"Self-command begins with being able to choose your own direction in life. And whether you're caught in the raging current of a white-water river, or being swept along by a flood of invisible thoughts and feelings, one fact remains: Like it or not, you're going where that current goes. You have no real choices as long as you're under its influence. That's why learning to step out of the rush is the same as learning how to step into your own life."
Lue koko juttu amolife.comista. Se menee vähän eri suuntaan ku mihin mä aion kirjoitella, muttei se haittaa. Aion nyt kirjoittaa asiasta niin kuin sen koen ja toivoisin, että kokeilisit lukea tän niin ettet sano kertaakaan "ei" tai "en voi".
Oon viime aikoina tehnyt paljon sitä, että suostun kaikkeen, mitä mulle ehdotetaan. Samalla oon huomannut, miten mun teot on riippuvaisia siitä, että valitsen ne. Mä päätän. Mä teen.
Teen asiat, jotka haluan tehdä. Joskus suostun asioihin, joita ei oikeastaan huvita tehdä, mutta joiden tekeminen on hyväksi muille. Joskus päätän, että jokin asia on liian hankalaa ja en viitsi tehdä sitä, vaikka oikeasti sen vois tehdä.
Ens viikonloppuna mulle olis tarjolla kivaa tekemistä muutaman sadan kilometrin päässä. En aio mennä. Matkojen järjestäminen tuntuu hankalalta ja kauheelta reissaamiselta. Aluks tuntui mälsältä, etten nyt pääsekään menemään, kunnes tajusin, että itse valitsin, etten mene. Kyllä ne matkat olis järjestettävissä. Kaiken vois hoitaa. Mä en vain viitsi, en jaksa. Mä päätän.
Joka päivä tulee sellaisia asioita, joihin muut vaikuttaa. Muilla on paha päivä. Muut vaatii multa jotain. Muut käskee tai tekee tai ei tee, jättää tekemättä. Oon yrittänyt tietoisesti ymmärtää, että mä päätän: mä saan päättää, jos en kaikkea niin edes sen, miten reagoin asiaan. Jos tiedän, että on pakko tehdä jokin asia (vaikka työasia), niin silloin on pakko. Voin kuitenkin valita, meneeks päivä pilalle vai ei, kauanko aion valittaa aiheesta, miten valitan.
Oon antanut itselleni luvan valittaa. Mulla oli 21 päivän valittamattomuushaaste, mutta nyt oon kokeillut sitä, että saan sanoa ulos, jos harmittaa. Mutta vain kerran, niin, ettei siitä tuu semmoista tehotonta pyöriskelyä. Kun oon sanonut asian ulos, on helpompaa jatkaa eteenpäin ja tehdä ja yrittää korjata tai parantaa asiaa.
Mua ottaa aivoon ongelmat, jotka jatkuu vuosikausia. Se, kun jokin tilanne ei ratkea vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vaan ja ihminen antaa sen jatkua, ei tee mitään. Vuodesta toiseen on vaikeaa ja kamalaa ja surkeaa ja mitään ei tapahdu. Ihminen ei sano, ei kehtaa, ei voi. Ei hae apua, ei ilmaise tunteita, ei puhu suoraan, ei mene terapiaan, ei kokeile toista tapaa. Ei päätä, ei valitse: ei tee minkäänlaista tietoista valintaa, lipuu vaan eteenpäin.
Jos apua ei saa, se on eri asia; jos yrittää jotain ja tulos on nolla, se harmittaa. Joskus joku kusettaa ja on tahallaan ilkeä ja paska. Joku voi hyökätä kimppuun, joku voi ryöstää, hakata. Maailmassa on paljon epäreiluuksia ja aina niille ei voi mitään: ei aina saa päättää, että nyt asiat ratkeaa, minä saan hienon työpaikan nyt, minä paranen juuri nyt, minä en enää koe tuskaa. Maailma ei aina toimi niin toimiiko voiko toimia voisinko vain päättää?
Itse tunnen, että moni jää jotenkin jumiin, räpiköi siinä surun ja tuskan virrassa jolle nyt vaan ei voi mitään ei voi en voi sanoa en voi tehdä. Tulee sellainen tilanne, jossa se valta on annettu jollekin muulle, ihmiselle tai virastolle tai valtiolle tai kenelle vain, universumille. Pois omista käsistä. Minä itse en voi tähän vaikuttaa en voi sanoa en voi satuttaa en voi mitään koska.
Tietenkin on tilanteita, joissa osa vallasta on muualla. Harva elää umpiossa, jossa muiden teot ei kosketa itseä. Mutta päätökset, niitä voi aina tehdä.
Mulla ei oo pitkään aikaan ollut sellaista ongelmaa, jolle en itse voisi jotain, jos vaan haluaisin. Oon miettinyt paljon sitä, oonko vaan onnekas, onko mun ongelmat jotenkin pienempiä kuin muiden? Onko mulle arvalla annettu helppo ja kiva elämä? Olenko jotenkin ansainnut kivan elämän, olenko kärsinyt tarpeeksi? Onko olemassa "tarpeeksi kärsimistä"? Miksi joku kärsii koko elämänsä, aina?
Voiko ihminen todella valita, että näin toimin näin teen, tällaista elämäni on? Voiko? Onko omalla tahdolla merkitystä?
Uskon, että on. Uskon, että jokainen voi elämälleen jotakin, edes vähän. Aina voi päättää edes sen, että jaksaa vielä kokeilla, jaksaa vielä yrittää. Aina voi päättää, että uskaltaa, että sanoo, että yrittää vielä kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti