Voiko pahalla saavuttaa hyvää

– Länsimainen viihdekulttuuri on täysin perverssi ja väkivaltaan pohjautuva. Suomessakin viihde tuntuu perustuvan ampuma-aseiden jokailtaiseen esittelyyn. Miksi esimerkiksi Yle esittää parhaaseen katseluaikaan lauantaina ihmeellisiä englantilaisia kyliä, joissa ihmiset vuosikymmenestä toiseen murhaavat toisiaan? Miksi tappaminen ja surmaaminen ovat viihdettä?

Tästä Piia Simolan studio55.fin juttuun Muotoilukriitikko kritisoi kulutusmässäilyä – "Ilo shoppailusta katoaa nopeasti"

Mietin yks ilta, mitä kannattaa ihannoida. Millainen ihannointi on hyväksi?

Kannattaako laihuutta ihannoida? En usko, että kannattaa. Pintaa ei kannata ihannoida, jos sisällä on mätää. Ja vaikkei oliskaan, laihuus katoaa; pinta katoaa. Kannattaako katoavia asioita, materiaa ihannoida? Vai sisusta, sielua, ihmisen minuutta? Eikö sekin katoa lopulta?

Ootko kuullut sitä juttua, jossa yhtä nappia painamalla yks ihminen maailmassa kuolee, mutta sä saat miljoonan. Kannattaako nappia painaa?

Ei kannata, ei. Moraalitonta rahan vuoksi painaa. Vai onko?

Kannattaako rahaa ihannoida?

Entä, jos nappia painamalla nälänhätä katoaa maailmasta? Joko kannattaa painaa? Huomattavasti vaikeampi kysymys. Ajattele, miten monta pelastuisi, vain yhden ihmisen hengen hinnalla!

Entä, jos se yks olis parantanut syövän? Kehittänyt ratkaisun nälänhätään joka tapauksessa? Jos se yks on hyvin tärkeä ihminen?

Kannataako pahaa ihannoida? Ei, ei kannata. Entä, jos pahalla saavutetaan hyvää?

Jos tappamalla yhden saa ikuisen maailmanrauhan, kannattaako se silloin? Tappaminen on pahasta, mutta jos maailmanrauha... Voiko pahalla saavuttaa hyvää?

Toimintaleffoissa ongelmat usein ratkeaa sillä, että niitataan pahis. Sit pahaa ei enää ole, kun pahis ja kaikki sen seuraajat on pistetty kylmiksi. On saavutettu tavallaanhyvää, koska paha on poistunut. Voiko  tappamalla saavuttaa hyvää?

Voiko pahalla saavuttaa hyvää?

Miellytä kaikkia

Here’s the problem with makeup at work, and I tell this to people in my office: if you start wearing makeup when you’re young, you’re going to be wedded to it. You get used to seeing your face that way and then you feel naked without it.

Tästä The Huffington Postin Rebecca Adamsin tekstiin Makeup For Work Isn't As Necessary As You Think, Says Elle Editor In Chief

Ilta-Sanomissa oli artikkeli 10 vastenmielistä deittityyppiä: älä tapaile näitä naisia. Hieno artikkeli kaikenkaikkiaan. Taas kävi selväksi, ettei mikään käy. Ei käy karvainen nainen, muttei myöskään sporttinen liikkujanainen. Ei kelpaa nainen, jolta laitteet hajoavat, muttei myöskään nainen, joka varautuu kaikkeen.

Altius! Citius! Fortius! Nämäkin naiset voisivat olla niin paljon parempia jos eivät olisi niin mahdottoman persoja ruoalle. Mutta hehän ovat naisia, hillittömiä viettiolioita. Kaiken lisäksi he ovat epäeurooppalaisia villi-ihmisiä, joilla on vielä paljon opittavaa meiltä sivistyskansoilta. "Perinteisesti kisoissa on ollut tiukemman näköisiä kilpailijoita", ja me eurooppalaisethan sitä paitsi olemme keksineet koko urheilukisat että sillee.

Tästä Fitness Führerin tekstiin Ylimääräistä pakaroissa eli olennaisuuksia naispikajuoksijoista

Näitä helkkarin sääntöjä tulee vataan harva se päivä. Ole tällainen älä tuollainen. Ei, olekin tällainen! Odotas, tässä uusi tutkimus, se kumoaa edellisen. Olekin tällainen.

Sääntöjä joka sormelle ja varpaalle. Ja ihokarvalle. Joita ei saa olla, muttei myöskään saa olla ylilaitettu. Muistakaa kaikki, kaikkia tulee miellyttää. Tulee olla karvaton mutta luonnollinen, meikattu muttei liian laitettu. Pukeutua nätisti muttei seksikkäästi muttei myöskään tylsästi. Tulee olla asiallinen mutta tylsä ei saa olla. Tulee olla ammattimainen, muttei saa olla harmaa toimistonainen.

– Meillä on täysin vääristynyt kuva siitä, minkä kokoinen, minkälainen ja -näköinen nainen on iästä huolimatta. Ryppyvoidetta mainostaa oikeasti 17-vuotias tyttö, joka on photoshopattu niin, ettei kasvoilla näy yhtään ryppyä, Palssa kritisoi.
Tästä AVAn Siiri L'Ecuyerin artikkeliin Huolestuttava kehityssuunta: Ulkonäkö hallitsee naisten minäkuvaa

Koska neuvoja sopii jakaa, jaanpa tässä nyt omani: unohda kaikki nämä. Unohda artikkelit ja neuvot ja jatkuvasti vaihtuvat ohjeet ja neuvot siitä, miten tullaan kauniiksi ja timmiksi. Unoha kaikenlaiset rasvapurkit, unohda uutudet, unohda itsesi parantaminen.

Unohda itsesi parataminen.

Sua ei tarvitse parantaa. Sä riität. Lue naistenlehtien artikkeleita, laita sitten lehti pois ja tunne itsesi kokonaiseksi, älä epätäydelliseksi. Antaa muiden huolehtia, antaa muiden kirjoittaa sata ohjetta siitä, miten iho kuoritaan ja sheivataan juuri oikeanlaiseksi, oikein pehmoiseksi. Antaa ohjeiden olla.

Sä riität.

Ole hyvä älä tule

Odotin raitiovaunua treenien jälkeen pysäkillä, kun mua lähestyi hyvin hilpeä ja humalainen herra. Ilmeisesti hän halusi savukkeen, puhe oli melko polveilevaa ja hiljaista. Hiuksiani kehuessani hän tuli hyvin lähelle, epämukavan lähelle, semmoiselle etäisyydelle, josta kaverit yleensä siirtyy halaamaan juhlissa.

En kokenut oloani uhatuksi, koska mies oli hymyilevä ja hilpeä, mutta aivoissa kuului silti LIIAN LÄHELLÄ LIIAN LÄHELLÄ LIIAN LÄHELLÄ. Jokaisella ihmisellä on henkilökohtainen tila, ja nyt mun tilassa oli kaks ihmistä.

Katsoin miestä, nostin kämmenen ylös ja sopersin melko hiljaisesti "joo, mutta ole hyvä älä tule noin lähelle".

Mies hypähti taaksepäin ja pahoitteli. Hymyillen. Sitten hän olis taas tullut kehumaan mun tukkaa, mutta muisti kuin muistikin, mitä juuri sanoin, ja meni taas kauemmas.

Koska mulla ei ollut tarjota savuketta, mies siirtyi pian eteenpäin.

Mietin tilannetta kauan jälkeenpäin. Se, miten sain sanottua, tuntui tosi hyvältä. En miettinyt hetkeäkään näitä, mitä nyt yleensä tulee mieleen:

En kehtaa

Jos joku pitää epäkohteliaana

Jos muut pitää tylynä

Jos mies ei tarkoitakaan pahaa

Ei täs mitään

Ei, ei, ei. Sanoin vaan, miltä musta tuntuu. Tulos oli toivottu.

Suosittelen.

Unohdan helposti

En enää muista, miltä liha maistuu. Oon ollut yli kaksi vuotta syömättä sitä, ja tiedän kyllä etäisesti, millaista se on. En kuitenkaan voi kuvailla sitä. Voisin sanoa, että makkara maistuu makkaralle. Kana maistuu kanalle. Osaaksä kuvailla niitä muuten?

Oon herkkä päästämään irti. Unohtamaan. Jättämään taakse. Kun joku asia on loppuun käsitelty, se myös on.

Oon puhunut siitä aiemminkin: voin olla jonkun kanssa läheinen työkaveri eikä mulle oo myöhemmin mikään ongelma päästää sitä irti, olla enää ottamatta yhteyttä. Mua sanottiin kerran tunnevammaiseks, en oo unohtanut sitä. Oon joskus miettinyt, onkse totta.

Mä oon alkanut olla huomioimatta sellaisia ihmisiä, jotka vie multa energiaa. Joilta en saa mitään hyvää, joiden kanssa kanssakäymisestä ahdistun. Mun ei oo huono omatunto tän vuoksi. No okei joskus on. Joskus mietin, pitäiskö mun yrittää enemmän, tukea enemmän. Toisaalta mietin sitä, miten oon herkkä uhrautumaan, antamaan itsestäni saamatta mitään. Missä on tasapaino, kultainen keskitie?

Ihminen voi olla rasittava, jos hän kerjää sääliä joka asiaan, koska ei ehkä itsekään tiedä mihin hän sitä todella kaipaa. Silti eniten minua ihmetyttää, kuinka hysteerisesti ihmiset vihaavat ja pelkäävät avuttomuuden ilmaisemista.

Tästä Voima-lehden Ruusu Haarlan tekstiin Kierot uhrit

Oon aina ihmetelly sitä, miten jotkut kituuttaa huonoissa suhteissa 20 vuotta lasten tai äidin tai maineen vuoksi. Mietin myös, miten jotkut jaksaa aina tukea, aina uhrautua. Ihailen sitä, mutta myös kammoan. Ahdistun siitä: siksi, etten itse ehkä kykenis, ja siksi, että mietin, miten niiden ihmisten omalle elämälle käy. Valuuko se hukkaan, jos kymmeniä vuosia yrittää kiskoa jotakuta ylös kuopasta eikä onnistu? Vai onko se entistä arvokkaampi elämä just siksi?

Kuinka kauan sukulaisia pitää tukea? Entä ystäviä? Kuinka kauan pitää katsoa, kun joku tuhlaa oman ja ehkä jonkun muunkin elämän? Kuinka kauan toista voi herätellä, jos se haluaa nukkua?

Tossa aiemmin kirjoitin, että muutos lähtee ihmisestä itsestään sitten, kun se on valmis. Mutta entä, jos koskaan ei tuu valmiiksi? Täytyykö tukea elämän loppuun asti? Enkä tarkoita tällä mitään hanki-työ-ole-arvokas-yhteiskunnalle, arvokkaita asioita on muitakin. Tarkoitan sellaista tarttuvaa epätoivoa, päihdeongelmaa, sitä, kun aina on valittamista ja asiat huonosti. Tarkoitan sitä, kun asiat ei koskaan muutu miksikään, kaikki on aina samoin. Tarkoitan epäluotettavuutta, sitä, että aina saa pettyä, että pyytää muttei koskaan saa. Kauanko täytyy tukea ja jaksaa?

Koska saa unohtaa?

Pieni tilastokatsaus

Ajattelin pitää pienen tilastokatsauksen!

Tässä blogin suosituimmat tekstit koko sen olemassaoloajalta. Tästä listasta on poistettu inspiraatiojutut, joissa ei ole mun omaa tekstiä.

Anteeksi en voi auttaa

21.10.2011 

Kun sä nyt vihaat sua

6.4.2011 

Pelossa vai pelosta

7.3.2012 

Miltä tuntuu olla ruma (Kaunis/Ruma lll)

8.7.2012 

Maailman urhein koira

24.1.2012 

Näin tulet vielä kauniimmaksi

21.1.2013 

Sä olet täydellinen

11.8.2012 

Ootko lukenut jonkun näistä, miksi pidit tai et?

Ei toisen hyvä oo sulta pois

– Tuotteita markkinoidaan tämän tyytymättömyyden poistoon, mutta tosiasiassa ne eivät poista tyytymättömyyttä, sillä muutenhan kulutuskulttuuri ei pysyisi voimissaan, Kyrölä sanoo. 

Tästä avatv.fin Maarit Rasin artikkeliin Lihavuustutkija: Vartaloa pidetään menestyksen symbolina

Oon ehkä joskus maininnut, että harrastan tanssia. En oo koskaan ollut kovin urheilullinen enkä taipuisa, mutta oon nauttinut siitä, että tunnilla kyse ei oo siitä, miltä näyttää, vaan siitä, mitä pystyy tekemään. Mitä keho osaa tehdä, mihin se venyy. On ollu virkistävää huomata, etten enää välitä siitä, mitä muut ajattelee.

Tunnilla vähän aikaa sitten opettaja kehui kahta nuorta tyttöä, jotka oli olleet tunnilla vain pari kertaa ja osasi silti tosi hyvin kaiken. Yks kolmas tyttö alkoi tentata, minkä ikäisiä nämä kehuja saaneet ovat, ja mitä he ovat aiemmin harrastaneet. Mun tuli olo, että tässä otetaan kehuja pois ihmiseltä, haetaan syytä siihen, miksi ne sai kehuja: et sä olis niin hyvä ellet olis 19 ja harrastanu jo balettia ja akrobatiaa!

En oikein tienny, mitä olisin tehnyt. Totesin, että oma tavoite on käsilläseisonta 2025. Teen tota usein: kun on vaikeaa, heitän vitsin.

Lahjan kulttuurissa omistaminen on pois antamista. Koska lahjan maailmassa kaikki palaa aina takaisin, ihminen saa sitä enemmän, mitä enemmän hän antaa pois.

Tästä Jani Kaaron HS.fin kolumniin Jos raha tuo lisää rahaa, missä se oikein luuraa?

Mua häiritsee kaikenlainen omien kykyjen ja kehon vertaaminen muihin. Oman itsen vertaaminen siihen, mitä muut osaa, miten ne on parempia. Oon lakannut välittämästä. Mua ei enää kosketa se. Se tuntuu hyvältä.

Joskus huomaan, että aattelen sitä, miten oon huonompi tai höh, musta ei koskaan tuu yhtä hyvää kun toi. Kun pysähdyn siihen hetkeen ja mietin, mistä on kyse, huomaan: kyse on mun egosta, ei musta itsestä. Kyse on siitä mun osasta, joka haluaa kilpailla, vertailla, olla parempi. En anna periks sille enää, en halua sitä elämältäni.

Päästän irti.

"– Selkeästi tuntuu siltä, että naiset yleensä kokevat olevansa aina väärän kokoisia tai vääränlaisia. Esimerkiksi painonsa kanssa kamppaileva +50-vuotias nainen huomaa, ettei ole koskaan ollut painoonsa ja ulkonäköönsä tyytyväinen. Silti hän on ollut normaalipainoinen, kaunis ja viehättävä, Anette Palssa kertoo."

Tästä avatv.fin Siiri L'Ecuyerin tekstiin Naisilla huolestuttava ongelma ulkonäön kanssa – sorrutko tähän?

En oikein tiedä, miten tän viestin sais perille muille. Kirjotin aiemmin muuttumisesta, siitä, että muutos alkaa aina itsestä. Se on totta. En voi syöttää tätä ideaa muille enkä saada ketään ajattelemaan kuin mä. Joskus mua surettaa se; se, miten vaikeaa elämä on, kun koko ajan pitää ajatella muiden osaamista, muiden naamaa, muiden reisiä ja sitä, miten ne on omaa paremmat.

Kun se seuraavan kerran tapahtuu, pysähdy. Yritä erottaa se ajatus susta itsestä. Sun sielusta, sun minuudesta, mitä sanaa nyt sitten  haluatkin käyttää. Katso ympärilles ja ajattele sitä, onko tällä merkitystä.

Ei oo. Sillä ei oo merkitystä. Sä et oo kukaan muu eikä sun tarvitse kilpailla muiden kanssa, olla ketään parempi. Sä oot sä ja sä teet sun juttuja. Se riittää.

"When you have a competitive mindset, you tend to view the world in terms of winners and losers. So you resent other people getting recognition, because you somehow believe that less recognition is available to you. I'm learning that this is a false mindset. There's not a fixed amount of success and recognition in the world. So another person's accomplishments don't diminish the accomplishments available to you."

Lainaus Humans of New Yorkin FB-sivulta

Miettiessäni tän tekstin kirjoittamista olin liikkeessä kaupungilla. Kun näin on, kirjoitan nopeasti ideat puhelimeen ylös. Kirjoitin tällaisen tekstin:

oman itsen hyväksyminen kokonaisuutena taidot, se että muiden taidot ei ole uhka oma itse on täydellinen vaikka siitä puuttuu jotain sekin on mielikuvitusta sä olet kokonainen.

Sä olet kokonainen.

Miten voisin muuttua

– Ihminen voi myös erehtyä omasta onnellisuudestaan ja sanoa, että on todella onnellinen, mutta muut ihmiset siinä ympärillä näkevät, että sillä ihmisellä ei mene elämässä niin kovin hyvin tällä hetkellä. Psykologinen hyvinvointi on ehkä enemmänkin sellaista kykyä toimia ja saada asioita aikaan, kykyä kohdata vaikeuksia elämässä ja niin edespäin, Martela summaa.

Tästä AVAn Emmi Maarasen artikkeliin Onnellisuusfilosofi: Psykologinen hyvinvointi ja hyvät ihmissuhteet ovat tie onnellisuuteen

Tuota edellistä mukaelossa-tekstiä kirjoittaessani tuli mieleen toinen aiheeseen liittyvä aihe: se, mistä muutos alkaa.

Monet sanoo, että muutos alkaa itsestä. Se on totta. Toisen muutosta ei voi aloittaa. Silti tuntuu vastustamattomalta kokeilla.

Mä oon käyttänyt paljon aikaa elämästäni odottaen, että joku asia muuttuis ilman mun panostusta. Boldasin ton, koska se on tosi tärkeää: mun oma panostus on ainoa asia, joka saa asiat muuttumaan. Ehkä joskus maagisesti joku tyyppi voi omasta halustaan toimia, kuten mä toivon, mutta suurimmaks osaks mun pitää tehdä, vaatia ja haluta ne asiat, joita toivon tai haluan itselleni.

Sen sanottuani: toista ei voi muuttaa. Mikään määrä saarnaa, toiveita ja pyyntöjä ei muuta ihmistä, ennen kuin se itse haluaa. Sain kaverilta viestin, jossa se kertoi tajunneensa tämän; ensimmäinen tunnereaktioni oli järjetön raivo ja ajatus NO TÄTÄHÄN MÄ OON VUOSIA SULLE HOKENU SAATANA.

Aivan.

Toista ei voi muuttaa, eikä toinen muutu, vaikka miten toivois tai anelis. Anelut ja toiveet voi vaikuttaa tilanteeseen, koska silloin ainakin oon tehnyt jotain, saattanu toiveeni toisen ihmisen tietoon, MUTTA muiden muutos ei lähde musta; se lähtee muista.

Myös mun muutos lähtee musta itsestä, muttei heti. Sitten, kun oon valmis. Boldasin tuon, koska se on tosi, tosi tärkeää: mikään ei muutu, ennenku ihminen on valmis muuttumaan.

Mun elämässä on asioita, joita toivon, etten ois tehnyt niitä. Etten ois ollut niin kauaa niin tyhmä ja idiootti. Samalla tiiän sen, etten voinu olla olematta; en ollut valmis tekemään toisin. Se idioottina oleminen on näyttänyt mulle, mitä haluan, ja myös opettanut, mitä en halua. Miten mun tulee toimia. Millaiseks haluan muuttua.

Muutos alkaa itsestä sitten, kun on aika muuttua. Kun on valmis muutokseen. Muutos ei ala, ennen kuin kohtaa ne asiat, joiden täytyy muuttua, ennen kuin ottaa vastuun niistä. Sanoo, että mun on tämä tehtävä, minä teen tämän. Sen on tapahduttava, koska kukaan muu ei voi muuttaa mua; mun on se tehtävä.

– Olemme huonoja arvioimaan elämäämme kokonaisuutena ja muistamaan mennyttä onnellisuutta. Jos ihmiseltä kysytään kolme kertaa päivässä tietyn ajanjakson ajan, niin siinä saadaan aivan eri tarkkuudella tietoon, mikä henkilön yleinen mieliala on, Martela sanoo.

Tästä AVAn Emmi Maarasen artikkeliin Onnellisuusfilosofi: Psykologinen hyvinvointi ja hyvät ihmissuhteet ovat tie onnellisuuteen

Vaikeinta on katsoa omaa elämää täysin rehellisesti, tiputtaa pois se sellainen kyllätämätästä-asiatovatok-enminävoihuonosti -paska. Katsoa sitä elämää ilman minkäänlaisia laseja ja kysyä, onko tää sitä, mitä haluan, onko tässä järkeä, onko tämä hyväksi, tätäkö haluan?

Ja ehkä se on. Tai ei. Jos ei, kenties jotain liikahtaa. Ja sit, se tulee. Muutos.

Muka elossa

Ihmisillä on mun mielestä nimittäin nykyään ihan ihmeellinen tarve kritisoida kaikkea. Et ole järkevä fiksu ihminen, jollet kritisoi, jollet ajattele kriittisesti kaikesta. Jollet oikein etsimällä etsi virheitä, jotain mistä valittaa. Ajattelutapahan iskostetaan meille jo ihan peruskoulusta; sun on pakko oppia kyseenalaistamaan kaikki.

Tästä Kalastajan vaimo -blogin tekstiin Kritiikkiä kritiikistä 

Valittaminen on semmoinen asia, joka mua ottaa aivoon. Valittaminen on myös sellainen asia, jota oon joutunut opettelemaan: opettelemaan sitä, että kaikki valitukset ei oo turhia, ja että joskus on hyvä sanoa, miten ärsyttää ja ahdistaa ja tuntuu pahalta.

Mietin pitkään, mikä mua oikein riepoo tässä asiassa, ja sitten keksin termin: todellinen eläminen.

Todellisella elämällä tarkoitan sitä, että eletään oikeasti sitä elämää, jossa ollaan osallisina. Ei uskotella, että asiat maagisesti korjaantuu valittamalla tai odottamalla.  Ei odoteta, että muut tekee itsen puolesta kaiken, muttei myöskään odoteta, että itse tekemällä voi korjata kaiken, myös kumppanin virheet. Ollaan todella läsnä siinä, mitä tapahtuu, mikä se oma elämäntilanne oikeesti on. Kaunistelematta, rohkeasti. Iloisesti myös: ei odoteta katastrofia, koska "nyt menee liian hyvin".

Todellisen elämisen vastakohta on mukaeläminen. Mukaelämässä asiat ovat oikeasti jotain ihan muuta kuin ovat, ainakin omassa päässä. Mutta odottamalla, valittamalla, passiivisellaa asenteella tai valehtelemalla ne maagisesti korjaantuu, tekemättä mitään! Ajatella!

Tiedän mukaelämästä kaiken. Oon elänyt sitä monesti. Tällaisia valheita mun mukaelämässä kerrotaan:

Vika on minussa.
Vika on kaikissa muissa.
En voi.
En uskalla.
Ens kerralla uskallan.
Kyllä tämä suhde on oikea, kunhan vaan odotan.
Kyllä tuo lakkaa ryyppäämästä.
Kyllä tuo lakkaa joskus valittamasta, kun vaan odotan hiljaa.

Jos en puhu mitään, paha olo menee pois.

En voi kertoa, että oon vihainen.

Nää kaks viimeistä kohtaa on vieläkin vähän työn alla. Nykyisin jo uskallan melkein aina heti; oon lakannut odottamasta, koska oon huomannut, että monesti toista tilaisuutta ei tuu. Ei sitä mielenkiintoista tyyppiä näe joka päivä bussissa niin, että vois sit joskus jutella, ehkä. Huomenna se ei ehkä tuukaan kyytiin.

Oon lakannut syyttämästä itseäni, mutta myös muita. Joskus asiat vaan on jotain, mille ei voi mitään, ne on menneet tietyllä lailla. Todellinen eläminen tuntuu just nyt just musta siltä, että mä saan olla surullinen tai vihainen jonkun asian vuoksi, vanhankin asian, sellaisen, jota en enää voi korjaa. Mä saan olla vihainen, mutta mun ei tarvitse. Mä saan olla vihainen myös ilman syytä, ja surullinenkin. Mun surulle ei tarvitse olla syypäätä, jolle sen surun vois vierittää; voin myös olla surullinen, koska tuntuu surulliselta.

En enää yritä selittää surua pois. Se ei auta. Miks se illuusio on niin vahva, se, että jos vaan en tee mitään, tää helpottaa? Jos vaan teeskentelen tarpeeks kauan hyvää, kaikki onkin hyvää? Miks se taika on niin vahva, se, että kun vaan en sano että kärsin, niin kaikki onkin hyvin?

Miks muita on niin tärkeää suojella siltä, mikä on totta? Miks kaikelle tarvitsee syyn, miks mun on edelleen vaikeaa sanoa vain että "musta tuntuu tältä" eikä yrittää hakea järkiselitystä sille? Miks on parempi yrittää elää jotain kuvitelmaa kuin ottaa vastaan se, mikä on totta?

Keksin todellinen elämä -termin tänään ja se tuntuu vielä epävalmiilta. Se tuntuu myös aika sopivalta, mulle, just nyt: että eläisin rohkeesti sitä, mitä on, kaunistelematta tai maalaamatta kauhukuvia. Olisin läsnä siinä, mitä nyt on, ja uskaltaisin ottaa sen vastaan. Todella.

Ihminen voi olla rasittava, jos hän kerjää sääliä joka asiaan, koska ei ehkä itsekään tiedä mihin hän sitä todella kaipaa. Silti eniten minua ihmetyttää, kuinka hysteerisesti ihmiset vihaavat ja pelkäävät avuttomuuden ilmaisemista.

On ilmeistä että elämässä on tilanteita, jolloin pitää toimia eikä lyyhistyä voimattomaksi. Mutta ei avuttomuus ole mikään kiero keksintö tai juoni muiden manipuloimiseksi, vaan tunne, joka kertoo tilanteesta, jossa ihminen on, tai siitä, miten hän tilanteensa itse kokee.

Tästä Voima-lehden Ruusu Haarlan tekstiin Kierot uhrit

Ruma kuva susta hei

Nyt on tullut taas sen aika. Kauneuspostauksen.

Oon viime päivinä seurannut keskustelua valokuvista. Moni tuttu on käynyt kuvassa, vähän kuin koulukuvassa muttei ihan. Oon seurannut tilannetta ja havainnut, että omaa kuvaa on pakko haukkua. Siitä on pakko sanoa jotain rumaa, ja sen perään jotain kaunista sitten vasta. Ehkä.

Kuvista on sanottu mm. että saatana miten ruma, näytin pikkupossulta ja naama kiilsi.

Oon yrittänyt keksiä selitystä tälle. Mä en koskaan, koskaan hauku itseäni, koska kiusaajia on tässä maailmassa ihan tarpeeks ja mun ei tarvitse olla itselleni yks niistä. Oon kysynyt myös syytä käytökseen, toistaiseksi en oo saanut. Joku epäili jo, että vika on ehkä kuvaajassa.

Ei oo, sanon mä. Se on korvien välissä.

Oon keksinyt seuraavia asioita, joista oman kuvan haukkuminen vois johtua:

Täytyy eka sanoa itse itseään rumaksi, ettei muut ehdi ensin loukkaamaan.

Ei saa vaikuttaa siltä, että rakastaa itseään, joten täytyy tehdä selväksi, ettei rakasta. Ei ainakaan semmosella katokunoonnätti-tavalla.

Muita täytyy kehua, mutta omaa itseä ei voi, koska se olis jotenkin itserakasta. Siks kehuja saadessa täytyy nollata ne.

Moni kehuu avoimesti kaverin kuvaa, mutta inhoaa omaansa. Vähänniinku passikuvien kanssa. Mä näytän passikuvassa itseltäni. En tiedä, mitä ihmiset odottaa: että ne näyttäis erilaiselta kuin on? Että ne näyttäis joltain muulta? Sitäkö se on? Kuvassa onkin rumempi naama kuin olettaa itsellään olevan?

Oon joskus miettinyt, että oispa hauskaa tai no hauskaajahauskaa, jos puhuis kaverin kuvasta samalla tavalla kuin omastaan. Hei kato sä näytät ihan possulta! Kiiltävältä possulta! Kuinka moni antais muiden puhua näin kaverilleen?

Aivan.

Oon ottanut tavaksi vastata näihin juttuihin, että älä hauku mun kaveria. Mun kaverille ei puhuta noin. Se yleensä hämmentää ihmisiä, ja naurattaa vähän.

Mun kavereita ei kiusata. Ei ees ne itse.

Sinäkin voisit olla alkoholisti

Eilen olin liikkeessä kaupungilla ja ohitin kaksi humalaista miestä. He keskustelivat, kuulin vain pätkän: miks mun pitäis tuntea empatiaa jotain vammaisia kohtaan?

Jäin miettimään asiaa. Ensimmäisenä tuli mieleeni vastaus: Miks mun pitäis tuntea empatiaa sun alkoholiongelmaista olemusta kohtaan? Miks mun pitäis kuunnella mitään, mitä sun humalaisesta suusta tulee ulos?

”Empatiakuilussa taas olennaista on se, miten määritellään raja ’meihin’ ja ulkopuolisiin, ’heihin’. Pidetäänkö esimerkiksi pitkäaikaistyöttömiä, asunnottomia, ylivelkaantuneita, vammaisia tai maahanmuuttajia meikäläisinä.”

Tästä Kustaa Hulkon Suomen Kuvalehden artikkeliin Pitäisikö poliisin hakea sosiaalituen saaja töihin?

Katoin vähän aikaa sitten ohjelmaa, jossa kaks ongelmateiniä lähetetään tiukkojen vanhempien luokse oppimaan kuria. En nyt muista nimeä. Maailman tiukin isäntäperhe? Ohjelmassa hyvästä taustasta tuleva poika joutui antamaan ruokaa kodittomille, eikä pystynyt. Sitä ahdisti niin kovasti se, että nämä ihmiset ovat köyhiä.

Jaksossa myöhemmin isäntäperheen isä laittoi yhden kodittoman juttelemaan pojalle. Koditon kertoi tarinansa: sekin oli varakkaasta perheestä, mutta sit asiat olikin menneet pieleen. Poika alkoi ymmärtää: tässä voisin olla minä.

Juttelin ohjelmasta äitini kanssa. Tunnustin: muakin jännittäisi, jos joutuisin tekemisiin vaikkapa CP-vammaisten kanssa. En tietäisi, miten toimia: tulisi olo, että ymmärtääkö tuo ihminen nyt ja mitä voin puhua. 

Se ahdistaa mua mussa itsessä: olenkin ennakkoluuloinen, rajoittunut. Toisaalta se lienee hyvä tunnustaa myös.

Jotenkin sitä antaa ihmisen ominaisuuksien määritellä sen, kuka se on. Unohtaa, että ominaisuuksien sisällä on ihminen. Ihminen, joka ajattelee, tuntee, elää. Ehkä ilmaisee itseään eri tavalla kuin mä, mutta kuitenkin: on ihminen.

Vastauksena humalaiseen kysymykseen: miks mun pitäis tuntea empatiaa jotain vammaisia kohtaan? Koska jos kohtalo, maailma tai elämä olis menneet eri tavalla, sä voisit olla yksi heistä.

Solidaarisuusvaje ja empatiakuilu riippuvat sosiaalisesta etäisyydestä: kuinka kaukana syrjäytyneet ja muut sosiaaliturvan tarvitsijat ovat hyvin toimeentulevan enemmistön jokapäiväisestä elämästä. Sosiaalisessa etäisyydessä kysymys on siitä, olemmeko samassa veneessä, kuinka pitkälle suomalaisuus yhdistää meitä.”

”Mitä kauempaa westendiläinen katsoo itähelsinkiläisen elämää, sitä kaavamaisempi käsitys siitä syntyy. Sama pitää paikkansa myös toiseen suuntaan.”

Tästä Kustaa Hulkon Suomen Kuvalehden artikkeliin Pitäisikö poliisin hakea sosiaalituen saaja töihin?

Koska uskaltais avioitua

Väitän, että iso osa ihmissuhteista kariutuu siihen, että muuttuu itselleen tuntemattomaksi. Huonommaksi kuin onkaan. Moni miettii kuulemma nelikymppisenä, "mitä minulle oikein tapahtui?" Joskus nuorena oli paljon unelmia ja ajatuksia siitä, kuinka muuttaa maailmaa. Maailmaa on kuitenkin vaikea muuttaa, jos itse jämähtää muutosvastarintaan. Ja vaikka itse haluaisi muuttua ja pyrkii siihen, ympärillä olevat ihmiset muistuttavat jatkuvasti siitä, millainen olit. Älä muutu.
Tästä HS.fin Kirsi Pihan tekstiin Ihmissuhteet kariutuvat, kun muuttuu itselleen tuntemattomaksi

Joskus mietin, kuka on valmis seurustelemaan, tai menemään vaikka naimisiin. Semmoseen loppuelämäksi-avioon.

Koska sitä tuntee ittensä niin, että voi kattella toista ihmistä koko loppuelämänsä ja tutustua siihen vuosikausia?

Mua kuumottaa tää ajatus, koska siihen ei oo mitään vastausta. Osa menee naimisiin tosi nuorena ja se onnistuu tosi hyvin. Osa menee vanhana ja se onnistuu tosi hyvin. Jotkut menee ja eroaa ja menee ja eroaa ja ei toimi ei.

Mua ahdistaa kaikki painolasti, jota ihmiset myös itse raahaa mukanaan. Miten sitä välttyis kaatamasta semmosia käsittelemättömiä paskoja seuraavan ihmisen niskaan?

Ahdistaa samalla tavalla myös lasten hankkiminen ja kasvattaminen. Tuntuu, että osa ihmisistä on luotu äideiksi ja isiksi. Mutta voisinko mä esimerkiks koskaan tuntea olevani valmis ottamaan vastuuta jostain toisesta ihmisestä ja siitä, millainen siitä tulee? Kasvattamaan toista ihmistä? Enhän mä ymmärrä itseänikään joskus. Onko tällaisiin hommiin koskaan Valmis? Tuntuu, että jos jää odottamaan valmiuden tunnetta, jää kohta lapset hankkimatta.

Miks omien tunteiden rehellinen tarkastelu on niin vaikeaa? Miks on niin vaikeaa tunnustaa, että ei tätä mä en halua tai vastaavasti tehdä asioita, joita oikeesti haluaa? Vaikka pelottaiskin?

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, mutta silti ihmiset myös itse roikkuu kiinni yhdessä, joka ei ehkä ookaan hyvä pari tai edes semihyvä. Miksi? Koska pitää luovuttaa? Riittääkö se, että vuoden yrittää?

Tunteita ei voi pakottaa ja tiiän sen nyt tosi hyvin jo, mutta milloin annetaan periksi?

Miks tulee se olo, ettei uskalla erota koska JOS TÄÄ ONKIN NYT SE. Vaikkei oo. Mutta jos onkin ja mä oon vaan TYHMÄ kun en tajua.

Tai koska KETÄÄN MUUTA EI KOSKAAN TULE. Entä sitten, jos ei tule? Onko parempi olla jonkun semihyvän tai ihanhuonon, vaikka väkivaltaisenkin, kanssa, kuin lähteä ja olla yksin?

Miks yksinolo tuntuu olevan niin pelottavaa?

Tällaista mietin.

Kysy jotain :3

60 seuraajaa, sen kunniaksi 

kyselypostaus!

Kysyä saa mitä vaan.

Säännöt vai inhimillisyys

Iäkäs nainen kaatui Puutorin Hesburgerissa viime lauantaina kompastuttuaan kynnykseen. Naisen omaisen mukaan henkilökunta ei auttanut ikävässä tilanteessa.

---Ravintolan henkilökuntaa pyydettiin soittamaan taksi, mutta he joutuivat neuvottelemaan, voidaanko taksi soittaa veloituksetta. Taksin soitosta veloitettiin euron maksu.

Tästä Iltalehden artikkeliin TS: Vanhus kaatui Hesburgerissa, työntekijät eivät auttaneet - taksin soitostakin veloitettiin!

Joskus musta tuntuu, että säännöt on tärkeämpiä kuin inhimillisyys. Se tuntuu ristiriitaiselta: uutiset on täynnä sitä, miten kiire ihmisillä on rikkoa sääntöjä ja toisiaan, mutta samalla inhimillisyys on jotenkin kaukaista. Peräänkuulutetaan välittämistä, mutta samalla ei oikein uskalleta välittää. Jos se onkin väärin.

Pahoinpitelyt kuuluivat hovioikeuden mukaan raiskauksiin. Siksi niistä ei voinut antaa lisärangaistusta.

Tästä Iltalehden uutiseen Hakkaamisesta ei lisärangaistusta

Kun luen uutisia, tulee se olo, ettei kukaan "tavallinen ihminen" oo samaa mieltä väkivaltarikoksiin liittyvän lain kanssa. Ihan kuin laki vähättelis sitä, että jonkun elämä on tuhottu. Ihan kuin pienelle ihmiselle isoista asioista sais pienimmät tuomiot.

Tuntuu myös siltä, että itsen tai muiden puolustaminen on jotenkin väärin, koska sääntöjen ja lakien takia auttaja voi saada köniin.

Ilta-Sanomat kertoo jyväskyläläisisän pahoinpidelleen lapsiaan vuosien ajan. Hän sai teostaan tuomioksi 80 päiväsakkoa, joka hänen pienillä tuloillaan tarkoitti 480 euroa.

Tästä Keskisuomalaisen artikkeliin IS: Isä pahoinpiteli lapsiaan, sai 480 euron sakot

Haminan Kesäpuistossa viime vappuaattona kaksi tyttöä pahoinpidelleet kaksi haminalaista 18-vuotiasta nuorta naista tuomittiin 300 euron sakkoihin Kotkan käräjäoikeudessa tiistaina. Toisen tytöistä kaksikko pahoinpiteli tämän istuessa puiston penkillä. Tyttöä potkittiin useita kertoja päähän ja vartaloon sekä revittiin hiuksista. Tämän jälkeen tuomitut pahoinpitelivät väliin tulleen toisen tytön raapimalla ja lyömällä kasvoihin sekä heittämällä kiviseinää ja puuta vasten.

Tästä Kymen Sanomien juttuun Kesäpuiston pahoinpitely toi haminalaistytöille sakot

En ole lakimies enkä sellaiseksi aio, mutta käsittääkseni laki määrittää minimi- ja maksimirangaistukset rikoksille.  Oon hämmentynyt siitä, miten nää säännöt on tehty: miksi pahoinpitelystä saa niin vähän rangaistusta?

Wikipedian mukaan "joka pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa, on tuomittava raiskauksesta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi." Talousrikos.fin mukaan "törkeän veropetoksen rangaistusasteikko on rikoslain törkeiden tekomuotojen mukaisesti neljästä kuukaudesta neljään vuotta vankeutta."

Ne on kaukana toisistaan, mutta kuitenkin lähellä. Rahasta neljä vuotta, elinikäisistä traumoista kuus vuotta.

Tuntuu vaikealta puhua tästä, koska en ymmärrä prosesseja. Mitä se vaatis, että annettais kovempia tuomioita sellaisista rikoksista, jotka tuhoaa ihmiselämän? Mitä se vaatis, että tuntuis enemmän siltä, että oikeus toteutuu?

Usein, kun katson uutisia, tuntuu, että poliitikot puhuu muttei oikeastaan sano mitään. Miksei ne sano mitään?

Miks joskus tuntuu siltä, että säännöt on olemassa vain hankaloittaakseen, ei auttaakseen? Miks on niin vaikeaa ymmärtää ja välittää?

Kirjoitin aiemmin, että Kuka vaan voi tuhota sut. Kuka vaan. Sitten mennään oikeuteen ja kuus kuukautta ehdonalaista eläkää vapaina samassa maailmassa, sinä ja se, joka sut tuhosi.

Tuntuu edelleen vähä samalta.

Mä riitän

Oon tällä hetkellä elämässäni tilanteessa, jossa ympärillä on paljon lapsia. Musta on edelleen hämmentävää, että tykkään niistä.

Teini-iässä vihasin lapsia. Kerroin sen kovaan ääneen: en koskaan mee naimisiin, en koskaan hanki lapsia, korkeintaan adoptoin kiinalaisia tyttöjä. En osannu puhua lasten kanssa enkä tiennyt, mitä niiden kanssa tehdään. Lapsen kanssa kaksin jääminen täytti mut kauhulla: se, että olis pitänyt leikkiä, oli hirveä ajatus. Minä, joka pidin itseäni tosi luovana, hassuna ja erikoisena, jäädyin aivan kokonaan jos olis pitänyt heittäytyä.

Mua paljon pienempi serkku kerran kesken leikkien ihmetteli, miks mä sanon aina mm-hmm. En koskaan kertonu sille, että sanoin niin, koska olin niin paniikissa, etten osannut sanoa muutakaan. Leikkiessä vois olla miljoona asiaa ja tyyppiä ja mulle ei tullu mieleen yhtäkään en keksiny mitään sanottavaa. Mm-hmm.

Nykyisin niin käy harvemmin. On käyny niin, miten monien aiemmin vieraiden asioiden kanssa: oon tottunu, ja samalla oppinu. Oppinu, että mä riitän.

Eräs lapsi oli sanonu äidilleen, että tykkää musta. Ihmettelin, mitä oon tehnyt ansaitakseni tämän: mä en edelleenkään osaa puhua lapsille normaalisti enkä oikein tiedä, miten niiden kanssa ollaan niin, etten koko ajan oo tietoinen siitä, että meikä on nyt Aikuinen. Lapsen äiti sanoi, että se riittää, kun jaksaa kuunnella lapsen juttuja.

Siitä asti oon miettinyt sitä, miks en osaa olla lasten seurassa: oon aina ajatellut, että mun pitäis olla jotenkin Hauska Aikuinen. Erityinen Aikuinen. Semmonen, jota lapsi odottaa: jokaisella on yks joku täti tai eno, joka on ihana ja kiva ja hauska ja voi kun se tulis kylään. Oon yrittänyt olla semmonen ja samalla oon sortunut teeskentelemään, mikä tekee kaikesta vaikeaa. En oo osannut olla minä, koska mulla on ollut kauheat paineet olla joku teko-minä, parempi aikuis-minä, tosihyväleikkijä-minä.

Viimeks eräällä lapsivierailulla tajusin, että mähän osaan piirtää. Mä voin piirtää siistejä eläimiä. Eläimet oli Suuri Hitti. Huomasin taas: mä oon ihan tarpeeksi.

Ei tartte yrittää olla siisti ja hauska tai miettiä, että mitä mä nyt teen tän kanssa. Sen kun tekee vaan jotain, missä on hyvä ja mikä tuntuu kivalta.

Miks on niin vaikeaa uskoa, että mä riitän? Muissakin ihmissuhteissa, tää sama kysymys: miksen mä vaan olis tarpeeksi?

Nykyisin en vihaa lapsia. Tykkään lapsista samalla tavalla kuin kaikista muistakin ihmisistä: joistain tykkää enemmän kuin toisista.

Kauanko ystävyys jatkuu

"Don't spend time with anyone you don't like." 

- Prue Leith

Onks teillä vanhoja ystäviä? Semmoisia vuosikausia vanhoja, joiden kanssa oli joskus hyviä aikoja? Ajatteletteks koskaan, jatkuuko ne ajat vielä?

Oon alkanut käydä läpi ihmissuhteitani ja siinä sivussa huomannut kaavoja: tää ihminen ei koskaan paljasta mulle mitään henkilökohtaista, tää jakaa sellaisetkin asiat, joita en halua kuulla. Tää sanoo aina, että tavataan, muttei koskaan oikeasti kutsu mihinkään. Tää kutsuu jatkuvasti ja on kiinnostunut siitä, missä oon, voisinko olla samassa paikassa kuin hän.

Kaavoja alkaa erottua. Niinkutsutut terveet, hyvät, molemminpuoliset ihmissuhteet alkaa erottua.

Oon huoamnnut, että teen paljon asioita vanhasta tottumuksesta. Kutsun vaikka johonkin tai kysyn, että mitäs teet, silloinkin, kun mua ei oikeastaan kiinnosta kuulla vastausta. Onko se tervettä?

Oon huomannut, miten asiat muuttuu. Miten ne yhtäkkiä on erilaisia, silloin, kun alkaa kiinnittää huomiota.

Mun elämässä on yks ihminen, jota näen harvoin. Aina, kun nähdään, tuntuu, ettei koskaan oltais oltu erossa. Mutta se ei koskaan ehdota tapaamista.

Huomasin tän viimeks, kun ehdotin jotain: ihminen oli innoissaan, että joo joo, tavataan vaan. Tapaamispäivänä ei kuulunut mitään, ei mihinkään uteluihini. Yhtäkkiä havahduin siihen, että näin on käynyt aiemminkin: on sovittu jotain, ja sit ne suunnitelmat vaan hiljaisuudessa kuopataan. Päätin, ettei enää; seuraava tapaamisehdotus saapuu siltä puolelta, tai sitä ei saavu.

Oon alkanut olla aika armoton. En anna itsestäni enää niin helposti. Tunnen myös huonoa omaatuntoa: oon huono ystävä, koska kysyn kuulumisia, vaikkei kiinnosta, koska oon vihainen asioista, joita en saa sanottua ääneen niin, että niitä vois muuttaa.

Joitain asioita oon sanonut ääneen ja ne on muuttuneet. Osalle mainitsemistani asioista ei oo tapahtunut mitään. Tästä tullaankin kysymykseen: kuinka kauan ystävyys kestää?

Kuinka pitkälle voidaan mennä yhdellä tosi, tosi hyvällä muistolla tai pitkällä historialla? Kuinka kauan pitäis jaksaa vaalia jotain, joka on aina ollut, vain siks, että se on aina ollut? Miten paljon pitää saada, jotta ystävyys on tarpeeksi arvokas säilytettäväksi?

Tuntuu häijyltä ajatella tällaisia. Jotenkin ilkeältä. Tuossa tuo pinnallinen ihminen nyt antaa pisteitä kavereilleen!

Jos antaisin pisteitä itselleni, saisin erilaisia pisteitä ystävyydestä riippuen. Osasta saisin ysin, osasta vain seiskan. En jaksa nähdä kaikkien eteen niin paljoa vaivaa kuin pitäis, en jaksa aina olla läsnä. Toisissa ystävyyksissä se toinen osapuoli ei oo läsnä, ei ainakaan sellaisella tavalla, jota mä kaipaan. Jota tarvitsisin. Mistä silloin on kyse, ystävyydestä vai jostain symbioosista, johon on aikojen kuluessa vain tottunut?

Mun mielestä ihmissuhteita on tervettä tarkastella ja ruotia tiettyjen väliaikojen kuluessa. Vähän niinkuin parisuhteitakin: olenko onnellinen, haluammeko samoja asioita? Miksei näitä samoja kysymyksiä vois kysyä ystävyyssuhteissa: sovimmeko oikeasti yhteen, edes vähän?

Entä, jos tulee ero?

Oon nyt elämässäni jonkinlaisessa ruopimisvaiheessa, jossa tarkkailen ja nostan päivänvaloon asioita, jotka on kauan maanneet vain olemassa, paikalla siksi, että oon tottunut tai turtunut. Tuntuu hyvältä. Tuntuu myös kamalalta.

Kauanko ystävyys kestää?

Ihmisen sanoessa “ei”, hän ottaa suuren hylätyksi tulemisen riskin. Sanomalla “ei”, ihminen ilmaisee itselleen ja muille, että hän uskoo sisimmässään johonkin, mikä on tärkeämpää kuin se, että muut ihmiset hyväksyvät hänet. Tällainen ihminen saattaa pelätä synnyttämiään ristiriitoja, mutta hän ei tee pelostaan tekosyytä olla toimimatta siten kuin hän sisimmässään tietää oikeaksi.

Tästä suhdesoppa.fin tekstiin Vain yksin voit olla yhdessä