31. maaliskuuta 2013

Miten menee?

Huomenna alkaa huhtikuu ja neljäsosa tästä vuodesta on menny. Miettikää, hullua.

Miten sulla menee tänään?

24. maaliskuuta 2013

Näin panin välit poikki ystävääni

Tiiätteks sen, kun on vaikka eronnu jostakusta ja on eka yö kun oot yksin ja ajattelet sitä, mitä oot tehny, ja muistat vaan kaikkee hyvää, sellaset hyvät jutut, sit ajattelet että tää oli kamala virhe tää oli ja otat puhelimen ja sitte,  sitte laitat sen takasin pöydälle.

En oo aina kyllä laittanu. Oon myös laittanu viestin ja ei, se muuta mitään, ei se auta. Ehk se on hyväkin, se että tuntuu, etten mä pysty tähän en voi olla ilman, ja sitten, kun laittaa viestin sille ihmiselle jonka kaa on päättäny olla laittamatta viestiä, sitten muistaa: mikään ei oo muuttunut, kaikki on samoin.

Ihmissuhteissa usein jälkeenpäin kaikki tuntuu siistimmält kuin se oli, paitsi jos oli sysipaskaa. Sitten miettii että miks oli jonkun ihmisen ystävä ja antoi sen hyväkskäyttää itseään. Mutta jos kaikki oli semijees, niin välien poikkipanemisen jälkeen tulee se olo, että miks mä nyt näin tein, miks flippasin, kaikkihan oli ihan ok. Sitä unohtaa.

Unohtaa sen kun joka päivä ahdistaa ja vituttaa, unohtaa sen, ettei enää jaksa kannatella toista ihmistä, unohtaa sen, ettei kellekään muulle ja kenenkään muun elämälle voi mitään, vaan omalleen voi. Unohtaa sen, että turha on itkee ja vinkua, jos itse suostuu siihen, jos suostuu siihen että kannattelee ja tukee ja antaa neuvoja joita ei kuunnella, ymmärtää ongelmia jotka ei muutu, vuodet vaan kuluu ja kaikki, kaikki on samaa.

Sit se on helvettiä. Sitä aattelee, että miten se ihminen nyt selviää, ilman mua. On ikävä. Ikävä ikävä ikävä ikävä. Mitähän se nyt tekee? Miten se nyt elää? Onks senkin paha olla?

Sitä on laittanu itsensä semmosen jumalallisen yliterapeutin asemaan ja uskoo oikeasti, ettei kukaan voi selvitä ilman sun neuvoja ja sanomisia. Kuvitelkaa että joku vois elää ilman mua, miten hullu ajatus huh huh ehk mun pitäis soittaa kuitenkin.

Sit ei soita.

Tajusin tossa vuoden alussa taas sen, etten voi muille mitään. Se on turhauttavaa paskaa, mutta myös totta. Ei kukaan voi mullekaan mitään; ei muut voi sanoa mulle, että elä näin, tee noin. En suostu siihen. Miks mun siis pitäis saada käskeä ja määräillä muita, tee kuten mä sanon kuuntele mun neuvoja toimi niiden mukaan?

Mitä hyötyä on ystävästä, joka ei jaksa enää ymmärtää? Ei mitään. Parempi sanoo suoraan: ei tästä tule mitään en jaksa enää, hae joku muu neuvoja jostain.

Sit se auttaakin. Ihmiset ymmärtää. Ne tulee vastaan ja sanoo, anteeks, en mä enää, mä ymmärrän. Sekin on hienoa. Sit ei tarvitsekaa ehkä laittaa välei poikki. Sitä luulee, että on joku megahirviö, kun kehtaa sanoa että on väsyny.  Vaikka oikeesti, oikeesti ei oo hirviö. On vaan väsynyt.

Sitten joskus makaa yöllä sängyssä  ja ajattelee sitä mitä on tehny, ja muistaa vaan kaikkea hyvää, hyvät jutut. Sit ajattelee, että tää on kamalaa, muttei virhe, ei. Tää on tarpeellista.

Joskus ottaa puhelimen käteen ja katselee sitä ja toivoo, että olis kuitenkin oikeessa, että olis joku sellainen, jota ilman muut ei voi elää ja ne sanois että pliis jutellaan taas olin väärässä. Muttei ne ehkä sano. Sekin on ihan okei.

Sit laittaa puhelimen takas pöydälle.

17. maaliskuuta 2013

Kuinka monta vuotta oon tuhlannut

"Anna Perho totesi viisaasti, että onni ei jumaliste asu niissä pienissä asioissa, vaan suurissa: Jos vihaat työtäsi, avioelämäsi on persiistä ja rahaa ei ole koskaan, ei siihen elämään paljoakaan vaikuta pikkulintujen viserrys tai oravan pesän laitto.

Lopeta siis hyvä ihminen jo se marina, ja keskity niihin suuriin asioihin elämässäsi ja muuta ne paremmaksi. Kitinä ei tee sinusta kuin katkeran vanhuksen ja luvassa on aika pirun monta vuotta tylsyyttä, jos et nyt muuta niitä asioita, joihin haluat muutoksen.

Niin että nyt se peräaukko ylös sieltä ja sassiin."

Ai että nautin kauheesti tosta MRSL-blogin tekstistä. Siks, etten yleensä itse halua antaa suoria perse-ylös-penkistä -neuvoja, sekä siks, että tuntui tosi hyvältä lukea siitä ettei pienillä asioilla ookaan ehkä väliä.

Pienistä asioista puhutaan aina. Pitää nauttia minijutuista, joita arki on täynnä ja etsiä niistä iloa ja onnea. Mutta entä jos se onkin noin, ettei ne muuta mitään? Ettei sitä elämän paskuutta voi piilottaa sillä että ai että kun tänään oli ihana ilma sentään, voi että kun viikonloppuna oli sentään se yks kiva hetki?

Oon ajatellut paljon arkea ja sitä, miten paljon ns. paskaa on liikaa. Kaikilla on jotain ongelmia eikä kenenkään elämä oo aina helppoa. Ei ainakaan niiden ihmisten, keitä tunnen. Mutta miten paljon ankeutta kuuluu sietää ja miten monesta unelmasta luoputa, ennen kuin "on oikeus" tai ennen kuin "saa" tehdä ja vaatia muutosta?

Laitoin noi jutut lainausmerkkeihin, koska ainahan sitä saa ja on oikeus. Silti mullakin kesti vuosikausia ennenku tajusin, että a. mun valitsemat asiat elämässä ei toimi ja b. mikään ei muutu, ellen itse ala muuttaa itseäni ja toimintatapojani. Turha istua ja nyyhkiä, että taas kävi näin, kun itse lappaa samaa kakkaa kärryynsä uudestaan ja uudestaan.

Nyt oon miettinyt sitä, kauanko jaksaisin katsella vaikka alkoholistia. Jos kumppani olis alkoholisti. Kauanko jaksaisin? Kauanko viitsisin katsella, jos toinen haukkuu tai halventaa mua? Kauanko jaksaisin odottaa, että antaako toinen seksiä ehkä tänään, vai meneekö kolme kuukautta ennen kuin saa? Kauanko? Kuinka kauan viitsisin maksaa kaiken, koska toinen ei koskaan maksa mitään? Kuinka kauan odottelisin, että nyyh tekstaispa se kundi tekstaispa? Mitkä on niitä asioita, joita mä jaksan odottaa ikuisesti vaikka? Onks sellaisia ylipäätään olemassa, vai haenko mä nyt jotain unelmaa, ongelmatonta olemassaoloa?

Viime aikoina oon tullut hyvin kärsimättömäksi. Muutos nyt heti! Oon pannut tahallani tauolle sellaisia ihmissuhteita, jotka rasittaa mua, vie energiaa kirjoitan tästä myöhemmin lisää. Sitäkin oon miettinyt. Tekeekö ystävät niin? Kuuluuko ystävän jaksaa aina? Millainen ystävä se on, joka sanoo, että sori sun ongelmat ei enää kuulu mulle en enää jaksa kuunnella? Onko se ystävä?

Oon aina vaatinut itseltäni paljon siinä mielessä, että mä en saa vaivata muita. Mä en saa aiheuttaa ongelmia. Mun tehtävä on ollut tehdä muiden elämä mukavaksi ja hyväksi ja voi luoja millaista on yrittää päästä irti siitä toimintamallista. Ajattelen koko ajan, että kuuluuko näin tehdä, että saako ja voiko ja miten paljon itselleen saa vaatia, ennen kuin on itsekäs paska. Millaisia asioita saa tunnustaa ja saako toiselle sanoa, että mä en enää usko suhun ihmisenä oon pahoillani. Saako?

Mietin koko ajan sääntöjä. Etsin niitä. Missä sanotaan, saako kaverit riidellä? Saako ystävälle sanoa, että mua ei kiinnosta kuunnella tätä enää en jaksa? Loppuuko ystävyys siihen sitten, onko se päätös? Toistaiseks ei oo ollut.

Oon ollut hyvin hämmästynyt siitä, miten sallivia muut on. Miten muut ymmärtää, että mä muutan nyt niitä isoja asioita elämässäni ja nostan perseeni ja teen eri tavalla kuin ennen. Mua ymmärretään. Joskus mua harmittaa, etten mä jaksa vastata siihen, en ymmärtää ketään, en mitään ongelmia oikein millään tavalla. Jos et jaksa jos et kestä niin muuta ittes älä valita mulle!

Oon alkanut aika paljon käyttäytyä niin kuin muutos olis helppo juttu. Niinku se pitäis vaan tehdä. Tää ärsyttää mua vähän. Niinhän muutos pitääkin vain tehdä, mutta silti; miten monta vuotta itse tuhrasin sellaisiin juttuihin, jotka ei vieneet mua mihinkään eikä antaneet mulle mitään. Mä vaan annoin ja annoin ja  annoin. Ja katkeroiduin. Elämä on niin vaikeeta ja se on muiden syy, ei mun! 

Syy oli mun. Mun piti ottaa vastuu. Sitä toivoisin ehkä muiltakin: että ne ottais vastuun. Eikä käyttäis 24 vuotta elämästään sen miettimiseen, että onko oikeus, saako, voiko.

On. Saa. Voi. Ei meillä oo kuin tää yks elämä. Tee jo jotain sille.

13. maaliskuuta 2013

Pakko tehä koko ajan jotain

"Siinä ihminen makasi, lattialle laonneena, kun käärme kiemurteli sen viereen ja ryhtyi kuiskuttamaan.

– Jätit muuten astiat pöytään. Aika sotkuista. Jos nyt tiskaisit, aamulla saisit aloittaa puhtaasta keittiöstä.

Ihminen makasi ja heilutti vain kevyesti päätään kieltäytymisen merkiksi. Käärme suhisi taas.

– Hakisit itsellesi tyynyn. Olisi mukavampi maata siinä kovalla lattialla. Ja kirja on makuuhuoneessa. Voisit hetken lukea ja nauttia. Lukeminen on hyvä harrastus.

Ihmisen jalat nykivät levottomasti. Kasvoissa näkyi liikettä, mutta sitten lihakset palautuivat rennoiksi.

– Tässä on hyvä."

Mun on vaikeaa olla tekemättä mitään. Viime vuosina se on helpottanut, mutta aiemmin se oli tosi paha.

Teini-ikäisenä tuntui koko ajan, että elämä loppuu. ELÄMÄ LOPPUU HUOMENNA EN EHDI MITÄÄN myöhemmin se helpotti. Nykyisin on välillä vaikeaa rentoutua.

Musta tuntuu aina, että täytyis mennä ulos. Ei bailaamaan, vaan liikkumaan. Koska ulkona pitää käydä ulkoilma on terveellistä! Jos oon koko päivän sisällä, alkaa tuntua siltä, että teen jotain väärin. Kunnon ihmisen pitää mennä lenkille!

Lenkillä käyminen on tietysti hyvä asia, ei ongelma. Mua vaan hämmentää se, että haluanko mä mennä ulos, vai täytyykö mun. Tekeekö mun mieli ulos, koska haluan ulos, vai onko muhun elämän aikana juurtunut semmoinen käsitys, että ulkona on käytävä päivittäin on pakko?

Välillä tuntuu, että ylianalysoin tätä asiaa ja sitä, mitä haluan ja mitä saan ja mitä täytyy. Mutta oon kiinnostunut.

Mulla on nyt pieni loma. Eilen satoi lunta ja olin sisällä ja taas tuli se olo: pakko mennä ulos ei sisällä saa olla koko päivää! Ja arvatkaa, en mennyt, ennen kuin vasta kahdelta kun lähdin sovittuun tapaamiseen. Istuin sisällä ja piirsin ja maalasin ja katsoin sarjoja. Enkä mennyt ulos vaan ulos menemisen vuoksi.

Taas istun täällä, ja taas on se olo. Mun pitäis jo olla jossain, jossain muualla, ei täällä! Mun pitäis lähteä ja kokea ja mennä ja olla ahkera ja aktiivinen ja

Taidan piirtää vähän.

5. maaliskuuta 2013

Näin käsittelen vihaani

Olin eilen salilla. Mun oli tosi paha olla ja aina, kun tuntui, etten jaksa enää juosta, niin ajattelin sitä, mikä mua ahdistaa ja vituttaa ja juoksin kovempaa.

Ajattelin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ottaa mua aivoon ja joiden tekemisiä ja sanomisia ja lupauksia vihaan ja inhoan ja ajattelin sitä ja kun juoksin, jokaisella askelella ajattelin että mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin.

Tänään olin raitiovaunussa ja yhtäkkiä tuli semmonen olo että mun on päästävä ulos täältä nyt heti. Nousin pois seuraavalla pysäkillä ja lähdin vaan juoksemaan ja juoksin ja ajattelin sitä miten paljon vihaan kaikkea ja juoksin lisää. Välillä en jaksanu juosta enempää ja sit kävelin hetken ja sit, sit juoksin lisää ja jokaisella askelella ajattelin että mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin.

Tulin kotiin ja tuntui ettei se olo helpota ei se koskaan helpota. Tein hetken vatsalihaksia ja tehdessäni niitä ajattelin että miten ihmeellistä on, että mä voin käyttää tätä kuraa johonkin hyvään, johonkin, mistä mulle tulee vähän parempi olo. Miten voin samalla aatella niitä kaikkia törkeitä ja ei-rakentavia ja hirveitä asioita, mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin. Mutten sano; en tahdo, en halua, myöhemmin vaan katuisin. Joten en sano. En alennu.

Mä vaan juoksen.

1. maaliskuuta 2013

Ei kiinnosta olla onnellinen

Tää viikko on ollut ihan paska. Siis hirveä. Tiistaina tuli jonkinlainen aallonpohja, ja siihen samaan soppaan kaikki alkoivat jakaa Facebookissa Sami Sillanpään Hesari-kolumnia otsikolla Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan.

"En usko olevani ainoa, joka kamppailee oman mielen hallinnan kanssa. Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa.

Tapana on syyttää hyvinvointivaltion rappiota, työelämän vaatimuksia, maahanmuuttoa, nuivaa puolisoa tai pitkää talvea – aina on joku tai jokin, joka estää oman onnellisuuden. Entä jos se onkin ihan oma vika? Meidän kaikkien, jotka emme osaa johtaa itseämme.

Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Vaikeuksia ei voi kukaan välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Valinta ratkaisee, eteneekö vastoinkäymisistä synkkyyteen vai ei."
Tästä kolumniin.

Normaalisti olisin tällaisesta tekstistä tosi iloinen. Olisin samaa mieltä ja kehottaisin kaikkia ottamaan ohjat omassa elämässään ja vaikuttamaan omaan asenteeseensa ja elämään kuten itse haluaa. Näin siis normaalisti. Tällä viikolla en ollut sellainen.

Luin ton kolmunin ja töttöröö, arvatkaa mitä? Masennuin ihan vitusti lisää. Siis ihan vitusti. Luin ton kolumnin ja tiedostin sen, että tässä on ajatuksia, joita haluan kannattaa, mutta jumalauta nyt en pysty.

Mun oli tiistaina todella huono olo, ja tää kolumni teki olosta vain huonomman. Miksi? Koska mä en pystynytkään vaikuttamaan omaan asenteeseeni ja tekemään itsestäni onnellista. Musta tuntui siltä ettei kukaan välitä enkä osaa mitään, ja siihen päälle muistutettiin että hei muista jokainen tekee oman onnensa itse.

Ajattelin pitkään tätä kolumnia. Sitä, miten teki mieli sanoa, että arvatkaa mitä? Mä osaan jo kieltää negatiiviset tunteet ja ajatella että kyllä tää tästä kaikki järjestyy. Osaan jo katsoa asioiden positiivisia puolia ja ainakin yritän olla ajattelematta liikaa sellaisia juttuja, joille en voi mitään. Ja arvatkaa mitä, se ei riitä. Mä haluan olla vihainen.

Mä haluan olla vihainen ja kärttyinen ja olla kommunikoimatta kellekään jos mua ei kiinnosta. Mua ei huvita enää mennä takaisin siihen oravanpyörään jossa elämä jatkuu kuulkaas kaikki on ihan kivasti vaikka ei oo, ei, se on huijausta. Mä oon hyvä huijaamaan itseäni, sanomaan mulle, että älä ajattele sitä älä ajattele kaikki menee kyllä hyvin.

En yhtään epäile, etteikö omalla asenteella vois vaikuttaa. En epäile sitä, etteikö positiivisuus kannattais. Kyse ei oo siitä. Mun kohdalla kyse on siitä. että itsensä onnelliseksi tekeminen tarkoittaa sitä, etten mä ajattele niitä asioita, joista mulle tulee surua ja tuskaa. En ajattele, jatkan vaan elämää. Kaikki järjestyy hei lalalalala en ajattele! Eikä ne sillä järjesty. Ei todellakaan. Oon jo kokeillut sitä.

Tän kolmunin tarkoitus on varmasti hyvä enkä sano sitä, ettei jokaisen pitäis itse ottaa vastuuta omista tunteistaan ja siitä, että tekee asioille jotakin, niille asioille, jotka ahdistaa. Mun kohdalla se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että mä en pakota ja kiertele ja hypnotisoi itseäni onnelliseksi, kun mun tarvitsee tuntea surua. Kun haluan tuntea sitä. Kun en tahdo ajatella sitä pois sanomalla, että kaikki järjestyy kuule ajattele hyviä puolia!

Enkä ajattele. Mä oon itse vastuussa tunteistani, myös niistä, joita oon aiemmin yrittänyt olla tuntematta. Vaan enpä yritä enää. Oon vastuussa myös vihasta ja surusta ja siitä, että osaan käsitellä niitä. Sitä nyt opettelen. Oon varmasti myöhemmin onnellinen, että tein niin.