Oon nyt jotenkin semmosessa tilanteessa, että tosi moni ympärillä tuntuu kamppailevan. Taistelevan. Mitä tästä elämästä tulee tuleeks mitään mitä haluan että tulee? Tosi moni tuntuu olevan hukassa, olevan niin, että hei mä tiedän mitä mä haluan mutten osaa vaatia, en halua, en voi. En uskalla, koska mitä jos sit en haluakaan mitä jos.
Kuva Things we forget -blogista, suosittelen tsekkaamaan.
Oon tullut kärsimättömäksi. Tän vuoden aikana oon oppinut itsestäni todella paljon ja samalla alkanut ymmärtää sitä, miks teen mitä teen. Kun oon alkanut ymmärtää sitä, se antaa mulle valtaa: mun ei oo pakko tehdä asioita niinku oon aina ne tehny. Ei oo pakko toimia jotenkin vain siks että oon aina tehnyt niin.
Samalla, kun ymmärrän itseäni, oon enenevissä määrin lakannut ymmärtämästä muita. Muiden jahkailua. Jahkailua. Unohdan, että oon itsekin jahkaillut; unohdan, että meni vuosia ja taas vuosia päästä ees tähän tilanteeseen, että ymmärrän itseäni tänkin verran. Unohdan. Ja ärsyynnyn.
Mitä sä jahkailet! Tiedät jo, mitä haluat, niin tee sitte jotain! TEE jotain, anna mennä jo!
Pinna on tosi lyhyt. En viitsi antaa kellekään oikeastaan mitään neuvoja, koska ne on niin jyrkkiä.
Tee! Toimi! Anna mennä! Sano! Avaudu!
Oon jotenkin säälimätön. Raaka.
Ota se mitä haluat tee se nyt tää on sun elämä sun ainoa elämä!
On hassua, että asiat on vaikeita, kunnes ne on tehnyt. Sitten on helpompaa. On vaikeaa sanoa, että mokasi, mutta kun on sanonut, pääsee hoitamaan sitä asiaa, pääsee tekemään ja huomaa, ettei maailma loppunutkaan. Vähän sama tunnustamisen kanssa: kun on tunnustanut, on jotenkin helpompi olla, vaikka tilanne oliskin kaoottinen. On helpompi olla itsensä kanssa. Oman itsen.
Mun on nyt melko helppo olla itseni kanssa. En salaa isoja asioita enkä yritä olla jotain muuta kuin oon. En yritä ängetä itseäni johonkin muottiin, vaikka välillä huomaan, että alan tehdä niin vanhasta tottumuksesta. Sit taas muistan: mä saan tehdä asiat mun tavalla, koska tää on mun elämä. Ei oo pakko toimia niinku on aina toiminu, ei oo pakko toistaa samoja kaavoja.
Saan olla surullinen ja saan itkeä ja kaikki saa tuntua tosi vaikealta ja olla vaikeaa, mutta silti mä saan. Saa olla hyvä olo ja huono olo samaan aikaan, saan tuntee hämmennystä ja mitä vaan. Saan, koska tää on mun elämä ja oon tullut tähän tilanteeseen itse itseni kanssa ja nyt ollaan tässä, minä ja minä.
Oon kärsimätön: kun ymmärrän itseäni nyt näin, miksei kaikki voi? Miks kaikilla on niin vaikeaa, kun ne ei osaa päättää tai ei uskalla? Miks on niin vaikeaa tehdä päätöksiä?
Joskus ajattelen niitä vaikeita hetkiä, jolloin mun täytyi tunnustaa jotakin tai muuttaa elämäni suuntaa. Muistan, miten pyörrytti tai tuntui että kaadun tai oksennan. Joskus hävetti niin että teki mieli kadota johonkin maan alle hyi miten oksettava oon oon maailman itsekkäin yök. Yritän muistaa sen; sen, miten vaikeaa on tulla sinuiksi sen kanssa, kuka oikeasti on ja mitä oikeasti haluaa ja miten.
Joskus vieläkin tuntuu, että oon maailman itsekkäin.
Paska ihminen paska, mikset voi muuttua, mikset voi olla toisenlainen? Miks oot tuollainen paska?
Silloin muistelen sitä, miks oon tässä. Miten en voi olla missään muualla kuin tässä, minuna, sellaisena kuin nyt haluan olla. Miten oon tässä siks, että teen nyt sitä, mitä oon jo kauan halunnut tehdä: oon itseni kanssa enkä tee asioita vain siks, että jokin alitajuinen osa mussa käskee toimia tietyllä tavalla ja toistaa kaavoja. Miten haluan murtaa ne kaavat. Miten haluan olla ehjempi ja ymmärtävämpi itseäni kohtaan, enemmän läsnä. Olla enemmän minä.
Joka päivä oon vähän lähempänä, ymmärrän vähän lisää. Samalla toivon, että muutkin uskaltais; uskaltais ja ymmärtäis. Sitten muistan toivoa myös sitä, että olisin lempeä. En vain itselleni, vaan myös niille muille. Jotka myös taistelee. Omaan tahtiinsa.
Let me ask you a two-part question.
What would you do, if you found out you were dying?
And when exactly did you convince yourself you're not?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti