Koskaan ei oo aikaa

Kirjoitin aiemmin siitä, miten joitain ihmisiä ei näe niin usein kuin toisia, koska eijaksaviitsihalua nähdä tarpeeksi vaivaa. Palaan nyt vähän tähän samaan aiheeseen; siihen, miten ei oo aikaa.

Moni odottaa aikaa. Aikaa tavata ja tehdä ja nähdä ja halata. Aikaa sanoa. Aikaa aloittaa jotain ja harrastaa jotain. Usein ongelmaksi muodostuu se, ettei aikaa tuu mistään.

Aikaa ei tuu. Aikaa ei ole. Aika ei oo mitään; me tehdään aikaa. Me tehdään aikaa ja sit käytetään sitä. Tehdään aikaa mennä töihin, töissä tehdään aikaa lounastauolle. Tai ei tehdä. Tehdään aikaa kaverien näkemiselle ja tehdään aikaa, jolloin katsotaan telkkaria kotona itseksemme.

Aika ei saavu kellosta täynnä käyttötarkoitusta. Se vaan on. Aikaa on, ja sitä saa käyttää. Aikaa ei kuitenkaan maagisesti ilmesty lisää, vaan sitä täytyy järjestellä.

Kun aikaa on, täytyy päättää, mitä sillä tekee. Joitain asioita on pakko tehdä, niille on pakko olla aikaa. On oltava aikaa syödä ja nukkua tosin joillain ei tunnu olevan näitäkään. On oltava aikaa muunlaisille asioille, jotka tuntuu tärkeiltä. Asioille, jotka tuntuu siltä, että ne ansaitsee aikaa.

Jotkut asiat voi odottaa. Joidenkin asioiden on pakko. Matkalle ei voi lähteä, jos ei oo viisumia; sitä pitää odotella. Joitakin asioita pidetään pitkään odottamassa. Kun olen eläkkeellä, alan lukea. Lomalla siivoan tämän kaapin. Ensi vuonna luen paljon kirjoja. Tammikuussa olen ilman viinaa, alan käydä salilla.

Jotkut asiat odottaa vuosikausia. Haaveasiat. Haluaisin joskus matkustaa, joskus haluaisin oppia pyörittämään hulavannetta. Joskus haluan vielä osata englantia. Joskus opettelen leipomaan. Haaveasian ongelma on se, että se ei muutu todeksi: se odottaa aikaa, jota ei tule. Aikaa ei tule, sitä täytyy antaa. Aikaa täytyy tehdä.

Mäkin oon tähän asti odottanut aikaa. Aikaa mennä kursseille ja matkustella. Viime vuonna aloin tehdä sen sijaan, että odottelisin. Huomasin, että oho, mä voin tehdä koska vaan yhden päivän retkiä johonkin ja voin yhtäkkiä ostaa keikkalipun eikä sitä tarvi miettiä, ei harkita. Voi vaan tehdä. Voi yhtäkkiä mennä puistoon ilmaiskonserttiin vaikkei tiedä että ketä siel edes soittaa. Voi pyytää tuntia ennen että hei, mennäänks lintsille ajamaan vuoristoradalla se ei maksa tänään mitään?

Joidenkin ihmisten kohdalla odotan edelleen aikaa. Sitä aikaa, että jotain tapahtuu. Että niillä olis aikaa mulle tai että ne viimein tekis jotain, päättäis jotain. En tiedä, koska aikaa tulee. Vai tuleeko koskaan. En usko, että sitä vaan yllättäen tulee; ei tuu, jos ei tee.

Aikaa voi käsitellä ja aikaa voi tuhlata. Aikaa voi käyttää myös ei-minkään tekemiseen, olemiseen. Sekin on kivaa. Kivaa ei kuitenkaan ole se, kun aikaa ei koskaan ole. Aikaa on vain työlle, koskaan ei ole aikaa muulle. Ei oo aikaa nähdä, ei oo vielä oikea aika tehdä ratkaisua, pitää pohtia ja ajatella ensin, pitää käyttää aikaa siihen.

Joskus tekis mieli huutaa. Itselle. Tai sulle. Tekis mieli sanoa, että kuinka kauan aikaa aattelit vielä pitää mua odottamassa? Kuinka kauan omaa aikaasi, jota tulee koko ajan lisää muttei ikuisesti, olet vielä käyttämättä näihin haaveisiin? Kuinka kauan aiot jahkailla? Kuinka kauan aiot vielä valittaa?

Olen kärsimätön. Koska tulee aika? Miks aikaa tulis, jos sitä ei oo tähänkään asti tullut?

Aikaa ajattelee harvoin. Harvoin ajattelee sitä, miten se kuluu; kuluu sellaisiin asioihin, joihin se on pakko. Ja toisenlaisiin, joihin ei ole. Sitten on niitä asioita, jotka odottaa. Odottaa, että olis aikaa. Jota ei tule. Aikaa ei koskaan ole. Ei, jos sitä ei tee.

Eilen tuli postissa tanssikurssin ilmoittautumismaksulomake. En enää jaksanu odottaa, että tulee aika tanssia – ajattelin opetella nyt.

"A year from now you may wish you had started today." 

- Karen Lamb