27. helmikuuta 2014

Lihatuote, voi kyynel

Mua on yleensä melko vaikea saada järkyttymään eläinten oloista, koska oon lukenut niistä paljon ja tiedän useimmat jutut, joista osa lihansyöjäkavereistani kauhistuu. Yks päivä näin kuitenkin kohtauksen leffasta Samsara ja se veti hiljaiseksi.


SAMSARA food sequence from Baraka & Samsara on Vimeo.

Olin pitkään hiljaa katsottuani tän videon. Sen linkitti mulle yks mun lihaa syövä kaveri, koska se tietää, että arvostan ja yleensä haluan katsoa, millaisia asioita maailmassa tapahtuu. Tän videon jälkeen mun piti kuitenkin mennä hetkeks rauhoittumaan, koska toi laite, johon noita lehmiä laitetaan, on kuin jostan tulevaisuudenkuvaus-kauhunovellista. En tiedä, mikä ton tarkoitus on, jos sä tiedät niin jätä kommetti.

“Almost always when I told someone I was writing a book about "eating animals", they assumed, even without knowing anything about my views, that it was a case for vegetarianism. It's a telling assumption, one that implies not only that a thorough inquiry into animal agriculture would lead one away from eating meat, but that most people already know that to be the case.” 
― Jonathan Safran Foer, Eating Animals

Suurin osa tyypeistä kyllä tietää, miten lihaa valmistetaan, eikä se sinällään oo mikään suuri salaisuus. Musta kuitenkin tuntuu, että tietämisen ja tunnereaktion välillä on pitkä matka. Tiesinhän mäkin vuosia, miten lehmiä teurastetaan ja miten kanoja pidetään. Silti söin lihaa.

Ei se tietäminen herättänyt mitään syvää. Siihen tietämiseen ei liittynyt muuta tunnetta kuin se, että mun täytyy kestää katsoa, mun täytyy kestää nähdä, koska musta on tekopyhää ajatella että hyi hyi en voi katsoa tätä videota kun se on niin surullinen ja sitten mennä lounaalle syömään pihviä.

Hetki sitten uutisissa viriteltiin kohua siitä, miten eläintarhassa tapettiin ja paloiteltiin kirahvi, ja lapset sai nähdä.

Marius lopetettiin eläintarhan mukaan pistoolilla ja kaikki halukkaat  - lapset mukaan lukien - kutsuttiin katsomaan sen nylkemistä, pilkkomista ja syöttämistä leijonille. 
Eläintarha jätti lasten vanhempien päätettäväksi, osallistuvatko lapset "eläinten tieteellisen tiedon tärkeään esittelyyn", kuten eläintarha tapahtumaa itse kutsui.

Kuten uutisessa selkeästi lukee, vanhemmat sai päättää, näkeekö lapsi kirahvin paloittelua vai ei. Tässä ei ole kyse mistään mennäänpä eläintarhaan VOI LUOJA MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU -tilanteesta, jossa kaikki olis pakotettu näkemään, kun setä ottaa veitsen esiin. Mun mielestä tää ei ole kohun arvoinen asia. Voi kyynel, leijonat tarvitsee lihaa, joka tulee eläimestä, yllätyyyyyyyys

Ihmisen suhtautuminen on kauhean kaksijakoista. Kirahvi on söpö ja mystinen aavikon eläin ja tällä kirahvilla oli nimikin, se oli Joku. Uskallan väittää että suuri osa näistä kirahville tapahtunutta kauhistelleista syö itse lihaa, eläimen lihaa, sellaisen eläimen, jolla myös on turkki ja silmät ja neljä jalkaa. Mutta se ei ole nimetty, tietty yksilö, se on tuote. Lihatuote. Asia, jota valmistetaan.

Kenties leijona osaa tappaa kunnioittaen, mutta ihminen on kiero ja tekopyhä, huono peto. Vain hänellä on pokkaa pyytää anteeksi ja katua jotain, minkä on vakaasti päättänyt tehdä uudestaan heti huomenna.

Elävistä asioista valmistetaan meille ruokaa. Se on niin normaali asia, että musta on suorastaan hämmästyttävää, miten normaalia se on.  Lehmä on tuote. Sika on tuote. Kana on tuote.

Meno muuttui teollistumisen ja kaupungistumisen aikakaudella. Suhtautuminen koveni, ja eläinten elämänlaatu huonontui selvästi. Onkin suuri virhe ajatella, että eläinten asema olisi nykyään parempi kuin kehittymättömämmillä vuosisadoilla.

Luin Maailman Kuvalehdestä jutun Lempeä pyöveli. Se kertoo miehestä, joka teurastaa. Juttu oli lämpimällä tyylillä kirjoitettu ja siitä sai selkeästi kuvan siitä, millainen ihminen teurastaja on.

Viimeapuauto lähtee viemään Fridolfia Nauvosta Korppooseen. Se pysähtyy maalaistalon pihamaalle. Tobiasson päästää Fridolfin ulos autosta. "Bää", Fridolf sanoo. "Bää", joku lajitoveri tervehtii sisältä lampolasta.

"Menes katsomaan vähän kavereita ensin. Siellä on tyttöjäkin", Tobiasson sanoo ja vie Fridolfin lampolaan.

Kun terveiset on vaihdettu, Tobiasson taluttaa Fridolfin takaisin ulos. Pässi alkaa rimpuilla. Tobiasson antaa sille vettä.

"Ei saa aina puskea kaikkea. Janokin on näköjään kauhea. Lähdetäänkö hommiin? Janokin helpottuu sitten", hän sanoo ja vie Fridolfin pihavarastoon.

Kotiteurastuksessa tainnutettava eläin pyritään viemään erilleen muista, jotteivät ne näe lajitoverinsa kuolemaa. Teollisissa teurastamoissa siitä ei välitetä.

Juttua on helppo kritisoida sillä, että tunteilua on liikaa, ja lisäksi tuollainen luomuteurastelu ei ole mahdollista nykypäivänä, koska lihaa tarvitaan niin isoja määriä. Aivan: eläimen oloista ei periaatteessa voi välittää, koska sinä tarvitset pihviä. Olishan se kivaa, että eläimellä ois kivaa, mutta markkinoiden puristuksessa ja kysynnän ollessa sitä, mitä se on, on helpompaa pitää tuhatta lehmää samassa aitauksessa ja tunkea kanat häkkeihin.

Koska tarjonnan pitää vastata kysyntää, eikä siinä nyt ehdi mietiskellä lampaan tunteita. Tai sitä, onko niitä.

Moni sanoo, ettei ole.

Yllä olevan videon katsomisen jälkeen yksi kaverini sanoi mulle, ettei tää herätä oikein mitään hänessä. Mua ärsytti. Yleensä en jaksa saarnata syömisasioista, mutta oikeastiko on joku meriitti, että hohoo nyt katsoin tämän videon mmm alkoipa tehdä mieli pekonia? Ihan oikeastiko se on joku saavutus? Hurraa pystyn katsomaan tämän videon ihan vaan kylmästi lol joku lehmä onpa herkullisen näköinen. Oikeastiko se on jotain saavutettavaa, se, ettei järkyty, ettei kiinnosta, ettei välitä?

Oon tehnyt sitä myös itse. Yritän muistaa, millaista se oli: se, kun tietää, mutta silti syö lihaa. Se oli tunteetonta, tunnereaktiota ei tullut. Se tuli vasta Jonathan Safran Foerin kirjan lukemisen jälkeen, sen saman, josta on lainaus yllä. Se jotenkin avasi sellaisen empatiapaikan mussa, sellaisen, jota ei aiemmin ollut ollut. Sellaisen, jota yleensä pidetään nössöilynä ja turhana hempeilynä lol älä viitsi lihaa kuuluu syödä.

Oon sitä mieltä, ettei ihmisen mieltä voi muuttaa, ihmisen täytyy itse päättää, mitä se tekee. Samalla tavalla kun mä oon päättänyt. Mutta se, että ollaan ylpeitä siitä ettei julmuus ja kärsimys herätä mitään tunteita, se, että naureskellaan ihmisille, joissa se herättää jotain, ei se oo mikään superihmisen ja koviksen ja oikean elämisen malli. Se on vaan väärin.

Sadly we live in a world where those who have a kind heart and a pure soul are constantly ridiculed and their efforts are belittled. And at the same time those belonging to the selfish heartless majority get to stay in their illusion that what they are doing is right and acceptable. I want to thank all those who have the courage to stand up against the accepted views and fight for what is right. You are my heroes. Do not give up. Dawn WILL arrive.

24. helmikuuta 2014

Osta äkkiä joku rasva ettet ole ruma

Mun blogiin on tultu hakusanoilla:

miksi olen ruma

olen idiootti

olenko ruma

rumat kiusattuja

Taidan taas kirjoittaa rumuudesta ja sen kokemisesta, sille kun tuntuu olevan tilausta. 

Koska mua miellyttää puhe, kommunikointi ja se, miten asioista puhutaan, juttelen nyt vähän kielestä ja siitä, miten sillä voidaan myydä parempaa itsetuntoa, jota ei kuitenkaan voi ostaa. Ihmeellistä. Ehkä sä voit jutella mulle takaisin ja kertoa, mitä mieltä oot.


Yhdessä vaiheessa vähärasvaisuus ja rasvattomuus oli tosi in. Kaikkea mainostettiin sanoilla rasvaton, sokeriton, vähäkalorinen. Pohdittiin äidin kanssa tätä, ja äitini sanoi, että jos jokin vähärasvainen olis terveellistä, niin mehän oltais kaikki jo ihan superterveitä ja laihoja. Kaikki.

Aivan.

- Kosmetiikan puitteissa ei pystytä ihmeisiin. Mikäli jonkin voiteen avulla pystyisi oikeasti laihtumaan tai kasvattamaan kuppikokoa, niin se olisi kyllä laajasti tiedossa, Nyholm kiteyttää.
YLE: Hormoneja kaupataan myös kauneuden kasvattamiseen

Asioita mainostetaan usein niin, että ne ottaa susta pois jotain epätoivottua. Ethän halua olla ryppyinen läski? No syö tätä, levitä tätä niin et ole. Olet ihana ja kaunis, mutta sinusta pitää kuitenkin tehdä vähän kauniimpi osta tämä maskara. Peitä ihosi puuterilla että voit olla se JOKA TODELLA OLET koska nythän et ole ja siksi sinä tarvitset tämän tuotteen.

Ei mainonta oo sun ystävä, joka tekee susta kauniimman. Ei firma oo sun puolella. Firma haluaa myydä ja sun tehtävä on ostaa, kun oot ruma ruma ruma sun ei kuuluis olla TOLLAINEN oo oma itsesi mutta KÄYTÄ TÄTÄ MASKARAA

Eikö muuten ole outoa, että tuotteita mainostetaan sillä, mitä niissä ei oo? Mitä ne ottaa susta pois? Piilota naamasi vrt. esittele naamaasi ylpeänä. Vähemmän ryppyjä vrt. ole sen ikäinen kuin olet ja anna kaiken näkyä!

Mutta sittenhän ei enää tarttis ostaa tuotteita. Jos mä kelpaisin tällaisena, en enää kaipaisi rasvoja ja laihdutusoppaita.

Aivan.

Mainoksia ja purkkeja tulkitessa kannattaa aina muistaa, että niiden tavoite on myydä. Myydä sulle myydä mulle, myydä tuotetta tehdä voittoa. Niiden tavoite ei ole tehdä sua onnelliseksi, ei oikeasti, koska jos oot onnellinen, et enää tarvitse tuotetta.

Daily Mailissa uutisoitiin kuvista, joissa valokuvaaja on esitellyt ihmisen ihonalaisia aurinkovaurioita. Kamalat ja rumat potretit on otsikoitu Daily Mailissa näin: The most unflattering headshots ever? Model-turned-photographer shoots subjects under UV light to reveal shocking sun damage.

Mutta taiteilija itse kuvaa niitä sanomalla:

'But these images' function was to enhance and reveal flaws. However, the images themselves were beautiful, and I found that dichotomy intriguing and decided to push it even further.'

Hyi kamala miten rumia naamoja hyi oksettavaa.

The images themselves were beautiful.

Kun katselin noita kuvia, musta ne oli mielenkiintoisia. Kauniita. Tykkään pisamista. Mutta otsikon tasolla ne on tietysti kamalia, oksettavia, hyi. Klikkaa tätä ja katso mitä sinunkin naamassasi varmaan tapahtuu apua osta äkkiä joku rasva ettet ole ruma

Do you think most women’s magazines create an unattainable beauty standard?
Kara: I think we all want to be healthy and beautiful and those are good things to strive for. But when what you’re holding up as healthy and beautiful is complete fiction — that’s when it starts to lean into the idea of, well, that’s the ideal but I can’t get there by being healthy. I have to get there by being anorexic or bulimic or that means I have to work out for eight hours a day. When you’re saying that the one percent of the world looks like that and that’s what we all should look like, well, that’s just impossible. I mean I’m 5′ 3.” It took me a little while to realize as a teenager that I was never going to be six feet tall.

Miks rumuus huolettaa niin monia? Mistä rumuuden kokemus syntyy?

Pelkkää mediaa ja mainontaa tästä tuskin voi syyttää, mutta niitä on syytä miettiä. Mitä mainoksilla oikeasti myydään?

Päätin tehdä omia mainoksia.



Tää kuva on muuten jutusta Britain bans two misleading beauty ads, katsos vaan ei loputtomiin siis saakaan kusettaa

Alkuperäinen kuva, kas vaan tääkin mainos kiellettiin epärealistisuuden vuoksi.

Sit on tietysti olemassa Dove, joka yrittää jotakin erilaista.



Vaikka Dove on kaupallinen toimija, musta sen mainokset on miellyttäviä katsella. Siellä joku on ymmärtänyt jotain, uskaltanut tehdä jotain, mitä useimmat ei.


Tietysti nääkin on vain mainoksia. Niissä esitellään kaks tyyppiä, jotka ei edusta niitä miljoonaa muuta. Siks ei kannata uskoa niitä, luottaa niiden määritelmään.

Kukaan näistä ihmisistä ei oo mä, joten ne ei voi tietää, millaista on olla mä, elää minuna. Mun näköisenä.

Jotain on ehkä kuitenki tapahtumassa. Jenkeissä lanseerattiin Verily, lehti, jossa kuvia ei retusoida nuoren ja rypyttömän näköiseksi. Ja sit on tää video: video, jolla naisista tehdään kansikuvamallin näköisiä, eikä se sit ookaan sitä, mitä ne haluaa. Sitä luulee haluavansa täydellisyyttä, mutta kas, kun se on tarjolla, haluaakin jotain muuta.

Itsensä.



We wait to feel beautiful
To love
To live
Until we are “perfect”
By someone else’s standards

 But perfect never comes
Our chance passes

~It’s heartbreaking~
Women never living fully
Because they believe a lie
They’re not “Real” till a marketing ad
Has defined

22. helmikuuta 2014

Pusipusi ulkoista hyvää

Kirjoitin tossa aiemmin lapsista. Se piti vielä sanoa, ettei lapset oo tyhmiä. Ne tajuaa, kuuntelee ja imee itseensä sen, miten me puhutaan. 

Siks kannattais miettiä, että muhiiko kaiken kasvata viisaita ja ymmärtäviä jälkeläisiä -puheen keskellä edelleen samaa vanhaa?


Puhe naisen sukupuolielimistä vauvojen kautta syrjäyttää naisen oman seksuaalisuutensa keskiöstä ja laittaa tilalle vauvan. Seksin ainoaksi tehtäväksi jää jälkeläisten, eli vauvojen tuottaminen.Nautinnosta viis. Muutenkin keskiössä tuntuu olevan opettaa, että naisella on "vauvareikä", koska kaikista naisista tulee äitejä.
---
Alentava "lapsenkielistäminen" ei todellakaan palvele lapsia, etenkään pieniä tyttöjä. Peniksestä tunnutaan voitavan puhua pippelinä tai kikkelinä, mutta vaginasta tuntuu olevan kohtuuttoman vaikeaa puhua edes pimppinä.
Pari sanaa pimpistä, sininpunainenajatus.blogspot.fi

Satuin Facebookista huomaamaan, kun kaveri kritisoi maitojaterveys.fin tytöille tarkoitettua ravinto-opasta, miten sitä itteään eli terveyttä myydään mittanauhoilla ja vaa'alla. Klikkasin ja kas, mitä myydään nuorelle tytölle?





Syö terveesti, tarkkaile painoasi! Pusipusi huulipunaa ja kauneutta, ulkoista hyvää! Muista ulkokuori! Tytöt käyttää huulipunaa nätit pienet tytöt sinä!!
 Ei ole yhtä oikeata painoa, mutta tässä kuvitukseksi mittanauha! Alitajunta, opi mittamaan ja arvioimaan painoa! Paina sopivasti älä liikaa! Paino! Paino!!!!!!

Mitä myydään pienelle pojalle?





Pojat on voimakkaita ja vahvoja, haluathan sinäkin olla vahva voimakas lihaksikas urheilullinen? Muista kehosi treenaa kasvata lihaksia! Pojat on voimakkaita maskuliinisia pojilla menee kovaa pojat tykkää sinisestä! Ole kiinnostunut proteiineista sinähän haluat lihaksia sinä olet poika treenaa! Treenaa!!!

Joo näiden esitteiden tarkoitus on varmasti hyvä, mutta eikö asioita vois jo tehdä laajemmin kuin sillä yhdellä tavalla, jossa työt on punaisia pojat sinisiä, tytöt herkkiä pojat vahvoja, tytöt puntarilla pojat salilla?

Oikeesti?



20. helmikuuta 2014

Ei vain lapsi

Katsoin yks päivä ohimennen Kokeilussa perhe-elämä -nimistä ohjelmaa, jossa teinit joutui hoitamaan vanhuksia. Yks teini kertoi siinä, että oli omaan hoidokkiinsa tutustuttuaan tajunnut, että vanhukset ei ole kaikki vanhuksia, vaan ihmisiä.

Se kuulosti megatyperältä, totta kai vanhukset on ihmisiä! Sit samaistuin ja ei tuntunukaan enää niin typerältä. Mulla on ollut sama juttu lasten kanssa.

"Eräs ystäväni ilahtui saadessaan kuopukseksi tyttären. Hän ajatteli kasvatushaasteen helpottuvan, kun paketista paljastuisi kiltti, siivo ja nätti tytär. Mutta tyttö olikin raisu ja peloton koheltaja. Äiti oli tuskissaan: eihän tytön pitäisi olla tuollainen. Minä olin hyvilläni."

Teini-ikäisenä julistin että vihaan ja inhoan lapsia. "Lapset" oli köntti, joka käsittää kaikki suunnilleen alle 12-vuotiaat. Ne huutaa ja itkee ja paskoo ja on ärsyttäviä enkä osaa toimia niiden kanssa ja en tajua niitä ja ne vähän pelottaa mua.

Aikuisempana tää asenne vähän helpotti, mutten silti oo koskaan ollut luonteva lasten kanssa. Mietin, mistä se johtuu; osittain ainakin siitä, että mun, jonka koko elämä pyörii sanojen, tekstin ja kommunikaation ympärillä, en osaa suhtautua ihmiseen, joka sokeltaa, puhuu epäloogisesti tai ei osaa puhua. Mun on vaikea kommunikoida niin, ettei se ole loogista ja "järkevää", puhetta, joka etenee pisteestä A pisteeseen B.

"1. Tiedosta oma toimintasi
Lapset tarkkailevat ja matkivat sinua. Lapsi kuulee kotona käymäsi keskustelut ja mahdolliset tilityksesi muista ihmisistä. He kuulevat puhelinkeskustelusi ja omaksuvat tapoja, joilla puhuttelet muita. He alkavat käyttäytyä samoin kuin sinä.
---
4. Ylistä lempeyttä
Voimme itse olla missä tahansa elämänvaiheessa heikommassa tilanteessa kuin toiset. Siksi empatian ja lempeyden opettaminen lapsille on todella tärkeää. Meidän on opetettava näitä asioita tietoisesti. Kiitä lastasi, jos hän osoittaa näitä piirteitä. Nykymaailmassa ulkonäkö, saavutukset, suoritukset ja palkinnot ovat muuttuneet arvoiksi. Pyri nostamaan kotisi arvoiksi hyväsydämisyyttä ja ystävällisyyttä."

Kun mua pyydettiin kummiksi, olin aika varma, että se pyyntö tuli väärään puhelinnumeroon. Muttei tullutkaan. Ihan oikeaan se tuli. Suostuin. Aluks oli helppoa, koska vauvat vaan on ja hengaa ja tuhisee ja jos ne itkee, ne voi antaa äidille takaisin.

Sit tulee vaikeampaa. Se vauva alkaa liikkua ja kommunikoida sanomalla ängh ja öög ja plää ja silloin mun on vaikeaa sanoa mitään takaisin, jokin estää mua: en osaa puhua "kuin aikuiselle", kuten kehotetaan. En osaa puhua "kuin ihmiselle" koska mitä se tarkoittaa, en mä kaikille puhu samalla tavalla, ja yleensä aikuiset puhuu takaisin eikä sano öög mmm sröö.

"– Hellyys jää ruumiin muistiin ja lapsuudessa turvallisesti kiintynyt voi luottaa aikuisenakin. Suomessa 1930-luvulla Arvo Ylppö opasti äitejä imettämään ja ottamaan syliin vain neljän tunnin välein. Loppuajan lapsen tuli antaa huutaa, kirjoittaa Kinnunen."

Nyt, kun mun elämässä on kaks kummilasta ja muutenkin kaverit on alkaneet lisääntyä, oon hieman tottunut. Musta on tullut vähän luontevampi lasten kanssa. Huomaan edelleen että oon tosi jäykkä, varsinkin, kun tilassa on muita aikuisia. Musta tuntuu että ne katsoo ja tuomitsee ja äitien puheista oon ymmärtänyt, että osa tuomitseekin, rankasti. Viimeks tänään luin blogia, jossa tuleva äiti heitti vitsiä lastenvaunujen valinnan vaikeudesta ja siihen joku kommentoi, ettei saa vitsailla, kun muut kärsii lapsettomuudesta. Mitä ihmettä, tätäkö se lasten hankkiminen ja äitiys on, jatkuvaa rinnastamista ja tee näin älä noin? Se tuntuu ahdistavalta.

"– Minusta kypärän käytölläkin tehdään ihan turhaa vahinkoa. Jotkut laittavat lapselle kypärän päähän sisälläkin ja kun kävelemään opetteleva lapsi kolauttaa päänsä pöydän alla, ei hän tajua, että se voi sattua. Lapsen luontainen oppiminen erehdysten kautta kärsii, mutta myös avaruudellinen hahmotuskyky jää kehittymättä. Pieniä onnettomuuksia on ihan turha välttää. Lapsi oppii myös oman vastuun, eikä myöhemmin yllyttämälläkään tee typeryyksiä, sanoo Järvinen MTV Uutisten haastattelussa.

Kun oon lasten seurassa, mun äänenpainot muuttuu. Mietin, mitä sanoja voin käyttää, onko mun sanat liian vaikeita, tajuaako toi nyt. Ihan kuin puhuisin idiootille. En ymmärrä, miks teen niin: kai se lapsi kysyy, jos ei ymmärrä jotain. Miks mun pitää varoa itseäni, varoa olemasta minä, varoa paljastamasta itseäni?

Mua on siunattu sosiaalisesti älykkäillä kummilapsilla, jotka antaa palautteen, jos teen hyvin tai jos oon hauska. Se helpottaa, siitä tietää, että tää menee ihan hyvin tollahan on kivaa.

En tiedä, haluanko omaa lasta. Tykkään vauvoista, mutta rehellisesti sellaisen pienen vieminen kotiin ja siitä vastuun kantaminen tuntuu ihan hirveän pelottavalta. Ja sitten alkaa se öög höö plää -vaihe, jossa tiedän jo olevani aika jäykkä. Millaista se olis? Naisena tätä juttua ei voi miettiä ikuisesti, aikaa ei oo ikuisesti.

"Päiväkodin pienten ryhmässä Hilma ja Roope (nimet keksitty) vasta opettelevat pukemaan. Ulos mentäessä Hilman annetaan pukea itse, kun taas Roopelle autetaan kenkä jalkaan, vetoketju ohimennen kiinni ja peukalo kintaassa oikeaan kohtaan. 

-Oli avartavaa nähdä, kuinka itsekin odotin tytöiltä enemmän omatoimisuutta ja autoin helpommin poikia, sanoo projektiin osallistunut lastentarhanopettaja Liisa Väisänen helsinkiläisestä Tonttulan päiväkodista."

Oon linkittänyt tähän lapsiin liittyviä uutisia, joihin samaistun tai joista tulee voimakkaita eihitto-tuntemuksia. Mulla on mielipiteitä siitä, miten lapsia tulis kasvattaa, vaikkei mulla ole lasta enkä oo mitenkään megalapsi-intoilija.

Nykyään, kun näen lapsia, lähinnä mulle jo entuudestaan tuttuja, näen sen, miten ne on yksilöitä. Tuntemattomammat lapset on edelleen vielä vähän semmoista lapsi-termin alle kasaantuvaa massaa, kuten vammaiset tai nuoret varmaan joillekin on. Tällä tarkoitan siis sitä, että ihminen on ensisijaisesti teini eikä Riikka, vammainen eikä Jarmo, lapsi eikä Anna.

Se on sitä, kun ihmisyys jotenkin poistuu ja tilalle tulee määre, jonka alle voi kasata kaikki samanlaiset: homot, mummot, pukumiehet. Lapset. Se on aika pelottavaa, koska ei kukaan elä täällä jonain terminä, joka on kuin kaikki muutkin. Ei kukaan ole ensisijaisesti äiti, urheilija tai insinööri. Kaikilla on joku nimi ja luonne.

Ei lapsi oo ensisijaisesti vain lapsi. Se on ihminen, joka täytyy kohdata yksilönä, huomioida yksilönä.

Oon onnellinen, että oon ymmärtänyt tän.

17. helmikuuta 2014

Sinä et ole kuin minä

Sinä et ole kuin minä. Sinä olet vieras ja tuntematon, aivan erilainen. Siksi minä pelkään sinua.

– Osa isojenkin urheiluseurojen miespuolisista johtajista vastasi minulle ihan vakavissaan, ettei kyselytutkimus koske heidän seuraansa, sillä heillä ei ole homoja, Kokkonen kertoo.

Sinä et ole kuin minä. Sinä elät eri tavalla kuin ne, joita tunnen. En tunne ketään kaltaistasi enkä osaa asettua kenkiisi. Siksi en halua sinua lähelleni: entä, jos erilaisuutesi tarttuu, entä, jos minusta tulee kuten sinä?

En halua olla kuten sinä. Sinä et ole kuin minä.

–  On pieniä perheporukoita, jotka ovat keränneet rahaa lahjakorttiin ja ulkopuolelle on tarkoituksella jätetty sellaiset vanhemmat,  joista ei oikein tykätä. Sen huomaa usein jo vanhempainilloissa, millaisia ryhmän dynamiikat ovat. Eli kun on lasten kesken kiusaamisjuttuja, niin sitä on myös vanhempien keskuudessakin.

Sinä et ole kuin minä, mutta monet muut ovat. Minä olen tavallinen, normaali, tämän yhteiskunnan tavallinen ihminen. Sinä et ole.

Sinä yrität tulla ja saada muutkin ajattelemaan tavallasi, saada muutkin liittymään joukkoihisi. Sinä et ole kuin minä. Siksi haluan eroon sinusta.

Mutta mitkä mielestänne ovat kriteerit hyvälle ja terveelle?
Akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset, jotka Syyriassa ovat saaneet koulutuksen eivätkä ainakaan mitään tuberkuloosia tai sellaista sairasta. En tiedä, onko meillä mahdollisuus niitä tarkistaa vai pitääkö tyytyä vain maahanmuuttoviranomaisten ratkaisuihin.
Eli terveydentila ja koulutustaso ainakin ovat kriteereitä?
Ne ainakin voisi ottaa huomioon, mutta niin kuin sanoin, me emme itse pääse valitsemaan. En tiedä ensinnäkään, että minkälaisia he ovat, joita niillä on varastossa.

Sinä et ole kuin minä, eikä sinunlaisiasi ennen ollut. Ei äitini nuoruudessa, ei isäni. Mistä te yhtäkkiä tulitte ja aloitte tuputtaa ällöttävää propagandaanne? Ei se ole oikein, se ei ole normaalia, sitä, miten on aina ollut. Sen, mitä on aina ollut, on oltava hyvää - siihenhän minä uskon.

Kaikkien kuuluisi olla samanlaisia, ihan normaaleja, tavallisia. Ei niinkuin sinä, sinä olet ihan erilainen, outo, et sovi käsityksiini normaalista. Siksi en halua tutustua sinuun, ottaa selvää, avautua. Haluan olla kiinni.

Tälle uudelle ajalle on päinvastoin machoa se, että suhtaudutaan entistä suvaitsevaisemmin kaikkeen mahdolliseen toiseuteen. Onhan se sanomattakin selvää, ettei macho pelkää juuri mitään, ei ainakaan erilaisuutta. Homofobiassahan on viime kädessä kyse homottelijan omista peloista omia varjojaan kohtaan.

En minä ole rasisti, en. Kunhan sanon. En minä pelkää, en, mutta sanottava on. En minä loukkaa, minä vain sanon. Kyllä minun on oikeus sanoa! Älä sinä loukkaannu! Sinä et ole kuin minä. Minä en loukkaantuisi, en en en.

Minä haluan vain, ettei minuuttani, käsitystäni normista ja normaalista, uhata. Siksi haluan sinusta eroon: en halua ajatella, en halua laajentua, kohdata, ymmärtää. Se vaatisi ponnistuksia, suuria tekoja, joita en halua.

Milloin elämme maailmassa, jossa seksuaalinen suuntautuminen ei ole uutinen? Meneekö siihen vielä monta vuosikymmentä?

Haluan vain, että kaikki on ihan normaalisti, sillä tavalla heterosti, lihaasyövästi, autolla-ajavasti, Kanariallakäyvästi, kahviajuovasti. Ei sillä tavalla paasaavasti, kyseenalaistavasti, maailmaapelastavasti. Ei ainakaan miehiärakastavasti.

Sinä et ole kuin minä.

"Sen sijaan armottomuus ja julmuus kanssaihmisiä kohtaan ovat mitä varmimmin omia valintoja: miten päätetään suhtautua kanssaihmisiimme. Ovatko he esteitä vai lähimmäisiä, kilpailijoita vai kavereita, kulueriä tai resursseja, rasitteita vai ihan vain ihmisiä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Näitä valintoja tekevät erityisen paljon ne ihmiset, jotka korostavat ihmisyksilön omaa vastuuta oman kohtalonsa rakentamisessa."
Michael Perukangas: Köyhyys ei ole sairaus, julmuus on

"If her past were your past, her pain your pain, her level of consciousness your level of consciousness, you would think and act exactly as she does. With this realization comes forgiveness, compassion and peace."
— Eckhart Tolle

14. helmikuuta 2014

Millainen valittaminen ei ole turhaa

Mietittiin yks päivä ystävän kanssa jutellessa, että mikä on ongelman käsittelemisen ja turhan valittamisen ero.

Tää on mulle vähän vaikea kysymys, koska mä oon huono valittamaan enkä aina tunnusta, jos on vaikka paha mieli. Viime vuosina tää on parantunut: en enää oo se perisuomalainen koskaan-ei-ennenkään-valitettu -ihminen.

Tunnen ihmisiä, joilla on joka päivä joku ongelma. Ruoka on pahaa, töissä on tylsää, kylmä, kuuma, lihakset on kipeät, ei jaksa, ei halua mennä paikkaan X, ihminen X ärsyttää, aina väsyttää. Juteltiin tästäkin ja ystäväni sanoi, että ehkä tällainen valittaja on masentunut.

En ollu ees ajatellu asiaa noin. Tiedän vain, että joka päivä jokin on huonosti. Se on musta turhasta valittamista: se, että aina on jotain vikaa, jos jotain kivaa onkin, ois pitänyt olla erilaista kivaa tai lisää vielä jotain erilaista, parempaa ruokaa tai enemmän ruokaa tai jotain.

 Mistä sitten tietää, että joku kaipais apua? Millainen valittaminen ei ole turhaa, vai onko kaikki valittaminen ei-turhaa ja sitä täytyy kestää?

"The worst part of all of this is that it teaches that customer that it pays to be a douche. It pays to bitch and moan instead of walking the ten feet to get a different cashier. It's situations like this that make retail so unbearable. We are teaching people that the only way to get what you want is to be an asshole. We'll even give you 10% off for whatever ridiculous thing you came up with! Meanwhile the nice, polite person behind you gets to pay full price for everything because who needs nice people to frequent their shops?"

Luin just tutkimuksen, jossa kerrottiin, että valittaminen paitsi tarttuu, myös tekee pahaa aivoille. Tää ei siis oo mikään pieni asia. Se, että jatkuvasti kertoo muille, mikä on huonosti, myös vaikuttaa näihin muihin, oli kyse sitten mistä vaan, masennuksesta tai jostain muusta.

Koen, että valittaminen ja ongelmasta puhuminen on eri asia. Ongelmasta puhuminen on ratkaisuhakuista: sitä tehdään, jotta saadaan rinnan päältä pois jotain kipeää, pientä tai isoa. Ei sen tarvitse olla läheisen kuolema tai rikki mennyt avoliitto, se voi olla myös sitä, että sai vaihtorahaa väärin takaisin tai on koko ajan kamala hiki eikä tiedä, mitä asialle tekisi.

Ongelmasta puhumista tehdään, jotta löydetään ratkaisu ongelmaan tai saadaan vahvistusta sille, mitä jo itse tietää: että jonkin on muututtava. Ongelmasta puhuminen on yleensä yksityistä, sitä ei tehdä ryhmässä. Tämä on oma kokemukseni.

Ns. turha valittaminen tapahtuu mun elämässä usein monen ihmisen kesken. Se menee niin, että puhutaan aiheesta A, valittaja keksii siitä jotain parannettavaa. Siirrytään aiheeseen B, taas löytyy korjattavaa. Samoin aiheesta C. Oli asia, päivä tai aihe mikä tahansa, aina on jotain, mitä siinä on vialla, huonosti tai ankeasti.

Niin sanottu turha valittaminen ei hae ratkaisua. Se ei mun kokemusten mukaan ole sitä, että ihminen palavasti haluaisi tai suoraan pyytäisi apua tai tukea päätöksen tueksi. Se on vain henkistä purkamista purkamisen takia, sitä, että saa taas voimaa jatkaa ankeaa elämäänsä, jossa on aina jotain pielessä. Se elämä ei koskaan muutu, koska ongelmaan ei haeta ratkaisuja: kaikki on vaan aina huonosti ja ankeesti ja ruoka oli suolaista ja eilen se oli kuivaa mutta ei, näitä palautteita ei koskaan viedä kokille asti. Ne vaan heitetään muille, kavereille, työtovereille, mutta mikään ei muutu.

Mä oon joutunut opettelemaan valittamista. Sitä, että sanoo, vaikka aihe tuntuu pieneltä ja ei tästä nyt kannata kellekään sanoa eikun tämä menee ohi. Oon joutunut oppimaan sitä, että omia tunteita täytyy kunnioittaa eikä suru vaadi isoja asioita ja katastrofeja: joskus voi olla surullinen ihan pienestä asiasta.

Sellainen puhe ei mun mielestä ole valittamista. Se on oman mielen keventämistä ja avun hakemista. Se, että kaikissa asioissa on joka päivä jotain korjattavaa, ei ole: se on tapa puhua, sitä, että valittaminen vaan on sun tapa kommunikoida. Samalla se tarttuu muihin ja koen, että se myös kannustaa etsimään vikoja palveluista, ruoasta, ihmisistä.

Ongelmasta puhumiseen kannustan. Vikojen etsimiseen jokaisesta arjen asiasta en, sillä se ei mun mielestä ole kehitystä positiiviseen suuntaan, kohti parempaa arkea ja tilannetta, jossa ongelmaa ei enää ole. Se on valittamista valittamisen vuoksi.

11. helmikuuta 2014

Pakko liikkua

Sanotaan, ettei mikään tapa innostusta niin tehokkaasti kuin pakko. Kun on pakko lukea, pakko opiskella, pakko tehdä. Pakko liikkua.

Mä en oo liikunnallinen ja oon vasta ihan viime vuosina alkanut intoutua liikunnasta. Se ei tapahtunut silloin, kun mua käskettiin, maaniteltiin, pakotettiin, sanottiin että KYLLÄ JOTAIN TÄYTYY TEHDÄ ei. Se tapahtui itsekseen, sit, kun olin valmis.

Pakko on erikoinen asia. Se voi syntyä myös itsessä, sisällä. Se olo, että olen laiska olen huono, kun en nyt tee.

Innostus ja latistus syntyvät samasta jännitysenergiasta, Aalto-Setälä ja Saarinen kirjoittavat.
Haluatko sinä tukahduttaa tuon energian vai saada siitä voimaa?
MTV Koti: Näin saat itsesi innostumaan!

Juteltiin liikunta-asioista yks päivä: siitä, pitääkö mennä jumppaan, vaikka ei jaksais. Toisaalta joo: liikunta ei ala innostaa heti, pitää toistaa ja tehdä, jotta keho alkaa intoutua ja haluta tunnille. Toisaalta ei: miks pitäis viikosta toiseen tehdä jotain, mistä ei oikein nauti? Miks pitää pakottaa itseään?

Pakko-olo syntyy varsinkin kiltteihin, suoritusalttiisiin ihmisiin, olen huomannut. Ihmisiin, joiden täytyy tehdä oikein, hyvin ja kiltisti. Ihmisiin, joille tulee herkästi se olo, että nyt oon huono ja laiska, kun en tee.

Mä en yks kerta mennyt tanssitunnille, koska mua väsytti. En ollut kipeä, en ollut sairas, mussa ei ollut mitään vikaa. Mietin koko päivän, että pitäis mennä ja sen jälkeen on kuitenkin hyvä olo ja aina on tekosyitä olla tekemättä. Sit lopulta mietin sitä yhtä asiaa, joka ratkaisi, etten mee: nauttisinko menemisestä?

En. Oon väsynyt. Tykkään tanssia ja se on mukavaa, mutta mua väsyttää enkä nauttisi. Joten meen kotiin enkä tunne huonoa omaatuntoa.

Tunsin vähän. Se on vaikein osuus: se, että valitsee rentoutumisen ja oikeasti pystyy siihen. Se, että valitsee ei-tekemisen eikä sit mieti koko ajan, että nyt pitäis kyllä olla jo tekemässä jotain voi vitsi kun oonkin laiska.

Muistaakseni Ekhart Tolle kirjoitti tästä niin, että kun valinta on tehty, sitä pitää kunnioittaa. Muuten valinta on pilalla: aivot miettii koko ajan sitä, mitä ois pitänyt valita ja tehdä sen sijaan, mitä oikeasti valitsi ja teki. Näin päädytään siihen, että valinta rentoutua ei oikeesti johda rentoutumiseen, vaan stressaamiseen siitä, että nyt oon laiska ois pitänyt tehdä jotain!

Ehdotin ystävälleni kalenterimerkintää ”ei mitään”. Ja kun sanon ”ei mitään”, tarkoitan ”ei mitään”. En tarkoita ”omaa aikaa”, jolloin suunnitellaan tehtävän rästihommat. Tai vihdoin sovitaan tapaaminen ystävän kanssa. Tai päätetään lukea ihana kirja- tai lehtipino, johon ei ole ollut aiemmin aikaa. Ei. Tarkoitan täysin suunnittelematonta aikaa: ei yhtään velvoitetta, aikataulua, mielen halua, tavoitetta, meditointipäätöstä. Tarkoitan EI KERRASSAAN MITÄÄN.

Mietin itse valintani jälkeen sitä, ettei mun oo pakko liikkua, ellen itse päätä, että on pakko. Ei kukaan tuu enää komentelemaan tai ehdottelemaan jatkuvasti, että hei nyt tulos lenkille tee jotain hop hop. Nyt se oon vaan minä, ja mun oma pää, joka stressaa laiskuudesta.

Ja omaan päähäni voin vaikuttaa.

"The past has no power to stop you from being present now. Only your grievance about the past can do that." 

"As soon as you honor the present moment, all unhappiness and struggle dissolve, and life begins to flow with joy and ease. When you act out the present-moment awareness, whatever you do becomes imbued with a sense of quality, care, and love - even the most simple action." 

"Realize deeply that the present moment is all you ever have. Make the Now the primary focus of your life" 
— Eckhart Tolle

8. helmikuuta 2014

Lakkaa vaalimasta

Lizzie Velasquez is one of only three people on Earth born with an unusual genetic ailment that prevents her from gaining any weight.

She has never weighed over 62 pounds in her life, and in addition, Velasquez was also born sightless in her right eye.

She discovered a video of herself on YouTube labeled “The World’s Ugliest Woman” prior to her junior year of high school.

Yks päivä mietin asioita, mitä me sanotaan toisillemme, ja sitä, miten joitain sanoja kantaa mukanaan ikuisesti. Niitä ei unohda. Ekaa kritiikkiä omasta työstä, koulukiusaamista, random-kiusaamista, tuntemattoman ihmisen sanoja kun se haukkuu sua etkä edes tunne sitä.

Mietin sitä, miten me kannetaan näitä sanoja mukanamme. Kirjoitin joskus siitä laatikosta, joka sullakin on, tää on vähän sama juttu. Me otetaan jonkun tuntemattoman random-tyypin sanat itsellemme ja kanniskellaan niitä kuin jotain palkintoa, silloinkin, kun ne sanat ei oo kehuja, vaan pelkkää paskaa ja nöyryytystä.

Sanat, ne on vähän niinku lahjoja. Kauniita korukiviä, jalokiviä, joita voi ojentaa toiselle. Kaverille, omaiselle. Sanoa että sinä oot kaunis ja minä rakastan.

Tietty kaikki sanat ei oo yhtä kivoja. Osa sanoista ei oo jalokiviä, vaan hiilenpaloja, sellaisia, joista ei koskaan tuu jalokiviä.

Tavat tai tyylit, joilla naisruumista puhutellaan, eivät useinkaan ole kohteelleen järin imartelevia: puhutaan alleista, roikkumisesta ja römpsöttämisestä, rypyistä, juonteista, kaularenkaista, kärpäsläppätisseistä, lautarinnoista, pömppömahoista, jenkkakahvoista, appelsiini-iho-reisistä, völlymisestä, hyllymisestä, suonikohjuista ja ratsupaikoista. Usein juuri naiset itse nimittävät joko omaa ruumistaan tai jonkun toisen naisen ruumista epäkunnioittavin termein, samanlainen sanasto on käytössä myös naistenlehdissä.

Kun me eletään maailmassa, me saadaan tällaisia lahjoja. Lahjoja ja ei-lahjoja; jalokiviä, arvokkaita kannustuksia, ja hiilenpaloja, joilla ei tee mitään, jotka vaan mustaa meitä ja tekee pahaa, mutta silti me kanniskellaan niitä mukanamme. Niinku joitain palkintoja.

Sitten, kun kohdataan ihminen, josta ei tykätä. Jota ehkä vihataan. Millaisia palkintoja, millaisia sanoja, me halutaan antaa sille? Jalokiviä? No ei todellakaan! Mustaa hiiltä ja nokea siitä saat haha

Sitten tää ihminen, joka ehkä teki jotain ansaitakseen hiilet tai ehkä ei, kanniskelee niitä mukanaan. Hiili ei oo korukivi, sitä ei voi kantaa kaulalla ylpeästi, se tuhrii ja tekee likaisen olon. Ja silti: silti me kanniskellaan niitä olet ruma huora tapa itses -sanoja mukanamme, minuudessamme, itsessämme, ihan kuin ne olis totuuksia, suuria tosiasioita, arvokkaita lahjoja.

Ei ne ole.

Korukivi on korukivi: se on sellainen, joka tekee mieli laittaa kaulalle, josta tulee ylepä olo, arvokas olo, kaunis olo. Sitä tekee mieli vaalia. Lakkaa vaalimasta niitä hiilenpaloja: ne ei anna sulle mitään, ne vaan mustaa, niitä tekee mieli vähän piilotellakin, kun mä oon niin ruma enkä osaa mitään

Lakkaa kanniskelemasta niitä. Tänään. Ei ne oo mitän lahjoja; oikeita lahjoja on hyvät sanat, kannustukset, sellaiset, jotka kasvattaa sua, antaa sulle voimaa. Ruma läski -sanat ei ole sellaisia, ne on lahjan muotoon piilotettuja epätotuuksia, jotka joku antoi loukatakseen.

Anna ne pois. Nyt.