Vastauspostaus: Ihmisen hyvyys

Mun kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Kiitos niistä! :3

Vastailenpa tässä vähän. Iidaer kysy multa seuraavaa:

Onko ihminen ain pohjimmiltaan hyvä?

Tää on jännittävä kysymys. Tähän vastaamisen vaikeus johtuu siitä, että me ihmiset tarvitaan laatikoita.

Me ihmiset halutaan selkeitä rajoja sinnekin, missä niitä ei ole. Maailma ei ole mustavalkonen, mutta me halutaan katsella sitä niin, koska se on helpompaa. Tämä on hyvää, tuo ei. Tämä on sitä, tuo on tätä. Minä oon tätä mutten koskaan tota. Vaikka oonkin, joskus salaa.

Mä en usko, että kukaan ihminen on kokonaan paha. Hitlerkin oli kuulemma hyvä kertomaan vitsejä. Mulla on muutama esimerkki tästä aiheesta.

Kerran nuorempana kaupungilla katselin, ko semmonen vanha viinamallin mies ahdisteli semmosta nuorta, mua vanhempaa tyttöä. Tiesin tän siksi, että se oli aiemmin ahdistellut mua: tullut viereen seisomaan, ehdotellut panemaan lähtemistä. Se oli ahdistavaa. Lähdin pois. Jostain syystä tää tyttö ei kuitenkaan lähtenyt. Ehkei se uskaltanut.

Yhtäkkiä paikalle tuli yks meidän koulun pahimmista koulukiusaajista (se esimerkiks kerran potkaisi mun ystävää päähän ja sitten yritti syyttää sitä riidan alottamisesta, kun opettaja tuli kattomaan). Se meni sen tytön viereen, kiersi käden sen ympäri. Viinamallin miehelle se ilmoitti, että tämä on hänen tyttöystävänsä, herra on hyvä ja poistuu.

Herra poistui. Kiusaaja jutteli sen tytön kanssa hetken, ilmeisesti ne tunsi jotenkin.

Sillä hetkellä mä ymmärsin tosi selkeästi, että tääkin on hyvä ihminen. Se pelasti tän tytön tilanteesta, jossa sitä selkeesti pelotti. Meille, mun tuntemille ihmisille se ei kellekään ollut hyvä: se oli mulkku ja ilkeä ja halus satuttaa. Mutta siinäkin oli hyvyyttä.

Näitä juttuja on lukemattomia. Hyvyysjuttuja.

Mä oon jutellut humalaisen hilpeän ja hymyilevän pojan kanssa metrossa mun hiuksista; seuraavassa hetkessä se valittaa kaverilleen, miten rystyset halkes kun tappelussa "se mulkku" ehtikin nyrkin tieltä pois ja isku osui tiiliseinään.

Mä oon ollu keskellä riitelevää ja toisilleen huutavaa mieslaumaa, josta kaks pyysi multa anteeksi aiheuttamaansa meteliä ennen poistumistaan.

Suomileijonaa kantava skinimies on halannut mua ja kiittänyt siitä, miten huolehdin yhdestä humalaisesta ennenko vartijat tuli.

Mun viereen on bussiterminaalissa istunu tatuoitu, vankilasta päässyt mies, joka ois halunnut mut kotiinsa kanssaan, koska pelkää olla siellä yksin. "Kaikki luulee aina, että mä haluan pillua", se sanoi. "Mut ei tää oo sitä. Mä en vaan pysty oleen."

Jokaisessa on hyvyyttä. Toisissa sitä varmaan on suuremmalla lusikalla ko toisissa: tää johtuu monesta asiasta, elämästä ja kasvatuksesta ja geeneistä ja sairauksista. Uskon, että paljon on myös kiinni itsestä. Oon aiemminkin kirjoittanut, että kilttinä oleminen vaatii tekoja ja päätöksiä, sitä, ettei anna periksi ja näpäytä toista vaan siks, että oma ego niin vaatii. Jotkut pystyy siihen kauemmin kuin toiset.

Mistä sen sit tietää, kuka on hyvä, tai ainakin "tarpeeks hyvä"?
Ei mistään.
Ei niin yhtään mistään.
Kiltteys ei oo jotain, mikä lukee otsassa tai josta saa mitalin ja rintanapin esiteltäväks muille. Skinitkin voi halata.

Ainoa, mitä voi tehdä, on luottaa omaan itseensä ja vaistoonsa siitä, millanen tyyppi se toinen on. Aina sekään ei riitä. Mä en tiedä, voiko sille mitään. Ei elämää voi vältellä kuitenkaan, jos siis haluaa elää ja kokea.

Onks ihminen sitten aina pohjimmiltaan hyvä?
Haluun uskoa, että on.

Loukata, loukata (Kiltteys on hankalaa)
Mä teeskentelen sun hyväks(kö?)

Kysy multa

Mun tekis hurjasti mieli kirjoittaa teille jotakin, mutta olo on nyt sen verran levoton, ettei taida tulla kesää (paitsi ulkona, ihiihii auts). Joten ajattelinkin, että teenpä tänne tällaisen kysymyspostauksen.

Saat kysyä multa mitä haluat jostain tai kaikista alla olevista aiheista:

1. Maailma
2. Ihminen
3. Minä itse

Kysyä saa myös nimettömänä.

Päivän inspiraatiokuva: Free positive thoughts

Kuvalähde.

Loukata, loukata (Kiltteys on hankalaa)

On turha syyttää peiliä, jos naama on vino.
- Venäläinen sananlasku

Mulla on menossa ihan kauheet ärsytyspäivät. En kestä ketään: tekis mieli vaan loukata, loukata, loukata. Hyökätä.

Mä tiedän kyllä, että tää ei ole muiden vika. Ei kukaan tee mulle enempää pahaa kuin aiemminkaan. Mun vaan tekee niin mieli olla vittumainen ämmä ja oikein päästä sanomaan ja aukomaan. Ai että. Se tunne, kun tietää, että hahaa mä näytin sulle siitä sait.

Kilttinä oleminen vaatii mun mielestä suurempaa itsehillintää ja -kuria kuin ilkeänä oleminen. Paljon kilttinä ja mukavana olemisessa on sitä, että laittaa muut itsensä edelle, on lempeä, ei tavoittele kaikkia mielihalujaan tai sano kaikkia ajatuksiaan. Ilkeänä oleminen on melko helppoa: senkun sanois kaiken, mitä sylki suuhun tuo, ja jos ärsyttää, heittäis sen kaikkien kanssaeläjien kasvoille: mä ansaitsen näyttää tunteeni ja olla tällainen. Oli tällainen kuinka tuhoavaa tahansa.

Mä uskon, että tunteiden ilmaiseminen on hyvästä; ettei omia juttuja pitäis piilotella ja mökötellä jossain nurkassa, vaan puhua, sanoa, purkaa auki. Oon ottanut tavaksi sanoa, jos mun on huono päivä. Sanon sen etukäteen, jotta toinen tietää, että mun purkaukset ei ole suoraa seurausta sen pelkästä olemassaolosta tai jostain toiminnasta.

Kilttinä oleminen on joskus hyvin raskasta. Se on sitä, kun on liian kiltti. Ei haittaa, kaikki tekee virheitä. Ei, kyl mä odotan. Oho, no, semmosta sattuu. Kaikki on hyvin. En sano mitään. Ja silti se tuntuu.

On vaikeeta löytää rajaa liian kiltin ja sopivan välillä. Pick you battles, sanotaan, mutta jos elämä on normiarkea, mitkä taistelut on tarpeeksi isoja? Onko sellaisia?

Mä löydän aika harvoja tilanteita, joissa jaksaisin alkaa väitellä tai riidellä. Yleensä mietin, että mitä mä menetän, jos en nyt sano sitä painavaa sanaa. En useinkaan keksi mitään oikein suurta, jonka menettäsin. Oon myös miettinyt, onko tää jotenkin haitallinen tapa mulle: tarvitseeko ihminen sitä aggressiota, onko se terveellistä välillä purkaa huutamalla?

Tää on kysymys, johon en osaa vastata.
Jatkan siis pohtimista.

Mä teeskentelen sun hyväks(kö?)

Aloin tänään miettiä, millaista elämä olisi, jos me sanottais kaikki suoraan. Ihan kaikki. Jos jätettäis nurkkaan kaikki kohteliaisuudet, silottelut, yrittämiset ja peittelyt. Mä luulen, että hyvin pian me ei enää asuttais lähekkäin, päällekäin tai vierekkäin.

Mä vihaan sua.
Sä olet typerä.
Siitäs sait.
Enkä anna.
En todellakaan jaksa.
Ei kiinnosta.

Toisaalta, tää vois olla jotain kaunista. Uskaltamista. Sitä, ettei enää tarvitsis katua sitä, mitä ei tehnyt.

Mä rakastan sua.
Tehdään se.
Kyllä.
Mä haluan tehdä näin.
Mä oon tosi pahoillani.
Ei.

Mä en tiedä, kumpaa ihmiskunnassa olis enemmän. Kauniin sanomista, vai ruman. Hyvän edistämistä, vai pahan. Vai olisko kaikkea yhtä paljon, juuri sopivasti.

Mitä sä sanoisit?

Onko säännöt samat kaikille?

Tässä kuvassa on omituinen, mutta hyvä pointti. Se kertoo melko hyvin sen, mikä mua eniten vaivaa omassa ja muiden käytöksessä. Muissa mua ärsyttää eniten se, mitä en tunnista, tai halua tunnistaa itsessäni.

Kun mä neuvon, se on viisautta.
Kun mua neuvotaan, se on tuppaamista.

Kun mä sanon pahasti, se on vaan suoraan sanomista.
Kun mulle sanotaan pahasti, se on loukkaamista.

Kun mä hurjastelen, se on villiä.
Kun toinen tekee sen, se on vastuutonta.

Kun mun tekemisiä rajoitetaan, se ärsyttää.
Kun mä rajoitan muiden tekemisiä, se on huolenpitoa.

Ihan kuin säännöt ei olis samat kaikille.

Kaikkihan haluaa, että ne ois. Mutta ei ne käytännössä ole. Omille lapsille, omalle esikoiselle ja kuopukselle on eri säännöt; omalle itselle ja muille on eri säännöt; omalle kaveripiirille ja omalle suvulle on eri säännöt. Joko käytännössä tai teoriassa, omassa mielessä.

Onko tämä hyvä?
Paha?
Toimiva?
On vaan?
Mä en tiedä. Kai se riippuu tilanteesta.

Mä haluaisin voida suhtautua kaikkien tekemisiin samalla tavalla. Mä haluaisin aina voida nähdä, että asiat vaan on, että kaikki on, että ne tekee omia juttujaan ja toimii omalla tavallaan, valitsee omat reittinsä ja se on kaikki hyvää. Mä haluaisin voida rentoutua siihen, että kaikki asiat ei kuulu mulle, että mun ei tarvitse ajatella niitä, arvostella niitä, pohtia niitä. Että mä voisin vaan katsoa ja antaa olla. Ja silti mun täytyy. Arvostella, vertailla, neuvoa ja arvottaa.

Musta on mukavaa, kun mua pyydetään neuvomaan. Musta on mukavaa, kun mä saan apua, kun pyydän sitä. Silti tuntuu omituiselta, että joskus toisen hyvää tarkoittava neuvominen aiheuttaa mussa ärtymystä (mitä tuut siihen sanomaan ihan kun mä en tietäisi) ja joskus mun neuvot muille on ärtymyksen sävyttämiä etkö-sä-nyt-ymmärrä-näin-tää-pitää-tehdä -neuvoja.

Kun mä suutun, se on oikeutettua. Kun mulle suututaan, mun tulee paha mieli: yhyy, epistä! Niinkö asiat toimii, niinkö ne "vain on"? Voiko säännöt edes olla samat kaikille? Kertokaa mulle.

Wikipedia toteaa:
"Empatia (kreikan ilmaisusta em pathos, tuntea sisälle) tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen henkilön asemaan ja ymmärtää toisen tunteita".

Tätä me tarvitaan.
Tätä mä tarvitsen.

Kykyä muistaa, että hyvin harvat tarkoittaa aidosti pahaa, kun ne huomauttaa, arvostelee tai ehdottaa. Kykyä muistaa, että joo, mäkin voin tehdä virheitä ja silloin on hyvä, että joku huomauttaa niistä, että mä opin, miten toimia paremmin. Kykyä tiedostaa, että kaikki mokailee: se on inhimillistä, ja meidän pitää antaa anteeksi. Ymmärtää, että mussakin oli vikaa. Nähdä, miten me arvotetaan toisiamme ja tekemisiämme.

Että mä muistaisin, että mussa ja toisissa on paljon samaa.
Ettei mun virheet muutu kullaks vaan siksi, että ne on mun tekemiä.

Kuvalähde.

Mun on pakko valit(ta)a

Eivät harmit ihmistä etsi
vaan ihminen harmeja.
- Kiinalainen sananlasku

"Jotkut ihmiset närkästyvät kuullessaan minun sanovan, että ongelmat ovat harhaa. Se uhkaa heidän käsitystään itsestään, koska he ovat sijoittaneet paljon aikaa valheelliseen minuuteen. Monien vuosien ajan he ovat tietämättään määrittäneet koko persoonansa ongelmiensa ja kärsimystensä ehdoilla. Mitä he olisivat ilman niitä?"

Näin kirjoittaa Eckhart Tolle kirjassa Läsnäolon voima.

Mä olen huomannut, että rakastan valittamista. Voi, miten se onkaan ihanaa: miten on ihanaa kuulua kahviporukkaan, joka valittaa säätä, rumaa musavideota, lounasruoan makua, pitkää päivää, kevättä, syksyä, elämää, kuolemaa – kaikesta saa ongelman.

Kun olen alkanut havaita valittamiseni, olen myös havainnut, miten helposti siihen lipsahtaa mukaan. Vaikerrus tulee ihan itsestään: en edes ehdi huomata, kun jo märisen jotakin, minkä voisi myös unohtaa, heittää menemään olankohautuksella.

Arvosteleminen on kamalan kivaa. Siinä saa asettaa itsensä superihmisen asemaan ja todeta, että mä kyllä hoitaisin asian ja voivoi kun tuokin tuolleen ja aina se on tätä ja ei hätää kyllä se siitä.

Olen myös huomannut omituisen tyhjyyden: jos mä en arvostele, niin mistä ihmeestä mä sitten puhun?

Olen huomannut tätä tarkkaillessani, että kamala määrä kaikesta päivän aikana sanotusta on negatiivista. Se kiertää kehää. Se palaa aina uudelleen. Hyvästäkin kiitellään, joo, mutta näpiseminen on yleisempää.

Tää ei toimi
Taaskaan tää ei toimi.
Taas toi nolaa itsensä.
Et usko miten törkeesti mulle kävi aamulla...
Miks tänäänkin sataa, missä aurinko on?

Iloisinta on, että kun nää asiat on huomannut, niitä voi muuttaa. Kun mä saan itseni kiinni valittamisesta, mä olen kokeillut kääntää kelkan ja löytää tilanteesta jotain hyvää.

Tää ei toimi. Mut eilen se kyllä toimi tosi hyvin.
Taaskaan tää ei toimi. Mut kyllä se pian korjaantuu.
Taas toi nolaa itsensä. Se on inhimillistä. Me kaikki tunnetaan häpeää.
Et usko miten törkeesti mulle kävi aamulla. Mut et usko miten kiva ilma siellä on!
Miks tänäänkin sataa, missä aurinko on? Sade tuoksuu ihanalta.

Mä en jaksa valittaa enää. Mä en jaksa sitä, että kaikki on kuitenkin huonosti ja me ollaan just niitä, jotka ei kiittele, närpii vaan haaskalla ja odottaa jotain katastrofia. Mä en halua enää sitä omituista energiaa, jonka arvostelemisesta saa – mä haluan kiitollisuuden energiaa, mä haluan hyvyyden, sen tunteen kun tietää ettei tän asian tarvitse olla ongelma, että mä voin valita, että tää onnistuu. Että mun ei tarvitse olla tekemässä ongelmaa.

Mä voin valita. Mä voin muuttua. Mä osaan kyllä. Tuu mukaan.

Päivän inspiraatiokuva: Look at this guy

Kuvalähde.

Kun sä nyt vihaat sua

Mun ei pitänyt kirjoittaa tänään, koska väsyttää ja on fyysisesti huono olo ja kaikkee. Sitten löysin taas yhden tutkimuksen, joka innosti mua.

MTV3.fi/koti -sivustolla kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan naiset antaisi vuosia elämästään, mikäli saisivat täydellisen vartalon. Ote tekstistä:

"Haastatelluista 16 prosenttia antaisi täydellisestä vartalosta vuoden elinaikaansa, kymmenen prosenttia 2–5 vuotta ja prosentti vastaajista suostuisi luopumaan jopa 21 elinvuodestaan, jotta saisi unelmakroppansa."

Vuoden. Se on 365 päivää. Mun matikka ei repeä laskemaan päässä, paljonko on 21 vuotta. Keksin useita hetkiä vuodessa, jotka on tärkeämpiä kuin se, miltä näyttää. Hetkiä, joina ei ole mitään merkitystä, joina unohtaa sen, miltä näyttää.

Mikä ihme meitä, varsinkin naisia vaivaa? Miksi itsen haukkuminen on normi: jokaisellahan täytyy olla kehossa joku kohta, jota inhoaa, muuten on valehtelija tai ainakin tosi omituinen tyyppi!

Joojoo media joojoo leffatähdet joojoo photoshop joojoo kiusaajat joojoo mainokset joojoo ainaonollunäin. Joo. Kyllä mä tiedän, mitkä asiat meille tekee sen, ettei voida katsoa itseämme kritisoimatta, inhoamatta tai toivomatta muutosta. Kyllä mä tiedän. Mä en vain ymmärrä.

Mä en ole koskaan kokenut, että mun keho olisi jotenkin irrallaan musta, että se olis toinen, joku otus, jota vastaan mun pitää hyökätä, koska se hyökkää mua vastaan, kiusaa tai kiduttaa pelkällä olemassaolollaan, muodollaan tai, no, olemisellaan. Se on mun keho.
Mä asun tässä kehossa. MÄ asun TÄSSÄ kehossa.
Mä en voi muuttaa toiseen kehoon. Mä en halua muuttaa toiseen kehoon. Mä oon pitkä ja karvainen ja pehmeä ja autuas ja mä en halua muuttaa. Kenties mä olen vain onnekas.

Tietenkin mullekin tulee niitä. Ajatuksia. Oispa kapeammat reidet, pitäisköhän mun laihduttaa, mitä toi ajattelee, miltä mä näytän tässä asennossa, entä tossa, mitä jos mä lihon, mitä jos. Kyllä niitä tulee.

Mä en tiedä, mistä ne tulee. Mä en oikein tiedä edes, miksi. En muista, että olisin koskaan aidosti vihannut mua, mun fyysistä ilmentymää, että olisin halunnut tuhota sen tai loputtomasti halveksinut sitä. Joo, oonhan mä laihduttanut, joo oon mä puristellut reisiäni ja ajatellut niiden kokoa ja sitä, onkse oikeanlainen vai vääränlainen, muiden luomia termejä tai määritteitä. Mutta oikeasti, ihanoikeasti mä en halua olla erilainen. Mä pidän Musta.

Mä olen pehmeä, vaaleanpunainen, rönsyilevä, mun keho ei aina tottele, se tulee kipeäksi eikä aina jaksa kannattaa mun painoa erilaisissa akrobatialiikkeissä, se tulee kipeäksi, sitä palelee, se lihoo ja laihtuu, isonee ja pienenee, siitä kuuluu ääniä, se osaa tehdä ääniä, joskus se on ihan punainen, se palaa, se kantaa asioita ja halaa muita, se rakentaa ja kuvaa, se kommunikoi, se vie mua eri paikkoihin. Mun keho elää mun kanssa, mun jalat kuljettaa mua ja mun silmillä mä katson. Mun käsillä mä voin silittää vaatteita tai ihmisten päitä. Mä olen176 senttiä pitkä enkä tiedä, paljonko painan. Mussa kasvaa karvoja.

Kyllä mä ymmärrän, jos ihminen haluaa laihduttaa tai muuttua jotenkin, jotta olis terveempi, liikkuminen ois helpompaa tai sais elää kauemmin. Mutta näemmä ainakin edellä mainitun tutkimuksen mukaan ihminen antais myös elämäänsä pois vain, että vois olla paljon mainostetussa bikinikunnossa.

Mä tiedän, että moni nykyisin ymmärtää kuvankäsittelyn tehon, sen, miten mainosten ihmiset ei ole oikeita. Mä tiedän, että me tiedetään, ettei naisen tarvitse olla tällainen ja tuollainen, että kaikenkokoisia naisia on olemassa, että Doven mainokset on ihania, että me halutaan nähdä tavallisia naisia, että me vaaditaan jatkuvasti kovempaan ääneen oikeutta olla omia itsejämme. Miksei se siis tehoa? Miksi me tiedetään muttei ymmärretä, sisäistetä?

Miksi me voidaan taputtaa kaveria olalle, kun sen on paha olla sen oman kehon kanssa, mutta itsellemme ei voida tehdä samaa?
Miksi saunassa täytyy vertailla omia puutteita muihin, tai ainakin todeta, ettei vikoja ole tässä tai tuossa kehonosassa?
Miksi kehoa täytyy koko ajan arvottaa, määrittää, mitata ja tarkkailla – miksei se voi vaan olla?

Miksi meille on niin jumalattoman tärkeä määre se, miltä me näytetään? Kaikki aina sanoo, ettei ulkonäkö merkitse mitään, että joojoo hyvin ne hiukset on ja sä näytät ihanalta ja mitä väliä – mutta silti siitä omasta kehosta ja sen mitoista puhutaan, sitä mitataan, sitä tongitaan ja verrataan koko ajan.

Mä kirjoitin aiemmin siitä, miten ihminen sanoo yhtä ja tekee toista. Mä uskon, että tässä on kyseessä melko samantapainen tilanne.

Me kaivataan yhteisöllisyyttä. Me kaivataan myös erillisyyttä: me halutaan olla muiden kanssa, mutta samalla tietää, miten me erotaan muista. Me halutaan tietää, ketkä on ystäviä tai vihollisia, keihin voi luottaa, kuka on meidän puolella. Me määritellään egoamme sen mukaan, mistä me pidetään, mitä me kannatetaan ja millaisia ollaan: mä olen tätä, mut tota mä en ainakaan ole.

Ihminen on fyysinen olento. Se, miten me ollaan olemassa tässä maailmassa, määrittää meitä: meillä on tietty muoto, joka on samantapainen kuin joillain asioilla ja ihan erilainen kuin joillain toisilla. Meidän aivot on kehittyneet siihen pisteeseen, että meillä on ymmärrys itsestä: me osataan sanoa, missä menee "meidän" ja "maailman" välinen raja, miksei me olla joku toinen tai miksei me olla samaa kuin ilma tai puut.

Mä en ole tiedemies. Mä en ole psykologi. Mä tiedän vain sen, että me toitotetaan koko ajan toisillemme sitä, miten tärkeää on rakastaa ja hyväksyä itsensä ja miten ulkonäkö ei ole tärkeintä, ja sitten ei noudateta omaa neuvoamme.

Dr. Phil tai joku kerran sanoi, että jos talon perustukset on pilalla, sitä ei voi korjata maalaamalla uudelleen. Että vaikka keho olis maailman täydellisin, ei siitä ole mitään iloa, jos aivot junnaa samaa vanhaa rataa. Kun yks vika on korjattu, löytyy pian toinen – jos ei suoranaista vikaa, niin ainakin parannettavaa. Koska kaikki ei voi olla hyvin nyt. Aina jossain odottaa jotain parempaa.

Mä otsikoin tän merkinnän tahallani aika raisusti, koska mun mielestä olis tärkeää herätä huomaamaan, että se keho, jota sä vihaat, on sä itse, ainakin tietyllä tavalla. Sä asut siinä kehossa sen aikaa, kun oot olemassa maapallolla tässä muodossa. Se keho on annettu sulle. Jos uskoo Jumalaan, voi sanoa, että hän loi sen kehon, antoi sen. Montako kertaa olet saanut joltakulta just sulle räätälöidyn lahjan, sytyttänyt sen tuleen ja sanonut, että mä inhoan tätä, tällaista mä en halua? Jos Jumala loikin sun kehon, se ajatteli just sua ja hymyili: se tiesi, että susta tulee sä, sä, joka asut sun kehossa.

Mä katselen itseäni usein peilistä. Kääntyilen siinä vähän, kallistan päätä, nostan käsiä, katson, miltä mä näytän. Mua alkaa usein hymyilyttää, koska mä tajuan yllättäen, että hei: tossahan mä oon. Mä oon siinä.

Nämä ajatukset tuli siitä päästä, jota toi kaula kannattelee. Nuo kädet kirjoittaa tätä blogia tänään. Nuo jalat vie mut treeneihin. Nuo silmät katsoo ja näkee ja itkee, surusta ja onnesta. Tuo suu puhuu ne asiat, jotka syntyy aivoissa, jotka on tuolla pään sisällä. Siellä ne on. Ne jäsentelee asioita kun mä nukun: kun mun keho nukkuu, se silti hengittää ja elää, pitää mua hengissä. Se viisastuu ja syventää mun oppimia tietoja, tekee musta fiksumman.

Sun silmät lukee tätä tekstiä. Ne on sun päässä, siinä ne on, siinä nenän vierellä, ihan omalla paikallaan. Ehkä sä teet jotain siinä samalla: ehkä sun korvat kuulee jotain, jalat tuntee jotain, suu syö jotain. Sä olet siinä. Sä olet sä.

Sun päässä voi olla kuva siitä, missä sun silmien pitäis sijaita, miten sun pitäis olla, miten sun kehon pitäis olla, että joku täydellisyyden malli täyttyis: että sä voisit olla sun mielikuva täydellisestä susta. Kuka sen mielikuvan antoi? Kuka sen määritteli? Oliko se joku toinen, joku kuva, ihminen, asia, kiusaaja, joku, joka heitti sulle kaksi sanaa koulun käytävällä eikä edes muista niitä?

Ihmiset ei usein tajua, miten ne satuttaa: ne ei ymmärrä, että kaks sanaa voi kasvaa vihaksi, että ne voi alkaa määrittää persoonaa, kertoa, että tämä keho on pelkkä virhe, muutu, ole hyvä.

Susta voi tuntua, että sä olet ihan yksin. Sä et ole. Kaikki ajattelee näitä samoja asioita, mäkin ajattelen niitä. Mutta sä saat valita: ne aivot, jotka on siellä sun pään sisällä, sun kasvojen takana piilossa, voi alkaa jäsennellä ja ymmärtää, että sun keho voi olla sun ystävä. Kumppani. Liittolainen.

Sun keho voi olla sun ystävä.
Kumppani.
Liittolainen.

Jos sulla on peili, sä voisit mennä nyt sen eteen. Olla vaan siinä ja katsoa. Katsoa sua, vain katsoa, ajattelematta mitään sanoja tai adjektiiveja (jos tuntuu vaikeelta ja täytyy ajatella jotain, ajattele vaikka "minä. minä. minä" tai "tässä. tässä. tässä"). Kääntele vähän päätä. Katso, miten valo osuu sun kasvoihin. Sä olet siinä. Sinähän se olet. Sä olet kaunis.

Sun ei tarvitse vihata itseäsi enää. Sä voit lopettaa sen nyt. Sä voit alkaa muuttaa sisäistä puhettasi: sä voit puhua itsellesi kauniisti, kauniimmin, tai edes pysäyttää karkeimmat puheet. Sanoa, että kiitos, nyt riittää. Mä olen tässä. Tämä on minä. Mun ei tarvitse muuttua ja kaivata, mun ei tarvitse haikailla tai ahdistua, mä voin olla, vain olla nyt.

Sä voit katsoa sua peilistä ja löytää jotain pientä ja kaunista. Kiitä sua siitä. Kehu sua.

Sä olet siellä peilissä. Sä olet kaunis.

Lisää aiheesta:
Kuka mua kannustaa?
Mitä sinä sanot sinulle?

Jos (mä kadun)

Jos.

"Jos" on maaginen sana. Sillä pystyy kääntämään hyvätkin päätökset huonoiksi, menneet tapahtumat vääränlaisiksi, pelkäämään tulevaa ja kyseenalaistamaan oman itsensä kokonaan. Jossittelu on sikamaisen helppoa.

Jos vain olisin tehnytsanonutollutosannutpystynytuskaltanutvoinut niin olisin.

Jossittelusta voi oppia: mokattuaan on kenties hyväkin tutkia, mikä meni pieleen, ja millä tavalla asiat kannattais ensi kerralla hoitaa. Moni kuitenkin juuttuu jossittelun kierteeseen ja unohtaa, ettei asioille voi mitään enää. Ne ovat jo menneet. Silti irti päästäminen tuntuu mahdottomalta.

Jos vain olisin tehnytsanonutollutosannutpystynytuskaltanutvoinut niin olisin.

Jos (jos) tähän mennessä kaikki onkin mennyt mutkattomasti, on aina aiheellista huolehtia tulevasta: jos en saakaan työpaikkaa, jos en osaa jos en pysty, jos mokaan, jos myöhästyn, jos hän suuttuu, jos ne nauravat, jos taas sattuu. Jos.

Jos vain olisin parempirohkeampilaihempiviisaampiälykkäämpitoisenlainen niin voisin.

Varsinkin ihmissuhteissa oon huomannut, että sitä toistaa samaa kaavaa yhä uudelleen: etsii pahaa poikaa, ei pysty sitoutumaan, ei tunne mitään, tuntee liikaa. Eräs druidi sanoi mulle kerran, ettei tästä kannata olla surullinen tai vihata itseään, sillä yhdestäkään suhteesta ei voi lähteä, ennen kuin läksy on opittu.

Yhdestäkään suhteesta ei voi lähteä
ennen kuin läksy on opittu.

Mitään ei voi tehdä, ennen kuin on valmis. "Valmius" tarkoittaa tässä monia asioita: kunnes on tarpeeksi vanha, avoin tai vahva ymmärtämään. Kunnes uskaltaa. Kunnes haluaa. Kunnes ei enää halua.

Tokihan sitä toivoisi voivansa peruuttaa asiat, jotka menivät huonosti, jättivät arpia, ahdistavat tai hävettävät. Toivoisi. Usein jossittelu on kuitenkin jälkiviisautta - sellaisten asioiden toivomista, joita ei tapahtumahetkellä osannut nähdä tai ajatella. Vasta aika tuo jossitteluun tarvittavan perspektiivin, joka sallii kaiken tapahtuneen kyseenalaistamisen.

Toki voimme tietää jo jonkin asian tapahtuessa, että se on väärin ja tuntuu pahalta. Tulisiko meidän siis ruoskia itseämme, koska emme pystyneet tai osanneet tehdä asialle mitään? Ei. Jos asialle ei voi tehdä mitään (johtuipa kyvyttömyys sitten meistä itsestämme tai jostakin ulkoisesta asiasta), sille ei voi tehdä mitään. Tällöin asia on niin kuin on.

Tietenkin myöhemmin toivomme, että asia olisi ollut toisin. Se ei kuitenkaan ollut. Jos jotain ei voinut tehdä, sitä ei voinut tehdä. Jos jotain olisi voinut tehdä, muttei tehty, pitää anteeksiantaa. Mutta se on kyllä jo ihan toinen aihe.

Mä en voi tehdä mitään, mitä mä en voi tehdä.
Mä voin tehdä kaikkea, mitä mä voin tehdä.
Totta kai mua harmittaa muttei se auta.
Totta kai mä kadun muttei sekään oikeastaan auta.
Totta kai mä toivon. Se voi auttaakin.

Jos vain olisin tehnytsanonutollutosannutpystynytuskaltanutvoinut niin olisin.

Mä en vielä itsekään voi oikein käsittää, että mä voin muuttaa vain asioita, joita mä voin muuttaa.

Kun täytetään ystäväkirjoja, yhdessä mun suosikissa kysytään, mitä kadun. Siihen on aina kauhean mukavaa, kivaa ja kovista vastata, etten mitään tietenkään. Se ei vaan ole totta.

Tietenkin mä haluaisin, että jotkin asiat ei olisi tapahtuneet: että mä olisin kuunnellut mua tai jonkun toisen neuvoja, että mä olisin voinut tai uskaltanut tai en olisi ollut niin tyhmä. On tosi vaikeaa hyväksyä, että mä mokasin, että jokin oli mun syy. Tai että jokin ei ollut mun syy, mutta mun piti silti kärsiä. Koska minä en auttanut mua. Ja kukaan muukaan ei.

Jos vain olisin tehnytsanonutollutosannutpystynytuskaltanutvoinut niin olisin.

Mä en voi muuttaa mennyttä.
Mä voin vain oppia.
Mä en voi ennustaa tulevaa.
Se ei oo vielä olemassa.
Mä voin nyt, nytjust oppia menneestä, koska nyt tiedän, miten olisin silloin toiminut – miten asiat menisivät, jos tekisin ne nyt uudelleen.

Katuminen, ketä se auttaa? Mitä konkreettista hyötyä siitä saa, paitsi tiedon siitä, miten voi muuttaa toimintaansa nyt, ettei enää joudu samaan tilanteeseen?

Kauna, mitä mä siitä saan – paitsi tunteen siitä, että olin oikeassa? Mikä on sekin aika hyödytöntä: asioiden tapahtumisesta on jo vuosia ja niitä ei voi muuttaa. Jos ne voisi muuttaa, ei olis katumista, olis tekemistä. Jonkin tekemistä niille asioille. Toimintaa, tekoja. Ei jossittelua.

Mennyt on mennyt. Tuleva on vasta tulossa. Muutetaan asiat, joille voidaan jotakin, autetaan toisiamme, ja annetaan asioiden, joille ei voi mitään, vain olla. Se on armeliasta.

Sitten kun voin, voin.
Silloin en voinut.
Nyt mä oon tässä.

Päivän inspiraatiovideo: Leopard Slug Mating