27. marraskuuta 2013

Nekin on ihmisiä tiiäks


Kun inhoaa ja vihaa jotain henkilöä, sen alkaa nähdä epähenkilönä. Sellaisena, joka ei oikeastaan ole edes ihminen. Se on vaan jokin, köntti, joka haittaa elämää omalla olemassaolollaan.

Kätevintä on tietysti vihata julkkiksia: ne haluaa olla valokeilassa ja siten niitä saa arvostella niin paljon kuin haluaa. Ne kestää kyllä mitä vaan haha ruma huora. Eikä ne koskaan saa ees tietää hehe


Mutta miksi tyytyä julkkiksiin? Näitä oksettavia epäihmiskönttejä löytyy ihan lähiympäristöstäkin! Eikä tässä vielä kaikki: ne, toisin kuin amerikkalaisjulkimot jotka kyllä ihan varmana lopettais paskan musiikin tekemisen jos kuulis sun mielipiteet on ihan sun ulottuvilla ja voit koska tahansa yrjötä sun ajatukset niiden päälle! Ei vitsi miten kätevää

Kiusaamistilanteissa piiloudutaan monesti leikin taakse, ja syytetään ”leikin” kohdetta tosikoksi, joka ei ymmärrä huumoria.
– Mutta jos toinen loukkaantuu, niin se on kiusaamista. Sen päättää kiusattu, ei kiusaaja, Viljamaa painottaa ja kuvailee kiusaajien kieroa luonnetta:

Yks päivä bussissa kuuntelin yläasteikäisten juttuja. Opin, että Pietarilla on niin rumat urheiluhousut että yrjö lentää ja sen vanhemmat varmaan hyväkskäyttää sitä ja jonkun tytön bikinikuva oli niin kamala, ettei kuvan nähnyt kundi nuku ehkä enää koskaan. Ei vitsi että vihaan nyt Pietaria kyllä nää puheet todellakin käänsi mun pään tämä oli sarkasmia jos et tajunnut. Ehhehe hei sithän voisin sanoa sua tyhmäks haha tyhmä

Tähän olis löytynyt supermonta aiheeseen liittyvää kuvaa hakusanoilla "cosplay fail". Just because you can doesn't mean you should, because you've failed at everything else you'll need a new outlet for your energy. Ja semmosta. Koska läskien ei pitäis näyttää läskejään muille kuolkaa pois rumat läskit yök

Kerron nyt salaisuuden: epäihmisetkin on oikeesti ihmisiä. Kaiken sen ruman läskin yök kauheet vaatteet alla on ihminen, eikä se unohda. Koskaan. Kun sä sanot, että sen bikinikuva on oksettava kovispoika bussissa puhun sulle se miettii sitä. Tänään. Ja huomenna. Ja ehkä vielä kolmekymppisenäkin. Ei pue uimapukua rannalle koska olen oksettava

Tiiän, ettet välitä. Kovispoika puhun edelleen sulle. Tiiän, ettet välitä. Läskit kuolkaa läskit ansaitsee tämän.

Kovispoika, toivon, että saat läskin lapsen tiiän ettet aattele vielä tämmösiä juttuja ja sun lapsista tulee joka tapauksessa kovislapsia cooleja ja siistejä läskit on epäihmisiä toivon todella. Karvaisen läskilapsen. Sitten, kun se lapsi tulee itkien kotiin yks päivä ja sanoo että isi noi sano rumasti, ajattele sitä oksettavaa bikinikuvaa. Tiiän että oot silloin jo unohtanut, sehän oli vaan yläasteen yks päivä, heitit hauskan läpän, kuka sitä enää muistaa se tyttö

 Haluan, että muistat sen. Oksettavan bikinikuvan. Kun sun lapsi tulee sun luokse ja kysyy ne elokuvamaisen isot silmät kyynelissä että isi miks noi ei tykkää musta, haluan, että yllättäen muistat sen. Ja tajuat. Ja tunnet sen piston. Hyi miten ruma läski en nuku enää koskaan

I sent several of those women a message.

”You’re being an asshole,” the note said. “Why don’t you just do the right thing and delete the post and stop sharing it?”

The most common response was not remorse or defensiveness but surprise. They were startled that I could hear what they’d been saying. Their Facebook pages were set to private, after all. Most didn’t realize that when you post to a public page through your Facebook account, it doesn’t matter that your own content is restricted: The whole world can read your words anyway.

And of course, they hadn’t really thought of me as a person. Why should they? These images are throwaways, little bursts of amusement to get through a long workday. You look, you chuckle, you get some ridicule off your chest and move on to the next source of distraction. No one thought about the possibility that I might read those words. Far less, that I would talk back.

24. marraskuuta 2013

Ooks koskaan aatellu miten ihmeellinen oot

Joskus viime joulun aikaan kotona katoin elokuvaa Perhonen lasikuvussa. Se kertoo miehestä, joka halvaantuu niin, että vaan vaan silmä liikkuu. Toinen silmä pitää ommella kiinni, koska se ei liiku. 

"Locked-in syndrome is a condition in which a patient is aware and awake but cannot move or communicate verbally due to complete paralysis of nearly all voluntary muscles in the body except for the eyes. Total locked-in syndrome is a version of locked-in syndrome where the eyes are paralyzed, as well."

Ei voi puhua, ei voi nyökyttää ei voi mitään. Mietin pitkään, miten itse selviäisin. Ei voi rapsuttaa, jos kutittaa. Ajattelin, että no, vois lukea – joojoo mutta kuka pitelis kirjaa? Kuka kääntäis sivua? Musiikkia vois kuunnella, mutta kuka vaihtais levyä? Tai biisiä? Kuka säätäis volumea?

“A book is made from a tree. It is an assemblage of flat, flexible parts (still called "leaves") imprinted with dark pigmented squiggles. One glance at it and you hear the voice of another person, perhaps someone dead for thousands of years. Across the millennia, the author is speaking, clearly and silently, inside your head, directly to you. Writing is perhaps the greatest of human inventions, binding together people, citizens of distant epochs, who never knew one another. Books break the shackles of time ― proof that humans can work magic.” 
Maailmassa on kaikkea siistiä. Oon alkanut arvostaa sitä, että meikä on tosi siisti. Oon tämmönen kone, joka toimii itsestään; mun ei tarvitse ajatella hengittämistä, se tapahtuu. Ei tarvitse ajatella ihon uusiutumista, se vaan tapahtuu. Sydän lyö, mun ei tarvitse tehdä asialle mitään.

Monesti sitä alkaa pitää itsestäänselvyytenä. Kuolemattomuusajattelu alkaa: kaikki toimii hyvin se varmaan jatkuu ikuisesti.

Mä en erityisesti nauti kuntoilemisesta, mutta nyt oon yrittänyt tehdä sitä, koska haluaisin auttaa mun kehoa pitämään musta huolta. Samalla oon alkanut arvostaa sitä, mitä voin tehdä. Mitä osaan tehdä, vaikka sattuukin ja en pääse mihinkään erikoisvenytyksiin tai -asentoihin. Mä voin tehdä mitä vaan enkä tarvitse kenenkään apua. Tsiisus, voin vaikka kiivetä seinälle, jos haluan.

"Elämää ja kuolemaa, uusiutumista, miljoonia käskyjä ja impulsseja joka sekunti. Sydämesi pumppaa ympäri kehoasi verta koko ajan ja ihosi alla lymyävät kovat luut ja säikeiset lihakset. Vatsalaukkusi erittää syövyttävää happoa ja selviytyy siitä itse vain koska sen seinämiä suojaa lima, jota edes tämä syövyttävä happo ei läpäise. Jossain päin ruumistasi todennäköisesti käydään sotaa vihamielisiä tunkeutujia vastaan. Olipa se naarmu sormenpäässä, pieni yskä, tulehtunut finni, valuva nenä, ruumiisi tekee jatkuvaa työtä tälläkin hetkellä puskeakseen vihollisia ulos tai mitätöidäkseen ne."

Biologian opettaja sanoi kerran, että nyt, kun puhumme sydämestä, alatte kiinnittää siihen huomiota. Älkää hätääntykö, jos se tykyttää – sellaista sattuu välillä.

Kelaa, että sellaistakin voi sattua, että oot tajuissas muttet voi tehdä mitään. Kauheeta, ja samalla jotenkin kiehtovaa. Miks? Miten? Mikä järki? Mitäää

“For what it’s worth: it’s never too late or, in my case, too early to be whoever you want to be. There’s no time limit, stop whenever you want. You can change or stay the same, there are no rules to this thing. We can make the best or the worst of it. I hope you make the best of it. And I hope you see things that startle you. I hope you feel things you never felt before. I hope you meet people with a different point of view. I hope you live a life you’re proud of. If you find that you’re not, I hope you have the courage to start all over again.”

Kaikkee tapahtuu sun sisällä koko ajan. Kelaa miten ihmeellistä.

20. marraskuuta 2013

Voi sinua hämmentynyt tyttö

Ilme paljastaa, että Saarelan pahimmat ongelmat taitavat löytyä pään sisältä!

kuin Niuvanniemestä karannut,mitä muutä voi pössyttelijältä odottaa

Siis Saarela ilmeisesti tarvitsee viel paljon lisäaikaa venäläisessä vankilassa toipuakseen fanatismistään ja taipumuksestaan sen rikollisin tavoin edistämiseen. Aika parantaa taitaa tarkkaan päteä tässäkin tapauksessa.

On muuten toosi terveen näköinen ilme kuvissa SiniSabotöörillä. Pikakyyti Niuvanniemeen?

Kuvastapäätellen,kaipaisi psykiatrista apua

Mutta kyllä luulisi oppivan jos siellä otsaluun takana on vähänkään mitään.

Hölmöläisiltä rahaa keräävällä GreenPeacella on kyllä heittää muutama miljoona takuisiin.

siperiaan muutamaksi vuodeksi ompelemaan rukkasia, oppisi edes jotain.

Kuvitellaan, että maalaisit taloasi. Maalaisit sitä lyijymaalilla. Et tiedä, että kyseessä on lyijymaali, koska sua on kusetettu. Maalaat perheesi taloa jollakin, mikä vaarantaa heidät.

Joku kiinnittää huomiosi asiaan ja sanoo, että tulevaisuudessa maalivalintasi saattaa aiheuttaa perheesi kuoleman. Haista hippi vittu ja pure naurista, sinä sanot.

Mulle tulee lähinnä tällainen skenaario mieleen, kun pohdin Sini Saarela -tapausta. En ota kantaa siihen, onko Saarelan toimintatapa oikein vai väärin. Otan kantaa siihen, miten tästä tapauksesta mediassa puhutaan.

Sitten perjantaina Hesarin Studio Kulmapöydässä oli vieraana kansanedustaja Mikael Jungner (sd).
Lähetyksen kymmenennen minuutin tietämillä Jungnerilta kysytään Greenpeacestä.

”Varmaan on niin, että kun Greenpeace elää näistä lahjoituksista, – tässä nyt – miten mä sanoisin kyynisesti vanhana setänä, nuoret – tässä tapauksessa nuori tyttö höynäytettiin sinne mannekiiniksi, joka sitten herättää suurta uutisointia ja mielenkiintoa.”

Nuori tyttö höynäytettiin mannekiiniksi.

Koen, että Suomessa aktivismi on lähinnä nuorien pörröpäisten pilvenpolttajien hommaa. Niin kutsutut normaalit ihmiset, kuten 45-vuotiaat kävelyjä ja kuoroa harrastavat kaupan kassat, ei käy mielenosoituksissa. Oon itsekin jättänyt menemättä, kun ei viitsi ja jaksa. Koen, että elämä voi olla aika passiivista.

Se, mikä mua kuitenkin korpeaa, on, että kun joku yrittää kiinnittää huomiota maailman epäkohtaan (ja edelleen, en ota kantaa tekotapaan), se otetaan vastaan tytöttelemällä ja viemällä huomio aiheesta (öljynporaus) huomauttajan persoonaan (tyttö, jolle pitäis opettaa tapoja).

Sitten vastapuoli vastaa haukkumalla kirjoittajan metsäläiseksi perussuomalaisidiootiksi. Ja oho, sinne unohtui se varsinainen asia.

While there has been little commercial Arctic exploration so far, the potential is huge. London-based consultancy Wood Mackenzie estimates that at least 166 billion barrels of oil and gas might lie undiscovered in the near-shore Arctic. There could be much more in areas closer to the North Pole.---Lobbyists representing companies including Exxon Mobil (Charts, Fortune 500), Chevron (Charts, Fortune 500), and ConocoPhillips (Charts, Fortune 500) are allying with environmental groups, who want UN protection for Arctic wildlife and ecosystems, as well as with the U.S. Navy, which says it won't be able to patrol the Arctic effectively without the rights the treaty provides to the territory.

Arktisen ympäristön seuranta- ja arviointi -työryhmän raportin mukaan öljy- ja kaasutuotanto vaurioittavat maanpintaa ja pirstovat luontotyyppejä ja elinympäristöjä. Öljypäästöt taas likaavat merten eliöstöä ja rannikoita. --- Arktiseen alueeseen, sen asukkaisiin ja ympäristöön kohdistuu useita muutospaineita. Maailmanlaajuinen talouskasvu ja elintason nousun vaatii lisää raaka-aineita ja energiaa. Tämän takia monet tahot aikovat lisätä pohjoisten alueiden luonnonvarojen hyödyntämistä. Yli viisi prosenttia maapallon tunnetuista öljyvaroista ja runsas viidennes kaasuvaroista sijaitsee arktisilla alueilla. 

Due to the prevailing worldwide sea and air currents, the Arctic area is the fallout region for long-range transport pollutants, and in some places the concentrations exceed the levels of densely populated urban areas.

Sea-ice coverage across the Arctic Ocean has dwindled to its second-lowest level since satellite records started in 1979, the National Snow and Ice Data Center reported on Tuesday.
The residents detailed dramatic changes over the years in river-ice thickness, a public-safety risk because no roads connect villages in that part of Alaska, and residents in winter travel over river ice. --- The residents also testified to changing ranges for several animals, particularly moose and beavers, changes in vegetation and concerns about reduced availability of driftwood that used to be pushed downstream by powerful currents of spring meltwater.

Arktis on arvokas monella tavalla. Se on arvokas luontona, omana itsenään. Se on arvokas resurssina ja teollisuuden raaka-aineen antajana. Mikä on tärkeintä?

Mua ihmetyttää jatkuvasti se, miten ympäristöstä, kuten kasvissyönnistä, ei voi puhua asiallisesti. Jotenkin se aina lipsahtaa sinne, miten toiset on ituhippejä ja toiset kannattaa poliisivaltiota ja toivottavasti SINÄ joudut SIPERIAAN

Mua ihmetyttää myös se, että jos halutaan tuoda esiin tai keskustella mahdollisesta vaarasta ihmiskunnalle (IHMISkunnalle, se olet myös sinä) miksi niin moni ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena? Miksi niin moni luulee olevansa tällaisten mietintöjen yläpuolella? Ei koske minua minä olen ulkopuolinen.

Kyllä koskee. Sua ja sun lapsia. Ne jää tänne, kun sä kuolet. Ja jos (JOS) katastrofi tapahtuu, ja joku naiivi tyttönen vihjasi sen mahdollisuudesta sulle etukäteen, ei ehkä enää tee mieli nauraa.

Kyllä myös se kertoo jotain maailmasta ja ihmisistä, että maapallon saastumista ja vanhingoittumista vastustava henkilö laitetaan vankilaan. Onneksi joltain vielä loytyy riittävästi luonnetta.

Kampanja Arktiksen suojelemiseksi on samalla kampanja koko elollisen ja elottoman luonnon ja ilmaston suojelemiseksi. Öljynporauslautalle ripustautuminen tai Finlandiatalon katolle kiipeäminen on luvattomana tekona hyvin pieni niiden valtavien ympäristötuhojen rinnalla mitä venäläiset öljyjätit jo nyt jatkuvasti aiheuttavat pohjoisilla manneralueilla. Näitä ympäristörikollisia yhtiöitä ei saa päästää tuhoamaan Arktista merialuetta! Kaikki tuki täältä Sinille ja muille aktivisteille, niin vangituille kuin tuhansille kampanjaa muualla tekeville!

18. marraskuuta 2013

Kun tietää, että täytyy, muttei uskalla

”Meidän pitää/täytyy/tarvitsee/on pakko saada tämä projekti valmiiksi tänään, joten minun pitää/täytyy/tarvitsee/on pakko jäädä ylitöihin.” Voi olla, että joku haluaa, että saat työn valmiiksi tänään. Tai voi olla, että se on luvattu asiakkaalle valmiiksi tänään. Mutta sitä ei pidä/täydy/tarvitse/ole pakko tehdä – säilyäkseen hengissä. Niinpä niin, täytyy/pitää/tarvitsee/on pakko -ilmaukset antavat primitiivisille aivoille suoran käskyn hengissäsäilymisestä, mikä laukaisee stressireaktion. Samalla oma toimintakykysi ja potentiaalisi kutistuu!

Minkä takia kaikilla tuntuu menevän niin huonosti? Koen, että ympärillä on paljon stressiä ja kärsimystä. Kärsiikö moni? Oonko alkanut katsella maailmaa jonkinlaisen korjaa-sinäkin-elämäs -filtterin läpi?

Practice the Essential 10 Beliefs. As often as you can, believe:  1) Something is wrong here; 2) There’s something wrong with me; 3) Something’s wrong with you/him/her/it; 4) I’m not good enough; 5) You’re/she’s/he’s/it’s not good enough); 6) I don’t have enough; 7) There isn’t enough; 8) I am alone; 9) I don’t belong; 10) Nobody loves me; 11) I don’t know how to love.  Okay, 11. Who cares?

Elämässäni oon todennut, että kärsimistä voi jatkaa tiettyyn pisteeseen asti. Sen jälkeen ei enää voi.

Se piste ei ole se, kun on huono olo. Se ei ole se, kun on onneton, mutta yrittää uskotella, ettei ole. Että tää on vain vaihe. Se ei ole edes se, kun tunnustaa jollekin, että joo mä voin huonosti. Joo en jaksa enää. Se ei ole sekään. 

Ennen kuin lopettaa, tulee se hetki, kun avaa silmät. Kun silmät on kerran avannut, niitä ei voi sulkea enää. Kun on kerran nähnyt - ja tarkoitan siis todella nähnyt, katsonut ja nähnyt ja kokenut, luissa ja ytimissään - jonkun tilanteen tai tavan vääräksi, sitä ei voi enää jatkaa ajattelematta.

Kärsimistä voi jatkaa tiettyyn pisteeseen asti. Silmien avaamisenkin jälkeen voi vielä jatkaa, jos haluaa; koen, että ainoa ero on, että sit tietää. Tietää, että tää on kusetusta mun pitäis tehdä jotain.

Silmät on auki.

Ja se, se on se oikea kärsimys. Kun ymmärtää, ettei tää toimi, homma ei pelitä, eikun kyllä mä haluankin jotain muuta, haluan kokeilla, kyllä mä tahdonkin. Kärsimystä on se, kun tietää, että täytyy, muttei uskalla. Ei kehtaa, on ollut samoin liian kauan, ei osaa, ei voi.

Sit sitä kärsii. Vielä. Vielä voi jatkaa. Vaikka tietää.

Take things seriously. Very seriously. Very, very seriously. My God, do you know how serious it is?  It’s very serious. Seriously. Wipe that smirk off your face!

Jossain vaiheessa tulee se, kun ei enää jaksa kärsiä. Kun on kärsinyt loppuun. Sitten seuraa muutos.

Se on vähän niinku osa itsestä olis kuollut. Pieni osa. Se osa, joka yritti ohittaa sen olon, kun tietää, ettei voi jatkaa, muttei kehtaa tai voi tunnustaa sitä. 

Resist what is. Dislike whatever is happening at this moment. (Disapproval is also good, because it adds a sense of superiority.) Let it eat at you because it’s not what you wanted. Wish it would change or go away. Focus on what’s wrong, imperfect, or could be better. Think about the fact that if it were different, you could be happy, then recognize that it will never be different. Complain loudly to anyone who will listen. If no one listens, complain to God or to invisible people.
30 Ways to Make Yourself Miserable (Along with Everyone Around You) BY LION GOODMAN,goodmenproject.com

Myöhemmin yleensä itse ainakin mietin, miks se kestää niin kauan. Muutos. Sit miettii, että miks tein noin miksen näin.

Miks tiskit on altaassa viikon vaikka tiskata vois heti? Miks jotkut käy töissä vuosia, vaikka kärsii siitä joka päivä? Miks joku juo itteään hengiltä ja toinen vaan katsoo? Miks joku ei koskaan tuu ajoissa kotiin? Miks naapurit aina riitelee? Miksei toi kundi mee töihin? Miksen uskalla sanoa? Miks tuo ei muuta pois? Miks mä odotan? Miks sä?

15. marraskuuta 2013

Kauheen kallista tää elämä

Hinta on suhteellinen asia. Koen, että meitä johdetaan harhaan aika monessa hinta-asiassa.

Tässä vuoden aikana on tullut kuultua melko paljon kauhisteluja tuotteiden hinnoista. Siis niiden korkeasta hinnasta tietenkin. Ketjuliikkeiden halpatuotantomaiden vaatteet kun ovat vääristäneet aika hyvin sen, mitä vaatteen kuuluisi maksaa, jotta kaikki saisivat siitä asianmukaisen korvauksen. (Toki esimerkiksi suurimassa osassa Aasian maita rahanarvo on eri, joten ei voi olettaa, että siellä ompelija saisi 8,5e/h, vaikka se Suomessa onkin suunnilleen ompelijan minimipalkka.)

Mun mielestä on normaalia, ettei ruoka ole halpaa. En puhu tässä korkeasta verotuksesta, joka tietty on oma asiansa; puhun siitä, miten paljon kuuluu maksaa tuotteesta, jonka joku on kasvattanut, jalostanut ja valmistanut.

Mua aina hämmästyttää se, kun ihmiset järkyttyy maailmanlopun partaalle einesruokaskandaaleista. Esimerkiksi siitä hevosenlihakohusta, joka oli aiemmin. Jos eines maksaa pari euroa, ihan oikeastiko voi olettaa, että se on valmistettu kaikilla tavoilla hyvin ja eettisesti?

Sama asia koskee vaatteita. Jos villapaita maksaa 15e, onko se paljon vai vähän?

Ajattelen usein ostaessani koko tuotantoprosessia. Luen vaatteen lapusta aina sen, missä se on valmistettu. Kiinassa, Thaimaassa, Singaporessa, se on usein vastaus. Mitä se merkitsee?

Ajattelen puuvillaa. Se pitää kylvää ja kasvattaa; sitten se täytyy poimia ja jalostaa. Jalostetusta tuotteesta valmistetaan materiaalia, josta tehdään pusero. Se värjätään. Se täytyy pakata, laivata toiselle puolelle maailmaa, se täytyy hinnoitella ja jaella kauppoihin.

Se on trikoo. Sen hinnaksi tulee 9,95e.

Koen, että tällainen hinta voi syntyä vain siitä, että jotakuta kusetetaan. Työntekijää, maaperää, luontoa. Joku kärsii, jotta paita voi olla halpa.

Kaupankäynnissä pätevät tiukat kysynnän ja tarjonnan lait, jotka eivät ota huomioon kaupankäynnin heikoimpia osapuolia, kuten kehitysmaiden pienviljelijöitä ja suurtilojen työntekijöitä. Miljoonat viljelijät ja työntekijät, jotka tuottavat meidän kuluttamiamme tuotteita (esim. kahvia, teetä ja hedelmiä), elävät köyhyydessä ja tekevät työtä erittäin puutteellisissa oloissa. Usein viljelijät joutuvat myymään tuotteensa niin alhaisella korvauksella, että he eivät pysty kattamaan edes kaikkia tuotantokustannuksiaan, saatikka turvaamaan perheelleen kohtuullista elintasoa. Yksittäisen viljelijän mahdollisuudet hintaneuvotteluissa ovat usein olemattomat.

On helppoa ostaa, kun tarjontaa on ihan ylitsepursuavan paljon. On helppoa mennä kauppaan, joka tursuu edullisia tavaroita. Alennusmyynneissä vaatteet on naurettavan halpoja, kirppishintaisia suorastaan. Miksei ostais?

Miksi ostais? Montako paitaa ihminen tarvitsee? Miten vois korvata sen, jos ostaa; miten vois hyvittää? Riittääkö ekopuuvillan valitseminen vai olisko parempi vaan shoppailla vaatteet kerran vuodessa?

Mä käytän vaatteet aika loppuun asti. Mulla on nyt maiharit, jotka sain joskus 2008. Housut oon saanut pari vuotta sitten kaverilta ja takki on 3e kirppikseltä. Paita 2e, sekin kirppikseltä. Tuntuu paremmalta ostaa, kun ei osta uutta, kun ei osta jotain, mikä on tuotettu "just mulle", jotta kävisin poimimassa ko. tuotteen kaupasta kuin jonkun kypsän omenan.

Mäkin ostelen. Älkää käsittäkö väärin. Ostelen, enkä todellakaan aina ajattele. Oon tottunut siihen: asiat vaan tulee jostain mulle, helposti.

Harkitsen just uuden vaatekappaleen ostamista. Se tulis maksamaan 188 euroa. Se valmistettais just mulle, mun mittojen mukaan, pienessä yrityksessä. Se tuntuu hyvältä ajatukselta, mutta samalla sikakalliilta. Onko 188 euroa päällysvaatteesta paljon vai vähän?

Monen mielestä vähän, kun tuote on käsin tehty, jäljitettävissä olevan ihmisen tekemä, just mulle. Toisaalta se on hyvin paljon, niin paljon, että sitä summaa joutuu todella miettimään. Onko varaa tähän?

Onko se nurinkurista; se, että joutuu miettimään, voiko tuhlata just tietyn ihmisen tekemään aitoon, ei-riistotuotettuun vaatteeseen? On se vähän. Sitä tää kuitenkin on. Kuluttaminen. Koska tän saman tuotteen mä voisin saada myös paljon halvemmalla, made in China.

Sitä kantsii miettiä.

11. marraskuuta 2013

Jos ei tuu täydellistä, en tee mittää

Luovuus tuntuu joskus olevan tosi vaikee asia. Semmonen asia, jossa pitää onnistua.

Mä en ole perfektionisti. En jaksa hioa ja analysoida ja miettiä, enkä jaksa valmistautua tilanteisiin pohtimalla ja stressaamalla päiväkausia. Asiat, kuten kirjoittaminen, tulee multa aika luonnostaan ja siks tuntuu joskus vaikeelta käsittää ihmisiä, jotka jahkaa ja jahkaa ja pohtii ja jalostaa.

Olin taannoin tilanteessa, jossa piti kirjoittaa terveisiä kortille. Se oli semmonen leikki. Kaks naista ei voinu osallistua, koska ne ei keksineet mitään tarpeeksi hienoa kirjoitettavaa. Yks tuijotti korttiaan tunnin, kunnes keksi jotain, minkä kelpuutti kirjoitettavaksi.

Yritin sanoa, ettei ajattele liikaa ja tekee vain jotain hauskaa. Mutta ei, ei. Tää on vakava asia. Ja niin leikistä tuli vakavaa.

Tuntuu, että luovuus on edelleen jotain, jota joko on tai ei ole. Taiteilijat on luovia ja luovuuden pitäis olla jotain, jonka tuloksena on megahienoa ajatuksia herättävää upeaa ja ainutlaatuista taidetta. Normaali ihminen ei voi olla luova, ellei pohdi ja mieti ja tee tosi tosi ajatuksella jotain, mikä ei varmana oo tavallista tai mitään, jota joku muukin tekee. Koska luovat on yksilöitä ja luovuuden pitää olla jotain erikoista.

Mua häiritsee tää. Häiritsee se, että ihmiset esimerkiks puhuu itsestään huonona valokuvajaana, vaikka kuvat ois kivoja. Miten paljon luovuutta ois tarpeeksi, niin, että vois nähdä itsensä luovana ihmisenä?

Jotenki sitä on verhonnut itsensä sellaiseen harmaaseen, vähättelyn verhoon. "No tää nyt on tämmönen varjossa kasvanu", niinko yhdessä elisan mainoksessa aikanaan sanottiin.

Vaik joku kertois et hei mä teen tällasta juttua ja itse tekis ihan tismalleen samaa, niin en mainosta. Pelkäänkö kuulostavani omahyväiseltä vai täh? Eilen just kävin sellasen keskustelun, kuvaamisesta. Toinen sano, et käy tuolla pusikossa kuvaamassa, et siel on upeita paikkoja. No kyllähän mä sen tiedän, oon itsekki monesti kävellyt tuolla ja tsiigannu, et nää meidän hoodit on ihan älyttömän kauniit. Ei tartte ko tohon viereiselle mäelle nousta auringonlaskun aikaan ja näät jotein UPEETA. Mut sanoinko? En, olin vaa vähän sillee "jaa, vai niin". Miksi en muka voinu näyttää et joo, oon itsekki ihan liekeissä, mahtavaa, upeeta ja hienoa.

Kun menen toisen ihmisen kotiin, tuntuu usein, että se on hienompi kuin oma. Tunnen paljon tyyppejä, keillä on kodeissaan hienoja säilytysratkaisuja. Sit aina miettii, että miksen mä keksinyt tota ja miksen mä tehnyt tällaista laatikostoa ja miks mulla ei oo pyykkinarua, jolla roikkuu valokuvia.

Sit mietin omaa asuntoani ja muistan, että se on mun, ja tää koti, vaikka onkin siisti, on jonkun muun oma. Ei se haittaa, ettei mulla oo yhtä siistei juttuja.

Koen, että luovuusseula on välillä turhan tiukka. Kaiken pitäis olla maailmaamullistavaa uutuutta, että sitä kehtais esitellä ja kehua, näyttää muille. Entä, jos ois siistiä, että on tehnyt jotain? Valmistanut jotain ja saanut sen aikaan?

Ihmiset on usein sanoneet mulle, ettei ne osaa piirtää. Ne ei voi piirtää mun kanssa, koska ne ei osaa. Oon eri mieltä. Kaikki osaa piirtää tikku-ukon tai neliön, mutta jos vertaa itseään Salvador Dalíin, saattaa tuntea olevansa ihan paska.

Siks ainoa, johon omia hommia pitäis verrata, on oma itse. Olenko kehittynyt, haluanko ylipäätään kehittyä? Vai voisko olla, tosiaan, että riitän tällaisena?

“Everybody is a genius. But if you judge a fish by its ability to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid.”
― Albert Einstein

9. marraskuuta 2013

Oon lakannut odottamasta

The ultimate tool for corporations to sustain a culture of this sort is to develop the 40-hour workweek as the normal lifestyle. Under these working conditions people have to build a life in the evenings and on weekends. This arrangement makes us naturally more inclined to spend heavily on entertainment and conveniences because our free time is so scarce.

I’ve only been back at work for a few days, but already I’m noticing that the more wholesome activities are quickly dropping out of my life: walking, exercising, reading, meditating, and extra writing.

The one conspicuous similarity between these activities is that they cost little or no money, but they take time.

Tää vuosi alkaa lähestyä loppuaan. Joskus mietin sitä toivelistaa, jonka tein vuoden alussa, siitä, mitä haluaisin tehdä ja kokea. En tahallani halua katsoa sitä; haluan vuoden lopussa nähdä, oonko tehnyt niitä juttuja ja onko toiveet edelleen samanlaisia.

Vuoden alussa menin tanssikurssille. Käyn siellä edelleen. Tanssin lisäks oon käyny jousiammuntakurssin ja taontakurssin, käyny teatterissa ja kaks kertaa lomamatkallakin. Kokenut kaikkea hienoa, jota en oo aiemmin tehnyt.

Oon miettinyt, miks oon elänyt niin kauan ilman harrastuksia. Miks tuntuu, että esimerkiks koko päivän kurssi vie aikaa pois JOSTAIN. Mikä se jokin on? Kotona kököttäminen? Ei-minkään-tekeminen? Mitä varten mä säilön aikaa?

Kiireeseen vetoaminen on tosiaan paitsi sosiaalisesti hyväksyttävää, myös oman aseman korostamista. ---  On olevinaan hienoa, jos on ostanut uuden hienon auton, muttei ehdi ajaa sillä.
Tästä Ilta-Sanomien artikkeliin Nyt on muodikasta olla kiireinen - sorrutko sinäkin tähän?

Kaikilla on nykyään kiire. Pitäis ehtiä tehdä kaikkea ja vähän päälle, eikä koskaan oo oikea hetki tehdä jotain. Siivota, tai mennä kurssille, tai nähdä kaveria. Koska on kamala kiire.

Mullakin on kiire. Syksyn ajan oli niin kiire, ettei ollu puhettakaan siitä, että olisin ehtinyt nähdä kaikkia kavereita ja matkustaa tapaamaan niitä. Kaverit ymmärsi. Silti menin taontakurssille, joka kesti kaks kokonaista päivää. Sekin tuntui vähän tuhlaukselta, aluksi. Mietin, että miks varasin tällaisen kurssin, joka vie kaks mun vapaapäivää.

Niin, miks? Miks odotan koko ajan oikeeta aikaa tehdä kivoi juttuja? Miks tuntuu, että koskaan ei oo oikee aika tuhlata aikaa semmosiin juttuihin, joita haaveilen oppivani, mutten koskaan saa käytännössä opeteltua?

Taontakurssi oli ihan helmi. Suosittelen kaikille. Peukalosta lähti nahat ja hieman vino kynttilänjalka valmistui.

Oon aika paljon lakannut odottamasta sitä, että tulis oikea ja hyvä hetki. Sitten joskus -hetki. Kun oon vanhempi -hetki, kun oon valmis -hetki. Oon nyt siunatussa asemassa: asun itsekseni, en vastaa tekemisistäni kenellekään ja oon töissä, mikä mahdollistaa sen, että käytän rahaa itseni toivomiin juttuihin.

Tiiän, että nää hommat vaatii rahaa. En oo tyhmä. Ois hienoa, jos ei vaatis, mutta jos haluaa vaikka matkustella, aika harva lähtee liftailemaan ilman lompakkoa maailman ympäri. Moni asia, jota mäkin haluan tehdä, vaatii käteistä.

Kiitän tästä siunatusta tilasta, siitä, että mulla on asiat hyvin nyt. Oon onnellinen, ettei mun tartte enää odottaa. Tiedän kyllä monia, joilla on rahaa, muttei silti koskaan aikaa tehdä mitään. Aina tarttis lisää aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä haluaa tehdä.

Uskon, että aikaa kyllä syntyy, kun sitä tekee. Aina voi puristaa tunnin tapaamisen kaverin kanssa viikon johonkin päivään. Tunti ei oikeasti oo kamalan paljon. Usein matkalla tällaisiin tapaamisiin mietin sitä kiireen ja muun tekemisen tarpeen ajatusta: nyt mulla ei oo kiire, koska tää asia on mun tekeminen nyt. Mun ei tarvitse olla missään muualla just nyt, tää asia on mun ajanviete.

Se on ihanaa.

Ens viikolla meen juttelemaan vapaaehtoistyöstä. Sellaisesta, jossa luetaan vanhuksille lehteä tai viedään niitä ulos. Oon pitkään haaveillut, että ois siistiä tehdä jotain sellaista, sitten joskus, kun on aikaa. Myöhemmin. Muttei nyt.

Miksei nyt?

Miksi ei vaan voida olla ja varmistella kun asiat kerran ovat ihan hyvin? Miksi antautua suurelle rakkaudelle ja intohimoisille ihmissuhteille kun kerran tässäkin on ihan jees. Ikävyyksiä sellainen intohimo vain tietää. Suuri osa pariskunnista on keskenään enää vain tavan vuoksi. Kannattaisiko tavoitella hyvää?

Samasta syystä moni sinnittelee työpaikassaan. Ei kovin kivaa, mutta... "On niin suuri riski jos lähtee vaihtamaan työpaikkaa kun täällä on jo hyvä palkka ja tietää paikkansa." Toisaalta ei viihdy. Mutta parempi kuitenkin pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Mistä sitä tietää miten käy jos ottaa riskin? Jos hyvän vaihtaisi voisi tulla huono? Mutta kun ei vaihda mitä tulee? Mitätön...