Vaikeaa en minä Selviä
No, selviän. Vaikkei menis putkeen, niin ei se oo niin vakavaa. Ei mikään häpeä kestä ikuisesti. Kaikki loppuu kuitenkin.
Voin niin sanotusti onnistua elämässä (en tiedä, mitä se merkitsee) tai epäonnistua (en usko, että se on mahdollista, koska oon elossa, oon siis onnistunut elämään). Voin tehdä jotain isoa tai pientä tai ehken tee mitään. Ehkä joku muistaa mut, tai ei. Kaikki loppuu kuitenkin.
Kaikki on vaan elämää. Bell keksi puhelimen ja Tesla keksi erilaisen sähkön ja nekin on menneet, nekin meni laatikkoon maan alle. Bolt voitti kultaa olympialaisissa ja arvaa mihin se lopuks menee, laatikkoon se menee sinne se menee. Kaverin sisko kuoli yllättäen kops ei mitään syytä, ei ollut edes vanha. Einsteinin viimeisiä sanoja ei edes tiedetä, hoitaja ei puhunut saksaa, maailman tärkeimpiä ja viisaimpia ihmisiä ja mihin hän meni laatikkoonko meni tais mennä
Kaikki loppuu kuitenkin
Tämän postauksen kuvat otin itse.
9. syyskuuta 2015
Ettäs kehtaat siellä ruotia mun mahaa
Mulle kävi tossa vähän outo juttu. Olin juhlissa vessassa, ja yhtäkkiä siinä pöntöllä kykkiessäni kuulin oven läpi mehevää juhlakeskustelua. Se koski mua.
Kuulemma aiemmissa juhlissa jengi oli oikein urakalla pohtinut, oonko paksuna. Siis raskaana. Juhlissa yks mies viittaskin asiaan suoraan mulle, että no kohta on jollekulle lapsenlapsia tiedossa! Hämmennyin. Kai sit olin sen näköinen, että oon paksuna. Ja näemmä muutkin on samaa mieltä.
Seuraavaks sain oven läpi kuulla, että kun syön NIIN KAMALASTI leipää ja laitan vielä NIIN KAMALASTI voita.
No, ne puhui musta. Että that's that.
Seuraava tunne oli epäuskoinen kiukku. Ettäs kehtaat siellä ruotia mun leipiä ja mahoja saatana miten TÖRKEÄÄ
Sitten tulikin jo tunne siitä, että oikeassahan ne on. Oon viime vuosina lihonut ja pullistunut ja no oon nyt vaan tämmönen lölly ei ihme jos kaikki huomaa
Sekö on elämänhallintaa, että on itsekuria kieltäytyä viinereistä? Ja sekö vastaavasti on elämänhallinnan menettämistä, että syö viinereitä ja lihoo?
Millaista on olla #rantakunnossa? Ajatuksia kropasta, viinereistä ja Jutta Gustafsbergistä. BY LAURA
Viestihän on se, että näytä sitä hyvää ominaisuutta, vaikka kapea nilkka. Mutta – hyvänen aika – muista hävetä vartaloasi sen verran, että peität sen, mikä on liikaa. Ja vaikka omasta mielestä mikään ei olisi liikaa, niin kyllä meille muistetaan kertoa, mitkä on ne ongelmakohdat ja mitä on syytä piilottaa, eli hävetä.
Onneks pakitin aika äkkiä. Mitä sitten, jos oon lölly? Hittoako se niille silti kuuluu? Vaikka kuule painaisin yhtäkkiä kolmesataa kiloa niin mitä se sulle kuuluu?
Ja se voi. Mitä mun voi sulle kuuluu? Jos mä pidän leivästä ja voista niin saan niitä syödä. Kuule elän vaikka leivällä jos huvittaa. Sori jos maha ei oo litteä mee vaikka itkemään johonkin jos tuli niin paha mieli kun MÄ NYT OON TÄLLANEN PULLA SITTEN NÄEMMÄ
Mietin pitkään, mitä teen, kun tuun vessasta ulos. Tajuaako ne, että kuulin? Katsooko ne mua? Mitä sanon? Sanonko jotain?
En halunnut sanoa tunnekuohussa mitään HAISTAPA KUULE -tyyppistä. Mietin, mitä haluaisin sanoa, ja tulin siihen tulokseen, etten yhtään mitään.
Juorutkaa, jos siitä tulee hyvä mieli. En mä jaksa ottaa kantaa tällaiseen.
Kukaan ei tajunnut, että olin kuullut.
En vieläkään tiiä, mitä ajattelisin tästä. Kaikkihan tommosia juttuja puhuu, ja nimenomaan silloin, kun se kohde ei ole paikalla. Sitä ollaan hyväntahtoisesti huolissaan ja halutaan auttaa. Sieltä oven toiselta puolelta se ei kuitenkaan kuulosta niin kivalta ja auttavaiselta.
Jännittävin juttu tapahtui myöhemmin. Mulle tuli mahdollisuus tehdä leipää ja yhtäkkiä olin Hyvin Tietoinen siitä, että tässä nyt oon sellaisen ihmisen läsnäollessa, joka paheksuu tätä leipää sitten. Siitä tuli kamala olo, se teini-iän olo, jossa tietää että KAIKKI KATSOO JA TUOMITSEE
Laitoin vähemmän voita. Oikein ihanvähän. Oikein yritin.
Leipä maistui pahvilta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


