Hyvää joulua :3

Hyvää joulua just sulle <3

Jos et juhli joulua, kivaa tiistaita! :3

You are a child of the universe, no less than the trees and the stars;

you have a right to be here.

And whether or not it is clear to you, no doubt the universe is unfolding as it should.

- Max Ehrmann 1927

Millainen sinä olit ennen

Oon tällä viikolla miettinyt sitä, millainen olin ennen. "Ennen" ei tässä tarkoita viis tai kymmenen vuotta sitten, vaan ennen sitä isoa tapahtumaa, joka muuttaa kaiken.

Tunnen paljon ihmisiä, joilla sellainen on: yks hetki, ja elämä on ikuisesti aivan erilaista.

Joskus, kun ihminen ärsyttää mua tai toistaa aina samoja kaavoja, jotka mua ärsyttää, mietin: mikä oli tämän ihmisen se hetki? Mitä hänelle tapahtui? Olisiko hän samanlainen, jos sitä hetkeä ei oiskaan?

Mulla ja mun isällä oli ymmärtääkseni sellainen täydellinen satukirjojen suhde, jossa isä jumaloi pientä prinsessaansa ja prinsessan elämässä ei oo mitään yhtä siistiä kuin isi. En muista isästä mitään, nää on asioita, jotka oon kuullut. Isä otettiin multa pois, kun olin alle kaks vuotta.

Joskus mietin, millainen olin sitä ennen. Millainen olisin nyt, jos se olis jatkunut? Olisinko tehnyt samat virheet vai ihan erilaiset? Olisinko isälle vihainen, vihaisinko jopa isää? En tajuaisi, miten kaikki ois voinut mennä aivan eri tavalla, joten voisin ihan hyvin vihata. Koska en tietäisi.

Millainen olin ennen? Millaista oli rakastaa isää niin paljon? Olin tosi pieni, mutta oon ymmärtänyt ja elämä on näyttänyt, että kyllä pienikin tajuaa ja ymmärtää, vaikkei osaakaan puhua tai sanallisesti ilmaista, että minä rakastan. Millaista olis ollut, jos se olis jatkunut?

Mikä sit ois se hetki, joka muutti mun elämän?

Millainen sinä olit ennen?

Turpa kii naapuri

On vaikea kuvitella mitään muuta maata, jossa pihalla leikkivä yksivuotias on ensisijaisesti häiriötekijä, josta on päästävä välittömästi eroon. Tai maata, jossa ihmiset varjelisivat pihan hiekkalaatikkoa mustasukkaisesti vielä 60-vuotiainakin.

Mikä meitä oikein vaivaa? Sitä olen miettinyt nyt parin päivän ajan. Siinä sivussa olen saanut selville, mitä kaikkea suomalaiset eivät tahdo naapuriinsa.

Suomessa asuja ei halua lähelleen nuoria, lapsia, lemmikkejä, vammaisia, ulkomaalaisia, hoitokoteja, asuntoloita eikä oikeastaan yhtään mitään eikä ketään.

Me haluamme palvelut lähelle ja naapurit kauas.

Tästä Savon Sanomien tekstiin Suomalainen pelkää ihmistä, kirjoittaja Lari Vesander 

Mulle muutti uusia naapureita. Ekana iltana ne huusi WOOOO noin minuutin välein. Juhlinta jatkui iloluontoisena pitkälle yöhön. Mua ei haitannu se yhtään.

Ainoa asia, joka mua metakassa häiritsee, on se, jos se kuulostaa väkivaltaiselta. Siltä, että huudetaan vihasta. Tai kivusta. Silloin soittaisin poliisin, koska niin kuuluu mielestäni tehdä: ei kuulu vain kuunnella, kun naapuria kidutetaan, ajatella, että nuo on noiden omia asioita.

Kun uusilla naapureilla oli bileet, joku tyttö kirkaisi muutaman kerran. Silloin heristin korvaa: oletteko te nätisti? Oletteko? Minä olen täällä asun ihan vieressä en halua että kenellekään sattuu mitään

En oo koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka asuu kerrostalossa, muttei siedä elämän ääniä. Tiesittekö, että suihkussa saa käydä vaikka aamukahdelta, jos työelämän rytmi niin vaatii? Emmäkään tiennyt: se on meillä Suomessa jotenkin luissa ja ytimissä, että kymmenen jälkeen ei saa kuulua pihaustakaan, ei saa edes kävellä kovaäänisesti. Kaverin talossa naapuri tuli opastamaan, että kerrostalossa asujan on tärkeää opetella kävelemään päkiöillä, jottei kuulu mitään alakertaan. Terve!

Ylipäänsä mä en kertakaikkiaan ymmärrä miten kukaan jaksaa kyylätä toisten tekemisiä, tapoja, yhdentekeviä pikku juttuja tai kynnenväriä. siis ihan oikeasti, jos mun naapuri haluaa laittaa jouluvalot kesäkuussa tai mun kaverit muuttaa kaikki profiilikuvansa paviaaniksi ja kaikki yhdessä hämmästelevät lunta helmikuussa, niin miten se mun elämään, mun arkeen ja mun hyvinvointiin vaikuttaa? Miksi kaikkea pitää paheksua, paheksua ja paheksua? Eikö tosissaan oo enää muuta tekemistä, onko oma elämä niiiiiiin tyhjää, että pitää ärsyyntyä ihan vaan ärsyyntymisen ilosta?

Tästä Kerron sulle tarinan elämästä -blogin tekstiin Mielensäpahoittajien nappulaliigasta päivää, mistä voisin tänään vetää tarpeettomat kilarit?

Oon usein miettiny, että jos ihminen ei kestä muiden ääniä, vois ehkä harkita muuttoa omakotitaloon tai rivarin päätyyn. Sais olla rauhassa. Siellä ei oo naapureita. Eikö se ois vähemmän stressaavaa myös sille ihmiselle, joka häiriintyy kävelemisen äänestä tai oven sulkemisesta iltakymmenen jälkeen?

Oon miettinyt, mistä ihmeestä se naapurit häiritsee -olo tulee. Tutun taloon muutti afrikkalaisperhe, ja se oli IHAN MAHOTONTA: niille tulee koko suku syömään ja sitten se ruoka haisee ja ne halus myös lainata tuoleja!

Oon tullut siihen tulokseen, että naapureissa häiritsee erilaisuus. Ei oo kahta samanlaista ihmistä, ja kun kaks täysin eri aikaan töissä käyvää tai ai kamala jos naapuri onkin TYÖTÖN nehän ei muuta tee kun makaa laitetaan vierekkäin asumaan, tulee ongelmia. Kaverin seinän takana asuu teknoa rakastava ihminen ja voi, kun se JUMPUTTAA niin USEIN ja teknokin on NIIN HUONOA

Ongelmat johtuu mun mielestä lähinnä kyvyttömyydestä sietää erilaisuutta ja elämää, elämän ääniä. Ja puhun nyt nimenomaan normaalista elämästä, kävelemisestä ja pianonsoitosta ja bileistä lauantaisin, en siitä, että joka päivä hakataan vaimoa ja huudatetaan Raptoria aamukuuteen. Ja jep, pianonsoitto on normaali harrastus, johon naapurilla on oikeus. Myös poraamiseen on oikeus. Ja tupareihin! Ja suihkussakäyntiin!

Kun katson toista ihmistä, näen ensisijaisesti ihmisen. En näe sitä, että tuo on nyt ihan kamalan erilainen tai mitähän tuo nyt tekee kotonaan ja mikä täällä nyt taas tänään haisee. Oon siitä kiitollinen, se helpottaa elämää: koko ajan ei tartte olla varpaillaan. Se tuntuu ihanalta, kun tajuaa, että noilla on nyt hauskaa ja mikä tärkeintä, nämä bileet eivät ole olemassa nimenomaan sitä varten, että minun elämäni olisi kurjaa. Naapurilla on ystäviä, niillä on oma elämä, joka ei ole samanlainen kuin minun. Ja ei tarttekaan olla.

Uuden vuoden lupaukset 2013 - miten meni?

Vuoden alussa tein listan siitä, mitä haluaisin tänä vuonna saavuttaa. On aika tutkia, miten meni. Lista näytti tällaiselta, hieman lyhenneltynä, pitkän version voi lukea linkin takaa:

1. Sanon tunteeni suoraan. Opettelen menemään konfliktiin.
Miten meni: Meni hyvin. Oon oppinut, että asiat riitelee. On helppoa puhua esimerkiksi työn laadusta ja siitä, mitä mieltä oon siitä. Henkilökohtaisella puolella on vaikeempaa: jos asiat liittyy muhun henkilönä, alan heti vältellä konfliktia.

2. Hankkiudun eroon haitallisiksi kokemistani ihmissuhteista siinä määrin kuin se on mahdollista. 
Miten meni: No eihän se ihan putkeen mennyt. Oon tehnyt asian eteen töitä ja esimerkiksi sanonut tunteeni suoraan. Mitään välienkatkaisua ei ole tapahtunut, paitsi yhdessä tapauksessa, ja sekin johtuu siitä, etten enää tee aloitetta eikä toinen ihminen ilmeisesti kaipaa mua tai aio koskaan tehdä asialle mitään.

3. Haluan päästä semihyvään fyysiseen kuntoon. 
Miten meni: Hyvin meni. Oon lihaksikkaampi kuin vuoden alussa ja oon liikkunut melko paljon.

4. Haluan oppia hallitsemaan ahdistustani niin, ettei virheet tunnu maailmanlopulta.
Miten meni: Tekemistä on vielä.

5. Haluan nähdä useammin niitä ystäviä, joita nyt näen harvoin. Yritän pitää kiinni kerran kuussa -tapaamistahdista, jossa sovitaan ainakin yks tapaaminen per kuukausi. 
Miten meni: Meni ihan hyvin! Pari kuukautta jäi väliin kiireiden, lomien ja muun vuoksi, mutta muuten oon onnistunut :3

6. Haluan tehdä asioita yksin. Matkustella yksin. Mennä keikoille yksin, itseni kanssa.
Miten meni: Meni hyvin. Olin kaks viikkoa yksin reissussa ja se tuntu hyvältä.

7. Haluan oppia käyttämään aikaani niin, miten itse haluan sen sijaan, että ajattelisin koko ajan asioita, joita pitäisi olla tekemässä tai suorittamassa.
Miten meni: Oon rentoutunut huomattavasti ja se on hyvä. Joskus mietin edelleen asioita, jotka ei oo ajankohtaisia, tätä täytyy siis vielä harjoitella.

8. Haluan elää nyt. Haluan toteuttaa unelmia. Haluan sanoa asioille rohkeammin kyllä. Haluaisin esim: mennä ensiapukurssille, jousiammuntakurssille, tanssikurssille, käydä lukemassa vanhuksille, kirjoitella mun kummilapselle, auttaa ihmisiä enemmän jollakin tavalla, matkustella, käydä keikoilla.

Miten meni: Oon käynyt jousiammuntakurssin, tanssikurssin, kirjoittanut kummilapselle, matkustellut, käynyt keikoilla. Kävin myös taontakurssin. Oon sopinut tapaamisen keskustellakseni vanhuksille lukemisesta. Eli: putkeen menee :3

Aion tehdä uuden toivelistan vuodelle 2014. Stay tuned!

Kiduta ja viihdy

Oon pitkään ihmetellyt, miks murhaaminen, raiskaaminen ja pahoinpitelyt on viihdettä. Niitä on kaikki arki-illat ja yöt täynnä: tappoja ja graafisia väkivallankuvauksia.

C.S.I. lauantai 21.09.2013. Säätyttö, joka on ilmeisesti siirtynyt prostituutioon, murhataan...

Jälkiä jättämättä, sunnuntai 22.09.2013. Sarah ja Holder saavat selville, että Beau Soleilin palveluja käyttänyt Jasperin isä Michael Ames saattaa olla sekaantunut Rosien murhaan...

Komisario Frost, lauantai 21.09.2013. Tunnistamaton miehen ruumis työllistää Frostia samaan aikaan kun yksityiselämässä tapahtuu odottamattomia käänteitä...

Ryhmä Pullman. lauantai 21.09.2013. Lesken painostuksesta ryhmä ryhtyy tutkimaan muotigurun kuolemaa, mutta onko naisen palava motiivi selvittää miehensä kuolema merkki rakkaudesta vai jostain muusta?

Nuori Montalbano, sunnuntai 08.12.2013. Mies ammutaan hotellissa. Oliko se vahingonlaukaus vai murha? 

Annika Bengtzon: Paikka auringossa, lauantai 07.12.2013. Pimeys on laskeutunut Costa del Solin ylle, kun ruotsalainen lapsiperhe löytyy kotoaan kaasuun tukehtuneena...

Nuori Morse, lauantai 07.12.2013. Sihteeriopiskelijan kuolemasta alkava juttu ajaa Morsen vastahankaan uuden poliisijohtajan kanssa...

Criminal Minds - FBI-tutkijat, tiistai 17.12.2013. Hylätystä mielisairaalasta löytyy 1500-luvun vaatteisiin puettu surmattu nainen, jota profiloijat epäilevät satanistin uhriksi. Seuraavan uhrin löydyttyä teoria ei enää tunnukaan uskottavalta. 

Neiti Marple: Bertramin hotellissa, tiistai 17.12.2013. Jane Marple saapuu hienostohotelliin, jossa on vieraillut nuorena tyttönä. Hotellia ympäröi salaperäisyys, ja pian löytyy ruumis.


Nikita, tiistai 17.12.2013. Ari kertoo tiedoistaan Zetrovin johtajalle Sergei Semakille, joka lähettää tappajat Alexin perään...

Itse koen, että telkkarin eteen mennään rentoutumaan tai seuraamaan juonikuviota, ei ahdistumaan siitä, että joku pieksee naisen henkihieveriin ja kuvausryhmä kuvaa.

Pelasin viime viikonloppuna GTA V:ta. Oon aiemmin ymmärtänyt, että GTA:ssa pitää ajella ympäriinsä, varastaa autoja ja ammuskella. Nyt opin, että siinä tehdään tehtäviä, joissa pitää esim. kiduttaa ihmistä. Kiduttamista ei voi lopettaa kesken eikä siitä voi kieltäytyä. Lopetin pelaamisen siihen, enkä aio enää ikinä pelata.

Ymmärrän ees jotenkin ammuskeluhommat ja autojen varastelemisen. Mutta kuka, siis kuka, tekee pelin, jossa täytyy repiä ihmiseltä hampaita?

Yritin käsittää tätä jollain tasolla. Pelien parissa viihdytään. Okei mutta kuka viihtyy kiskoessaan hampaita mieheltä, joka rääkyy, melko aidonoloisesti jopa? Pelien parissa rentoudutaan – ei sekään, en rentoutunut, vaan ahdistuin. Peleissä saa kokeilla asioita, joita ei muuten saa? Nojoo tavallaan, mutta kenen mielestä on siistiä kokeilla kiduttamista?

Varmaan monenkin, onhan tää ihan supersuosittu peli. Enkä ennen tätä oo tajunnut, miks jotkut valittaa sen väkivaltaisuudesta.

Ehk oon joku major-tylsimys, kun en tajua, miks on siistiä hakata virtuaali-ihmistä, joka anoo armoa. Eihän se oo totta ees!

The mission "By the Book" generated controversy from reviewers and commentators for its depiction of torture. In the mission, Trevor interrogates a man, Mr K, in order to extract information about an Azerbaijani fugitive who poses a threat to the FIB. Trevor uses torture equipment on the restrained man, which the player selects from a table. Once Mr K provides the FIB with the information, Trevor is asked to kill him, but instead drives him to the airport lending him an opportunity for escape. --- Keith Best of Freedom from Torture said the mission "crossed a line by effectively forcing people to take on the role of a torturer and perform a series of unspeakable acts"

Wikipediasta.

En tajua, en käsitä. En ehkä haluakaan. Ei tässä tekstissä oo muuta pointtia kuin se, etten TAJUA. Miksi? Kuka?

Kuka tekee pelin, jossa kidutetaan? Miksi? Onko kiduttaminen hauskaa viihdettä, onko se jännää? Miksi? Onko se harmitonta? Ahdistukseni perusteella sanoisin, ettei todellakaan.

Miksi kiduttaminen on viihdettä?

Kaks vuotta aikaa olla nuori

Mulla oli taannoin synttärit. Kaveri siinä totesi, että nyt on kaks vuotta aikaa olla nuori.

Ihmettelin toteamusta. Sopersin jotain, että ai, siinä on semmonen aikarajakin. Ilmeisesti. 30-vuotiaaksi on nuori aikuinen, sit on vaan aikuinen.

Tää ajatus ei pelota mua. Tää ajatus kauhistuttaa mua.

Oon usein kuullut vanhojen neitojen puhuvan siitä, miten yhä tuntuu nuorelta. Että keho on vanha, mutta mieli, se on kuin 15-vuotiaan, edelleen. Mietin, jatkuuko tää kuolemaan asti: tuntuuko 89-vuotiaasta, että on vielä samanlainen kuin 25-vuotiaana, mutta portaiden nouseminen on mahdotonta polvet pettää hitto

En silleen pelkää kuolemaa enää. Teini-ikäisenä tuntui, että elämä loppuu ihan kohta en ehdi koskaan elää. Nyt se on tasaantunut, koska saan elää, tehdä siistei juttui. Elämä on ollut hyvää.

Pelkään kuolemaa sillä tavalla, että se ei saa tulla ainakaan vielä. Ei ennen kuin olen ehtinyt, saanut, nähnyt. Kuolla saa sitten vasta vanhana, kun on tehnyt kaiken.

Minkä kaiken? Koska?

Kuva Twitteristä, @BestProAdvice

Tasaisin väliajoin medioissa julkaistaan artikkeleita, joissa ihmiset kertoo, mitä ne katuu kuolinvuoteellaan. Olen ymmärtänyt, että liikaa työntekoja ja liian vähän omaa aikaa, omien unelmien toteuttamista ja oman rakkaan kanssa olemista kadutaan eniten. Ymmärrän tämän. Moni oottaa, että sit joskus teen kaikkee siistii sit joskus on aikaa rentoutua lukea olla. Sit auto ajaa päälle tulee syöpä no nyt en enää voi kävellä huppis

Kuinka kauan kannattaa odottaa? Kuinka kauan on ns. normaalia odottaa – koska tajuaa, mitä haluaa?

Oon oikeastaan vasta ihan viime vuosina alkanut toimia niin kuin itse haluan, ilman sitä pitää olla kiltti ei saa pahoittaa kenenkään mieltä pitää olla oikeanlainen -taakkaa, joka monella on. Siks ihmettelen myös ihmisiä, jotka kaipaa kamalasti takaisin teini-ikään. Kun silloin kaikki oli niin ihanaa

Ei ollut. Silloin oli epävarma ja koko ajan sattui sydämeen. Mulla ainakin.

Elämä on ollut melko hyvää, mutta nimenomaan niinkutsutuksi aikuiseksi, täysi-ikäiseksi tultuani. Siks en usko tällaisiin aikarajoihin, aikuistumiseen, nuoruuden päättymiseen synttäripäivänä. Ei elämässä mun mielestä oo mitään ikärajoja: on vaan elämää, josta tulee ihan omannäköistä. Sit kun on valmis.

Kuva Twitteristä, @QuoteBeauties

Miten on okei sanoa

Lokka julkaisi sen videopalvelu Youtubessa otsikolla ”Ylen joku huora soitti 2.11.”.

Yhtiö harkitsee oikeustoimia Lokkaa vastaan. Ylen uutistoiminnan vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen sanoo, että videon otsikointi ylitti hyväksyttävän rajan. Lokan mielestä huora-sanan käyttö on puhekieltä. Hän kertoo käyttävänsä nimitystä ihmisestä, josta ei pidä.

Tästä Etelä-Suomen sanomien juttuun Onko huora enää huora?

Sain taannoin melko suoraa kritiikkiä. Sellaista suoraan-asiaan kyseenalaistamista ilman minkäänlaista sokerikuorrutusta.

Oon nykyisin tullut sellaiseksi, etten viitsi vaivautua. Valitsen taisteluni, kuten siinä yhdessä aforismissa sanotaan. En jaksa mennä mukaan mihinkään väittelyihin, jos en koe niitä todella merkityksellisiksi. Helpompi on vaan olla sanomatta, sillä joku muu yleensä kyllä kovistelee ja laukoo ne asiat, joita omassa mielessä pyörii.

Vastasin saamaani kritiikkiin, sitten siirrtyin sivuun. Vastasin asiallisesti. En kokenut suurta tuskaa tai kipua siitä, että sain kritiikkiä. Oon jo oppinut, mitä se tarkoittaa, että asiat riitelee.

Joskus oon vähän turhankin lehmänhermoinen enkä sano asioista, joista kannattais huomauttaa. Kuten siitä, etten koe jotain mua kohtaan suunnattua kommunikointia asialliseksi.

Mitä on ok sanoa toiselle?

Kommunikointitapoja on monia ja usein huomaan sen, että monilta puuttuu asiallisuusfiltteri. Mulla se on jotenkin ylikehittynyt: kirjoitan aina tyyliin "olen tätä mieltä mutta olen vain yksi mielipide muiden joukossa, ymmärrän sinuakin". Jotkut kirjoittaa vain "olen tätä mieltä" ja piste.

Koen yltiöasiallisuuden hyväksi asiaksi. Koen sen sellaiseksi, että se auttaa purkamaan asioita ilman, että tunteiden vallassa räiskäyttää jotain, mitä katuu myöhemmin. Muiotoilen mieluiten harkiten ja rauhassa, niin, että asia tulee hoidettua tunnetilasta riippumatta.

Koen aina ihmetystä, kun joku ei sensuroi, vaan sanoo kaiken, mitä mielessä on. Keitä ne ihmiset on, jotka kirjoittelee keskustelupalstoille "vittu mikä paska sinäkin oot"?

Millainen ihminen oksentaa ulos kaiken ajattelematta hetkeäkään sitä, millaisen olon se teksti tuottaa? Enkä viittaa nyt tällä nimenomaan tuohon saamaani kritiikkiin, vaan kommentteihin yleensä. Kuka paiskoo tollaisia sanoja ja on sitten ajattelematta asiaa, tyytyväisenä, ei koe huonoa omaatuntoa? Kuka haluaa haukkua itselleen tuntematonta ihmistä anonyymisti, nimimerkin takaa? Mä sain sentään kritiikkini nimellä ja naamalla varustettuna.

Aiemmin otin kritiikin hyökkäyksenä mua ja mun minuutta vastaan. Se oli aina maailmanloppu, jos joku huomautti jostain. Miks oon niin huono nyt tuo vihaa mua! Oon päässyt ihan viime vuosina yli tästä. Oon ymmärtänyt sen, että asiasta voi sanoa ja asiat voi riidellä, mutta se ei tarkoita, että mussa ihmisenä ja henkilönä ois vikaa tai oisin jotenkin epäonnistunut tapaus.

Mulle voi nykyisin sanoa, oon iloinen siitä. Mulle voi puhua avoimesti ja huomauttaa, enkä loukkaannu siitä. Mutta arvostan silti enemmän, jos ne mulle osoitetut sanat on asiallisia ja harkittuja.

Nekin on ihmisiä tiiäks

Kuvalähde.

Kun inhoaa ja vihaa jotain henkilöä, sen alkaa nähdä epähenkilönä. Sellaisena, joka ei oikeastaan ole edes ihminen. Se on vaan jokin, köntti, joka haittaa elämää omalla olemassaolollaan.

Kätevintä on tietysti vihata julkkiksia: ne haluaa olla valokeilassa ja siten niitä saa arvostella niin paljon kuin haluaa. Ne kestää kyllä mitä vaan haha ruma huora. Eikä ne koskaan saa ees tietää hehe

Kuvalähde.

Mutta miksi tyytyä julkkiksiin? Näitä oksettavia epäihmiskönttejä löytyy ihan lähiympäristöstäkin! Eikä tässä vielä kaikki: ne, toisin kuin amerikkalaisjulkimot jotka kyllä ihan varmana lopettais paskan musiikin tekemisen jos kuulis sun mielipiteet on ihan sun ulottuvilla ja voit koska tahansa yrjötä sun ajatukset niiden päälle! Ei vitsi miten kätevää

Kiusaamistilanteissa piiloudutaan monesti leikin taakse, ja syytetään ”leikin” kohdetta tosikoksi, joka ei ymmärrä huumoria.

– Mutta jos toinen loukkaantuu, niin se on kiusaamista. Sen päättää kiusattu, ei kiusaaja, Viljamaa painottaa ja kuvailee kiusaajien kieroa luonnetta:

Tästä mtv.fin uutiseen Suomalaiskouluissa toistuu päivästä toiseen sadistinen näytelmä

Yks päivä bussissa kuuntelin yläasteikäisten juttuja. Opin, että Pietarilla on niin rumat urheiluhousut että yrjö lentää ja sen vanhemmat varmaan hyväkskäyttää sitä ja jonkun tytön bikinikuva oli niin kamala, ettei kuvan nähnyt kundi nuku ehkä enää koskaan. Ei vitsi että vihaan nyt Pietaria kyllä nää puheet todellakin käänsi mun pään tämä oli sarkasmia jos et tajunnut. Ehhehe hei sithän voisin sanoa sua tyhmäks haha tyhmä

Tähän olis löytynyt supermonta aiheeseen liittyvää kuvaa hakusanoilla "cosplay fail". Just because you can doesn't mean you should, because you've failed at everything else you'll need a new outlet for your energy. Ja semmosta. Koska läskien ei pitäis näyttää läskejään muille kuolkaa pois rumat läskit yök

Kerron nyt salaisuuden: epäihmisetkin on oikeesti ihmisiä. Kaiken sen ruman läskin yök kauheet vaatteet alla on ihminen, eikä se unohda. Koskaan. Kun sä sanot, että sen bikinikuva on oksettava kovispoika bussissa puhun sulle se miettii sitä. Tänään. Ja huomenna. Ja ehkä vielä kolmekymppisenäkin. Ei pue uimapukua rannalle koska olen oksettava

Tiiän, ettet välitä. Kovispoika puhun edelleen sulle. Tiiän, ettet välitä. Läskit kuolkaa läskit ansaitsee tämän.

Kovispoika, toivon, että saat läskin lapsen tiiän ettet aattele vielä tämmösiä juttuja ja sun lapsista tulee joka tapauksessa kovislapsia cooleja ja siistejä läskit on epäihmisiä toivon todella. Karvaisen läskilapsen. Sitten, kun se lapsi tulee itkien kotiin yks päivä ja sanoo että isi noi sano rumasti, ajattele sitä oksettavaa bikinikuvaa. Tiiän että oot silloin jo unohtanut, sehän oli vaan yläasteen yks päivä, heitit hauskan läpän, kuka sitä enää muistaa se tyttö

 Haluan, että muistat sen. Oksettavan bikinikuvan. Kun sun lapsi tulee sun luokse ja kysyy ne elokuvamaisen isot silmät kyynelissä että isi miks noi ei tykkää musta, haluan, että yllättäen muistat sen. Ja tajuat. Ja tunnet sen piston. Hyi miten ruma läski en nuku enää koskaan

I sent several of those women a message.

”You’re being an asshole,” the note said. “Why don’t you just do the right thing and delete the post and stop sharing it?”

The most common response was not remorse or defensiveness but surprise. They were startled that I could hear what they’d been saying. Their Facebook pages were set to private, after all. Most didn’t realize that when you post to a public page through your Facebook account, it doesn’t matter that your own content is restricted: The whole world can read your words anyway.

And of course, they hadn’t really thought of me as a person. Why should they? These images are throwaways, little bursts of amusement to get through a long workday. You look, you chuckle, you get some ridicule off your chest and move on to the next source of distraction. No one thought about the possibility that I might read those words. Far less, that I would talk back.

Caitlin Seidan tekstiin My embarrassing picture went viral 

Ooks koskaan aatellu miten ihmeellinen oot

Joskus viime joulun aikaan kotona katoin elokuvaa Perhonen lasikuvussa. Se kertoo miehestä, joka halvaantuu niin, että vaan vaan silmä liikkuu. Toinen silmä pitää ommella kiinni, koska se ei liiku. 

"Locked-in syndrome is a condition in which a patient is aware and awake but cannot move or communicate verbally due to complete paralysis of nearly all voluntary muscles in the body except for the eyes. Total locked-in syndrome is a version of locked-in syndrome where the eyes are paralyzed, as well."

Wikipedia.

Ei voi puhua, ei voi nyökyttää ei voi mitään. Mietin pitkään, miten itse selviäisin. Ei voi rapsuttaa, jos kutittaa. Ajattelin, että no, vois lukea – joojoo mutta kuka pitelis kirjaa? Kuka kääntäis sivua? Musiikkia vois kuunnella, mutta kuka vaihtais levyä? Tai biisiä? Kuka säätäis volumea?

“A book is made from a tree. It is an assemblage of flat, flexible parts (still called "leaves") imprinted with dark pigmented squiggles. One glance at it and you hear the voice of another person, perhaps someone dead for thousands of years. Across the millennia, the author is speaking, clearly and silently, inside your head, directly to you. Writing is perhaps the greatest of human inventions, binding together people, citizens of distant epochs, who never knew one another. Books break the shackles of time ― proof that humans can work magic.” 

– Carl Sagan

Maailmassa on kaikkea siistiä. Oon alkanut arvostaa sitä, että meikä on tosi siisti. Oon tämmönen kone, joka toimii itsestään; mun ei tarvitse ajatella hengittämistä, se tapahtuu. Ei tarvitse ajatella ihon uusiutumista, se vaan tapahtuu. Sydän lyö, mun ei tarvitse tehdä asialle mitään.

Monesti sitä alkaa pitää itsestäänselvyytenä. Kuolemattomuusajattelu alkaa: kaikki toimii hyvin se varmaan jatkuu ikuisesti.

Mä en erityisesti nauti kuntoilemisesta, mutta nyt oon yrittänyt tehdä sitä, koska haluaisin auttaa mun kehoa pitämään musta huolta. Samalla oon alkanut arvostaa sitä, mitä voin tehdä. Mitä osaan tehdä, vaikka sattuukin ja en pääse mihinkään erikoisvenytyksiin tai -asentoihin. Mä voin tehdä mitä vaan enkä tarvitse kenenkään apua. Tsiisus, voin vaikka kiivetä seinälle, jos haluan.

"Elämää ja kuolemaa, uusiutumista, miljoonia käskyjä ja impulsseja joka sekunti. Sydämesi pumppaa ympäri kehoasi verta koko ajan ja ihosi alla lymyävät kovat luut ja säikeiset lihakset. Vatsalaukkusi erittää syövyttävää happoa ja selviytyy siitä itse vain koska sen seinämiä suojaa lima, jota edes tämä syövyttävä happo ei läpäise. Jossain päin ruumistasi todennäköisesti käydään sotaa vihamielisiä tunkeutujia vastaan. Olipa se naarmu sormenpäässä, pieni yskä, tulehtunut finni, valuva nenä, ruumiisi tekee jatkuvaa työtä tälläkin hetkellä puskeakseen vihollisia ulos tai mitätöidäkseen ne."

Sisar Surumieli -blogista, lue koko teksti.

Biologian opettaja sanoi kerran, että nyt, kun puhumme sydämestä, alatte kiinnittää siihen huomiota. Älkää hätääntykö, jos se tykyttää – sellaista sattuu välillä.

Kelaa, että sellaistakin voi sattua, että oot tajuissas muttet voi tehdä mitään. Kauheeta, ja samalla jotenkin kiehtovaa. Miks? Miten? Mikä järki? Mitäää

“For what it’s worth: it’s never too late or, in my case, too early to be whoever you want to be. There’s no time limit, stop whenever you want. You can change or stay the same, there are no rules to this thing. We can make the best or the worst of it. I hope you make the best of it. And I hope you see things that startle you. I hope you feel things you never felt before. I hope you meet people with a different point of view. I hope you live a life you’re proud of. If you find that you’re not, I hope you have the courage to start all over again.”

– Eric Roth, The Curious Case of Benjamin Button screenplay

Kaikkee tapahtuu sun sisällä koko ajan. Kelaa miten ihmeellistä.

Voi sinua hämmentynyt tyttö

Ilme paljastaa, että Saarelan pahimmat ongelmat taitavat löytyä pään sisältä!

kuin Niuvanniemestä karannut,mitä muutä voi pössyttelijältä odottaa

Maikkarin uutiseen jonka kommentteja nämä ovat.

Siis Saarela ilmeisesti tarvitsee viel paljon lisäaikaa venäläisessä vankilassa toipuakseen fanatismistään ja taipumuksestaan sen rikollisin tavoin edistämiseen. Aika parantaa taitaa tarkkaan päteä tässäkin tapauksessa.

Hesarin uutiseen, josta kommentti on.

On muuten toosi terveen näköinen ilme kuvissa SiniSabotöörillä. Pikakyyti Niuvanniemeen?

Kuvastapäätellen,kaipaisi psykiatrista apua

Maikkarin uutiseen jonka kommentteja nämä ovat.

Mutta kyllä luulisi oppivan jos siellä otsaluun takana on vähänkään mitään.

Maikkarin uutiseen, josta kommentti on.

Hölmöläisiltä rahaa keräävällä GreenPeacella on kyllä heittää muutama miljoona takuisiin.

Maikkarin uutiseen, josta kommentti on.

siperiaan muutamaksi vuodeksi ompelemaan rukkasia, oppisi edes jotain.

Maikkarin uutiseen, josta kommentti on.

Kuvitellaan, että maalaisit taloasi. Maalaisit sitä lyijymaalilla. Et tiedä, että kyseessä on lyijymaali, koska sua on kusetettu. Maalaat perheesi taloa jollakin, mikä vaarantaa heidät.

Joku kiinnittää huomiosi asiaan ja sanoo, että tulevaisuudessa maalivalintasi saattaa aiheuttaa perheesi kuoleman. Haista hippi vittu ja pure naurista, sinä sanot.

Mulle tulee lähinnä tällainen skenaario mieleen, kun pohdin Sini Saarela -tapausta. En ota kantaa siihen, onko Saarelan toimintatapa oikein vai väärin. Otan kantaa siihen, miten tästä tapauksesta mediassa puhutaan.

Sitten perjantaina Hesarin Studio Kulmapöydässä oli vieraana kansanedustaja Mikael Jungner (sd).

Lähetyksen kymmenennen minuutin tietämillä Jungnerilta kysytään Greenpeacestä.

”Varmaan on niin, että kun Greenpeace elää näistä lahjoituksista, – tässä nyt – miten mä sanoisin kyynisesti vanhana setänä, nuoret – tässä tapauksessa nuori tyttö höynäytettiin sinne mannekiiniksi, joka sitten herättää suurta uutisointia ja mielenkiintoa.”

Nuori tyttö höynäytettiin mannekiiniksi.

Hesarin blogitekstiin Keski-ikäisen kaljumiehen ärähdys by Heikki Aittokoski 

Koen, että Suomessa aktivismi on lähinnä nuorien pörröpäisten pilvenpolttajien hommaa. Niin kutsutut normaalit ihmiset, kuten 45-vuotiaat kävelyjä ja kuoroa harrastavat kaupan kassat, ei käy mielenosoituksissa. Oon itsekin jättänyt menemättä, kun ei viitsi ja jaksa. Koen, että elämä voi olla aika passiivista.

Se, mikä mua kuitenkin korpeaa, on, että kun joku yrittää kiinnittää huomiota maailman epäkohtaan (ja edelleen, en ota kantaa tekotapaan), se otetaan vastaan tytöttelemällä ja viemällä huomio aiheesta (öljynporaus) huomauttajan persoonaan (tyttö, jolle pitäis opettaa tapoja).

Sitten vastapuoli vastaa haukkumalla kirjoittajan metsäläiseksi perussuomalaisidiootiksi. Ja oho, sinne unohtui se varsinainen asia.

While there has been little commercial Arctic exploration so far, the potential is huge. London-based consultancy Wood Mackenzie estimates that at least 166 billion barrels of oil and gas might lie undiscovered in the near-shore Arctic. There could be much more in areas closer to the North Pole.---Lobbyists representing companies including Exxon Mobil (Charts, Fortune 500), Chevron (Charts, Fortune 500), and ConocoPhillips (Charts, Fortune 500) are allying with environmental groups, who want UN protection for Arctic wildlife and ecosystems, as well as with the U.S. Navy, which says it won't be able to patrol the Arctic effectively without the rights the treaty provides to the territory.

Tästä CNN:n uutiseen.

Arktisen ympäristön seuranta- ja arviointi -työryhmän raportin mukaan öljy- ja kaasutuotanto vaurioittavat maanpintaa ja pirstovat luontotyyppejä ja elinympäristöjä. Öljypäästöt taas likaavat merten eliöstöä ja rannikoita. --- Arktiseen alueeseen, sen asukkaisiin ja ympäristöön kohdistuu useita muutospaineita. Maailmanlaajuinen talouskasvu ja elintason nousun vaatii lisää raaka-aineita ja energiaa. Tämän takia monet tahot aikovat lisätä pohjoisten alueiden luonnonvarojen hyödyntämistä. Yli viisi prosenttia maapallon tunnetuista öljyvaroista ja runsas viidennes kaasuvaroista sijaitsee arktisilla alueilla. 

Tästä YLEn uutiseen.

Due to the prevailing worldwide sea and air currents, the Arctic area is the fallout region for long-range transport pollutants, and in some places the concentrations exceed the levels of densely populated urban areas.

Lainaus Wikipediasta.

Sea-ice coverage across the Arctic Ocean has dwindled to its second-lowest level since satellite records started in 1979, the National Snow and Ice Data Center reported on Tuesday.

The residents detailed dramatic changes over the years in river-ice thickness, a public-safety risk because no roads connect villages in that part of Alaska, and residents in winter travel over river ice. --- The residents also testified to changing ranges for several animals, particularly moose and beavers, changes in vegetation and concerns about reduced availability of driftwood that used to be pushed downstream by powerful currents of spring meltwater.

Tästä Reutersin uutiseen.

Arktis on arvokas monella tavalla. Se on arvokas luontona, omana itsenään. Se on arvokas resurssina ja teollisuuden raaka-aineen antajana. Mikä on tärkeintä?

Mua ihmetyttää jatkuvasti se, miten ympäristöstä, kuten kasvissyönnistä, ei voi puhua asiallisesti. Jotenkin se aina lipsahtaa sinne, miten toiset on ituhippejä ja toiset kannattaa poliisivaltiota ja toivottavasti SINÄ joudut SIPERIAAN

Mua ihmetyttää myös se, että jos halutaan tuoda esiin tai keskustella mahdollisesta vaarasta ihmiskunnalle (IHMISkunnalle, se olet myös sinä) miksi niin moni ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena? Miksi niin moni luulee olevansa tällaisten mietintöjen yläpuolella? Ei koske minua minä olen ulkopuolinen.

Kyllä koskee. Sua ja sun lapsia. Ne jää tänne, kun sä kuolet. Ja jos (JOS) katastrofi tapahtuu, ja joku naiivi tyttönen vihjasi sen mahdollisuudesta sulle etukäteen, ei ehkä enää tee mieli nauraa.

Kyllä myös se kertoo jotain maailmasta ja ihmisistä, että maapallon saastumista ja vanhingoittumista vastustava henkilö laitetaan vankilaan. Onneksi joltain vielä loytyy riittävästi luonnetta.

Hesarin uutiseen, josta kommentti on.

Kampanja Arktiksen suojelemiseksi on samalla kampanja koko elollisen ja elottoman luonnon ja ilmaston suojelemiseksi. Öljynporauslautalle ripustautuminen tai Finlandiatalon katolle kiipeäminen on luvattomana tekona hyvin pieni niiden valtavien ympäristötuhojen rinnalla mitä venäläiset öljyjätit jo nyt jatkuvasti aiheuttavat pohjoisilla manneralueilla. Näitä ympäristörikollisia yhtiöitä ei saa päästää tuhoamaan Arktista merialuetta! Kaikki tuki täältä Sinille ja muille aktivisteille, niin vangituille kuin tuhansille kampanjaa muualla tekeville!

Hesarin uutiseen, josta kommentti on.

Kun tietää, että täytyy, muttei uskalla

”Meidän pitää/täytyy/tarvitsee/on pakko saada tämä projekti valmiiksi tänään, joten minun pitää/täytyy/tarvitsee/on pakko jäädä ylitöihin.” Voi olla, että joku haluaa, että saat työn valmiiksi tänään. Tai voi olla, että se on luvattu asiakkaalle valmiiksi tänään. Mutta sitä ei pidä/täydy/tarvitse/ole pakko tehdä – säilyäkseen hengissä. Niinpä niin, täytyy/pitää/tarvitsee/on pakko -ilmaukset antavat primitiivisille aivoille suoran käskyn hengissäsäilymisestä, mikä laukaisee stressireaktion. Samalla oma toimintakykysi ja potentiaalisi kutistuu!

Tästä Sanna NELJÄ SANAA, JOTA KÄYTTÄMÄLLÄ RAJOITAT OMIA MAHDOLLISUUKSIASI

Minkä takia kaikilla tuntuu menevän niin huonosti? Koen, että ympärillä on paljon stressiä ja kärsimystä. Kärsiikö moni? Oonko alkanut katsella maailmaa jonkinlaisen korjaa-sinäkin-elämäs -filtterin läpi?

Practice the Essential 10 Beliefs. As often as you can, believe:  1) Something is wrong here; 2) There’s something wrong with me; 3) Something’s wrong with you/him/her/it; 4) I’m not good enough; 5) You’re/she’s/he’s/it’s not good enough); 6) I don’t have enough; 7) There isn’t enough; 8) I am alone; 9) I don’t belong; 10) Nobody loves me; 11) I don’t know how to love.  Okay, 11. Who cares?

30 Ways to Make Yourself Miserable (Along with Everyone Around You) BY LION GOODMAN,goodmenproject.com

Elämässäni oon todennut, että kärsimistä voi jatkaa tiettyyn pisteeseen asti. Sen jälkeen ei enää voi.

Se piste ei ole se, kun on huono olo. Se ei ole se, kun on onneton, mutta yrittää uskotella, ettei ole. Että tää on vain vaihe. Se ei ole edes se, kun tunnustaa jollekin, että joo mä voin huonosti. Joo en jaksa enää. Se ei ole sekään. 

Ennen kuin lopettaa, tulee se hetki, kun avaa silmät. Kun silmät on kerran avannut, niitä ei voi sulkea enää. Kun on kerran nähnyt - ja tarkoitan siis todella nähnyt, katsonut ja nähnyt ja kokenut, luissa ja ytimissään - jonkun tilanteen tai tavan vääräksi, sitä ei voi enää jatkaa ajattelematta.

Kärsimistä voi jatkaa tiettyyn pisteeseen asti. Silmien avaamisenkin jälkeen voi vielä jatkaa, jos haluaa; koen, että ainoa ero on, että sit tietää. Tietää, että tää on kusetusta mun pitäis tehdä jotain.

Silmät on auki.

Ja se, se on se oikea kärsimys. Kun ymmärtää, ettei tää toimi, homma ei pelitä, eikun kyllä mä haluankin jotain muuta, haluan kokeilla, kyllä mä tahdonkin. Kärsimystä on se, kun tietää, että täytyy, muttei uskalla. Ei kehtaa, on ollut samoin liian kauan, ei osaa, ei voi.

Sit sitä kärsii. Vielä. Vielä voi jatkaa. Vaikka tietää.

Take things seriously. Very seriously. Very, very seriously. My God, do you know how serious it is?  It’s very serious. Seriously. Wipe that smirk off your face!

30 Ways to Make Yourself Miserable (Along with Everyone Around You) BY LION GOODMAN,goodmenproject.com

Jossain vaiheessa tulee se, kun ei enää jaksa kärsiä. Kun on kärsinyt loppuun. Sitten seuraa muutos.

Se on vähän niinku osa itsestä olis kuollut. Pieni osa. Se osa, joka yritti ohittaa sen olon, kun tietää, ettei voi jatkaa, muttei kehtaa tai voi tunnustaa sitä. 

Resist what is. Dislike whatever is happening at this moment. (Disapproval is also good, because it adds a sense of superiority.) Let it eat at you because it’s not what you wanted. Wish it would change or go away. Focus on what’s wrong, imperfect, or could be better. Think about the fact that if it were different, you could be happy, then recognize that it will never be different. Complain loudly to anyone who will listen. If no one listens, complain to God or to invisible people.

30 Ways to Make Yourself Miserable (Along with Everyone Around You) BY LION GOODMAN,goodmenproject.com

Myöhemmin yleensä itse ainakin mietin, miks se kestää niin kauan. Muutos. Sit miettii, että miks tein noin miksen näin.

Miks tiskit on altaassa viikon vaikka tiskata vois heti? Miks jotkut käy töissä vuosia, vaikka kärsii siitä joka päivä? Miks joku juo itteään hengiltä ja toinen vaan katsoo? Miks joku ei koskaan tuu ajoissa kotiin? Miks naapurit aina riitelee? Miksei toi kundi mee töihin? Miksen uskalla sanoa? Miks tuo ei muuta pois? Miks mä odotan? Miks sä?

Kauheen kallista tää elämä

Hinta on suhteellinen asia. Koen, että meitä johdetaan harhaan aika monessa hinta-asiassa.

Tässä vuoden aikana on tullut kuultua melko paljon kauhisteluja tuotteiden hinnoista. Siis niiden korkeasta hinnasta tietenkin. Ketjuliikkeiden halpatuotantomaiden vaatteet kun ovat vääristäneet aika hyvin sen, mitä vaatteen kuuluisi maksaa, jotta kaikki saisivat siitä asianmukaisen korvauksen. (Toki esimerkiksi suurimassa osassa Aasian maita rahanarvo on eri, joten ei voi olettaa, että siellä ompelija saisi 8,5e/h, vaikka se Suomessa onkin suunnilleen ompelijan minimipalkka.)

Tästä Uhanadesign-blogin tekstiin Mistä tuotteiden hinnat muodostuvat?

Mun mielestä on normaalia, ettei ruoka ole halpaa. En puhu tässä korkeasta verotuksesta, joka tietty on oma asiansa; puhun siitä, miten paljon kuuluu maksaa tuotteesta, jonka joku on kasvattanut, jalostanut ja valmistanut.

Mua aina hämmästyttää se, kun ihmiset järkyttyy maailmanlopun partaalle einesruokaskandaaleista. Esimerkiksi siitä hevosenlihakohusta, joka oli aiemmin. Jos eines maksaa pari euroa, ihan oikeastiko voi olettaa, että se on valmistettu kaikilla tavoilla hyvin ja eettisesti?

Sama asia koskee vaatteita. Jos villapaita maksaa 15e, onko se paljon vai vähän?

Ajattelen usein ostaessani koko tuotantoprosessia. Luen vaatteen lapusta aina sen, missä se on valmistettu. Kiinassa, Thaimaassa, Singaporessa, se on usein vastaus. Mitä se merkitsee?

Ajattelen puuvillaa. Se pitää kylvää ja kasvattaa; sitten se täytyy poimia ja jalostaa. Jalostetusta tuotteesta valmistetaan materiaalia, josta tehdään pusero. Se värjätään. Se täytyy pakata, laivata toiselle puolelle maailmaa, se täytyy hinnoitella ja jaella kauppoihin.

Se on trikoo. Sen hinnaksi tulee 9,95e.

Koen, että tällainen hinta voi syntyä vain siitä, että jotakuta kusetetaan. Työntekijää, maaperää, luontoa. Joku kärsii, jotta paita voi olla halpa.

Kaupankäynnissä pätevät tiukat kysynnän ja tarjonnan lait, jotka eivät ota huomioon kaupankäynnin heikoimpia osapuolia, kuten kehitysmaiden pienviljelijöitä ja suurtilojen työntekijöitä. Miljoonat viljelijät ja työntekijät, jotka tuottavat meidän kuluttamiamme tuotteita (esim. kahvia, teetä ja hedelmiä), elävät köyhyydessä ja tekevät työtä erittäin puutteellisissa oloissa. Usein viljelijät joutuvat myymään tuotteensa niin alhaisella korvauksella, että he eivät pysty kattamaan edes kaikkia tuotantokustannuksiaan, saatikka turvaamaan perheelleen kohtuullista elintasoa. Yksittäisen viljelijän mahdollisuudet hintaneuvotteluissa ovat usein olemattomat.

Koko teksti reilukauppa.fissä, osio Onko muu kaupankäynti sitten epäreilua?

On helppoa ostaa, kun tarjontaa on ihan ylitsepursuavan paljon. On helppoa mennä kauppaan, joka tursuu edullisia tavaroita. Alennusmyynneissä vaatteet on naurettavan halpoja, kirppishintaisia suorastaan. Miksei ostais?

Miksi ostais? Montako paitaa ihminen tarvitsee? Miten vois korvata sen, jos ostaa; miten vois hyvittää? Riittääkö ekopuuvillan valitseminen vai olisko parempi vaan shoppailla vaatteet kerran vuodessa?

Mä käytän vaatteet aika loppuun asti. Mulla on nyt maiharit, jotka sain joskus 2008. Housut oon saanut pari vuotta sitten kaverilta ja takki on 3e kirppikseltä. Paita 2e, sekin kirppikseltä. Tuntuu paremmalta ostaa, kun ei osta uutta, kun ei osta jotain, mikä on tuotettu "just mulle", jotta kävisin poimimassa ko. tuotteen kaupasta kuin jonkun kypsän omenan.

Mäkin ostelen. Älkää käsittäkö väärin. Ostelen, enkä todellakaan aina ajattele. Oon tottunut siihen: asiat vaan tulee jostain mulle, helposti.

Harkitsen just uuden vaatekappaleen ostamista. Se tulis maksamaan 188 euroa. Se valmistettais just mulle, mun mittojen mukaan, pienessä yrityksessä. Se tuntuu hyvältä ajatukselta, mutta samalla sikakalliilta. Onko 188 euroa päällysvaatteesta paljon vai vähän?

Monen mielestä vähän, kun tuote on käsin tehty, jäljitettävissä olevan ihmisen tekemä, just mulle. Toisaalta se on hyvin paljon, niin paljon, että sitä summaa joutuu todella miettimään. Onko varaa tähän?

Onko se nurinkurista; se, että joutuu miettimään, voiko tuhlata just tietyn ihmisen tekemään aitoon, ei-riistotuotettuun vaatteeseen? On se vähän. Sitä tää kuitenkin on. Kuluttaminen. Koska tän saman tuotteen mä voisin saada myös paljon halvemmalla, made in China.

Sitä kantsii miettiä.

Jos ei tuu täydellistä, en tee mittää

Luovuus tuntuu joskus olevan tosi vaikee asia. Semmonen asia, jossa pitää onnistua.

Mä en ole perfektionisti. En jaksa hioa ja analysoida ja miettiä, enkä jaksa valmistautua tilanteisiin pohtimalla ja stressaamalla päiväkausia. Asiat, kuten kirjoittaminen, tulee multa aika luonnostaan ja siks tuntuu joskus vaikeelta käsittää ihmisiä, jotka jahkaa ja jahkaa ja pohtii ja jalostaa.

Olin taannoin tilanteessa, jossa piti kirjoittaa terveisiä kortille. Se oli semmonen leikki. Kaks naista ei voinu osallistua, koska ne ei keksineet mitään tarpeeksi hienoa kirjoitettavaa. Yks tuijotti korttiaan tunnin, kunnes keksi jotain, minkä kelpuutti kirjoitettavaksi.

Yritin sanoa, ettei ajattele liikaa ja tekee vain jotain hauskaa. Mutta ei, ei. Tää on vakava asia. Ja niin leikistä tuli vakavaa.

Tuntuu, että luovuus on edelleen jotain, jota joko on tai ei ole. Taiteilijat on luovia ja luovuuden pitäis olla jotain, jonka tuloksena on megahienoa ajatuksia herättävää upeaa ja ainutlaatuista taidetta. Normaali ihminen ei voi olla luova, ellei pohdi ja mieti ja tee tosi tosi ajatuksella jotain, mikä ei varmana oo tavallista tai mitään, jota joku muukin tekee. Koska luovat on yksilöitä ja luovuuden pitää olla jotain erikoista.

Mua häiritsee tää. Häiritsee se, että ihmiset esimerkiks puhuu itsestään huonona valokuvajaana, vaikka kuvat ois kivoja. Miten paljon luovuutta ois tarpeeksi, niin, että vois nähdä itsensä luovana ihmisenä?

Jotenki sitä on verhonnut itsensä sellaiseen harmaaseen, vähättelyn verhoon. "No tää nyt on tämmönen varjossa kasvanu", niinko yhdessä elisan mainoksessa aikanaan sanottiin.

Vaik joku kertois et hei mä teen tällasta juttua ja itse tekis ihan tismalleen samaa, niin en mainosta. Pelkäänkö kuulostavani omahyväiseltä vai täh? Eilen just kävin sellasen keskustelun, kuvaamisesta. Toinen sano, et käy tuolla pusikossa kuvaamassa, et siel on upeita paikkoja. No kyllähän mä sen tiedän, oon itsekki monesti kävellyt tuolla ja tsiigannu, et nää meidän hoodit on ihan älyttömän kauniit. Ei tartte ko tohon viereiselle mäelle nousta auringonlaskun aikaan ja näät jotein UPEETA. Mut sanoinko? En, olin vaa vähän sillee "jaa, vai niin". Miksi en muka voinu näyttää et joo, oon itsekki ihan liekeissä, mahtavaa, upeeta ja hienoa.

Tästä Kerron sulle tarinan elämästä -blogin tekstiin Lahjakkuudesta

Kun menen toisen ihmisen kotiin, tuntuu usein, että se on hienompi kuin oma. Tunnen paljon tyyppejä, keillä on kodeissaan hienoja säilytysratkaisuja. Sit aina miettii, että miksen mä keksinyt tota ja miksen mä tehnyt tällaista laatikostoa ja miks mulla ei oo pyykkinarua, jolla roikkuu valokuvia.

Sit mietin omaa asuntoani ja muistan, että se on mun, ja tää koti, vaikka onkin siisti, on jonkun muun oma. Ei se haittaa, ettei mulla oo yhtä siistei juttuja.

Koen, että luovuusseula on välillä turhan tiukka. Kaiken pitäis olla maailmaamullistavaa uutuutta, että sitä kehtais esitellä ja kehua, näyttää muille. Entä, jos ois siistiä, että on tehnyt jotain? Valmistanut jotain ja saanut sen aikaan?

Ihmiset on usein sanoneet mulle, ettei ne osaa piirtää. Ne ei voi piirtää mun kanssa, koska ne ei osaa. Oon eri mieltä. Kaikki osaa piirtää tikku-ukon tai neliön, mutta jos vertaa itseään Salvador Dalíin, saattaa tuntea olevansa ihan paska.

Siks ainoa, johon omia hommia pitäis verrata, on oma itse. Olenko kehittynyt, haluanko ylipäätään kehittyä? Vai voisko olla, tosiaan, että riitän tällaisena?

“Everybody is a genius. But if you judge a fish by its ability to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid.”

― Albert Einstein

Oon lakannut odottamasta

The ultimate tool for corporations to sustain a culture of this sort is to develop the 40-hour workweek as the normal lifestyle. Under these working conditions people have to build a life in the evenings and on weekends. This arrangement makes us naturally more inclined to spend heavily on entertainment and conveniences because our free time is so scarce.

I’ve only been back at work for a few days, but already I’m noticing that the more wholesome activities are quickly dropping out of my life: walking, exercising, reading, meditating, and extra writing.

The one conspicuous similarity between these activities is that they cost little or no money, but they take time.

Koko Your Lifestyle Has Already Been Designed -teksti raptitude.comissa.

Tää vuosi alkaa lähestyä loppuaan. Joskus mietin sitä toivelistaa, jonka tein vuoden alussa, siitä, mitä haluaisin tehdä ja kokea. En tahallani halua katsoa sitä; haluan vuoden lopussa nähdä, oonko tehnyt niitä juttuja ja onko toiveet edelleen samanlaisia.

Vuoden alussa menin tanssikurssille. Käyn siellä edelleen. Tanssin lisäks oon käyny jousiammuntakurssin ja taontakurssin, käyny teatterissa ja kaks kertaa lomamatkallakin. Kokenut kaikkea hienoa, jota en oo aiemmin tehnyt.

Oon miettinyt, miks oon elänyt niin kauan ilman harrastuksia. Miks tuntuu, että esimerkiks koko päivän kurssi vie aikaa pois JOSTAIN. Mikä se jokin on? Kotona kököttäminen? Ei-minkään-tekeminen? Mitä varten mä säilön aikaa?

Kiireeseen vetoaminen on tosiaan paitsi sosiaalisesti hyväksyttävää, myös oman aseman korostamista. ---  On olevinaan hienoa, jos on ostanut uuden hienon auton, muttei ehdi ajaa sillä.
Tästä Ilta-Sanomien artikkeliin Nyt on muodikasta olla kiireinen - sorrutko sinäkin tähän?

Kaikilla on nykyään kiire. Pitäis ehtiä tehdä kaikkea ja vähän päälle, eikä koskaan oo oikea hetki tehdä jotain. Siivota, tai mennä kurssille, tai nähdä kaveria. Koska on kamala kiire.

Mullakin on kiire. Syksyn ajan oli niin kiire, ettei ollu puhettakaan siitä, että olisin ehtinyt nähdä kaikkia kavereita ja matkustaa tapaamaan niitä. Kaverit ymmärsi. Silti menin taontakurssille, joka kesti kaks kokonaista päivää. Sekin tuntui vähän tuhlaukselta, aluksi. Mietin, että miks varasin tällaisen kurssin, joka vie kaks mun vapaapäivää.

Niin, miks? Miks odotan koko ajan oikeeta aikaa tehdä kivoi juttuja? Miks tuntuu, että koskaan ei oo oikee aika tuhlata aikaa semmosiin juttuihin, joita haaveilen oppivani, mutten koskaan saa käytännössä opeteltua?

Taontakurssi oli ihan helmi. Suosittelen kaikille. Peukalosta lähti nahat ja hieman vino kynttilänjalka valmistui.

Oon aika paljon lakannut odottamasta sitä, että tulis oikea ja hyvä hetki. Sitten joskus -hetki. Kun oon vanhempi -hetki, kun oon valmis -hetki. Oon nyt siunatussa asemassa: asun itsekseni, en vastaa tekemisistäni kenellekään ja oon töissä, mikä mahdollistaa sen, että käytän rahaa itseni toivomiin juttuihin.

Tiiän, että nää hommat vaatii rahaa. En oo tyhmä. Ois hienoa, jos ei vaatis, mutta jos haluaa vaikka matkustella, aika harva lähtee liftailemaan ilman lompakkoa maailman ympäri. Moni asia, jota mäkin haluan tehdä, vaatii käteistä.

Kiitän tästä siunatusta tilasta, siitä, että mulla on asiat hyvin nyt. Oon onnellinen, ettei mun tartte enää odottaa. Tiedän kyllä monia, joilla on rahaa, muttei silti koskaan aikaa tehdä mitään. Aina tarttis lisää aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä haluaa tehdä.

Uskon, että aikaa kyllä syntyy, kun sitä tekee. Aina voi puristaa tunnin tapaamisen kaverin kanssa viikon johonkin päivään. Tunti ei oikeasti oo kamalan paljon. Usein matkalla tällaisiin tapaamisiin mietin sitä kiireen ja muun tekemisen tarpeen ajatusta: nyt mulla ei oo kiire, koska tää asia on mun tekeminen nyt. Mun ei tarvitse olla missään muualla just nyt, tää asia on mun ajanviete.

Se on ihanaa.

Ens viikolla meen juttelemaan vapaaehtoistyöstä. Sellaisesta, jossa luetaan vanhuksille lehteä tai viedään niitä ulos. Oon pitkään haaveillut, että ois siistiä tehdä jotain sellaista, sitten joskus, kun on aikaa. Myöhemmin. Muttei nyt.

Miksei nyt?

Miksi ei vaan voida olla ja varmistella kun asiat kerran ovat ihan hyvin? Miksi antautua suurelle rakkaudelle ja intohimoisille ihmissuhteille kun kerran tässäkin on ihan jees. Ikävyyksiä sellainen intohimo vain tietää. Suuri osa pariskunnista on keskenään enää vain tavan vuoksi. Kannattaisiko tavoitella hyvää?

Samasta syystä moni sinnittelee työpaikassaan. Ei kovin kivaa, mutta... "On niin suuri riski jos lähtee vaihtamaan työpaikkaa kun täällä on jo hyvä palkka ja tietää paikkansa." Toisaalta ei viihdy. Mutta parempi kuitenkin pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Mistä sitä tietää miten käy jos ottaa riskin? Jos hyvän vaihtaisi voisi tulla huono? Mutta kun ei vaihda mitä tulee? Mitätön...

Tästä HS.fin Kirsi Pihan tekstiin Onko sinulla hyvä vai mitätön elämä?

Pettävätkö kaikki ihmiset

Tässä merkinnässä ei puhuta parisuhteessa tapahtuvasta pettämisestä, vaan kaikesta. Siitä, kun toinen ihminen pettää jotenkin: luottamuksen, odotukset.

Onko jokainen ihminen pettymys odottamassa tapahtumistaan?

En uskalla enää luottaa. En halua enää luottaa. Olen pettynyt liian monta kertaa. 

Oon kuullut monesti tällaisia kuvauksia elämästä. Niiden keskiössä on toinen ihminen, jonka piti olla yhdenlainen, mutta sitten se pettikin, jollakin tavalla. Ystävät, perheenjäsenet, mies, nainen, kuka tahansa. Pettääkö jokainen?

Mietin usein omia odotuksiani ja sitä, odotanko ihmiseltä (tai itseltäni, omalta sietokyvyltäni) liikaa. Paljonko toiselta, tai itseltä, voi vaatia?

Kuinka monta kertaa asioista pitää sanoa, ennen kuin tarpeeksi-määre on täyttynyt ja voi todeta, että pidä kuule tunkkis? Kuinka monta kertaa pitää pettyä pienesti, jotta ne on yhdessä tarpeeks isoja?

Avainsana lienee tässäkin täydellisen odottaminen. Kukaan ei oo täydellinen, joten pettymyksiä syntyy luonnostaan. Ei voi olla täydellinen, jos on ihminen. Ihminen unohtelee, mokailee. Ihminen saattaa pettääkin, koska on ajattelematon, itsekäs, väsynyt, ujo, ei kehtaa.

Tuntuu usein, että täydellisyys on itseisarvo.

Itseisarvo tarkoittaa etiikassa arvoa, jota ei tarvitse eikä voida perustella muilla arvoilla. --- Itseisarvo on arvo itsessään ja sitä kannattaa tavoitella sen itsensä vuoksi. Välinearvot ovat muita arvoja, jotka tähtäävät itseisarvoihin. Välineellisesti arvokas asia on arvokas, koska se on väline jonkin muun saavuttamiseksi.

Wikipedian artikkeli Itseisarvo (etiikka)

Täydellisyys, täydellinen ulkonäkö tai täydellinen suoritus on monelle asia, jota jahdataan selkä hiessä. Vähän vielä ja sitten mä olen sitten ihan kohta vähän vielä

Muilta vaatii usein vähemmän. Mutta miten vähän on liian vähän?

Yritän olla lempeä kanssaeläjiäni kohtaan. Jos joku peruu tapaamisen monesti, annan yleensä anteeksi. Suurempaa kuvaa miettiessä tajuaa, että hei, mitä on yks myöhästyminen tai nähdäänkö-sittenkin-huomenna viiden vuoden päästä?

Samalla sitä ajattelee: kuinka monta kertaa näin pitää käydä, miksi pitää aina pettyä.

Luin tässä yks ilta netistä, että ihmisen kaveripiiri menee uusiksi seitsemän vuoden välein. Sillä tahdilla ihmisiä putoilee pois. Se on vähän pelottava ajatus.

Monia ei edes tahallaan leikkaa pois. Ne ei vaan jää, tartu. Ei jaksa vaivautua. Onko ne liian epätäydellisiä? Tietyt tyypit ei ota enää muhun yhteyttä. Sitä sattuu.

Jotkut tulee pitkien aikojen päästä takaisin. Sitäkin sattuu.

Mua on melko vaikea suututtaa ja siks tuntuu hermostuttavalta se, että pitäis ottaa epätäydellisyys puheeksi. Se epätäydellisyys, joka tuottaa pettymyksen, satuttaa, tekee kipeää; ei siis sulla-on-finni -tyyppinen epätäydellisyys.

Yks ilta yritin. Sanoin melko suoraan, mikä mua ärsyttää ja kah, ei mitään reaktiota. Ei ainakaan sellaista, mitä odotin. Siitäkin tuli paha mieli. Mikset pyydä anteeksi? Mikset ymmärrä, miten pettynyt olen?

Tän tapauksen jälkeen oon miettinyt sitä, miten ihmiset vaan on sellaisia kuin ne on. Ei mun odotukset jostain ihmisen ominaisuuksista ole mitään itseisarvoja, joita näiden ihmisten tulis toteuttaa, että mun tulis parempi mieli.

Toisaalta: jos jatkuvasti odottaa jotain, mitä ei koskaan saa, kenessä on vika silloin? Odotanko mä liikaa, vai odotanko normimäärää ja saan jatkuvasti vähemmän, vähemmän kuin jossain mystisissä kirjoittamattomissa ystävyyssäännöissä sanotaan?

Onks vikaa olemassakaan; ehkä joitain ihmisiä ei vaan oo luotu olemaan kavereita, täyttämään toistensa tarpeita? Mihin määrään asti on oikein odottaa toiselta omien tarpeiden täyttämistä?

Odotukset ja ennakko-oletukset kuuluu ihmiselämään; aivot jäsentää maailmaa ja tekee oletuksia asioista, siitä, miten hommat toimii, mitä tapahtuu. Mistä tietää, milloin olettaa liikaa?

Pettävätkö kaikki ihmiset?