22. syyskuuta 2014

Päiväni negatiivisena valittajana

Mietin tässä, millaista olis elää päivä negatiivisena ihmisenä. Siis sellaisena valittajana, jolla ei koskaan oo mikään hyvin. Voiko kaikki oikeesti olla huonosti? Voiko onnellisuuden valita, tai vastaavasti onnettomuuden?

Päätin kokeilla.

Britanniassa on lanseerattu käsite "complaint culture", valituskulttuuri. Pahimmillaan se halvaannuttaa esimerkiksi opinahjojen toimintaa, koska opiskelijat ja vanhemmat valittavat miltei kaikesta. Paikallinen kuluttajatutkimuslaitos havaitsi myös kummallisen ristiriidan: vaikka asiakkaiden tyytyväisyys ostamiinsa tuotteisiin ja palveluihin parani, he valittivat silti entistä kärkkäämmin.

Keräsin päivän ajan ylös kaikki asiat, joista olisin voinut valittaa. Yritin keksimällä keksiä, mikä kaikki vois olla huonosti. 

Koe suoritettiin vapaapäivänä, eli tässä ei työongelmia hirveästi oo. Saatoin myös joskus unohtaa hetkeks, että olin mukana itse kehittämässäni haasteessa, eli osa valitusmahdollisuuksista on varmasti mennyt ohi.

Tällaisen listan sain aikaan.

Päiväni negatiivisena valittajana

Mun oli pakko herätä tapaamisen vuoksi ajoissa, vaikka on vapaapäivä. Tää vois varmaan harmittaa.

Pihalla huomasin, että unohdin jotain ja oli pakko palata kotiin. Varmaan vois ärsyttää. Vähän ärsyttikin.

Naapurin remonttimiehet ei tervehtineet mua,

Mun pää on vähän kipeä. Voisin ehkä voivotella tätä jollekin.

Aamu on harmaa. Yhyy aurinko missä olet jne jne.

Töistä tulee viesti ongelmista. En onnistu olemaan stressaamatta siitä.

Bussikuski ei tervehdi, vaikka mä tervehdin reippaasti.

Istun käytäväpaikalle. Vieressäni istuva tyttö jää ensin, muttei sano "anteeks, haluaisin pois" eikä kiitä, kun teen tilaa. Kiittämätöntä, törkeää ja niin edelleen.

Olen etuajassa paikalla ja joudun odottamaan. Voisko tästäkin suuttua? Ehkä. En tiedä.

Paluubussinkaan kuski ei tervehdi, vaikka mä tervehdin reippaasti.

Terveet nuoret ihmiset menee niille vanhuksille varatuille istuimille bussissa. Tästä vois varmaan jollekin valittaa.

Bussissa vieressäni on pieni poikalapsi, joka aina jonkun keskivertoautoa suuremman laitteen nähdessään huudahtaa TUU TUU TUU TUU ja osoittaa. Varmasti tääkin vois jotakuta ärsyttää? Mua lähinnä huvittaa: omg rekka!

Bussi ei aja sinne, mihin luulin sen ajavan, ja joudun jäämään pois väärässä paikassa ja kävelemään loppumatkan. Tästäkin vois varmaan stressata.

Ylläolevan aikaikkuna on klo 7.30-10.00. 
Kelatkaa sitä. Parissa tunnissa olisin voinut narista jo 13 kertaa. 
Koe jatkuu.

Kotona on tiskit odottamassa ja valmista ruokaa ei ole. Nyyh.

Suljen tietokoneen ennenku muistan yhden asian, joka on pakko hoitaa. Kauhea vaiva avata kone uudestaan ja niin edelleen.

Kännykästä on akku loppu eikä ole aikaa nyt ladata sitä. Elämä on niin kiireistä ja olen niin stressaantunut ja niin edelleen.

Lounaspaikassa ei ole kasvisruokavaihtoehtoa. Joudun menemään muualle syömään, vaikka olisin halunnut just tähän paikkaan.

Jonottaessani asiakaspalelupisteelle mies takanani käskyttää vanhaa äitiään koko ajan: älä mene sinne, tule tänne. Ärsyttävää, törkeää ja niin edelleen. En sano mitään.

Matkahuollolta saa PINS-pisteitä, mutta korttia voi näyttää vai netissä. Ei siis lippua ostaessa. Tästähän sais vaikka mielipidekirjoituksen johonkin!

Reppu painaa.

Ihmiset jonottaa bussiin miten sattuu ja tunkee, kun bussi saapuu. Ihmiset olkaas nyt

Bussissa porukka istuu laukkunsa vieressä niin, että itse istuu bussin käytäväpaikalla ja laukku on ikkunapaikan penkillä. Tää ärsyttää mua oikeastikin.

Kinder Bueno -patukassa on käytetty ihan liikaa pakkausmuovia. Tääkin ärsyttää mua.

Kello on tässä vaiheessa noin kaksi, ja tämän merkinnän jälkeen mä unohdan koko haasteen vahingossa ja keskityn nauttimaan vapaapäivästä.

Mitä tästä opin?

Valittaminen on oikeastaan aika helppoa. Jos hakemalla hakee aiheita, ongelmiahan on joka puolella.

Valittaminen on sikavaikeaa. Mulla on positiivinen luonteenlaatu, enkä kärsi esimerkiksi masennuksesta. Jos luonne tai elämäntilanne olis toisenlainen, ongelmia ei tarttis hakemalla hakea. Varmasti ne löytyis helpommin, jos olokin olis kurja. Periaatteessa tää mun koe on just sitä, pelkkä koe, joka ei kerro esimerkiks lääketieteellisesti diagnosoidun, ahdistuneen ihmisen päivästä mitään.

Voiko onnen valita? Uskon, että ainakin osittain voi; negatiivisuuden valitseminen ainakin onnistui, kun yritti oikein kovasti.

Onko onnen valitseminen vaikeaa? On. Helppoa se on silloin, kun kaikki on hyvin. Kuten mulla nyt. Kun asiat on hyvin, mun piti hakemalla hakea jotakin, mistä valittaa. Jos olis ollut huono päivä, asiat olis varmaan vaan löytyneet.

Ketä syytän? Valituksen aiheita hetsiessäni huomasin, että eniten valittaminen helpottuu, kun syyttää muita. Kuski on epäkohtelias, elämä on kiireistä, elämä stressaa, työ stressaa. Kun ei ota vastuuta, on helppo valittaa melkein mistä vain: minä ole uhri, minulla on niin vaikeaa, minua stressataan, nyyh

Se, että mulla on kiire, on musta kiinni. Jos haluan aikaa, järjestän sitä. Se, etten mä uskalla sanoa työtehtäville "ei", että valitsen bussin, johon on vain tunti aikaa ehtiä, ei ole kenenkään muun vika. Vain mun. Jos en jaksa, se täytyy tunnustaa: täytyy myös uskaltaa sanoa, etten nyt ehdi. Jos en uskalla, en voi syyttää muita siitä, että ne vaatii multa asioita. Eihän ne tiedä, että tarvitsisin rauhaa ja omaa aikaa, jos en sano sitä.

Ei muiden ihmisten teoille voi mitään: en mä voi mitään sille, ettei kuski tervehdi bussissa. Voin jotain itselleni: voin tervehtiä, olla kohtelias. Näyttää esimerkkiä. Ehkä joku muukin sitten tervehtii, ehkä ei. 

Ehkä kuskille tulee edes hyvä mieli.

Kiltti-sanalla on pitkään ollut negatiivinen kaiku – kilttiä voi käyttää hyväksi, hän antaa aina periksi, eikä uskalla sanoa kenellekään vastaan. Kiltille naureskellaan, häntä pidetään vähän tyhmänä. Omasta mielestäni kiltti ihminen on kaikkea muuta kuin tyhmä – kiltti on toiselle hyvä ja näkee muutkin ympärillään, katsoo asioita monesta suunnasta ja edes yrittää ymmärtää. Kiltti on kuitenkin myös hyvä itselleen, pitää puoliaan ja tuntee oman arvonsa. Höynäytettävä on aivan eri asia – hän ei ole kiltti kenellekään, etenkään itselleen.

18. syyskuuta 2014

Mitä lupaisin sinulle

Tykkään ajatusleikeistä. Saan niihin kulutettua paljon aikaa. Oon tässä monta päivää jo miettinyt, että: jos voisin luvata koko maailmalle yhden asian, mikä se olis?

Asian, joka tekis elämästä parempaa. Helpompaa. Asian, jonka johdosta kärsimys vähenisi.

Mikään ei enää pelota.
Se olis hyvä lupaus. Toisaalta, entä jos kiinnijäämisen pelko on ainoa asia, joka pitää jotkut melkeinmurhaajat aloillaan? Ehkä pelko on hyvä asia.

Koet onnea joka päivä.
Sekin olis hyvä lupaus. Mutta onneakin on niin monenlaista: joku kokee varmasti onnea, kun saa kiduttaa toisia. Antaisko tää niille luvan jatkaa joka päivä? Ja mitä ne kidutuksen kohteet sitten kokis? Onneako? Ei tää ehkä olis reilu lupaus kuitenkaan.

Sä saat tänään ruokaa.
Tästä tykkään aika paljon. En oikeastaan edes tiedä, millaista on olla nälissään. Mullahan on ruokaa joka päivä.

Kun nukut, mitään pahaa ei tapahdu.
Tästäkin tykkään aika paljon. Mieti, että kaikki vois mennä nukkumaan tietäen, että ainakaan yöllä kotitaloa ei pommiteta eikä kukaan ryykää sisään veitsi kädessä. Toisaalta, nää asiat vois tapahtua heti, kun ihminen herää.

Tarpeetonta väkivaltaa ei enää ole.
Tää se ehkä ois. Sit voidaan alkaa kiistellä siitä, mikä on tarpeetonta: eläinten teurastaminen, sota, sotavankien kiduttaminen?

Mitä sä lupaisit?

12. syyskuuta 2014

Onko pakko olla kiva jos ei haluu

Niin. Että onko pakko olla kiva jos ei haluu?

Ei oo. Ei. Mutta oisko siitä haittaa?

Amerikkalaiset kertoivat, että heidän kerrostalossaan asui ihmisiä, jotka eivät tervehtineet heitä kertaakaan kolmen vuoden aikana. He ajattelivat asian johtuvan heidän ulkomaalaisuudestaan, mutta lohdutin heitä kertomalla, että suomalaiset ovat yhtä tylyjä omankin maansa kansalaisia kohtaan.
Australiassa kasvaneena tunnistin heidän harminsa. Jos Australiassa puistossa tai kävelytiellä tulee vastaan tuntematon, häntä tervehditään. 
Kävin Kanadassa. Se on totta: siellä kaikki alkaa jutella heti. Kaikki tervehtii. Se oli vähän outoa, vähän ahdistavaa ensin. Sit vähän kivaa.

Mitä haittaa on siitä, että on kiva?

Lopulta kuski tiuskaisee todella aggressiiviseen sävyyn naiselta, että onko tämä ensimmäistä kertaa raitiovaunussa. 
"Olen", vastaa nainen. Vaikka hän on tähän saakka suhtautunut käsittämättömällä leppoisuudella ja ymmärtäväisyydellä kuljettajan tökeröön asiakaspalveluun, nyt hänen silmänsä kostuvat ja leuka alkaa vapista.

Mitä haittaa on siitä, että on kiva?

Onko se vaivalloista, hankalaa? Eikö aina jaksa? Eihän kukaan. Mutta jos olisi asiallinen? Onko se liian vaikeaa?

Onko elämä vaikeaa, kun on kiva? Onko kivuus taakka? Mitä haittaa siitä on, jos on kiva?

Hyvin harvoin tuhannet ihmiset jakavat kertomuksia, joissa ohikulkija auttaa pulassa olevaa lasta, soittaa ambulanssin maassa makaavalle tai pysäyttää yksin kaupungilla harhailevan vanhuksen.

Vaikka niin tapahtuu, joka päivä.

Miksi ikävät tarinat vahvistavat niin helposti kielteistä käsitystämme muista ihmisistä ja saavat meidät yleistämään niiden perusteella? Johtuuko se pelosta, että kukaan ei auta itseämme, jos joskus olemme heikkoja ja haavoittuneita?

Mitä haittaa on siitä, jos välittää? Välitänkö vahingossa lähimmäisestä niin paljon että hän tulee riippuvaiseksi minusta oho hups tuhosin hänen elämänsä

Enpä usko.

Mitä haittaa on tervehtimisestä, asiallisuudesta? Mitä haittaa on sanoa "moi"? Miksi se ärsyttää?

Onko kamalaa, kun tuntee naapurinsa? Alkaako ne sitten tungetella, soitella ovikelloa? Pitääkö sitten kohta jutella kaikille lenkkipolullakin eihän siihen ole kellään aikaa

Mitä haittaa on siitä, kun on kiva?

Opimme, että kokoontumistilassa ihmisellä tulee olla maksimissaan 45 metriä matkaa poistumistiehen. Opimme, että ovien tulee olla 120 cm leveät. Meidän ovemme olivat 5 metriä leveitä, mikä aiheutti tietenkin ongelmia. Mitä jos nosto-ovi onkin suljettu? No, ei se ole. Ja sen vieressä on myös sellainen tavallinen ovi, jos tuo 5 metriä leveä reikä seinässä olisikin jotenkin ongelma.
---
Opimme nimittäin myös, että ei ole olemassa väliaikaista toimintaa, joka jatkuisi yli kaksi viikkoa. Meidän 2,5 kk jatkuva toimintamme olisi siis byrokraattien mielestä pysyvää.

Mitä haittaa on siitä, että kannustaa? Mitä haittaa on mahdollisuuksista?

Tuleeko maailmasta yhtäkkiä karmiva paikka, jos lapset uskoo itseensä ja kykyihinsä, jos ne uskaltaa yrittää, saavuttaa? Mitä sellaisista lapsista tulee jotka vaan haihattelee ja unelmoi

Meneekö koko yhteiskunta perikatoon, kun ketään ei lytätä? Romahtaako markkinat, jos ollaan toisillemme lämpimiä? Jos kannustetaan?

Mitä haittaa on lämpimästä asenteesta?

Pakkohan Hogeweykissä on jotain ongelmia olla? Vähintään hintalappu, jonka täytyy olla tähtitieteellinen. Ei kai verovaroilla sentään voi tarjoilla viiniä dementikoille?

Kylän rakentaminen maksoi 19 miljoonaa, mikä rahoitettiin lähes kokonaan julkisista varoista. Teatteria varten tarvittiin myös sponsoreita ja lahjoituksia.

Hoitokustannukset eivät kuitenkaan ole sen korkeammat kuin muuallakaan.
SK, Maija Haavisto: Muistisairaat saivat oman kylän – täällä heitä kohdellaan ihmisinä

Mitä haittaa on ilosta, mitä toivosta?

Onko kaikkien menneiden sukupolvien elämä  ja kärsimys ollut ihan turhaa, jos minä iloitsen? Onko suomalainen sisu sitten menetetty, jos me aletaankin puhua ja pussata?

Kuka kärsii, jos olen kiva? Mitä haittaa siitä on, kenelle? Voisko puolituttu työkaveri yhtäkkiä vaikka pitää mua MUKAVANA eihän se käy en minä nyt ehdi olla kiva

Mitä haittaa on asiallisuudesta?

Palaamme siis lopulta kysymykseen, tarvitseeko suomalaisen tervehtiä? Ensinnäkin kysymys on jo sinänsä aivan pöhkö. Toiseksi ihmettelen, että mikä on se uhkakuva joka syntyy siitä, että tervehtisimme? 
Sinivalakosinsilimin: Epätervehtivä kansa ei ole kenellekään eduksi

Niin. Että onko pakko olla kiva jos ei haluu?

Ei oo. Ei. Mutta oisko siitä haittaa?

7. syyskuuta 2014

Tältä tuntuu puuttua ilkivaltaan

No en mä nyt viitsi valittaa näin pienestä; ehkä ostamastani kirjahyllystä uupuu seitsemän palaa ja lopuista kolmesta kaikki on enemmän tai vähemmän vaurioituneet ja ehkäpä myyjä puhui mulle asiattomasti ja kenties hinta oli vähän yläkanttiin laatuun nähden, mutta antaa olla. Ollaan olevinaan nöyriä, vaikka tosiasiassa ei vain uskalleta puuttua asiaan.

Puutuin tällä viikolla ilkivaltaan. Se oli ihan sairaan pelottavaa.

Kyseessä oli joukko nuoria. Niitä oli ehkä seitsemän. Aluksi mun ei pitänyt tehdä mitään: olihan mun ympärillöä ehkä kymmenen muutakin aikuista, tätiä, setää, naista, miestä, jotka ei sanoneet mitään kun teinit sytyttää juna-asemaa tuleen. Mun ei pitänyt tehdä mitään.

Sit tajusin, että voisin ottaa niistä kuvan. 

Yritin eka tehdä sen salaa, koska pelkäsin. Ne huomas sen ja kysyi, otinko niistä kuvan. Menin paniikkiin ja sanoin, etten. Ne ei uskoneet, alkoivat tentata multa, miksi tein sen. Sanoin, ettei musta oo kauheen siistiä tuhota yksityisomaisuutta.

Käytiin kiivas keskustelu kuvien ottamisesta. Julkisella paikallahan saa siis kuvata ihan ketä lystää, mutta kuvan käyttäminen tai julkaisu on eri asia. Sanoin tämän. Nuoret halus ottaa musta kuvia. Suostuin.

Tilanne laukesi, kun juna tuli. Erikoisinta on ehkä se, mitä tapahtui, kun menin junaan.

Aloin miettiä, mitä mun kuvalla tehdään. Postaako ne sen nyt naamakirjaan että kattokaa tätä seniiliä luuserihuoraa.

Entä sitten?

Mietin, että jos vaan poistaisin kuvat. Eihän se nyt mitään silleen ollut. Ehkä pelotteleminen oli tarpeeksi.

Tai jos ei kuitenkaan?

Mietin oikeutusta teolleni. Saanko mä tehdä noin? Mitä mä nyt silleen tein, miks mun piti, miks aina laitan itteni tällaiseen soppaan!

Miksen?

Nomut eihän se mulle kuulunut.

Eikö?

Mistä nää ajatukset tulee? Julkinen tila on kaikkien tilaa, mun tilaa. Miks sen suojelemisesta tulee ensin nolo olo ja sit mietin, ettei ois kannattanut? Miksei muka olis?

Ei kukaan tosin tullut mun tueksi. Kukaan ei sanonut, että joo tulella leikkiminen ihmisjoukon keskellä on ehkä vähän tyhmää. Ei. 

En ihmettele, ettei kukaan puutu mihinkään, kun siitä tulee tällainen olo. Olo, että on itekin pahanteossa, kauhee valittaja, ärsyttävä pelle, ylireagoija huorapaska joka ei osaa muuta kun aukoa päätä

Enkä oo. Etkä oo säkään.

Ens kerralla uskalla. Sano. Tee. Sä saat.

Mä annan luvan.

2. syyskuuta 2014

Tuhmat ei pääse Taivaaseen

Kun olin jotain 13, mulla oli punainen tukka. Eräs vanhempi herrasmies kysyi multa, olenko ihan vakavissani miettinyt Taivaaseen pääsemistä. Sanoin, että joo, koska duh kai nyt kiltti tyttö semmosia ajattelee ja haluaa Taivaaseen.

Hän kehotti harkitsemaan uudelleen tukan väriä. En sanonut siihen mitään.

Punapäät ei pääse Taivaaseen.

– Mietin, että onko Jumala todella tarkoittanut minut tähän maailmaan vain, että joudun suoraan helvettiin. 

Mua ihmetyttää se, miten Jumalaa muka kiinnostais mun hiusten väri. Että olis Jumala, joka näkee mun sisimpään, sieluun, tietää musta kaiken, on luetellut kaikki mun elämän päivät jo ennen kuin olin syntynyt, tietää, mitä salaan, mitä hyvää ja pahaa oon tehnyt – ja sitten syntyisinkin punatukkaisena ja Jumala toteais että juu, emmää tommosia tänne ota.

Se on jotenkin niin ihmismäinen reaktio. Inhimillinen. Ei-jumalainen. Sellainen, jota ihmisen rajoittunut mieli viljelee: tuo on erilainen kuin minä ei se kuulu tänne ei huonot pääse Taivaaseen vaan hyvät vain.

Miksi Jumalaa kiinnostais, miltä mä näytän?

Ylen uutisten mukaan seurakunnissa on huomattu, että pappien ulkonäköä käydään etukäteen arvioimassa jumalanpalveluksissa. Pappeja on myös kehotettu käymään vihkitilaisuutta varten ammattimeikkaajalla tai samalla kampaajalla kuin morsian. 

Ihmisen asia on paimentaa toisia ihmisiä ja pakottaa niitä oman tahtonsa, mallinsa ja unelmansa mukaiseksi. Naisen kuuluu olla laiha kuulkaa naiset tällaisena olette oikeita naisia. Äidin kuuluu osata leipoa, kuulkaa äidit, jos ette osaa ette ole oikeita. Miehellä ei ole pitkää tukkaa kuulkaa miehet näin kuuluu elää. Kristityn kuuluu olla tällainen tuollainen sellainen.

Avioliitot pitää kieltää myös rikoksista tuomituilta, sillä se laskee meidän rehellisten ihmisten avioliiton arvoa. Lisäksi haluan kieltää avioliitot tyhmiltä, koska muuten meidän älykkäiden yli-ihmisten liittojen arvo pienenee. Myöskään työttömät, opiskelijat ja eläkeläiset eivät saa mennä naimisiin, koska muuten valtaapitävän ja työssäkäyvän luokan avioliittojen arvo murenee.
EOT-blogi: Homoliitot on kiellettävä

En ymmärrä miksi jotakuta etoo ajatus kahden miehen tai naisen välisestä avioliitosta tai seksistä, mutta en toisaalta ymmärrä omaa inhoani pumpulia kohtaan.
Mutta en ymmärrä, miksei sitä voi sanoa suoraan? Miksei voi sanoa ”homojen seksi ja rakkaus on ällöä”?

Jos Jumala pystyy kaikkeen, näkee kaiken, kuulee kaiken, tietää kaiken, näkee ihmisen sydämeen ja siihen, mitä siellä on, niin miksi joku ulkoinen asia merkitsisi?

Totta kai uskonnoissa on sääntöjä. Älä tapa, älä sano väärää todistusta. Mutta että hiusmallin vuoksi ei pääsisi Taivaaseen?

En ymmärrä sitä, että uskontoa käytetään lyömäaseena. Pelottimena. Tuhmat ei pääse Taivaaseen syö nyt kiltisti! Ei saa kiukutella! Saatana hakee tuhmat pojat pois!

Pyhyyden kaipuu on yleisinhimillinen ilmiö. Jumalat eivät tarvitse ihmistä, ihminen tarvitsee jumalia. Moni uskonto on humaanimpi, morallisesti korkeampi kuin kristinusko. Kristittyjen Jumala on pikkumainen ja julma. Hän uhkailee, kiristää ja kostaa. Hän asettaa ihmiselle taakan, jota hän ei jaksa kantaa, ja potkaisee hänet sitten helvettiin.

Kun miettii Jumalaa, ymmärtää, ettei sitä voi ymmärtää. Kun jonkun lapsi kuolee tai läheinen katoaa, sanotaan usein, että "Jumala halusi hänet luokseen" tai "tutkimattomat ovat Herran tiet". Se on tapa sanoa, ettei ihminen tajua, miksi jotakin tapahtuu.

Kun lukee suuronnettomuuksista, huomaa joskus sen lauseen. "Jumalalla on hänen varalleen toisia suunnitelmia, siksi hän pelastui" tai "enkeli suojeli ja varjeli häntä".

Luin tästä ilmiöstä vähän aikaa sitten. Tekstissä mietittiin, että jos Jumalalla oli suunnitelmia tämän yhden varalle, niin entäs ne 400 muuta kuollutta? Niidenkö varalle ei ollut mitään suunnitelmia?  Nekö ei olleet maailman kannalta niin tärkeitä, että ne ois kantsinu pelastaa? Turhia tyyppejä. Ei suunnitelmia. Eikun siis tutkimattomat ovat Herran tiet

Jos jumala olisi olemassa kai hän auttaisi viattomia, eikä meitä länsimaalaisia joilla on asiat kuitenkin loppu peleissä hyvin?

En ole lukenut koko Raamattua. Enkä aina jaksa lukea Kirkko&Kaupungin mielipidepalstaa.

Siellä ihmiset kertovat, mikä ei sovi, mikä ei ole tarpeeksi pyhää, tarpeeksi jumalaista. Siellä kerrotaan, kuka ei pääse Taivaaseen, käsketään pappien tehdä parannus. Siis ihmiset käskevät, ihmiset kirjoittavat. Uskovat ihmiset, muille ihmisille.

Jokainen uskoo tietävänsä just sen oikean totuuden oikeasta Jumalasta. Siitä, joka tietää, millaista on oikea elämä. Kuunnelkaas nyt kun minä kerron miten tulee elää

Musiikin sovitus ei osunut aivan nappiin. Hetken ajattelin, että mentiinkö ihan rienauksen puolelle, kun vauhtia oli kuin tanssimusiikkina esitettävässä humpassa Eldankajärven jää. Muuten palvelus oli asianmukainen.


Jumalan sanan tulee olla piispalle ylin ohje kaikessa työssään ja vähintäänkin julkisissa lausunnoissaan. Arkkipiispa Kari Mäkinen on unohtanut työnantajansa ohjeet ja määräykset.

Arkkipiispa Mäkisen taivas on ”kaikkien taivas”. Mäkinen haluaa armeliaisuudessaan ja arkkipiispan arvovallallaan kyyditä kaikki ihmiset homoista ja lesboista lähtien taivaan autuuteen.

Raamatun taivas on toisenlainen. Sinne ei pääse mitään syntiä eikä ainuttakaan minkään synnin harjoittajaa – ei edes arkkipiispan puoltolauseella.

”Kehitys”, josta Tarkki puhuu, on nimenomaan kehitystä syntisempään yhteiskuntaan. Sitäkö kirkkomme papit haluavat?

Samalla kun väitellään oikeasta ja väärästä tavasta olla uskossa, papit raiskaa lapsia. Jumalan nimissä hakataan, kidutetaan, raiskataan ja tapetaan vääräuskoisia.

Mistä kukaan tietää, miten kuuluu elää? Nääkin raiskaajat luulee elävänsä pyhyydessä, olevansa jotenkin erityisiä. Varmasti uskonsa nimissä murhaavat uskoo vakaasti olevansa sankareita, joita Jumala lopuksi kiittää.

Olen ymmärtänyt, että kun vain tunnustaa synnit ja hyväksyy Jeesuksen, saa synnit anteeksi. Kuka tahansa. Jos raiskaa ja kiduttaa koko elämänsä mutta lopussa tulee uskoon, pääsee Taivaaseen.

Eli jos tällainen punatukkainen tyttö elää koko elämänsä tehden pelkkää hyvää, antaa pois kaiken omaisuutensa köyhille, rakentaa sairaalan Afrikkaan, ompelee huiveja kerjäläisille, lukee mummoille ja hoivaa orpoja muttei tunnusta uskoaan, hän joutuu Helvettiin. Se on sääntö.

En jaksa uskoa sitä. En vaan voi.

Jotta pahan ja tragedian ongelma ei jatkuisi, Jumalan pitäisi koko ajan yliluonnollisella tavalla pelastaa jokainen ihminen kaikista vaaroista, murheista ja vaikeuksista. Muuten valitus Jumalan asioihin puuttumattomuudesta jatkuisi. Mihin vedettäisiin raja kärsimyksen ja ei-kärsimyksen välillä? 

Jumala "lyö ihmisiä sairaudella", etenkin tottelemattomia, mutta hän käyttää siinä työssä saatanaa välikappaleena.

Mun Jumala on lempeä.

En vaan jaksa uskoa, että joku suurempi, kaiken koko maailmasta tietävä, jokaisen ihmisen sieluun asti näkevä olento, joka ymmärtää jokaisen asian, käyttäis aikaansa olemalla julma ja kiduttamalla huvikseen ihmisiä, jotka on luonut. Ja vielä omaksi kuvakseen, niin sanotaan.

Toisia ihmisiä kohtaan me menettelemme vielä pahemmin. Ihmiselle, joka kärsii, me sanomme, että hänestä vain tuntuu siltä, että hän kärsii, ja se johtuu siitä, että hän ei rakasta Jumalaa tarpeeksi. Ja tällä tavalla me jätämme yksin ihmisen, jolla on vaikeaa, ihmisen johon sattuu – jätämme hänet yksin elämän tien kaikkein vaikeimmassa kohdassa.
En ole Raamattua läpikotaisin lukenut, vaikka osaankin siteerata osia siitä. En tiedä, mitä jokaisella sivulla seisoo. En osaa sanoa, mikä on oikea tapa.

Olen ymmärtänyt, ettei ole kuin yksi oikea tapa tulkita Raamattua; sitä ei saa tulkita väärin, metaforien kautta, kielikuvin. Sen sanomaa ei saa muuttaa. On vain yksi tapa tulkita Jumalan sanaa, ja kaikki muu johtaa Helvettiin.

Samalla mietin tätä:


Naapuria ei ole sopiva surmata. Sunnuntainakin kaupat on auki. Homoja kuitenkin tulee vihata, he joutuvat Helvettiin. Onko tämä väärin? Oikein?

Mikä on oikein?

Ollaanko me kaikki menossa Helvettiin, tuhmat ja kivat, kaupan kassat, jotka on töissä sunnuntaisin?

Olen hämmentynyt.


Mulla on päiväkausia ollut mielessä joku loistava loppulause tälle tekstille. Unohdin sen. En osaa koota yhteen sitä, mitä tästä ajattelen; miten sekavalta se tuntuu.

Mun Jumala on lempeä.

Toimhuom. Täsäs merkinnässä viittaan lähinnä kristinuskoon, josta tiedän eniten. Jos haluat keskustella muusta uskosta tai tarkentaa asioita oman uskosi puolelta, jätä kommentti :)

29. elokuuta 2014

Laiskat paskat

Luin Hesarin juttua nuorista työnhakijoista. Näin siinä seisoi.

"Kun työsopimusta allekirjoitetaan, sovitaan heti lomaviikot, joina lähdetään esimerkiksi laskettelemaan tai vaeltamaan. Vapaa-aika ja oma elämä eivät ole alisteisia työelämälle. Tämä sukupolvi ei halua uhrata omaa elämää työlle."

Mielessä pyörähti hetken se termi. Laiskat paskat.

Sain itseni kiinni siitä. Mietin, miks loman pyytäminen on laiskaa? Sehän on neroutta, se, että heti tajuaa kysyä itselle tärkeät asiat. Ei työ oo koko elämä eikä saakaan olla. Itsekin saarnaan vapaa-ajan tärkeydestä ja siitä, ettei lomallaolijalle soiteta työasioissa. Ei kukaan jaksa painaa vuosia niska limassa.

Sitä kuitenkin pidetään hyveenä.

Näemmä muhunkin on tarttunut se. Että suorita! Ole onnellinen, kun edes on työ. Uhraa aikasi ja päiväsi ja hymyile, kun edes saat tehdä töitä. 

– Muualla maailmassa on aika vahvasti yleistynyt trendi, että lapset ja nuoret elävät aikataulutettua elämää. Ajatellaan, että sitä parempi, mitä enemmän nuorilla on ohjelmoitua tekemistä, vaikka mielestäni meidän kannattaisi puolustaa vapaan olemisen merkitystä.

Arvostan ihmisiä, jotka myy kaiken ja lähtee vaikka kiertämään maailmaa. Se kuulostaa niin hurjalta, niin vapaalta. Hienolta. Niitä tarinoita lukiessa usein mietin: entäs rahat?

Miten ne elää? Miten sitä VOI elää kun ei ole TYÖTÄ voi herranjestas

Kun ajattelen noin, tunnistan itsessäni ihmisiä, joita tunnen. Kuulostan keski-ikäiseltä sukulaiseltani. Häneltä, joka tekee 12 tunnin päivän joka päivä, koska ei vaan voi tehdä vähempää. Täytyy suorittaa! Aina! Koko ajan! Työnantaja täytyy tehdä onnelliseksi!

Samalla itse pidän pitkiä lomia ja saarnaan niiden tärkeydestä. Ainiin, mutta mähän olen ANSAINNUT ne. Koska olen työssäkäyvä ihminen. 

Ihan kuin oma elämä pitäis ansaita. Työn ulkopuolinen elämä pitäis ansaita. Vapaus valita pitäis ansaita: kun tienaat rahaa maksat veroja niin SITTEN saat nauttia elämästä

Ihan kuin työ ois kaikki.

Samalla ihailen vaikka kotiäitejä. Maailmanmatkaajia. Mulla on kaveri, joka elää katusoittamalla. Arvostan sitä. Samalla mietin: entäs rahat. Miten sitten elää.

Miks se on mulle niin tärkeää? 

Aikuisen ei tulisi suorittaa yhtä ainoaa kertaa seksiä vain miellyttämisen, ahdistuksen, hyväksynnäntunteen tai velvollisuuden vuoksi.

Oon siitä onnekas, että teen työtä, jota rakastan tehdä. Musta on ihana mennä töihin ja tehdä siellä asioita. Kaikilla ei oo sitä onnea. Kaikki ei ees tiedä, mitä ne haluaa tehdä.

Pitäiskö paskassa työssä olla vuosia? Vain, että olis työ? Että vois sanoa, että no minäkin olen työssäkäyvä ihminen minä olen ansainnut tämän loman ja vapaa-ajan katsokaa minua minä olen uuttera kun jaksan kärsiä

Oon tehnyt töitä, joita en mitenkään koko sydämellä rakasta. Musta on mukavaa käydä töissä. Toisaalta, suosittelisinko jollekin kärsimistä huonossa työpaikassa, vain siksi, että on työ?

En.

Miks tuhlata vuosia johonkin vain siks, että muut olis tyytyväisiä? Että muut pääsis sanomaan: katsokaapa hän on ahkera hän kärsii joka päivä mutta onneksi hänellä on työ siitä pitää olla onnellinen

Musta on mukavaa tehdä töitä. Uskon myös, että päivärutiini tekee kelle tahansa hyvää: se, että on jotain, mitä on kiva tehdä, oli se sitten työ, lapsen hoitaminen, se, että menee kirjastoon. Jollekin rutiinia voi olla se, ettei rutiinia ole.

Mulla on rutiini. Tykkään siitä. Tykkään työstä. Musta työ on kivaa.

Muttei mun silti tartte tätä samaa filosofiaa kaikille tuputtaa.

Suomessa useimmat työssäkäyvät äidit ovat kokopäivätyössä. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa suurempi osa äideistä tekee lyhyempää työaikaa.  
---
Myös kulttuuri, perinteet ja näkemykset sukupuolten rooleista vaikuttavat äitien työssäkäyntiin. Pidempää työaikaa tekevät muiden muassa ne äidit, joiden oma äiti on ollut lapsiperheaikanaan palkkatyössä.  

Miten ois, että loppuis se suorittaminen vain suorittamisen vuoks? Työn tekeminen vain työn tekemisen vuoks?

Miten ois, että sais päättää, siis nekin, jotka ei niska limassa raahaa veroeuroja valtiolle ja lunasta hyvän ihmisen asemaansa näin?

Miten ois, ettei äidin tarttis olla kahdeksaa tuntia töissä, jos se ei tahdo? Miten ois, että kaikkien ei tarttiskaan elää samalla tavalla?

Miten ois, että elämässä ois muutakin kuin työ?

17. elokuuta 2014

Pelko on sitä

Oon taitava monessa asiassa. Oon taitava myös pelkäämään.

On olemassa sanonta "asiat, joita pelkäämme eniten, ovat jo tapahtuneet meille". Toisaalta en usko siihen. Toisaalta uskon.

Ei sitä pidä ottaa kirjaimellisesti: et sä pelkää, että iilimato tulee imeskelemään verta, koska niin on käynyt aiemminkin. Ihan helpostihan voi pelätä asioita, joita ei oo koskaan kokenut: ällöttävältä kuulostavia, ahdistavia asioita.

Mun mielestä pelko on pohjimmiltaan, syvimmiltään sitä, kun pelkää, että jotain otetaan pois.


Pelko on sitä, että jotain otetaan pois. Sitä, että pelkää läheisen kuolemaa. Ettei me tavattais enää koskaan. Sitä, että pelkää, kun läheinen ei vastaa puhelimeen, ei soita: missä se on, mihin se on minulta viety?

Pelko on sitä, että pelkää koskemattomuutensa vuoksi: pelkää, että ruumiillinen määräämisvalta otetaan pois. Joku tulee iholle, kysymättä, julmasti.

Pelko on sitä, että otetaan vakuutuksia. Pelko on syy sille, että vakuutuksia on ylipäätään olemassa: jos ei olis mitään menetettävää, mitä vakuutettais?

Pelko on sitä, että pelkää, että telkkari varastetaan tai joku ajaa rullalle auton, josta on vielä kamalasti velkaa.



Pelko on sitä, että elää järkevästi: ei juo asetonipullosta eikä mee juoksemaan liikenteen sekaan ruuhka-aikaan. Pelkoon auttaa järki. Järki tuo turvaa, koska järki sanoo, mitä tehdä.

Joskus sitä pelkää turhaan. Se on sitä, kun pelko hallitsee, ottaa vallan.

Pelko on sitä, ettei voi mennä ulkomaille, siellä voi sattua jotain. Pelko on sitä, ettei lapsi saa mennä kaverille yökylään, silloinhan se ei ole tässä, vahdittavissa. 

Pelko on sitä, että koko ajan nalkuttaa nalkuttaa nalkuttaa – koska mitä tapahtuiskaan, jos asiat vaan tapahtuis, ilman selkeitä ohjeita.

5. I am waiting for the right time. The right time is now. You can never be prepared enough. You keep putting something off because it’s not the “right” time yet. You need to make a few more improvements, get more experience, learn a few more skills. You wait for the economy to improve. Guess what, the right time may never come. Only by starting will you discover what else needs to be done or improved, never before.


Järki sanoo, mitä tehdä. Joskus järki estää elämästä: se on sitä, kun pelkää niin paljon kaikkea, ettei kykene, pysty, uskalla. Järki haluaa sääntöjä, ohjeita, tuttua, rutiinia, selkeyttä, ennustettavuutta.

Elämä ei oo ennustettavuutta.

Elämä on joskus sitä, että menee vahingossa väärään autoon tai jää jumiin hissiin. Elämä on sitä, ettei oikeen tiiä miltä toi pitsa maistuu mutta tilaa sen kuitenkin. Elämä on sitä, että antaakin toisen päättää eikä ite päätä mitään.

Elämä on sitä, että uskaltaa ja se menee hyvin. Elämä on myös sitä, että uskaltaa, eikä se mee putkeen, ei ollenkaan. Elämä on sitä, että kokeilee uudestaan.

Elämä on joskus vähän pelottavaa. Mut sitä voi silti elää.



10. elokuuta 2014

Huorille käy noin

Itsekin joskus tekee sitä. Syyttää uhria.

No mikset lukinnut ovea? Miks olit niin huolimaton? No laitoitko sen pyykin ulos kuivumaan ennen kuin se varastettiin, ai et? No niin, ei ihme että joku pölli. Oliko leivässä sun nimi? Ai ei? No mistä ne olis voinu tietää, että se on sun?

Kerron, mistä.

Siitä, ettei se oo niiden leipä.

I told a very close friend, one of the few people I did tell. She told me it was my fault that I had led him on somehow. She told me that because I had spent time with him alone, that meant I had automatically given consent. She then said to me: ‘Well you do dress like that’. 

Vaikka sä jättäisit kassis keskelle tietä epähuomioissas, se on silti sun. Ei muiden. Ei siitä tule jonkun muun omaisuutta siksi, että teit virheen tai olit (aikauheeta) huolimaton.

Ei se, että annat avaimes kaverillesi jotta se kastelis sun kukkia, anna sille oikeutta varastaa sun telkkaria. Ei se, että sun koira karkasi, anna muille oikeutta ottaa sitä omaksi. Vaikka mummo lähtis kauppaan kello 04.23 yöllä, se ei oikeuta ryöstämään ja hakkaamaan sitä. Ei. Ei ei ei.

Ei se, että oot yksin miehen seurassa, oikeuta raiskaamaan. Suostumus ei oo sitä, ettei sano ei. Se on sitä, että sanoo "kyllä".

Nyt tehdään harjoitus. Tehdään harjoitus, jossa sä katsot näitä kuvakehyksiä ja kuvittelet niihin sulle rakkaita naamoja. Tuttuja naamoja. Kuvittele parasta ystävääs tai siskoas tai mummias. Kuvittele äitiä tai isää. Näe veljes. Näe lapses naama kehyksen sisällä, näe sen ilme, näe hymy. Näe sun opettaja tai työkaveri tai nettitoveri tai kuka tahansa, näe se, näissä kehyksissä.




Kuvalähteet: 1, 2, 3, 4

Katso sitä naamaa. Katso mummis kasvoja ja sano, että no, kyllähän sen jokainen tietää että kun iltamyöhällä kävelee niin noin sattuu. Katso äitiäs ja ole lohduttamatta sitä ja sano, sano, että no noin käy kun käyttää meikkiä.

Oo kova. Oma vikahan se on! Kyllä tyhmän pitää jo oppia, huolimattoman ymmärtää! Jos jätit pyöräs lukitsematta niin itseäs saat syyttää.

Katso sitä. Katso ja sano se. Äiti, sä ansaitsit tämän, itse teit tämän itselles, sori vaan. Isä, mitäs menit tankkaamaan autoa yöllä ilman seuraa, kyllä sua ansaitsikin puukottaa. Mitäs jätit lompakon siihen pöydälle mitäs jätit tyhmä.

Katso. Sano. Oo kylmä.

Katso parasta kaverias ja sano että se näyttää huoralta huoralta huoralta huorille käy noin

Katso sitä naamaa: katso lapses naamaa ja sano, no mitäs olit alasti rannalla, ei ihme, että setä tuli käpälöimään.

Eikö tee mieli sanoa? Eikö tunnu oikealta kommentoida minihameita ja liikaa känniä, kun naama on tuttu? Eikö, äitiä, siskoa, lasta voikaan syyttää typeryydestä ja huolimattomuudesta?

No ei voi. Eikä voi mummoakaan, eikä isää, eikä bestistä.

Sitä kaikki uhrit on. Jonkun äitejä ja isiä ja bestiksiä.

4. elokuuta 2014

Olis kamalaa olla niin lihava

Ai että näitä juttuja riittää. Kuten ehkä tiedätte.

Inferno 6/2011, Arch Enemy -haastis

Inferno 6/2011, Arch Enemy -haastis

Kaikesta siitä puhutaan: epäterve kauneusihanne epäterve kehonkuva kalorit ja pitäiskö niitä laskea vai ei, saako suklaata syödä joka päivä, mikä on tärkeää.

Ja silti tuntuu, ettei mikään muutu. Silti saa lounaalla kuulla juttuja siitä, kun ei oo vuosiin oltu rannalla ei KEHTAA.

These girls worked their asses off to get into shape: 90-minute daily sweat fests, carb-free meals, banana bans, weekly weigh-ins. I watched my good friend, who was incidentally in the best shape of her life pre-challenge, question everything she thought she knew about being healthy, suffer more body insecurity than she’d ever experienced, and become envious when her colleague mentioned her periods had stopped. Was her body fat not low enough to stop her ovaries working properly, goddammit? 

Kukaan nykypäivänä EI ole hyvässä kunnossa,jos joka ikinen vatsapalkki ei näy tai rasvaprosentti ole lähempänä nollaa. Vaikka oikeasti he ovat sporttisia,kauniita ja hyvinvoivia. Se ei enää riitä tavallisille ihmisille?

Ei voi syödä muttei saa olla syömättä. Terveet ihmiset syö ne myös liikkuu kerran viikossa ainakin. Sekin on aika surkeen vähän pitäis tehdä enempi pystyä enemmän. On niin kiire, mutta aina sitä yrittää, silti tää röllykkä on tässä vatsan kohdalla ai



Kyllähän sitä tietää, ettei ne lehden kuvat oo oikeita. Kyllähän sen tajuaa kun on aikuinen ihminen, mutta ai että tää röllykkä tää pulla tässä, kyllä siitä pitäis jo päästä eroon. Kyllä sitä aikuisena ymmärtää ettei ulkonäkö oo tärkeää, mutta tämän näköisenä minä en lähde mihinkään ja piste.



Eihän sitä sillä tavalla välitä karvoista ja muista. Mutta kyllä se naapuri oli lihonut, ihan oli läskistynyt. Olis kamalaa olla niin lihava kun elämä ois niin vaikeaa, ja mistä sitä vaatteitakaan löytää, ja se LIIKKUMINEN olis niin vaikeaa joo ei kannata ihan tollaseks päästää itseään.

Mikä surullisinta tämä arvostelu pätee myös urheilijoihin. Suoriotuskyvyllähän urheilussa EI ole enää mitään merkitystä.Ulkonakö määrittää nykypäivän urheilijan. En muista ketä jalkapalloilijoita eräässäkin jutussa kritisoitiin ULKONÄÖN PERUSTEELLA,kun toinen ei kuullemma edes näytä jalkapalloilijalta.



Kai sitä pitäis hyväksyä itsensä muttaku on niin kauan tuntunut tältä, ei sitä voi hetkessä muuttaa. Se on vaikeaa ei sitä osaa ihminen tehdä. Ei se nyt niin vaan parannu ei sitä silleen vaan voi mennä ja olla ja tehdä ajattelematta

ja elää

28. heinäkuuta 2014

Sisäinen Hitler

Muistan edelleen, kun löysin sisäisen Hitlerini. Se tapahtui vähän sen jälkeen, kun olin jättänyt Jaycee Dugardin elämäkerran kesken.

Dugard kidnapattiin 12-vuotiaana ja hän eli vuosia seksiorjuudessa pedofiilin armoilla, synnytti tälle myös useita lapsia. Lopetin kirjan kesken, kun Dugard kuvasi "runeja": hän ja kidnappaaja menivät "on a run", jonka aikana kidnappaaja raiskasi 12-vuotiasta päiväkausia. Mies veti huumeita, että jaksoi pysyä hereillä ja raiskata. 12-vuotiasta. Lasta. Jälkikäteen kidnappaaja itki ja Dugardin piti lohduttaa.

Miettikää sitä.

En kyennyt enää lukemaan, en käsittämään. Onko tämänkin tekijä muka ihminen? Samanlainen kuin mä?

Puhuttiin kirjan aiheuttamista tuntemuksista kaverini kanssa. En vaan kyennyt yksin elämään sen tiedon kanssa, että tommosia tyyppejä on olemassa. Pohdittiin tätä:

Jos olis koe, joka 99-prosenttisella varmuudella paljastais, kenestä tulee lapsenraiskaaja, kannattaisko sitä koetta käyttää ja panna kaikki testin paljastamat raiskaajat johonkin saarelle, josta ne ei pääse karkuun?

Kirjan aiheuttaman oksetuksen jälkimainingeissa olin sitä mieltä, että joo, kyllä. Kaikki vaan saarelle. Ihan sama, vaikka sadasta se yks tyyppi on viaton, virhe tilastossa.

Vai onkse ihan sama?

Entä, jos ne 99 on vaan potentiaalisia pedofiilejä? Laitetaanko ne sittenkin saarelle, koska on mahdollista, että ne ehkä joskus tekee jotain, kai?

Koska uhraus kannattaa?

OTS: Silmä silmästä.....opetettiin ennen......ei huono....

Mikko Kivioja: Epäonnistuminen joo. Onnistunut teloitus olisi kyseessä silloin, kun ne toteutettaisiin hiekkapaperilla, akkuhapolla ja vasaralla.

Ylipäällikkö: Hyvä vaan, tuskin kukaan aiheetta joutuu piikille. Tappajia ja raiskaajia. Mitäköhän nämä ovat aiheuttaneet itse uhreillensa? Näin näiden piikkien kuuluukin toimia. Piipertäjät pysyköön koloissansa kukkahattuineen.

analfabetik: Onko murhaajien uhrien kuolema sitten tuskaton?....voi olla ihan oikein murhaajankin hieman kärsiä

Jos yks ihminen sadasta on viaton, kannattaako? Entä yks tuhannesta? Yks ihminen miljoonasta?

Miljardista?

Milloin julmuus ja rääkkäys rangaistuksena on oikein? Vai onko koskaan? Jos joku raiskaa ja murhaa uhrinsa, voiko se koskaan palata yhteiskuntaan? Pitäisikö sille tehdä sama, minkä se on tehnyt toiselle? Silmä silmästä?

Jenny Jansson: Eipä kauheasti heru sympatiaa tuollaiselle tyypille.

Juha-Matti Heikkinen: Kerrankin tekijä sai ansionsa mukaan. Ajatteliko kukaan koskaan kärsikö uhrit kuollessaan. Turhaan näitä rikollisia paapotaan.

En kannata kuolemanrangaistusta. Mun mielestä paljon tehokkaampaa on joutua elämään tekonsa kanssa, näkemään, mitä se aiheuttaa, prosessoimaan sitä. Siihen, onnistuuko oikeusjärjestelmä tällaisissa tavoitteissa, en ota just nyt kantaa.

Oli outoa huomata, että minun, rauhan ja väkivallattomuuden sekä keskustelemisen vakaan kannattajan, sisällä oli sittenkin pieni Hitler. Että löytyi jotain niin hirveää ja oksettavaa, että mäkin olisin ollut valmis uhraamaan viattoman vain, jotta muut pelastuis.

Jokaisella tuntuu olevan joku sellainen rikos. Mikä se sulle on? Lapsen raiskaaminen? Vanhuksen pahoinpiteleminen kuoliaaksi? Kansanmurha?

Kun olin vähän rauhoittunut, en ollut enää varma, pitäisikö 99 syyllistä ja yks viaton sittenkään aidata saarelle. En oo varma vieläkään. 

Millä paha poistetaan, tapetaan, millä se lakkaa olemasta?

Mikä on tarpeeksi tehokas ja reilu keino?

Marabello: Kommenteista päätellen, ei ihmiskunnalla ole toivoa .

23. heinäkuuta 2014

Tee se tänään

Danny has a virtually unbeatable cancer. Doctors have told his family that less than 10 percent of kids diagnosed with his type live longer than 18 months.

So the upcoming celebration will be an emotional day filled with far more highs and lows than a typical 6-year-old’s birthday. And what is he hoping to get for this extraordinary birthday?

Cards.

You can send birthday cards to Danny at P.O. Box 212, Foxboro, MA, 02035. Tell your friends to send one, too. 






Tee se tänään.

22. heinäkuuta 2014

Ampiaiset on saatanasta hyi


Kun olin lapsi, pelkäsin kärpäsiä. Ihan sikana. Jos asunnossa surrasi kärpänen, äidin täytyi herätä tappamaan se, vaikka sitten aamuviideltä. Jos kärpänen oli paikalla, meikä ei nukkunut.

Kerran mua pisti ampiainen. Se sattui kovasti ja itkin. Kerran hämähäkki laskeutui kattokruunusta mun kädelle. Raavin ihoani hysteerisenä varmaan 20 minuuttia: entä, jos toi MUNI mun ihon alle!

Miks luonto on niin pelottavaa joskus?

Kuinka moni muistaa Teho-osasto -sarjasta sen jakson, jossa nainen tulee lääkäriin koska korvaan sattuu, ja korvassa onkin ELÄVÄ torakka? Mä muistan. Hyi mikä painajainen yök aargh

Nyttemmin en enää pelkää niin paljon. En pelkää ampiaistakaan, vaikka on vähän jännää, jos se lentää IHAN lähelle naamaa. Aattelen, että ampiainen on omissa hommissaan ja mä omissani. Jokaisella otuksella on omat jutut ja elämä, ootteko huomanneet?

Luonto on ihmeellinen ja ihana, rauhoittava. Samalla se on ahdistava: siellä RYÖMII kaikkia ÖTÖKÖITÄ mitä jos ne tulee mun niskaan

Mitä sitten?

Oon vaihtanut asuntoa turkiskuoriaisen toukkien takia. En uskaltanut nukkua, koska noin kolme millimetriä pitkä otus vois ehkä KOSKEA mua kun NUKUN.

Se on absurdia ja samalla totta.

Hyönteisiä demonisoidaan usein, myös mediassa: muurahaissota, ampiainen hyökkäsi, tappaja-ampiainen. Se on typerää, samalla tavalla haista ja sudesta tehdään pahis - sellanen, joka JANOAA ihmisverta.

Silti pelkään tuhatjalkaisia. En tiedä, miksi: niissä on vaan jotain kammottavaa ja ahdistavaa. Toisaalta tiiän, ettei se ahdistus oo niissä - se on mussa. Mun ominaisuus.

Ylipäätään uskon, että mikä tahansa sivilisaatio jonka tavoitteena on pitkän aikavälin selviytyminen (tai peräti, niin, hyvinvointi!), tarvitsee kunnioitukseen, kohtuullisuuteen ja pitkänäköisyyteen kannustavan suhteen elinympäristöönsä ja elämään ylipäätään. Ympäristön arvostaminen ja vaaliminen ei ole mikään parsanpurijoiden kiva leikki, se on välttämättömyys jonka sivuuttaminen johtaa siihen, että kylmä luonto vetää apinaa pataan. Luonto asettaa selvät rajat, ja jos ihminen ei ymmärrä noita rajoja, rajat silpovat ihmisen. Eläinten kohtelu kytkeytyy laajempiin kokonaisuuksiin, ajatus- ja toimintamaailmaan, joka määrittää ihmisen suhdetta ympäristöönsä ylipäätään.
Henry Vistbackan FB-status

Se siinä just onkin: ei hyttyset oo armeijoita, jotka hyökkää ihmisen kimppuun, vaikka lehdet niin sanookin. Ne on eliöitä, jotka yrittää pärjätä, hommailee omia juttujaan, jotka on mulle aika käsittämättömiä joskus.

Ei oo ampiaissotaa eikä pahaa punkkikostajaa, joka yrittää tartuttaa borrelioosin just muhun. Ne on vaan olentoja. Termit on ihmisen.

On tärkeetä erottaa, mistä tunteet tulee. Kuka ne tekee? Minä. Ei tappajatuhatjalkaiset, jotka punoo juonia mun pääni menoksi. Minä pelkään tuhatjalkaisia, mutten siks, että ne olis tehneet mulle koskaan mitään. Ei - musta ne on vaan inhottavia brrrr hyi

Mikä sen pelon aiheuttaa? Millä tavalla ampiaisesta puhutaan: paha riesa ja vihollinen, vai hyönteinen?

Joskun jotkut jutut pelottaa, muttei siks, että ne ois pahoja tai ilkeitä otuksia. Ne on vaan erilaisia, vähän outoja. Ne elää metsässä, en mä: kun oon metsässä, oon niiden kotona. Siellä ne ryömii ja töheltää ja sit mä meen sinne ja näen yhden ja HYI APUA

Ei ne halua musta mitään enkä mä niistä. Siellä ne ryömii ja tekee omia hommiaan, ja mä, mä oon vaan sivustaseuraaja. Niiden vieras.

Joskus meidän tiet kohtaa ja sit mä voin ehkä katsoa, mitä ne tekee, vaikka ne oiskin vähän jänniä ja outoja.

16. heinäkuuta 2014

Mutta ulkomaillahan on vaarallista

Mä rakastan matkailua. Varsinkin yksin. Musta on ihanaa mennä ja olla, kattella ja ihmetellä.

Moni ihmettelee, miten uskallan. Yksin! Eikö pelota?

Ei. Ei oikeestaan. En juo, en mee öisin hengaamaan outoihin paikkoihin. Koskaan ei oo ees yritetty ryöstää; oon kohdannut vaan ystävällisyyttä, tai ainakin välinpitämätöntä asennetta, joka ei oo niin kamalan vaarallista.

Samalla huomaan, että pelkään jotain juttuja. Outoja juttuja.

Tätä toistelemme: ulkomailla oppii arvostamaan Suomea. Vessat, vesijohtovesi, kouluruoka, luteitakin vain maahanmuuttajien laukuissa. Kyllä meidän kelpaa! Toivottavasti rauhoittuu sekin yksi sotaisa maailmankolkka, niin pääsemme basaareille tinkimään pennejä. Mitä jos oppisimme jotain myös hymyileviltä kasvoilta, jotka pitkin maailmaa sanovat helou, welcome, you like my country? Mitä jos tunnistaisimme oman osamme ennen kuin päättelisimme, ketkä sopivat Suomeen ja millä perusteella?

En juo hanavettä oudoissa paikoissa. Se tuntuu tyhmältä: kyllähän täällä asuu ihmisiä ja ne juo hanavettä! Mutta mä pelkään: ulkomaillahan saa RIPULIN.

En syö hedelmiä enkä pesemättömiä asioita. Kypsentämättömienkin juttujen syöminen jännittää: ulkomainen ruoka ei oo kotimaista varovasti nyt, kohta tulee ripuli ja kolera ja hepatiitti

Samalla näen, miten paikalliset mun ympärillä syö ja elää ja on. Tajuan sen, että kaikkialla on ihmisiä, jotka elää ja on ja syö. Mutten minä: minä oon Suomesta siellä vesi on IHAN erilaista

Siis parempaa. Sitähän se meinaa. Että kiva olla kylässä mutten kyllä uskalla juoda tota, ties minkä taudin siitä saa

Samalla naurattaa. Meikä matkustaa eurooppalaisissa ns. sivistysvaltioissa, muttei koske omenaan. Apua omena huh nyt varovasti

Eräs asia tuntuu hämmästyttävän ulkopuolisia vierailijoita erityisesti: muovipussien kielto. Pääkaupunki Kigalin lentokentälle saapuville ilmoitetaan kylteillä, että muovipussit takavarikoidaan. Ja niin tapahtuu.

Ruandaa luonnehditaan hämmästyttävän puhtaaksi maaksi, ja suuri kiitos siitä annetaan muovipussikiellolle, joka aloitettiin vuosikymmen sitten.

Vähän aikaa sit matkustin mun äidin kanssa.  Se veteli hedelmiä raakana, ja vielä valmiiks KUORITTUJA huh huh kyllä niissä nyt on pöpöjä

Ei ollut. Mitään ei tapahtunut. Niinpä mäkin söin ananasta. Ja odotin turistiripulia.

Sitä ei tullut.

Käsitys siitä, että jokin ongelma lakkaa olemasta, kun se on laissa tai säännöissä kielletty on myöskin kovin supisuomalainen ajatus. Esimerkiksi monen viranomaisen argumentti koskien kannabiksen laillistamista on, että ”emme kaipaa enää lisää päihdeongelmia”. Ongelmaa ei siis ole, jos se on kielletty. Joskus vuosia sitten iso kuristajakäärme karkasi kerrostalon viemäristöön. Käärmettä etsittiin monta päivää. Viranomaisen kommentti maalasi kuitenkin koko kuvan. ”Kyseessä ei voi olla juuri tällainen käärme, koska niiden tuominen Suomeen on ollut kiellettyä jo pitkään”. Käärmettä ei siis ole, koska se on kielletty.

Olen kiertänyt jonkin verran maailmaa ja minulle on todella haasteellista yrittää kertoa amerikkalaiselle, että miksi omakotitalomme värin määrää joku kaupunkiarkkitehti etkä sinä itse. Amerikkalainen toteaa uudestaan ja uudestaan, että ”mutta kun se on sun talo?”


Kerran pääsin tutustumaan paikalliseen puutarhaan. Siellä olis pitänyt syödä marjoja suoraan puskasta.  Meikä sit ahdistuneena näykki niitä ja odotti listeriaa, salmonellaa, vatsan räjähtämistä. Koska eihän nyt suoraan luonnosta SAA syödä se on vaaraksi

Voitte nyt ihan vapaasti arvata, tapahtuiko mitään. Vinkki: se rimmaa sanan "sei" kanssa.

En oikeen tiedä, milloin musta on tullut hygieniafriikki. Johtuuko se siitä, kun aina kuulee puhuttavan Suomesta ihanan puhtaana ja turvallisena maana? Siitä, etä matkaoppaissa aina sanotaan, ettei mitään saa syödä kuumentamatta?

Johtuuko se EUsta: banaani saa olla näin-ja-näin käyrä ja kurkku näin pitkä, vasta sitten ne ovat hyväksyttäviä ja turvallisia

Miten ihmiset säilyis missään hengissä, jos kaikki se ois totta?

On aina siistiä, kun oppii itsestään jotain uutta. Mä opin olevani ennakkoluuloinen.

Siistimpää on ehkä se, että opin, ettei ne ennakkoluulot oo totta.


8. heinäkuuta 2014

Hehheh manne

Oon aiemminkin kirjoittanut siitä, miten ihminen luulee olevansa jonkunlainen, mutta käyttäytyy ihan eri tavalla. Minä olen reilu ja itsenäinen mies, hei äiti elätä mua kun olen 30

Olin tässä hetki sit itselleni melko vieraassa seurassa. Paikalla oli nainen ja mies. Nainen alkoi kertoa mulle hauskaa juttua, joka päättyi suunnilleen tällaiseen loppukaneettiin: toi on pukeutunut kuin manne.

Sitten se nauroi. Ja mä, mä mietin, että oikeastiko tuo puhuu noin. Ja sit, sit. Mä naurahdin.

Sit vasta tajusin, mitä olin just tehnyt.

Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä "ally cookie", jolla viitataan juuri tähän oletukseen, että kun etuoikeutetussa asemassa oleva toimii sorretun ryhmän hyväksi, on sorrettu ryhmä velvollinen palkitsemaan tämän uljaan yksilön.

Mä en hyväksy syrjintää, en hyväksy rasismia. Näin aattelen itsestäni. Kuitenkin, kun oli toiminnan aika - aika sanoa että älä puhu noin älä käytä tota sanaa se on törkeä - mä jäädyin. Ja kun mä jäädyin, tein sen, mitä oli helpoin tehdä: menin mukaan, liityin enemmistöön. Hehee manne

Ai että olin vihainen mulle. Raukka. Nössö. Pelkuri

Maailma ei muutu niin. Se ei muutu sillä, että me pelätään, ettei kehdata sanoa, että miettii "no ei se juttu nyt ollu niin paha, pikkuhuumoria"

Ai ei? Entä, jos sun perheestä käytettäisiin jotain halventavaa termiä? Mistä saa sanoa, oisko "huora" jo tarpeeks rumaa kieltä? "Ryssä"?

Se, mitä mun aikana saa ja ei saa sanoa, on mun vastuulla. On mun vastuulla sanoa, että mä en hyväksy, ettei toisia saa kiusata, että sen täytyy loppua nyt.

Telepatiaa ei oo. On mun vastuulla kertoa, mitä mä ajattelen, eikä raukkana nauraa samoille vanhoille stereotypiolle, ehehe no ei se nyt niin paha ollu ei täs mitään kyllä noin voi sanoa

Nice guy ei ajattele, että kohteliaisuus ja ystävällisyys ovat tavallisia ihmisten kanssakäymiseen liittyviä asioita, jotka eivät velvoita ketään seksiin. Naisesta ei välttämättä ole viehättävää, että toinen on kohtelias vain siksi, että saisi laittaa peniksensä hänen sisäänsä. Mukava mies huijaa, eikä haluakaan olla ystävä. Hän haluaa palkintoseksiä siitä, että käyttäytyy kuin normaali ihminen.Deittisivusto OKCupidissa monet miehet kuvailevat itseään termillä "nice guy".OKCupid's Nice Guys -blogissa tarkastellaan heidän profiilejaan hiukan tarkemmin. Itsensä mukavaksi kundiksi nimennyt mies mainostaa seuraansa muun muassa kertomalla, että "JOSSET OO VALMIS PANEEN EKOILLA VITUN TREFFEILLÄ, ÄLÄ VITTU EDES VAIVAUDU LUKEEN TÄTÄ".

Myöhemmin se nainen totesi, että no, ei toi tainnut olla kauheen hauska juttu. Ehkä se tajusi jotain.

Mutta se ei ollut mun ansiota.

2. heinäkuuta 2014

Hakkaa mua varmuuden vuoksi

Vanhemman sukupolven kanssa jutellessa tulee usein vähän surulliseksi. Siitä, miten äitiys ja isyys on silloin ollut ihan erilaista.

Oon kuullut juttuja siitä, että annetaan vitsaa "varmuuden vuoksi": eli ei oo varmaa, teitkö jotain pahaa, mutta silti piiskataan, koska piiskaamalla lapsi pysyy ruodussa.

Kaikista vaikeimmalta tuntuu se, miten moni kantaa näitä juttuja mukanaan ja antaa ne perintönä omille lapsilleen. Ihan alitajuisesti. Jutellessani vanhemman sukupolven kanssa on usein tullut ilmi, ettei ihmiselle vain tule mieleen, että lasta pitäisi halia ja pusia – eihän se oo kuulunut omaan elämään eikä oikein oo osannut ajatella, että niin kuuluis tehdä.

Selkäytimeen juurtuneiden toimintatapojen muuttaminen on vanhemmuuden vaikeiden pala. Jos meidän sukupolveltamme on vaadittu täydellisyyttä ja kasvatus on koostunut mulkoilun ja nalkutuksen yhdistelmästä, uusien metodien oppiminen on vaikeaa.
HS.fi: Lapsille motkottaminen lähtee aikuisilla lapasesta, Katja Lahti

Luin Kirkko ja Kaupunkia, ja siinä kirjoitettiin koskettamisesta, ja sen puutteesta. Siitä, miten Suomi on aika kosketusköyhä maa: ei täällä pussata poskelle ja läpytellä selkään. Muistan ikuisesti, kun yks kaveri luuli luokkakaveriaan lesboksi, kun se aina kosketteli ja lääppi. Kyseinen nainen oli afrikkalainen, ja siellä kosketus kuuluu erilaisena osana kulttuuriin. Mutta Suomessa, Suomessa se on lähentelyä ja miks toi nyt koskee mua kääk

Tässä ote Taina Kinnusesta kertovasta artikkelista.

Viime kesänä Kinnunen kävi Korkeasaaressa sisarensa 11-vuotiaan tyttären kanssa ja seurasi tilannetta, jossa nelivuotias poika oli eksynyt äidistään. Kun äiti löytyi, hän alkoi ensimmäiseksi huutaa nyyhkyttävälle pojalle ja uhkasi häntä rangaistuksella.
Kirkko ja Kaupunki: Kosketuksen ikävä 

Tää jotenkin osuu ja uppoaa muhun. Ei siksi, että olisin itse kokenut saman, mutta siks, että oon nähnyt tän saman tilanteen: sen, kun lapsella on hätä ja aikuinen näkee sen lähinnä stressin lähteenä ja jonain, mitä pitää oikaista.

Tietysti on tärkeetä puhua lapselle, kertoa, ettei saa karata yksin mihinkään. Mutta pitääkö se tehdä silloin, kun lapsi on kauhuissaan ja itkee?

– Minusta yksi vaarallisia tämän ajan kasvatusperinteitä on se, että ajatellaan, että lapsen pitäisi ensin itse ottaa käyttäytyminen hallintaan ja sen jälkeen hän saisi ikään kuin palkintona sylin, Mäkelä sanoo Ylen aamu-tv:n haastattelussa. --- Lempeä kosketus ja syli rauhoittavat hermostoa ja vähentävät stressiä. Lapsi ei vielä pysty säätelemään käyttäytymistään kuten aikuinen. Siksi häneltä ei myöskään voi vaatia rauhoittumista ennen syliin ottamista. 

Aiemmin luin juttua "lasten työpäivästä": siitä, kun lapsi on ollut koko päivän tarhassa ja aikuinen hakee sen kotiin. Aikuinen ajattelee, että lapsella on ollu kiva päivä, eihän se oo TYÖTÄ kun vaan leikkii, eikä lapsi siks voi olla väsynyt ja kiukkuinen. 

Tekstissä sanottiin, että lapselle tarhassa oleminen on työtä: sielläkin on erilaisia persoonia, joiden kanssa pitää tulla toimeen, sä opit koko ajan jakamaan, kommunikoimaan, olemaan. Sä kuuntelet käskyjä. Ja silti kotiin vietäessä lapsi ei sais olla yhtään väsynyt, kun sehän on vaan leikkinyt koko päivän.

Sitä paitsi vahinkoja sattuu aikuisillekin. Haluaisinko itse, että naamaani hierottaisiin jokainen virhe? Ei kukaan halua epäonnistua kengännauhojen solmimisessa tai maitopurkin kantamisessa sen enempää kuin bisneksissäänkään. Epäonnistuminen on jo ihan itseisarvollisesti epämiellyttävää. Ei mokaaja kaipaa lisähaukkuja tai viisastelua, vaan myötätuntoa ja kannustusta.
HS.fi: Lapsille motkottaminen lähtee aikuisilla lapasesta, Katja Lahti

Oon aiemminkin sanonut, ettei mulla oo lapsia enkä siks tiedä, millaista lasten kasvattaminen on. Tiiän kuitenkin jotain siitä, mitä on kantaa samoja, vanhoja toimintamalleja mukanaan vaan siks, että niitä on tottunut kantamaan. Kyseenalaistamatta, edes ajattelematta, että jonkun pitäis muuttua.

Vanhemman sukupolven kanss  ajutellessa kuulee usein sitä, kun elämä on nyt niin helppoa ja ei silloinkaan kukaan halinut ja leikkinyt. Se on surullista, mutta myös erikoista: koska sulla oli kurjaa, nykyajan lapsillakin täytyy olla? Koska sä et saanut jotain, sitä ei pitäis antaa muillekaan? Koska yks kärsii, niin on oikein, että muutkin kärsii?

Ymmärrän katkeruuden ja sen ajatusmallin, ettei pehmeästi kasvatetusta tyypistä tuu "kovaa jätkää". Ei sellaiset pärjää maailmassa maailma on kova eikä ne pärjää joita on tuettu ja halittu ja rakastettu

Eiku

Kun sen kirjoittaa noin, ylös, näkee sen, huomaa myös, miten outoa se on. Miten kieroutunutta ja erikoista on, että moni uskoo kylmyyden ja vitsan tekevän hyvää, rakkauden ja hellittelyn tekevän huonoa. En oikein ymmärrä sitä. 

Ymmärrän sen ajatuksen olemassaolon, mutten sitä, miten ihminen voi perustella itselleen, että se on oikein: kyllä hylkäämiskokemuksilla ja koskettamattomuudella tulee hyviä lapsia ne pärjää kun ne ei odota liikoja

Eikö tää vois jo muuttua? Eikö hellästä, tukevasta, ymmärtävästä rakkaudesta vois jo tulla tärkeää?