30. kesäkuuta 2012

Inspiraatioteksti: Kun lykätään rakkaita elamaapinkisti.blogspot.fissä


"Aika on kummallinen asia.

Ihminen erehtyy helposti luulemaan että sitä on loputtomiin.
Jos ei loputtomiin, niin kyllähän ainaki ensi vuoteen, tai ainakin huomiseen, eikös vaan?

Se saa lykkäämään asioita. Jotkut isoja, jotkut pieniä.
Jotkut merkityksettömiä, jotkut tärkeitä.
Mua vihloo kyn lykätään rakkaita."


28. kesäkuuta 2012

Haaste: Kaunis/ruma


Oon päättäny luopua termeistä "kaunis" ja "ruma" ulkonäköä määriteltäessä.

Oon kyllästynyt siihen, miten ihminen on joko kaunis tai ruma. Oon kyllästynyt määrittelemään, oliko joku kaunis vai ruma. Oon kyllästynyt siihen, että ulkonäöstä pitää puhua, että sitä pitää arvottaa, että joku voi olla "nätti" tai "ihanok" muttei "kaunis". Oon kyllästynyt määrittelemään. Eilen huomasin, että hei, ei mun oo pakko. Voin päättää.

Asetan tän haasteeksi itselleni. Kesto toistaiseksi tuntematon. Kirjoittelen kuulumisiani aiheen tiimoilta, kun kirjoitettavaa on.

Päätän tämän blogikirjoitukseen, johon törmäsin sattumalta dressaday.comissa:


Now, this may seem strange from someone who writes about pretty dresses (mostly) every day, but: You Don't Have to Be Pretty. You don't owe prettiness to anyone. Not to your boyfriend/spouse/partner, not to your co-workers, especially not to random men on the street. You don't owe it to your mother, you don't owe it to your children, you don't owe it to civilization in general. Prettiness is not a rent you pay for occupying a space marked "female".

Lue koko teksti dressaday.comista.

21. kesäkuuta 2012

Ei kiinnosta kommunikoida

Oon nyt muutaman viikon ajan ollu aika uupunu sillä tavalla, etten oikein jaksa ihmisiä. En jaksais kuunnella niitä. Pari päivää sitten ymmärsin, mistä se kiikastaa. Mua ei kiinnosta kommunikoida.

Oon koko tän vuoden opetellu kommunikoimaan. Oon opetellu, miten sanoisin suoraan, miltä tuntuu. Miten uskaltaisin sanoo ja ilmaista. Miten kommunikoisin lempeästi ja hyvin. Ja nyt, nyt en jaksa. En jaksa kommunikoida. Haluan lähinnä olla ja kuunnella.

Mä haluan joko puhua niin, että toinen kuuntelee – ei siis kommentoi, ei oikeastaan anna mulle mitään, kunhan on ja kuuntelee. Lisäks mä voin kuunnella, mutten jaksa antaa mitään. En jaksa antaa neuvoja. En jaksa vuorovaikuttaa.

En jaksa keskustella ja kommunikoida hyvin. Haluan keskustella niin, miten ei sais, haluan harrastaa mitäänsanomattomia keskusteluja: haluan vaan puhua välittämättä siitä, kuunteleeks toinen, ja haluan vaan kuunnella osallistumatta keskusteluun.

En jaksa avata enkä jaksa olla syvällinen. Ja se on ihan okei.

On helpottavaa huomata, et ymmärrän, mistä tää johtuu. Yllättäen, heti kun osasin yhdistää nää palaset, se olo helpotti. Koska ymmärrän itseäni. Ja voin vaan antaa tän asian olla.

On helpottavaa, ettei mun tarvitse korjata tätä asiaa. Ei mun tarvitse kommunikoida "hyvin", eikä muiden tarvitse kommunikoida mulle hyvin. Voidaan vaan olla ja höpötellä.

Kyllä se tarve kommunikoida tulee takas. Ajallaan.

17. kesäkuuta 2012

Puhu muille niinku haluaisit itselles puhuttavan

Tunnen muutamia ihmisiä, jotka kommentoi tuntemattomien ulkonäköä. Kävellään vaikka kaupungilla, vastaan tulee joku ihminen ja sit ne sanoo sen olemuksesta asioita.

Onpas toi lihava.
Teinit siinä polttaa tupakkaa.
Kauheat housut tolla.
Homonnäköinen.
Katso, miten toi kävelee.

Mä yritän olla reagoimatta näihin mitenkään. Joskus meen sen tuntemattoman puolelle, ihan kiusallanikin. Musta se paita oli tosi söpö!

Kulutan paljon aikaa miettien sitä, miten me kohdellaan toisiamme. Uskon, että jokainen meistä toivoo itselleen hyvää ja ihmettelee, miten pahaa voi tapahtua hyville ihmisille. Mäkin toivon, että saisin elää terveenä ja ettei kukaan tekis mulle pahaa. Ja silti mäkin oon joskus helvetin ajattelematon.

Mietin paljon sitä, millaista olis, jos joku sanois noita asioita mulle. Jos joku sanois noita asioita sille, joka ne sanoi. Näytät vähän pullealta, oletko lihonut? Onpa rumat housut. 

Arvaan, että syntyis itkua ja porua. Miksi tuo on niin ilkeä? Miten se voi! En oo tehnyt sille mitään!

Mä uskon ansaitsevani niin paljon. Uskon, että ansaitsen hyvän elämän vain olemalla olemassa. Että mulla on oikeus. Että mä saan. Että oon parempi.

Moni tuntuu ajattelevan samalla tavalla. Että itsellä on oikeus, itsen täytyy saada, itse ansaitsee. Sitten kun muut ajattelee samalla tavalla, loukkaannutaan. Miks toi sanoi musta noin! Mikä oikeus tolla on puhua noin?

Jokaisena päivänä mä voin antaa maailmalle jotain hyvää. Voin hymyillä, olla kohtelias. Antaa paikan metrossa. Perjantaina saatoin sokean naisen tien yli, koska se pyysi. Juteltiin siinä asioita säästä. Sitten jatkoin matkaa.

En tiedä, uskonko karman lakiin tai muuhun. Uskon kuitenkin, että mun tulis kohdella muita siten, miten itse haluaisin itseäni kohdeltavan. Mun tulee antaa asioita, joita haluan saada; mun tulee puhua tavalla, jolla odotan toisen puhuvan mulle.

En voi vaatia muilta mitään, mitä en vaadi itseltäni. Voin vaatia itseltäni enemmän kuin muilta, koska itselleni voin jotain, omiin tekoihini voin vaikuttaa. Mulla ei kuitenkaan oo oikeutta päättää muiden puolesta, loukata niitä, ehdotella. Sanoa asioita, jotka sattuu, vaikka väitän, että tarkoitin vain hyvää. Vaikka olin muka ihan viattomasti liikkeellä.

Onpas toi lihava.
Teinit siinä polttaa tupakkaa.
Kauheat housut tolla.
Homonnäköinen.
Katso, miten toi kävelee.


Puhu muille niinku haluaisit itselles puhuttavan.

15. kesäkuuta 2012

En voi millekään mitään

Jokainen meistä varmaan tuntee ainakin yhden tyypin, joka ei tee elämällään oikeastaan mitään. Ehkä se juo, ehkä se vaan istuu kotona. Vuosia kuluu, muut menee kouluihin tai töihin tai matkoille. Tää yks tyyppi ei mene mihinkään.

Syrjäytymisestä puhutaan paljon. Siitä, kun ihmisellä ei oo mitään tekoa, ei paikkaa maailmassa. Kukaan ei soita ja mitään tekemistä ei ole.

Oon itsekin ollut soittamatta. Oon ollut soittamatta, koska en kestä sitä, että ihminen on aina humalassa. Kun se ei koskaan kuitenkaan tule mihinkään. Kun se nukkuu silloin kun muut on hereillä.

Tunnen ihmisiä, joille on valinta olla tekemättä mitään. Ne ei halua mennä töihin, ne haluaa tehdä musiikkia ja olla vaan. Se on eri asia. Ne on onnellisia niin. Se on eri asia kuin se, että töistä tuli potkut, kaverit ei jaksa kattella ja itekään ei oikein saa aikaiseks mitään.

Moni on masentunut. Masennus on sairaus, se pitäis hoitaa. Moni ei jaksa.

Yritän nyt kirjoittaa tän tosi varovasti, hellästi, koska masennus on sairaus ja ahdistus on oikea tunnetila enkä halua väittää, että kaikki ongelmat voi ratkaista sillä, että itse vain nyt päättää niin. En tarkoita sitä. Mutta ehkä jotain kuitenkin vois tehdä. Asenteen avulla.

Tunnen ihmisiä, jotka ei oo töissä, koska ne ei halua "paskaduuniin". Ne on semituuliajolla, heitteillä ja aina rahaongelmissa, mutta ei töihin, ei paskaduuniin. Oon usein miettinyt, eikö se paskainenkin duuni olis parempi kuin istua aina kotona? Kun olis joku paikka, johon mennä, jossa saada jotain aikaan? Toisaalta taas en kannata sitä, että ihminen tekee työtä, jota vihaa. Miks tuhlata johonkin inhottavaan asiaan kahdeksan tuntia päivässä? Miks heittää elämää sillä tavalla hukkaan?

Entä, jos sulla ei ole mitään muutakaan? Onks parempi heittää elämää hukkaan kotona? Vai töissä? Mikä on tärkeää?

Mun asenne saattaa johtua siitä, että oon aina päässyt töihin, kun oon yrittänyt. Oon pessyt lattioita ja vessanpönttöjä ja lihamyllyjä. Oon myynyt asioita puhelimessa ja ihmiset on huutanu HAISTA VITTU ja lyöneet luurin korvaan. Se ei ollu kivaa, mutta siivoamisesta tykkäsin. Ehkä tää asenne johtuu siitä; siitä, etten kokenu sitä "paskaduuniksi".

Meikä on aika helvetin etuoikeutettu, kun on aina päässyt töihin. Työttömänä oon ollut vain hetken. Se oli helvettiä: kaikilla muilla on koulu ja elämä ja sä vaan istut, sä vaan olet. Odotat, että joku pääsis töistä ja olis sun kanssa.

Miks jotkut luovuttaa ja jotkut jaksaa yrittää? Sama toistuu tosi monilla elämän osa-alueilla: jotkut painaa sairaanakin menemään rollaattorilla ja kepeillä ja sanoo että ei tää nyt niin paljon satu. Toiset ei. Jotkut kirjoittaa niitä työhakemuksia ja tekee duuneja, joita ei rakasta mutta kumminkin, ja toiset ei.

Kun kuuntelen elämään pettyneitä ihmisiä, tuun tosi surulliseksi. Muija jätti ja koira kuoli. Ei ole mitään. Valtio on paska. Rahat pöllittiin, löin sitä kundia mutta ohi meni. Eilenkin olin kännissä, mutta tätä tää on, ei mua kiinnosta. Ei mulla ole mitään.

Oon miettinyt, onks se totta. Pudotaanko me muutkin kohta kelkasta? Tuleeko mun elämästä pian samanlaista helvettiä? Onko joskus tulevaisuudessa sellainen hetki, että mä vihaan yhteiskuntaa ja juon vaan?

Miks joillekin käy hyvin ja joillekin ei? Miks jotkut lannistuu ja jotkut ei? Miks jotkut saa töitä ja jotkut ei?

Onks kaikki sattumaa? Sitä mietin paljon: onks tää arpapeliä, onks tää pelkkää tuuria?

Kun kuuntelen ihmisiä, joilla menee huonosti, toivon aina, että niille kävis hyvin. Että onni potkaisis edes kerran, kun ne on taistelleet niin kauan. Että ne vielä jaksais odottaa, kokeilla ja yrittää.

Kun vaan jaksais yrittää. Kun ei luovuttais. Kun päättäis, ettei kaikki ole paskaa. Maailmassa on niin paljon hyviäkin ihmisiä, niin paljon hyviäkin kohtaamisia. Kun vaan jaksais etsiä niitä. Kun jaksais yrittää.

Uskon, että munkin täytyy jaksaa yrittää. Jaksaa soittaa, vaikka se tuntuukin turhauttavalta, koska mikään ei muutu. Mutta se voi olla niin tärkeetä sille toiselle.

14. kesäkuuta 2012

Miks huolehtii


Oon opetellut tätä nyt vuosia. Sitä, ettei huolehtis asioista, joille ei voi mitään. Jotkut päivät on parempia kuin toiset.

Oon ottanut tavaksi hengittää ja kysyä itseltäni "onko jotain, mitä voit tehdä tälle asialle nyt?" Jos vastaus on "ei", sanon itselleni, että selvä, sitten emme ajattele tätä nyt, nyt teemme niitä asioita, joille voimme jotain.

Miks tää on niin hankalaa?

Paniikki tarttuu muhun helposti. Se, kun ihmisellä on hätä: miksen saa jo tietää miksei se vastaa miksen saa valmiiksi saanko ehdinkö miksei se soita jo! Kun se tarttuu, tuun ärtyneeksi. Lakkaa tartuttamasta sun hätiköintiä muhun!

Ymmärrän, että mulla on vastuu mun tunteista ja sulla sun. En voi syyttää muita asioista, joista oon itse vastuussa. Hengitä rauhallisesti hengitä ei maailma lopu tähän

On vielä paljon oppimista. Siinä, miten tilanteista astutaan ulos, miten sanotaan, että nyt aion rauhoittua, panikoin taas asiasta jolle en voi mitään ja joka on tulevaisuudessa jossain abstraktina jonain oliona ja ei hätää ja mä en aio huolehtia tästä. 

On vielä opeteltava, miten ei menettäis hermojaan niin usein. Miten antais kaikkien tuntea sitä, mitä ne tuntee; miten sanois, että juu, ymmärrän että sua jännittää ja pelottaa, sä saat tuntea niin kuin haluat, se on okei, kaikkea ei tarvitse selittää. Vähätellä. 

Eihän tässä mitään! Ei tästä tarvitse hermojaan menettää! Ei kannata ajatella noin!

Mulla on tarve tehdä sitä. Selittää. Vähätellä. Koen kuitenkin, että asioista huolehtimattomuus on kuitenkin eri asia: se on sitä, että hyväksyy ja päästää irti sen sijaan, että vähättelis ja yrittäis olla niin kuin ei mitään olis, vaikka onkin, paljon. Mut miten ne kaksi asiaa erottaa toisistaan? Miten pääsee hyväksymisen tilaan?

Miks tää on niin hankalaa?

11. kesäkuuta 2012

Inspiraatioteksti: Lempeä elämä: Tänään ellit.fissä

"Minusta tuntuu, ettei tavallisia päiviä ja erityisiä päiviä ole olemassa. On räikeää ihmismielen luovuuden aliarviointia ajatella, että päiviä olisi vain seitsemää erilaista sorttia, joista jokaisella on ennalta määritelty olemus. (Yleisen käsityksen mukaan viisi niistä ovat tavallisia ja loput kaksi hiukan spesiaalimpia.)

Havainto on virkistävä, mutta samalla haastava, koska sen mukaan onnellisuus on täysin omissa kätösissä, joka päivä."

8. kesäkuuta 2012

Miellyttää kaikkii



Näin tän kuvan eilen ja mua alkoi kamalasti hymyilyttää, koska ymmärsin. Ymmärsin hyvin. (Jos kuva ei näy just sulle, niin siinä siis kaksi miestä neuvoo kolmannelle, miten aasilla tulee ratsastaa. Aina, kun mies tekee kahden miehen ohjeiden mukaan, ne keksii uusia asioita, jotka miehen uudessakin tyylissä on vialla.)

Tänään huomasin, että tätä kuvaa on jaettu Facebookissa. Että muutkin ymmärsi, mitä se on.

Kirjoitin tossa aiemmin siitä, miten on olemassa kaikenlaisia ihmeellisiä kaikkien muiden luomia sääntöjä. Kaikki sanoo että, maailma sanoo että, asia nyt vaan on niin että, yhteiskunta vaatii että.

Oon enenevissä määrin alkanut puhua asioista niin, että mä sanon, mä teen, mä vaadin, musta tuntuu että täytyy. Tunnen että se on osaltaan semmosta vastuun ottamista, ettei laita mitään mun tekoja tai käytöstä jonkun mystisen muun syyksi.

Siinä huomaa myös hyvin nopeasti sen, miten hyvin se pitää paikkansa.

Mä vaadin. Mä luulen, että. Musta tuntuu, että on pakko. Mä tunnen, että täytyy. Ei muut, ei joku; mä.

Voisin kirjottaa viis sivua pohdintaa siitä, mistä ne ajatukset tulee. Mistä tulee se tunne, että on pakko jotain, täytyy jotain. Koulusta? Yhteiskunnalta? Se ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen pointti. Tämän kirjoituksen pointti on se, että kaikilla on semmosia. Hee siinä se "kaikki" taas on! En tunne ketään, joka ei tuntis, että mystinen joku/kaikki/ne odottaa tai haluaa siltä jotain. Mutta haluaako? Onko joskus halunnut ja nyt mä haluan itse? Nyt mä luulen, että ne haluaa, vaikkei ne halua? Oonko se ollut mä koko ajan? Miksi? Mistä sain sen idean?

Voisko sen lopettaa tänään?

Mä ymmärrän, miten tuntuu siltä, ettei asioita voi, ettei niitä saa. Että täytyy, että on pakko. Ettei kehtaa, ettei se sovi. Kun se tunne tulee, koen itse tärkeäksi, että pysähdyn ja muutan sen asian minä-muotoon. Musta tuntuu, etten mä voi. Mulla on olo, ettei tää sovi.

Kun mulla on se olo sen sijaan, että se olis "kaikilla" tai "niillä", sitä on helpompi muuttaa. Nythän se on mulla se olo. Musta tuntuu, että täytyy tehdä tietyllä tavalla. Jos se oon minä, joka tuntee tai uskoo että täytyy, niin miksen mä vois valita toisin? Miksen vois luoda uutta sääntöä, tänään?

Ehkä mä voisin.

Olis siistiä, jos säkin voisit ja kertoisit, miten se meni.

6. kesäkuuta 2012

Ei ole koko päivää aikaa

Eilen olin pankissa jonottamassa. Pankissa on hauskaa jonottaa keskellä päivää, koska siellä on valtavan paljon eläkeläisiä. Yleensä siellä syntyy myös hyviä keskusteluja.

Kun saavuin pankkiin, otin vuoronumeron, joka oli 429. Tiskillä oli menossa 402.

Koska mulla oli vapaapäivä, olin etukäteen ajatellut, että silloin on hyvä käydä jonottelemassa, koska pankissa menee varmaan tunteja ja se ei haittaa, mulla on aikaa. Istuin odottamaan.

Hyvin pian mun jälkeen pankkiin tuli hieman humalaisen oloinen ja hyvin äreä vanhempi Setä. Setä sai vuoronumeron 431.

Setä istui mun viereen. Sedällä oli paljon asiaa.

"Saatana mitä te kuppaatte siellä, ei ole koko päivää aikaa!"
"Voi helvetin helvetti, tässä menee tunteja"
"Älä pudottele niitä papereita siellä tiskillä!"
"Täällä pitäis nostaa rahaa nopeasti, ei tämä ole mikään laskunmaksupaikka, helvetti"
"Voi perkele!"
"Keikka odottaa, ei mulla ole koko päivää täällä istua helvetti!"

Muita jonottajia Setä lähinnä huvitti. Mulle tuli mieleen useita kysymyksiä: mihin Sedällä on kiire? Tietääkö Setä, ettei se jono mene valittamalla yhtään nopeammin? Kai Setä tietää, että paha olo tarttuu?

Miksi Setä on niin kamalan vihainen?

Setä vispaa jalkaa tuolissa
Huokailee
"Herätä mut sitten, otan torkut kun ei tästä tule mitään saatana"
Setä teeskentelee kuorsausta
"Hankkikaa tänne helvetti sohvat niin voi odotellessa nukkua!"

Ajattelin monta kertaa, että kieltäydyn Sedän negatiivisuudesta kieltäydyn jonotusstressistä kieltäydyn kieltäydyn kieltäydyn. Joku mummi kehotti Setää hengittelemään rauhallisesti, mutta se ei tehonnut.

Lopulta Setä kysyi multa kiltisti ja rauhallisesti, onko täällä muuta rahannostopaikkaa. Sillä oli kiltit silmät, se ei vaikuttanut uhkaavalta. Sanoin, että automaatin lisäksi tuskin. Setä tuohtui.

"Ei mulla ole mitään korttia mä haluan vain nostaa rahaa saatana!"
"Mulla ei menis edes kauaa!"
"Mikä tässä kestää?"

Istuttiin hetki hiljaa. Setä huokaili mulle jotenkin alistuneena, miten haluaa vain ja ainoastaan nostaa rahaa. Se, että tää mies oli selkeästi vihainen systeemille eikä meille muille jonottajille, oli helpottavaa. Kyllä mä ymmärrän, ettei pankkiasioiden hoitoon pitäis mennä tuntia, mutta täytyykö siitä puhua niin rumasti? Täytyykö huudella? Setä ei selkeästi ollut paha ihminen, miksi se oli niin vihainen? Miksi se koki oikeudekseen levittää sitä vihaisuutta?

Setä hypisteli vuoronumeroa.

"No, nyt on enää kymmenen mua ennen, saatana."

Sanoin Sedälle, että se voi saada mun jonotusnumeron. Sitten olis enää alle kymmenen ennen sitä. Setä otti numeron ja kiitti. Pian se pääsikin kassalle. Kassalla se ei valittanut eikä haukkunut työntekijää tai sanonut, että jonottaminen kesti törkeän kauan. Oltiinhan me kaikki se kuultu kyllä jo useaan kertaan.

Setä nosti rahansa. Siihen tosiaan meni vain noin minuutti.

Oon miettinyt paljon sitä, miten erilaisilla tavoilla me reagoidaan tilanteisiin. Jotkut alistuu eikä viitsi edes sanoa mitään (minä, usein). Jotkut valittaa suureen ääneen, vaikkei asialle voi tehdä mitään (Setä, minä joskus). Jotkut tekee ja toimii valittamatta (monet tuntemani ihmiset ja minä, joskus).

Olis hienoa olla valittamatta ja tehdä ja toimia aina rauhallisesti. Oon ylpeä itsestäni, siitä, että menin pankkiin ja olin etukäteen päättänyt, etten hermoile, vaikka siellä kestää kauan. Oon ylpeä siitä, että se lupaus piti.

Oon ylpeä siitä, etten pelännyt Setää, vaikka yleensä pelkään huutamista. Oon ylpeä siitä, että pystyin kommunikoimaan myös sen kanssa, etten ajatellut heti, että onpa tuo hirveä ihminen ja miten se kehtaa. Mietin kyllä siellä pankissa useaan otteeseen, onko tää mun paikka korjata tän miehen käytöstä, sanoa, että ole hyvä älä puhu noin, miksi olet niin kamalan vihainen? En kuitenkaan tehnyt niin. En oikein tiedä, miksi: olisko se tehnyt jonottamisesta miellyttävämpää? Olisko Setä alkanut huutaa mulle? Olisko se pyytänyt anteeksi? En saa koskaan tietää.

Lähtiessä Setä vilkutti mulle ovella rennosti. Nyökkäsin takaisin. Setäkin oli vain ihminen.

5. kesäkuuta 2012

Cool kid

Kävi tässä yks ilta niin, että kävelin Kampissa ja tulin sellaisten kivirappusten päähän. Tavoistani poiketen en just silloin kuunnellut musiikkia, niin pystyin kuulemaan miten siellä portaiden alapäässä sellaiset teini-ikäiset alkoi soittaa jonkinlaisesta soittimesta biisiä, josta tykkään tosi paljon.

Kävi silleen että mun sydän pysähtyi ja vähän niinko kiepahti ympäri ja tulin tosi onnelliseks. Sitten sain astella ne rappuset alas ja se biisi vaan soi, kunnes joku nojas johonkin nappiin ja alkoi sitten kiroilla. Mä kävelin pois ja mua nauratti.

Sama juttu kävi koulujen päättäjäipäivänä. Kävelin yksin tuolla rannassa ja vastaan tuli teini-ikäisiä, jotka soitti kannettavasta musiikkihärvelistään biisiä, jonka oon vasta löytäny ja josta tykkään.

Mua nauratti, koska ne kuunteli samaa musiikkia ko minä. Tulin iloiksesi. Ahahaa meikä on cool kid! Who knew?

Teini-ikäsenä mua hävetti hirveästi se, että joku olis saanu mut kiinni jonkun suositun bändin kuuntelemisesta. Semmonen ei vaan käyny. Kaiken piti olla jotenki salamyhkästä, erilaista ja semmosta, raadollista, ettei varmasti kukaan pinnallinen ihminen tykkää siitä ikinä. Ja nyt meikä on Yks Niistä Toisista.

Tuntuu mukavalta. Ei tunnu tulevan ees semmosta olen petturi! -tuntemusta. Tuntuu vaan hienolta se, että mulla on yhteistä sellasten ihmisten kanssa, joiden kanssa mulla ei pitäis olla mitään yhteistä. Joista oon päättänyt, ettei meillä oo mitään yhteistä ikinä ja piste. Vaik onkin.