29. huhtikuuta 2013

Voisiks lukee mun ajatuksia

Kun oon vihainen, toivon aina, että muut vaan tietäis sen. Jotenkin huomais. Ettei sitä tarttis erikseen sanoa: nyt on huono päivä. Sitä miettii mielessään, että miksei noi voi vaan tajuta.

En oikein tiiä, miks se on niin hirveää sanoa. Miks on niin vaikeaa kertoa suoraan, että nyt tuntuu tältä ja mua ei huvita. Sitä toivoo, että muut maagisesti vaan ymmärtäis.

Se, että vaatii muilta telepatiaa, aiheuttaa ongelmia. Kun oon ärtynyt, tuun vielä ärtyneemmäksi, jos muut tekee jotakin, mikä ärsyttää mua. Ne ei tiedä, että mua ärsyttää, koska en sano sitä, mutta tuun silti ärtyneeksi, koska ne vaan toimii tavalla, joka ottaa mua aivoon. Eikä ees tajua sitä! Maagisesti. Telepaattisesti.

Kun tuuli suuntaansa muutti... -blogissa mietitään, miksei naiset pyydä asioita suoraan.

""Ajattelisit itse" -käsky taas on suorastaan naurettava, mistä helkkarista se mies voi tietää minkämerkkistä suklaata, kukkakaalia tai kivennäisvettä haluat kaupasta juuri tänään, jos et itse sitä hänelle sano? Entä miten hän osaa hieroa kivistäviä hartioitasi, tuoda lämpimän viltin tai tehdä ruokaa, jos et ilmaise tarpeitasi hänelle? Joskus musta tuintuu että miehiltä odotetaan vähintäänkin selvännäkijän tai ajatustenlukijan taitoja, mitään heille ei suoraan kerrota (ei, se, että edellisenä päivänä toteat sohvalla, että tekisi mieli banaania, ei tarkoita sitä että mies osaisi sen seuraavana päivänä kaupasta ostaa -eteenkään jos mielitekosi vaihtelevat päivittäin.) mutta auta armias jos kauppakassista jotakin puuttuu niin vähintään tyttökavereille itketään, että "Kun sen olisi pitänyt osata ajatella! Miksei se ajattele mua?!""

Kaksi ihmistä, joka varmaankin asuu yhdessä, tai on edes läheisesti tekemisissä, koska ostoksia ja lapsi tehdään kaksin. Sitten yksi suuttuu, kun toinen ei ymmärrä tehdä asiaa, jota yksi ei ole suoraan pyytänyt tekemään. Mutta kun olis pitänyt ymmärtää toimia just tällä tietyllä tavalla.

Mulla on suu, jolla voisin puhua, mutten aina halua. En halua kommunikoida, koska haluan, että muut vaan rakastais ja ymmärtäis ja osais lukea mua niin hyvin, että ne alitajuisesti tietäis koska oon milläkin tuulella. Seuraavaksi uutisia mulle: tällaista ei tapahdu. Telepatiaa ei ole.

En usko, että toisen kaikkia ajatuksia voi arvata, vaikka olis 40 vuotta yhdessä. Muutenhan esimerkiksi avioerotoiveet ei koskaan tulis sille toiselle osapuolelle yllätyksenä. Siinäki vois muuten sanoa että sun ois vaan pitänyt tietää et oon onneton miten saatoit olla tajuamatta!!

Oon viime aikoina vähän ymmärtänyt, että jos haluan, että jotain tapahtuu, mun täytyy aktiivisesti pyrkiä sitä kohti. Turha on kiukutella sille ja tälle ja tolle, kun ne ei tee ja toimi ja ymmärrä just siten kuin mä haluan, jos mä en ilmaise, mitä haluan.

Luulen, että siks väärinkäsityksiä syntyy. Koska elän minuna, ajattelen ensisijaisesti omia ajatuksiani ja juttujani. Ne on mulle selviä. Tiedän, koska on huono päivä ja koska oon ollut kauan vihainen. Jotenkin siinä välissä, joskus, unohtaa, ettei muut näekään mun pään sisään tai osaa arvata, mitä haluan tai tunnen. Sitten kiukuttaa ja itkettää. Kukaan ei oo niin ärtynyt kuin minä kukaan ei vaan tajua!

Siirrän edelleen vastuuta muualle. Ahdistaa - no tee jotain! Mutku en haluuuuu eiks joku muu vois Ei voi, mun täytyy. Jos on paha mieli, niin apua saa varmimmin sitten, kun sitä pyytää. Jos odottaa, että muut vaan taianomaisesti huomaa, joutuu tekemään just sitä: odottamaan.

Jos teillä on joku, joka tajuaa tosi pienestä jutusta, jostain minivihjeestä ja huokauksesta että miltä teistä tuntuu, olkaa iloisia. Hyvin, hyvin iloisia. Mulla on ja mä oon. Aina ei tartte selittää, ainakaan kaikille: jotkut vaan tietää. Pientä telepatiaa.

Joku sano joskus, että tyhjän saa pyytämättäkin. Se on aika fiksusti sanottu: ei-mitään saa, jos ei pyydä.

27. huhtikuuta 2013

Piristäkää mua

Oon lukenut paljon kaikkia masentavia juttuja, ja kaipaisin jotain piristävää.
Jätä mulle kommentti, 
jossa on jotai kivaa ja siistii ja ihanaa.

25. huhtikuuta 2013

Haaste: 11 asiaa minusta

Sain 11 asiaa minusta -haasteen Lentoliskon nurkka -blogista! Näin se menee:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa.

Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
Pitää myös vastata haastajan 11 kysymykseen.

Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.

Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
Ei takaisin haastamista!

Aion nyt ensin vastata!

Mikä on sun lempparimuumihahmo?
Pienenä pelkäsin Mörköä, mutta nyt se on musta aika symppis.

Milloin kiipesit viimeks puuhun?
En muista :o Täytyy heti mennä!

Mikä on sun voimaeläin?
Ryhävalas :3

Mikä on hyvä kirja?
Uh oh montako saa sanoa? Black Swan Green, Maailma ilman meitä, Prep, kaikki Candace Bushnellit, Full dark no stars, Vuosi Nolla, Falling out of cars, Geishan muistelmat, Travels with Charley, Tuhat loistavaa aurinkoa, Huone,  Birdy, Minä Ozzy, Nukkelaakso, Eläinten syömisestä, Pitkä matka paratiisiin, Piin elämä, Raw Shark Texts, kaikki Sandmanit. En jaksanut kaivella kirjailijoita. :s

Mikä on paras väri?
Tykkään mustasta ja pinkistä.

Mikä on hyvä elokuva?
Päättymätön tarina, American Beauty, dokkareista Thin Blue Line.

Mitä aiot tehä kesällä?
Aion tehdä kaikkee kivaa, kuten istua puistossa!

Mikä on kivoin asia sinussa?
Kauheen monta kysymystä, joissa pitää valita paras jokin! 
Vaikeaa. Oon ymmärtävä enkä tuomitse heti.

Retiisit on aika hyviä?
Oon syönyt, oon samaa mieltä!

Milloin voi ruveta kävelee ilman kenkiä?
Vaiks heti, jos tahtoo.

Käytätkö eriparisukkia?
Käytän. Joskus ne on tosin molemmat mustia, nii sit sitä ei oikein huomaa.

EDIT: Unohdin kokonaan ne 11 asiaa minusta! Oho. No, mutta tässä ne on:

1. Halusin pienenä aina kissan, varsinkin oranssin! 
2. Tykkään kipoista ja säilytysrasioista. Musta olis ihanaa hankkia kamalasti erilaisia purnukoita ja säilyttää niissä kaikki!
3. Purnukoista tuli mieleen, mun suosikkijuttu pienenä oli Nalle Puh.
4. Ajoin kerran melkei hirvikolarin.
5. Laulan suihkussa yleensä Omnian Morrigania.
6. Pelkään kauheesti kauhuelokuvia enkä viitsi katsoa niitä, koska menee yöunet.
7. Jos saisin joskus oman talon, haluaisin, että siellä olis kirjastohuone, jossa mun kirjat asuis ja menisin sinne aina lukemaan.
8. En tykkää semmosista huvipuistolaitteista, joissa pää menee alaspäin.
9. En oo nähnyt Unelmien Sielunmessua, mut oon kyllä lukenut sen.
10. En joskus oikein ymmärrä hyvännäköisyyttä ja sitä, miten muut sen käsittää. Musta esim. joku Jude Law tai Channing Tatum ei oo mitenkään erityisen näköinen.
11. Mun suosikkijuusto on brie.

Haastan vaiks nämä: 

1. Oisitko mieluummin tosi taitava laulamaan vai tosi taitava piirtämään? Jos oot jo jompaakumpaa, leiki, ettet oo.
2. Jos painat nappia, yks satunnainen ihminen maailmassa kuolee, mut tilalle saadaan maailmanrauha 50 vuodeksi. Painaks nappia?
3. Jos saisit mennä maailmanpyörään jonkun jo kuolleen kanssa, kenet valitsisit?
4. Jos voisit saada tietää, koska kuolet, haluaisiks tietää?
5. Kenestä tykkäät nyt?
6. Ooks sellainen kuin uskoit pienenä että oot isona?
7. Jatka lausetta: Punainen olisi ollut erittäin iloinen, jos
8. Sähköt katoaa maailmasta huomenna. Mitä seuraavaksi tapahtuu?
9. Miltä nyt tuntuu?
10. Kehu itseäsi viidellä lauseella. Äläkä käytä mitään lol-hymiöitä siel välissä!
11. Linkitä tähän joku hyvä biisivideo:

23. huhtikuuta 2013

Ei vitsi, oon hyvä

Aamulla olin talouteni ainoan peilin edessä vessassa ja vedin hiuksia kiinni. Liike vaati sitä, että nostan kummatkin kädet ylös, ja sit peiliin vilkaistessani huomasin, että mulla on käsissä lihakset. Pienet, näkyvät lihakset.

Jäin hetkeks katselemaan itseäni. Ajattelin, että vau. Hyvä meikä. Ei vitsi. Oon lihaksikas.

Onks joku vielä onnistunut olemaan näkemättä sitä Doven kampanjavideota, jossa naiset ensin kuvailee itseään piirtäjälle ja sitten toinen nainen kuvailee niitä? Sitten ollaan ihmeissään, kun toisen naisen kuvailusta tulee kauniimpi kuva; toisen kuvaus on paljon kauniimpi ja lempeämpi kuin oma. Miksi?

Kaikilla sanoilla tuntuu olevan merkityksiä. Jos puhutaan limutölkeistä, "iso" ja "pieni" ei merkitse samoja asioita kuin jonkun nenästä puhuttaessa. Kun sana sanotaan, se herättää jotain: haluanko olla tällainen, onko tämä hyvä, huono? Onko tämä kaunista?

Kapea, terävä, pyöreä, vino, suora
leveä, iso, tumma, vaalea
mantelinmuotoinen, ulkoneva, kupera, kaareva
kuiva, kostea

Oon käynyt salilla pari kuukautta enemmän ja vähemmän aktiivisesti. Siellä, pukukopeissa, on aina ihmisiä, jotka on paremmassa kunnossa. Tunnen monia, joilla tuntuu olevan myös liikuntatunnin trauma: ala-asteella kaikki yritti vaihtaa vaatteita mahdollisimman äkkiä, koska muut näkee. Ja ehkä sanoo jotain. Siitä, miten epätäydellinen oon.

Joka viikko näen ihmisiä, jotka on ihan sikahyvässä kunnossa. Rautaisessa. Voisin olla kateellinen: joskus mietin hetken, että voi, kunpa mäkin. Sit tajuan, etten oikeasti halua. En tahdo rautaisia vatsalihaksia, en halua olla sen näköinen. Miks silti tuntuu, että täytyy kadehtia? Miks tuntuu, että niistä käyttäisin "parempia" sanoja kuin itsestäni, omasta kunnostani?


täyteläinen, siro, sorja
pullea, löysä, kireä
sileä, ryppyinen, karvainen, karvaton
pehmeä, kova


Miksen itse riitä? Miks muut tuntuu aina kauniimmilta? En edes halua sitä, mitä niillä on, mutta silti joskus ajattelen, että pitäis. Tommonen mun pitäis olla, miks oon ylpeä pienistä lihaksistani kun voisin olla tollanen

Mua alkaa usein huvittaa. Se, miten alitajuista se homma on: omaa tulee hävetä, muut on parempia. Muista puhutaan kauniimmin. Itsessä on aina jotain saavutettavaa, korjailtavaa, vielä vähän lisää kiitos.

Joskus, nyt, viime aikoina oon vahingossa nähnyt jalkani ja yllättynyt. Kuulosti hassulta tuo. Näen ne ja ihmetyn siitä, että niissäkin on lihas, ainakin yksi, joka vähän näkyy. Ihmetyn siitä, että mä oon saanut tämän aikaan, että mä oon tehnyt asioita ja mun keho on vastannut niihin voimaantumalla. Oon silloin hyvin ylpeä itsestäni.

lihaksikas, voimakas, vahva
rohkea, valovoimainen, rento
hermostunut
voimaantunut, ahdistunut

Salilla ajattelen sitä, miten ylpeä oon niistä muista. Teen sitä tietoisesti: ajattelen, miten kovaa ne ihmiset varmaan treenaa, miten omistautuneita ne on. Oon onnellinen niiden puolesta. Se on päätös, se, etten halua kokea niitä uhkana. Ei tässä oo mulle mitään pelättävää ja ahdistuttavaa, kukaan täällä ei oo paras tai huonoin, kaikki on vaan itsejään ja tekee omia juttujaan, omien tavoitteidensa vuoksi.

Se, että joku muu jaksaa isommilla painoilla, ei oo multa pois. Enhän mä edes halua valtavasti lihaksia: käyn salilla siksi, että haluan jaksaa enemmän, haluan jaksaa kantaa painavia asioita itse. En halua muilta mitään, haluan itseltäni. Ja silti tuntuu, että mun kuuluis haluta: kuuluis olla niin, että muilla on paremmin ja itsellä ei. Jotenkin tuntuu, että kuuluis uskoa, että muut parempia, itse huono.

Puhun itselleni nätisti. Kauniisti. Ajattelen, että hyvä minä, hyvä kun jaksoin vielä kolme nostoa, vaikka painot tuntui aika ikäviltä ja halusin luovuttaa. Hyvä, että jaksoin jatkaa, vaikka teki mieli lopettaa. Joskus lopetan hetkeksi ja jatkan sitten. Hyvä minä, jaksoin sittenkin yrittää!

Oon myös huomannut, miten vanhat tavat pysyy. Joskus puhun edelleen itsestäni laiskana ja epäurheilullisena, niin, miten en puhuis muista. Viime viikolla tajusin, että kohta alkaa olla se hetki, kun se ei oo enää totta. Oonkin jotain muuta, jotain, mitä en oo koskaan aiemmin ollut. Se on ihan okei. On myös ihan okei olla välillä menemättä salille. On okei mennä salille ja tehdä vain vähän, tai paljon. Ihan miten haluaa. Ja muut, ne voi tehdä miten haluaa. Kaikki on okei.

urheilullinen, avoin, ulospäinsuuntautunut
ujo, hymyilevä, kiva
mukava, ihana, herkkä
minä

Valitse sanoja, joilla haluat puhua itsestäsi. Aloita tänään. Älä odota.

21. huhtikuuta 2013

Mitä jos huomenna aloittaiskin alusta


Avatv.fissä oli artikkeli nykyhetkessä elämisestä:

"Minkkisen mukaan yksi hyvä keino nykyhetkessä elämiseen on kuvitella itselleen muistinmenetys.

– Miten toimisit, jos olisit kokenut muistinmenetyksen? Huomenna kun heräisit, et muistaisikaan käsityksiä siitä mikä on oikein tai väärin, mitä sinulle on lapsena kerrottu itsestäsi. Miten toimisit, jos ei olisi muistoja? Mikä tuntuisi hyvältä? Mitä lähtisit tekemään? listaa Minkkinen."

Tää tuntuu aika jännittävältä asialta ja siks ajattelin kokeilla sitä. Mitä tekisin, jos huomenna aloittaisinki alusta?

En olis niin huolissani koko ajan. En muistais sellaisia ikäviä asioita, jotka saa mut pelkäämään sitä, mitä huomenna tapahtuu. En pelkäis pimeää tai sitä, että joku tekee mulle tai mun läheisille jotain.

Osaisin riidellä. Nyt en oikei osaa, koska en oo koskaan opetellut. Mutta enhän mä muistais, etten osaa, joten ehkä olisinkin opetellut. Osaisin riidellä hyvin ja avoimesti eikä mun tulis huono omatunto siitä, että oon vihainen.

Olisin hyvä sanomaan "ei". En tuntis huonoa omaatuntoa siitä, etten halua tehdä jotain.

Mitä lähtisin tekemään? Soittaisin viulua. Olisin aloittanut nuorena jo. Kirjoittaisin enemmän joka päivä, en muistais, että lopetin fiktiokirjoittamisen suurilta osin teini-iän jälkeen.

Tätä on jotenkin tosi vaikee kuvitella. Millainen olisin, jos unohtaisin kaiken, mitä musta on kerrottu mulle?

Millainen sä olisit?

15. huhtikuuta 2013

Syyllistäminen ahdistaa ihmistä

Aamulehdessä oli artikkeli otsikolla Puhutko näin lapsellesi? – Tutkimus: Syyllistäminen ahdistaa lasta.

"

–Kun vanhemmat harrastavat syyllistämistä, he eivät uskalla asettaa selkeitä rajoja, vaan yrittävät vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen epäsuorasti tunteiden kautta. Vanhempi ei esimerkiksi estä huonoa käytöstä ja kerro selkeästi, että käytöksellä on huonoja seurauksia, vaan kertoo lapselle, että vanhempaa hävettää ihan kauheasti ja vanhemmalla on paha olla lapsen käytöksen takia, Aunola kertoo.



Pahimmat solmut saadaan aikaiseksi, kun vanhempi käyttää kaksoisviestintää. Silloin vanhempi toimii toisaalta rakastavasti mutta samaan aikaan tekee syyllistäviä huomautuksia lapselle.



–Äiti voivottelee, kuinka hän uhrautuu lapsensa eteen. Olisit nyt tyytyväinen, kun äiti on tehnyt niin paljon töitä tämän asian eteen. Äiti on tehnyt kaikkensa, että sinulla olisi kaikki hyvin. Toimisit nyt tällä tavalla, niin äidille tulisi hyvä mieli, Aunola kuvailee psykologisen kontrollin tyypillisempiä fraaseja."

Luin artikkelia ja alkoi vähän huvittaa. Ei se syyllistäminen, siinä ei oo mitään hauskaa. Vaan se, että musta ton otsikon pitäis olla "Syyllistäminen ahdistaa ihmistä". Vai käsi ylös, joka tykkää tulla syyllistetyksi?

Mua on helppo syyllistää. Noistakin fraaseista tunnistan sen, miten tuntuis pisto sydämessä, jos joku käyttäis niitä muhun: et oo tarpeeks hyvä oo nyt nätisti. Ai luoja että inhoan sitä.

Syyllistämisellä saa ihmisen tekemään jotain, mikä ei ehkä muuten huvittais sitä. Mitä se ei ehkä haluais tehdä. Me kaikki halutaan hyväksyntää, ja jos sitä ei saa lähimmiltä, se tuntuu pahalta. Sit tekee mieli miellyttää. Kyl mä teen älä itke.

Joskus sitä ei huomaa. Että se on peli, syyllistäminen. Että se on sen toisen pään sisällä, sen paskaa, jota se ihminen kaataa suhun saadakseen jotain. Sitä alkaa ajatella, että mä oon kamalan huono, oksettava pettymys, en osaa koskaan olla tarpeeks hyvä. Sitä jotenkin alkaa ajatella, että tää on mun vika.

Syyllistäminen on englanniks put the blame on (somebody). Tää tuntuu mun mielestä paremmalta termiltä kuin suomenkielinen: suomenkielinen on syyllistää, mieleen tulee syyllinen, se, joka teki jotain ja on syypää siihen. Put the blame on on laittamista: joku muu tekee, sanoo, panee sut syylliseksi. Syyllistää.

Syyllistäminen on leikki, jossa ei oo mitään hauskaa. Se on peli, jolla voi saada toisen palaamaan luokseen, ihan vaan vihjaamalla, että sä et koskaan uhrautunut mun vuokseni, tää on oikeastaan sun syytä tää kaikki. Syyllistäjän ei tarvitse tunnustaa, ei tartte ottaa vastuuta. Voi vaan huokailla ja esittää sitä, uhria, joka on oikeasti joku muu.

Oon kerran elämässäni syyllistänyt yhtä perheenjäsentä. Muistan sen hyvin. Vieläki oksettaa, kun ajattelen sitä: sitä, millaista peliä se on. Miten toiselle voi vihjata että se on huono ihminen, jos ei saa tahtoaan läpi muuten. Miten voi saada itselleen jonkun pienen, mitättömän voiton sillä, että pelaa epärehellisesti. Onkse nautinnollinen voitto?

Ei.
Vieläki oksettaa.

6. huhtikuuta 2013

Muiden sanat ei koskaan riitä

Tällä viikolla lueskelin ulkomaisia lehtiä ja tuli vastaan Daily Mailin artikkeli Audrey Hepburnista.

"The 43-year-old explained: 'She thought she had a big nose and big feet, and she was too skinny and not enough breast. She would look in the mirror and say, "I don’t understand why people see me as beautiful."'"

Lueskelin tätä ja katselin kuvia ja mietiskelin. Ihmettelin.


Tässä on Audrey. Kuva on Wikipediasta. Audrey löysi itsestään vikoja, kuten kaikki muutkin. Joskus koko ajan, tuntuu. Aina on jotain. Semmost se on, kun on ihminen.

Ei sillä oo merkitystä, miten kuuluisa on. Miten siistit vatsalihakset on, miten kaunis on valkokankaalla. Jos ei itse usko siihen, se on vähän kuin joku show, johon muut uskoo, mutta itse ei. Tadaa tässä mä oon, jos mä esitän tätä roolia tarpeeksi vakuuttavasti niin ehkä se menee läpi. Ehkä joskus musta sitten tulee kaunis. Joskus myöhemmin. Kun oon parantanut jotain vielä, vähän vielä.

Oon usein puhunut mun eräälle ystävälle siitä, että sen täytyy itse kehua itseään. Sitä aina odottaa kehuja ulkopuolelta, mutta niissä on ongelma: aina niitä ei tule, ja jos tuleekin, ne on jonkun muun, jonkun, jonka mielipide voi muuttua. Joka voi ottaa ne kehut pois, tosta vaan.

Muiden sanomiset on yhtä tyhjän kanssa. Monet ei ees ota niitä vastaan: älä nyt, vanhahan tämä on, eiku sä oot kaunis ja mä oon ihan ruma. 

Ihan sama, millaisia kehuja muut antaa. Ei ne tartu, jos itsessä ei jo oo sitä tarrapintaa, sitä, joka uskoo että hei meikä on hyvä, meikä kelpaa. Ei ne jää; hetken voi olla kiva olo, mut pian on taas jotain muuta. Joku ruma.

Kehukaa nyt hyvät ihmiset itsejänne. Lakatkaa uskomasta, että joskus jossain maagisessa tulevaisuudessa kaikki on paremmin, että sit, kun. Sä oot hyvä just nyt. Vähänniinku Audreykin.