Haaste: 21 päivää valittamatta
Päiviä takana: 1
Havaintoja:
Tänään huomasin, miten tarkkailen puheitani. Miten havainnoin, että mitä sieltä tulee ulos; onks tää valitusta, onks toi? Virkistävää. Voimauttavaa. Mähän ajattelen enneku puhun!
Huomasin, että oon aika hauska tyyppi. Kerron kivoja tarinoita, hyvä minä! Huomasin myös, että joskus vaihdoin tarinan kärkee lennossa. Huomasin, miten sen tarinan loppu on menossa kohti valitusta, ja käänsinkin sen johonkin muuhun huomioon. Se tuntui vähän kömpelöltä mut hyvältä; mun ei oo pakko valittaa ees niistä jutuista, joista jo alotin valittamisen!
Hermot meni kaksi kertaa. Kirosin ääneen. Sitte muistin että ainiin, sanouduin irti tästä eikä tästä ole hyötyä. Se käy huomaamatta, valittaminen, että hermot menee ja antaa jonkun pikkuasian viedä.
Kotiin päästyäni sain kirjeitse huonon uutisen ja valitin siitä äidille. Mulle on vähän epäselvää, mikä on tunteiden purkamista ja mikä valitusta. Yritänkin tässä vältellä turhaa ininää pikkuasioista. Oon aatellu, että jos on oikeesti paha mieli, sen saa kyllä kertoa.
Töissä kerroin haasteesta ja mulle sanottiin, etten oo valittaja vaan välittäjä. Siitä tuli hyvä olo.
9. helmikuuta 2012
Nyt mut saa myös kiinni
Tällä blogilla on nyt oma sähköpostiosoite, johon just sä voit lähettää mulle viestejä. Jos et vaikka uskalla kommentoida.
kaikkionhyvin (miumau!) gmail.com
8. helmikuuta 2012
Haaste: 21 päivää valittamatta
Tänään töissä sain mailitse tällaisen haasteen: olla valittamatta 21 päivää. Haaste löytyi osoitteesta hyvejohtajuus.fi, tässä ote:
Aion ottaa osaa tähän haasteeseen. 21 päivää; aika loppuu siis 28.2. Siihen asti aion olla valittamatta turhista ja katsoa, miten valittavainen todellisuudessa olen (mähän siis uskon vakaasti, etten ole, kuten varmaan muutkin).
Tein haasteen etenemisen seuraamista varten blogiin haaste-tagin. Kenties haasteita tulee muitakin myöhemmin.
""Jos et pidä jostain, muuta se.
Jos et voit muuttaa asiaa,
muuta asenteesi. Älä valita."
- Maya Angelou
Jos jokin on vialla, ei asian kieltäminen muuta asiaa. Valittamattomuus tarkoittaakin nöyryyttä ongelmien kohtaamisessa, toisin sanoen tosiasioiden näkemistä ja niiden hyväksymistä. On kuitenkin eri asia todeta, että tietyn ohjelmiston käyttöliittymässä on parantamisen varaa, sen sijaan että huutaa voimasanojen saattelemana monitorille että hommassa ei taaskaan ole mitään järkeä (100% hypoteettinen tilanne).
Ongelmatilanteissa on pakko tehdä jotain ja valittamisen jälkeen seuraavaksi luonnollisin tapa kohdata ongelma on ratkaista se, tai ainakin keksiä jokin tapa kiertää se. Nyt tätä ratkaisuhakuisuutta tuki vahvasti ajattelumalli, joka oli keskittynyt löytämään aiempien solvaussanojen sijaan todellisen asiantilan.
Keskustelin tästä haasteesta itseäni viisaamman kanssa, joka kysyi hymyillen miksi vain 21 päivää, miksei koko elämä? Niinpä. Miksi ei?
Älä valita. Haluat kuitenkin tehdä asialle jotain, joten ryhdyt ratkaisemaan ongelmaa — objektiivisemmin."
Tein haasteen etenemisen seuraamista varten blogiin haaste-tagin. Kenties haasteita tulee muitakin myöhemmin.
Aika
alkaa
nyt
7. helmikuuta 2012
Pyöriskelyä
Mä teen sitä. Säkin teet sitä.
En jaksa tänään, ei tänään.
En osaa. En pysty.
En mä kykene!
Ei niin voi tehdä. En saa.
En uskalla. En osaa.
En onnistu.
Tää menee niin pieleen.
Tää menee niin pieleen.
En voi mennä lenkille nyt kun sataa.
En voi nyt kirjottaa kun täytyy selata Facebookia.
Kukaan ei koskaan soita mulle ja kukaan ei koskaan viestittele.
Mä oon niin huono. Toi varmaan inhoaa mua.
En mä uskalla enkä voi.
Yhyy yhyy yhyy yhyy.
Se on ihanaa. Pyöriskeleminen. Se, kun oikeen kärsii ja vakuuttaa itelleen, että se on totta: etten mä osaa, pysty, voi, kykene, jaksa. Ihanaa.
Se on kamalaa. Pyöriskeleminen. Se, kun uskoo itseään. Oon niin huono, muita huonompi! Noi varmasti osaa paremmin. Noi ei varmaan koskaan epäile itseään. Noilla menee niin hyvin. Noilla kaikilla muilla.
En oo koskaan tavannu niitä muita. Niitä, joilla menee niin hyvin, jotka ei koskaan epäile itseään, jotka ei epäonnistu, joita ei pelota. En oo koskaan tavannu niitä, mutta täytyyhän niiden jossain olla, kun ne painaa mua koko ajan alaspäin! Eikun ainiin, teenkin sen itse.
Viime aikoina oon tuntenut oloni tosi energiseksi.
Oon huomannut, ettei mun tarvi odottaa, ettei mun tarvi olla laiskana, ettei mun tarvi jättää tekemättä: mä voin tehdä heti, nyt. Voin alottaa ja siivota ja kirjottaa ja lukea tylsänkin kirjan jota tekis mieli lykätä koska en jaksaaaaaaaaaa en kykeneeeeeeee. Sitte se on tehty. Mun ei tarvi odottaa, että joku pyytää mua ulos tai tulee hakemaan mut kotoa. Mä voin. Kukaan muu ei voi mun puolesta.
Viime aikoina oon tuntenut oloni tosi väsyneeksi.
Oon huomannut, että voin antaa itteni olla väsynyt. Mulla voi olla huono päivä, ja silloin mun ei tarvitse tehdä mitään. Mun ei tartte ottaa kehenkään yhteyttä eikä mun tartte vastata puhelimeen, jos tuntuu siltä. Mun ei tarvitse pakottaa itseäni, mun ei tarvitse suorittaa. Mutta mun ei myöskään tarvitse olla suorittamatta.
Oon huomannut, että mä voin. Mä voin tehdä päätökset: voin joko valittaa ja ahdistua jostain, jolle voisin jotain, tai voin vaan tehdä sille jotain ja sillä selvä. Tai voin päättää, etten tee sille mitään tänään; tänään mä oon laiska, tänään mä en suorita. Tänään mä saan olla surullinen eikä mun tartte pakolla piristyä. Tänään mä voin tehdä vaan vähän ja se riittää. Enkä koe siitä ahdistusta.
En jaksais enää tehdä itsestäni uhria. En jaksais enää valittaa sitä, ettei mun kirjoitushommat edisty, kun en kerran itse viitsi kirjoittaa ja nähdä vaivaa. En viitsi valittaa, ettei mua pyydetä mihinkään, jos en itse oo osoittanut kiinnostusta, lähettänyt viestiä, kysynyt.
En halua enää pyöriskellä semmosessa kurjuudessa, jolle voisin ite tehdä jotain.
En jaksa olla olla sellaisten olosuhteiden uhri, jotka loin ihan ite.
6. helmikuuta 2012
Kun pahikset onkin hyviksii
Oon keskustellut tässä elämässä muistaakseni kahden skinheadin kanssa. (On niitä ehk ollu enemmänkin muttei oo puhuttu aatteista tai muusta, että ois tullu esiin). Erikoisinta näissä kohtaamisissa on ollu se, että nää ihmiset on aina ollu mulle tosi kilttejä ja ystävällisiä. Sotinu sitä stereotypiaa vastaan, joka mulla skinheadeista on.
Viimeks tapasin tällasen henkilön metrossa. Tapaan muuten paljon ihmisiä metroissa, ootteks huomanneet? Tää oli itäeurooppalainen skinheadkundi eikä osannu oikein kommunikoida englanniks, niin sen kaveri sitte tulkkaili mulle sen puheita. Se kaveri oli muuten superkiva, kiltti ja hauska. Sen silmät loisti ja se nauroi paljon. Sitä en jännittäny yhtään. En kyllä tätä toistakaan kaveria, ennenko tuli puheeks, että se on skinhead. Sitte huomasinkin jo, että sillä on white pride -lippis ja mua alko ahdistaa ja jännittää.
Istuttiin vierekkäin metrossa. Skinhead-kundi halus tietää, miten vanhana sitä pidän. Oon tosi huono arvioimaan ikää ja koska mua jännitti, aattelin, et vedän varmuuden vuoks vähän alakanttiin. Sanoin 27, koska ajattelin et se on ehkä sopivasti.
Se kundi ilahtui niin paljon. Se nauroikin. Se oli oikeasti vähän yli 40, mitä en todellakaan olis arvannut sen ulkonäöstä tai mistään. Se tuli iloiseksi, koska koin sen niin nuoreksi.
Juteltiin matkalla musiikista, asumisesta eri maissa, ihmissuhteista. Toinen kundi alkoi kertoa tarinaa skinhead-kundin naisystävästä, lähinnä siks ettei skinhead-kundin englanninkieli taipunu. Kaverin mukaan näiden kahden tapaaminen oli aika romanttinen tarina: joku mies oli yrittäny raiskata naisen, ja skinhead-kundi oli menny väliin, hakannu sen miehen. Tätä mulle ei kerrottu sanoin vaan kehonkielellä. Lyömiseleellä. Pelastanu sen naisen. Sitte ne oli yhdessä sen naisen kanssa.
Mä en kannata väkivaltaa, mikä on ehkä täälläkin käynyt selväksi. Mut on opetettu puhuun suulla eikä nyrkeillä enkä koe, että lyöminen on oikein. Tämän sanottuani kuitenkin: ton tarinan jälkeen mun asenne sitä skinhead-kundia kohtaan muuttui. Koin sen rohkeaksi, sellaiseksi joka uskaltaa mennä väliin ja auttaa, kun toinen on hädässä. Vaikka sitten lyödä, jos tarvii.
Mun tuli taas se olo, se, miten ihminen on aina enemmän kuin sen uskomukset tai aatteet tai vaatteet. Muistin, miten näin kerran kaupungilla kun yks meidän yläasteen mulkku jätkä ja pahin kiusaaja meni ja otti yhden tytön kainaloon, teeskenteli sen poikaystävää koska vanha pervo mies yritti ehdotella sille tytölle. Miten silloin tajusin, ettei sekään jätkä oo mulkku kaikille, että me koulussa nähdään vaan tosi huono puoli siitä.
Oon iloinen, että juttelin niiden jätkien kanssa metrossa. Et sain kommunikoidan niiden kanssa. Koska jos näkisin vaan sen lippiksen, sen white pride -tunnuksen, niin en varmaan näkis mitään muuta. En näkis hyvää tyyppiä tai sen tekoja enkä semmosta ihmistä, johon haluaisin tutustua, jonka ajatuksista tai ihmissuhteista haluaisin tietää yhtään mitään.
Ja ajatella, että yhtä hyvin ne vois tehdä samaa. Ne ois voineet katsoa mua metroasemalla, ajatella että vitun hippi ja olla puhumatta mulle. Muttei ne tehneet niin.
Toivon, et ne ajatteli, että mähän oon ihan kiva. Vähän niinku nekin oli mulle.
Viimeks tapasin tällasen henkilön metrossa. Tapaan muuten paljon ihmisiä metroissa, ootteks huomanneet? Tää oli itäeurooppalainen skinheadkundi eikä osannu oikein kommunikoida englanniks, niin sen kaveri sitte tulkkaili mulle sen puheita. Se kaveri oli muuten superkiva, kiltti ja hauska. Sen silmät loisti ja se nauroi paljon. Sitä en jännittäny yhtään. En kyllä tätä toistakaan kaveria, ennenko tuli puheeks, että se on skinhead. Sitte huomasinkin jo, että sillä on white pride -lippis ja mua alko ahdistaa ja jännittää.
Istuttiin vierekkäin metrossa. Skinhead-kundi halus tietää, miten vanhana sitä pidän. Oon tosi huono arvioimaan ikää ja koska mua jännitti, aattelin, et vedän varmuuden vuoks vähän alakanttiin. Sanoin 27, koska ajattelin et se on ehkä sopivasti.
Se kundi ilahtui niin paljon. Se nauroikin. Se oli oikeasti vähän yli 40, mitä en todellakaan olis arvannut sen ulkonäöstä tai mistään. Se tuli iloiseksi, koska koin sen niin nuoreksi.
Juteltiin matkalla musiikista, asumisesta eri maissa, ihmissuhteista. Toinen kundi alkoi kertoa tarinaa skinhead-kundin naisystävästä, lähinnä siks ettei skinhead-kundin englanninkieli taipunu. Kaverin mukaan näiden kahden tapaaminen oli aika romanttinen tarina: joku mies oli yrittäny raiskata naisen, ja skinhead-kundi oli menny väliin, hakannu sen miehen. Tätä mulle ei kerrottu sanoin vaan kehonkielellä. Lyömiseleellä. Pelastanu sen naisen. Sitte ne oli yhdessä sen naisen kanssa.
Mä en kannata väkivaltaa, mikä on ehkä täälläkin käynyt selväksi. Mut on opetettu puhuun suulla eikä nyrkeillä enkä koe, että lyöminen on oikein. Tämän sanottuani kuitenkin: ton tarinan jälkeen mun asenne sitä skinhead-kundia kohtaan muuttui. Koin sen rohkeaksi, sellaiseksi joka uskaltaa mennä väliin ja auttaa, kun toinen on hädässä. Vaikka sitten lyödä, jos tarvii.
Mun tuli taas se olo, se, miten ihminen on aina enemmän kuin sen uskomukset tai aatteet tai vaatteet. Muistin, miten näin kerran kaupungilla kun yks meidän yläasteen mulkku jätkä ja pahin kiusaaja meni ja otti yhden tytön kainaloon, teeskenteli sen poikaystävää koska vanha pervo mies yritti ehdotella sille tytölle. Miten silloin tajusin, ettei sekään jätkä oo mulkku kaikille, että me koulussa nähdään vaan tosi huono puoli siitä.
Oon iloinen, että juttelin niiden jätkien kanssa metrossa. Et sain kommunikoidan niiden kanssa. Koska jos näkisin vaan sen lippiksen, sen white pride -tunnuksen, niin en varmaan näkis mitään muuta. En näkis hyvää tyyppiä tai sen tekoja enkä semmosta ihmistä, johon haluaisin tutustua, jonka ajatuksista tai ihmissuhteista haluaisin tietää yhtään mitään.
Ja ajatella, että yhtä hyvin ne vois tehdä samaa. Ne ois voineet katsoa mua metroasemalla, ajatella että vitun hippi ja olla puhumatta mulle. Muttei ne tehneet niin.
Toivon, et ne ajatteli, että mähän oon ihan kiva. Vähän niinku nekin oli mulle.
4. helmikuuta 2012
Mäkin oon stereotypia
Tuntuu jännältä huomata, että vaikka miten eletään suvaitsevuuden ja avoimuuden aikaa, on silti asioita, joita ihminen ei saa tehdä, jos sillä on jo päällä joku tietty rooli. Lisäks on edelleen ihmisiä, jotka ei kuulu johonkin, koska ne on tietynlaisia.
Äitiys on yks niistä asioista, jotka tuntuu rajaavan helvetisti muita asioita pois. Äidin pitäs olla rento mutta äiti ei saa bilettää, äidin ei pitäis tunnustaa asioita hurjasta nuoruudestaan mut silti ennen lasten tekoa pitäis elää, äidin ei pitäis puhua seksistä mutta kuitenki pitäis olla terve seksielämä.
Uskovaisuus on toinen asia, joka aiheuttaa ristiriitoja. Uskosta ei saa puhua, koska se on saarnaamista. Uskovaiset on tylsiä ja pukeutuu johonkin säkkikankaaseen. Uskovaiset ei käy ulkona. Uskovaiset alkaa heti puhua uskosta, jos niille menee juttelemaan. On olemassa myös gospelheviä, mut hei se on kuitenkin gospelia huhhuh.
Miehet vastaan naiset, se on myös mun suosikkeja. Miehet on tämmösiä ja naiset on tommosia. Naiset ei osaa ajaa ja miehet ei kysy ohjeita kun ne ajaa. Naiset välittää ulkonäöstään hirveesti mut mies ei käytä ees rasvaa. Parisuhteessa nainen pihtaa ja mies haluaa.
Oon tullut siihen tulokseen, että mä oon stereotypia. Mulle on annettu ainakin hipin leima, sovin siihen stereotypiaan aika hyvin niin puheiden kuin ulkonäönkin puolesta kato nyt tätäkin blogia jumalauta. Oon usein saanut myös naiivin leiman: toi tossa on se viherpiiperö, joka elää haavemaailmassa.
Luulen, että säkin oot stereotypia. Jollekin. Jonkun mielestä. Just tommonen, semmonen kuin ne nyt on, kai tiiät.
Se lienee joku luontainen tarve, ahtaa ihmisiä laatikoihin. Mun oman pään sisäinen suosikkistereotypia on se, että joku, joka huoltaa ulkonököään runsaasti, on pinnallinen. Se on mielikuva, joka on kauan istunut mussa. Se on myös murtunut usein, mutten silti oo päästänyt siitä irti. Jos haluaa näyttää hyvältä, niin eihän silloin voi olla syvä ihminen, vai? Sillonihan ajattelee vain naamaansa, vai? Eihän mielessä silloin liiku mitään syvää, vai?
Mitä se "syvä" edes on? Mikä olis tarpeeksi syvää mulle? Mikä olis tarpeeks vähän ulkonäönhuoltoa mulle, niin, että voisin antaa ihmiselle syvällisyyden leiman?
Laatikoita, stereotypioita. Oon kyllästynyt.
Oon kyllästynyt siihen, miten munkin mieli sanoo, että yhdenlainen ihminen ei voi olla toisenlainen. Oon kyllästynyt siihen, ettei äidit saa bilettää tai ettei lasta voi antaa mummille hoitoon jos isi haluaa mennä kaverin kanssa baariin. Oon kyllästynyt siihen, että kristinuskosta keskusteleminen on tylsää saarnaamista, mutta buddhalaisuus on siistiä ja coolia hippimeininkiä. BB-talossa uskovainen Sebastian sanoi viime vuonna hyvin, että UFOihin saa uskoa, Jeesukseen ei. Se tuntuu hyvältä kuvaukselta. Mut BB:tähän katsoo vain pinnalliset ja 18-vuotiaat, ei mitkään oikeet ihmiset.
Maailmaa on paljon helpompi hahmottaa, jos ihmiset vaan menee kiltisti sinne laatikkoonsa. Jos ne vaan tekis sellasia asioita ja olis semmosia henkilöitä kuin niiden ulkonäkö tai vakaumus antaa ymmärtää. Silloinhan ei tarttis ajatella sitä, että ne onkin yksilöitä. Että jokainen on erilainen eikä äitejä ja uskovaisia ja homoja ja maahanmuuttajia voikaan niputtaa kasaan ja postittaa samaan osoitteeseen vaan siks, että niitä yhdistää joku sana.
Oon jo aikaisemmin kirjoittanut täällä siitä, miten kuuntelen kevyttä poppia ja listahittejä kotona. Sen tunnustamisesta ei muuten seurannut yhtään mitään: kukaan ei tullut nauramaan mulle ja sanomaan, että hohhoo oot nolo. En yllättäen muuttunutkaan yhtään erilaiseks kuin jo oon, eikä kukaan irtisanonut ystävyyttään musta. Oon siitä kiitollinen, koska sehän tarkoittaa, että mä voin olla just semmonen kun haluan, niin moniulotteinen ja persoonallinen ja persoonaton ja tylsä ja jännittävä kuin mä haluan. Eikä mun tartte asua laatikossa.
Äitiys on yks niistä asioista, jotka tuntuu rajaavan helvetisti muita asioita pois. Äidin pitäs olla rento mutta äiti ei saa bilettää, äidin ei pitäis tunnustaa asioita hurjasta nuoruudestaan mut silti ennen lasten tekoa pitäis elää, äidin ei pitäis puhua seksistä mutta kuitenki pitäis olla terve seksielämä.
Uskovaisuus on toinen asia, joka aiheuttaa ristiriitoja. Uskosta ei saa puhua, koska se on saarnaamista. Uskovaiset on tylsiä ja pukeutuu johonkin säkkikankaaseen. Uskovaiset ei käy ulkona. Uskovaiset alkaa heti puhua uskosta, jos niille menee juttelemaan. On olemassa myös gospelheviä, mut hei se on kuitenkin gospelia huhhuh.
Miehet vastaan naiset, se on myös mun suosikkeja. Miehet on tämmösiä ja naiset on tommosia. Naiset ei osaa ajaa ja miehet ei kysy ohjeita kun ne ajaa. Naiset välittää ulkonäöstään hirveesti mut mies ei käytä ees rasvaa. Parisuhteessa nainen pihtaa ja mies haluaa.
Oon tullut siihen tulokseen, että mä oon stereotypia. Mulle on annettu ainakin hipin leima, sovin siihen stereotypiaan aika hyvin niin puheiden kuin ulkonäönkin puolesta kato nyt tätäkin blogia jumalauta. Oon usein saanut myös naiivin leiman: toi tossa on se viherpiiperö, joka elää haavemaailmassa.
Luulen, että säkin oot stereotypia. Jollekin. Jonkun mielestä. Just tommonen, semmonen kuin ne nyt on, kai tiiät.
Se lienee joku luontainen tarve, ahtaa ihmisiä laatikoihin. Mun oman pään sisäinen suosikkistereotypia on se, että joku, joka huoltaa ulkonököään runsaasti, on pinnallinen. Se on mielikuva, joka on kauan istunut mussa. Se on myös murtunut usein, mutten silti oo päästänyt siitä irti. Jos haluaa näyttää hyvältä, niin eihän silloin voi olla syvä ihminen, vai? Sillonihan ajattelee vain naamaansa, vai? Eihän mielessä silloin liiku mitään syvää, vai?
Mitä se "syvä" edes on? Mikä olis tarpeeksi syvää mulle? Mikä olis tarpeeks vähän ulkonäönhuoltoa mulle, niin, että voisin antaa ihmiselle syvällisyyden leiman?
Laatikoita, stereotypioita. Oon kyllästynyt.
Oon kyllästynyt siihen, miten munkin mieli sanoo, että yhdenlainen ihminen ei voi olla toisenlainen. Oon kyllästynyt siihen, ettei äidit saa bilettää tai ettei lasta voi antaa mummille hoitoon jos isi haluaa mennä kaverin kanssa baariin. Oon kyllästynyt siihen, että kristinuskosta keskusteleminen on tylsää saarnaamista, mutta buddhalaisuus on siistiä ja coolia hippimeininkiä. BB-talossa uskovainen Sebastian sanoi viime vuonna hyvin, että UFOihin saa uskoa, Jeesukseen ei. Se tuntuu hyvältä kuvaukselta. Mut BB:tähän katsoo vain pinnalliset ja 18-vuotiaat, ei mitkään oikeet ihmiset.
Maailmaa on paljon helpompi hahmottaa, jos ihmiset vaan menee kiltisti sinne laatikkoonsa. Jos ne vaan tekis sellasia asioita ja olis semmosia henkilöitä kuin niiden ulkonäkö tai vakaumus antaa ymmärtää. Silloinhan ei tarttis ajatella sitä, että ne onkin yksilöitä. Että jokainen on erilainen eikä äitejä ja uskovaisia ja homoja ja maahanmuuttajia voikaan niputtaa kasaan ja postittaa samaan osoitteeseen vaan siks, että niitä yhdistää joku sana.
Oon jo aikaisemmin kirjoittanut täällä siitä, miten kuuntelen kevyttä poppia ja listahittejä kotona. Sen tunnustamisesta ei muuten seurannut yhtään mitään: kukaan ei tullut nauramaan mulle ja sanomaan, että hohhoo oot nolo. En yllättäen muuttunutkaan yhtään erilaiseks kuin jo oon, eikä kukaan irtisanonut ystävyyttään musta. Oon siitä kiitollinen, koska sehän tarkoittaa, että mä voin olla just semmonen kun haluan, niin moniulotteinen ja persoonallinen ja persoonaton ja tylsä ja jännittävä kuin mä haluan. Eikä mun tartte asua laatikossa.
3. helmikuuta 2012
Mä en pidä kaikista
Mä olen huono sanomaan "ei". Vasta viime vuosina oon esimerkiks ymmärtäny, että jos joku rakastaa mua, mun ei oo pakko ottaa sitä rakkautta vastaan. Mulla kesti tosi kauan ymmärtää, että rakkautta voi haaskata niin, että niin pitääkin joskus tehdä: että on okei sanoa, että ei, en halua sun sydäntä, pidä se itselläs.
Mua pelottaa, että musta ei pidetä. Luulen, että se on osasyy siihen, miks oon välillä varsinainen ovimatto. Mua pelottaa helvetisti ajatus siitä, että joku olis mulle tosi vihainen. Siks mä en kuuntele itteäni, odottelen että asiat muuttuis enkä tee mitään. Koska jos negatiivisia tunteita ei ajattele niin ne varmaan katoaa. Koska jos epävarmuuksista ei puhu, ne ei varmaan oo olemassa.
Mulle tulee herkästi huono omatunto. Mua hävettää, jos en vaikka ota jotakuta Facebook-kaveriksi. Tiedän, että mulla on oikeus valita, keitä haluan kaverilistalle, mutta silti. Mun pitää huomioida ja välittää kaikista ja olla kiva. Aina.
Kerran yks tyttö lähetti mulle viestiä aiheesta. Että miks yllättäen en ookaan sen fb-kaveri. Joskus mä siivoan kaverilistaa ja poistan ihmisiä, joiden kanssa en oikeesti oo tekemisissä. Tää tyttö oli sellainen.
Otin sen takaisin. Höpisin jotain kaverilistan siivoushepulista, joita mulle tulee. Alko hävettää.
Mua hävettää, jos joku huomaa, että oon jotenkin törkeä. Jos teen pahasti. Jos en huomioi. Jos oon mokannu. Jos oon vihainen tai negatiivinen. Jos joku vois luulla, etten tykkää siitä. Hävettää.
Oon aina miettiny, miten jotkut ihmiset tekee sen. Miten ne voi riidellä niin, että ne huutaa ja paiskoo ovia ja haukkuu, sitten myöhemmin ne tulee takas ja pyytää anteeks. Sitten kaikki on hyvin, maailma ei tuhoudukaan. Miten se on mahdollista?
Mä en oikein kestä negatiivisiks luokiteltuja tunteita. Mä en kestä sitä, etten voi päättää, että pidän kaikista, että rakastan kaikkia. Se on kamalan vaikeaa. Mä en kestä sitä, että joskus kun näen humalaisen, en ajattele sitä ihmisenä; ajattelen että mee helvetissä hoitoon.
Mä olen pahoillani siitä, että jotkut ihmiset vihaa toisiaan, että mä inhoan, että muut inhoaa. Mä oon pahoillani, että se on totta: mä en pidä kaikista.
Mä olen pahoillani, etten mä ole rohkea aina, etten mä kehtaa kuunnella itseäni ja tunteitani ja puhua niistä heti, avoimesti. Mä olen pahoillani, ettei kaikki ookaan pelkkää rakkautta, mä oon pahoillani, ettei se ehkä voikaan olla. Mä oon pahoillani, että mun täytyy pyydellä anteeks koko ajan, koska mua pelottaa niin paljon sanoa tätä.
Pitäiskö mun oppia taistelemaan, olemaan vihainen? Näyttämään se, että mä en tykkää, että mä inhoan? Huutamaan pää punasena silloin ko suututtaa, ihan vaan siks että tuntuu siltä et haluan? Vittuilemaan silloin kun on huono päivä? Antamaan takaisin, haukkumaan? Mä en tiedä.
Miks mä ajattelen ääripäitä? Miks mä ajattelen negatiivisia tunteita noin, heti taistelemisena, vihana ja vittuilemisena? Missä on mun keskitie: enks voi vaan sanoa et nyt tuntuu tältä ja se vaan olis sitä, asian sanomista?
Mun on helppo olla toiselle ylikiltti ja hyvä just silloin, kun ei pitäis. Kun olis armeliaampaa sanoa, että hei, ei tästä tule mitään nyt, mä en haluu olla sun kaa, mä en oo sun ystävä enkä haluu olla. Se on liiankiltteyttä: sitä suojelee toista koska ei kestä sitä, mitä havaitsee itsessään, jos sanoo todelliset tunteensa.
Sitä, miten huomaa, että mä en olekaan täydellinen, että mä en voikaan rakastaa ketään terveeksi, että mä en pidäkään kaikesta, että mä en voi aina olla kaikkien kaveri vaan siks että haluan.
Mä en ole täydellinen. Mä en pidä kaikista.
Joskus mä en vaan tykkää enkä voi sille mitään, vaikka haluaisin. Joskus mä en tunne mitään.
Kirjotin ton just. Hitto että pelottaa kirjottaa tätä. Sehän meinaa, et se on totta. Että mä oon täällä taas tunnustamassa, etten oo se ihminen jona markkinoin itteäni, etten oo se tyyppi joka rakastaa kaikkia ja hyväksyy kaiken eikä koskaan koe mitään epävarmuuksia ja negatiivisia tunteita.
Mä haluan ymmärtää, että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Ymmärtää että mä voin kokee negatiivisia tunteita ja mä en kuole siihen kukaan ei kuole siihen.
Mä en oikein tiedä, miten päättäisin tän tekstin. Pitäiskö mun pyytää anteeksi, vielä lisää? Pyytää anteeks sitä, etten mä pidäkään kaikista ihmisistä aina? Ketä se hyödyttää? Pitäiskö mun olla ylpeä siitä, että tunnustin? Pitäiskö mun olla iloinen siitä, että kerroin että mäkin teeskentelen, että mäkin sanon yhä vaikka tunnen toista? Pitäiskö mun kääntää kelkkani ja kirjoittaa, että kyllä mä oikeesti kaikista tykkään, edes vähän?
Onkse totta?
Mun eräs ystävä opetti kerran tytölleen, että jokaisessa pienessä tytössä on jotain kaunista. Musta se oli ihana opetus. Uskon, että se on totta. Mä voin kyllä löytää jokaisesta ihmisestä hyvää, edes jonkun ulkoisen piirteen, jos en muuta.
Ei se, että suuttuu jollekin, pyyhi pois kaikkea sitä hyvää, mitä se ihminen on joskus tehnyt. Tää on se juttu, mitä en ymmärrä: ettei suuttuminen tai se, etten pystykään, tee musta hirveetä ihmistä.
Mua pelottaa, että musta ei pidetä. Luulen, että se on osasyy siihen, miks oon välillä varsinainen ovimatto. Mua pelottaa helvetisti ajatus siitä, että joku olis mulle tosi vihainen. Siks mä en kuuntele itteäni, odottelen että asiat muuttuis enkä tee mitään. Koska jos negatiivisia tunteita ei ajattele niin ne varmaan katoaa. Koska jos epävarmuuksista ei puhu, ne ei varmaan oo olemassa.
Mulle tulee herkästi huono omatunto. Mua hävettää, jos en vaikka ota jotakuta Facebook-kaveriksi. Tiedän, että mulla on oikeus valita, keitä haluan kaverilistalle, mutta silti. Mun pitää huomioida ja välittää kaikista ja olla kiva. Aina.
Kerran yks tyttö lähetti mulle viestiä aiheesta. Että miks yllättäen en ookaan sen fb-kaveri. Joskus mä siivoan kaverilistaa ja poistan ihmisiä, joiden kanssa en oikeesti oo tekemisissä. Tää tyttö oli sellainen.
Otin sen takaisin. Höpisin jotain kaverilistan siivoushepulista, joita mulle tulee. Alko hävettää.
Mua hävettää, jos joku huomaa, että oon jotenkin törkeä. Jos teen pahasti. Jos en huomioi. Jos oon mokannu. Jos oon vihainen tai negatiivinen. Jos joku vois luulla, etten tykkää siitä. Hävettää.
Oon aina miettiny, miten jotkut ihmiset tekee sen. Miten ne voi riidellä niin, että ne huutaa ja paiskoo ovia ja haukkuu, sitten myöhemmin ne tulee takas ja pyytää anteeks. Sitten kaikki on hyvin, maailma ei tuhoudukaan. Miten se on mahdollista?
Mä en oikein kestä negatiivisiks luokiteltuja tunteita. Mä en kestä sitä, etten voi päättää, että pidän kaikista, että rakastan kaikkia. Se on kamalan vaikeaa. Mä en kestä sitä, että joskus kun näen humalaisen, en ajattele sitä ihmisenä; ajattelen että mee helvetissä hoitoon.
Mä olen pahoillani siitä, että jotkut ihmiset vihaa toisiaan, että mä inhoan, että muut inhoaa. Mä oon pahoillani, että se on totta: mä en pidä kaikista.
Mä olen pahoillani, etten mä ole rohkea aina, etten mä kehtaa kuunnella itseäni ja tunteitani ja puhua niistä heti, avoimesti. Mä olen pahoillani, ettei kaikki ookaan pelkkää rakkautta, mä oon pahoillani, ettei se ehkä voikaan olla. Mä oon pahoillani, että mun täytyy pyydellä anteeks koko ajan, koska mua pelottaa niin paljon sanoa tätä.
Pitäiskö mun oppia taistelemaan, olemaan vihainen? Näyttämään se, että mä en tykkää, että mä inhoan? Huutamaan pää punasena silloin ko suututtaa, ihan vaan siks että tuntuu siltä et haluan? Vittuilemaan silloin kun on huono päivä? Antamaan takaisin, haukkumaan? Mä en tiedä.
Miks mä ajattelen ääripäitä? Miks mä ajattelen negatiivisia tunteita noin, heti taistelemisena, vihana ja vittuilemisena? Missä on mun keskitie: enks voi vaan sanoa et nyt tuntuu tältä ja se vaan olis sitä, asian sanomista?
Mun on helppo olla toiselle ylikiltti ja hyvä just silloin, kun ei pitäis. Kun olis armeliaampaa sanoa, että hei, ei tästä tule mitään nyt, mä en haluu olla sun kaa, mä en oo sun ystävä enkä haluu olla. Se on liiankiltteyttä: sitä suojelee toista koska ei kestä sitä, mitä havaitsee itsessään, jos sanoo todelliset tunteensa.
Sitä, miten huomaa, että mä en olekaan täydellinen, että mä en voikaan rakastaa ketään terveeksi, että mä en pidäkään kaikesta, että mä en voi aina olla kaikkien kaveri vaan siks että haluan.
Mä en ole täydellinen. Mä en pidä kaikista.
Joskus mä en vaan tykkää enkä voi sille mitään, vaikka haluaisin. Joskus mä en tunne mitään.
Kirjotin ton just. Hitto että pelottaa kirjottaa tätä. Sehän meinaa, et se on totta. Että mä oon täällä taas tunnustamassa, etten oo se ihminen jona markkinoin itteäni, etten oo se tyyppi joka rakastaa kaikkia ja hyväksyy kaiken eikä koskaan koe mitään epävarmuuksia ja negatiivisia tunteita.
Mä haluan ymmärtää, että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Ymmärtää että mä voin kokee negatiivisia tunteita ja mä en kuole siihen kukaan ei kuole siihen.
Mä en oikein tiedä, miten päättäisin tän tekstin. Pitäiskö mun pyytää anteeksi, vielä lisää? Pyytää anteeks sitä, etten mä pidäkään kaikista ihmisistä aina? Ketä se hyödyttää? Pitäiskö mun olla ylpeä siitä, että tunnustin? Pitäiskö mun olla iloinen siitä, että kerroin että mäkin teeskentelen, että mäkin sanon yhä vaikka tunnen toista? Pitäiskö mun kääntää kelkkani ja kirjoittaa, että kyllä mä oikeesti kaikista tykkään, edes vähän?
Onkse totta?
Mun eräs ystävä opetti kerran tytölleen, että jokaisessa pienessä tytössä on jotain kaunista. Musta se oli ihana opetus. Uskon, että se on totta. Mä voin kyllä löytää jokaisesta ihmisestä hyvää, edes jonkun ulkoisen piirteen, jos en muuta.
Ei se, että suuttuu jollekin, pyyhi pois kaikkea sitä hyvää, mitä se ihminen on joskus tehnyt. Tää on se juttu, mitä en ymmärrä: ettei suuttuminen tai se, etten pystykään, tee musta hirveetä ihmistä.
Mä en voi aina olla hyvä ja kärsivällinen ja kiva. Koska muuten mä tuhoudun. Tuhoudun siihen, ettei se kivuus oo todellista; tuhoudun siihen teeskentelemiseen, siihen miten annan itseäni kun ei oo oikeesti mitään, mitä antaa. Siihen miten hymyilen ja yritän niin kovasti muuttaa jotain, mitä ei ehkä voi muuttaa. Siihen, miten oon kiva ja ystävällinen, vaikka oikeesti vaan haluan mennä kotiin, vaikka oikeesti haluan vaan sanoo että musta tuntuu oikeesti nyt siltä et.
Oon onnellinen, että oon huomannut tämän. Että oon alkanut ottaa vastuun. Huomannut, että kyllä mäkin oon vaan ihminen ja saan tunnustaa et oon epätäydellinen ja etten voi kaikelle mitään. Ja varsinkin huomannut, ettei maailma räjähdäkään ja mä en kuolekaan, vaikken rakasta kaikkia ja kaikkea koko ajan.
Oon onnellinen, että oon huomannut tämän. Että oon alkanut ottaa vastuun. Huomannut, että kyllä mäkin oon vaan ihminen ja saan tunnustaa et oon epätäydellinen ja etten voi kaikelle mitään. Ja varsinkin huomannut, ettei maailma räjähdäkään ja mä en kuolekaan, vaikken rakasta kaikkia ja kaikkea koko ajan.
1. helmikuuta 2012
30. tammikuuta 2012
28. tammikuuta 2012
26. tammikuuta 2012
Inspiraatioteksti: Tehtävä Suomessa, Pekka Haavisto image.fissä
"Eräs tapahtui El Fashrissa Darfurissa. Olimme menossa tapaamaan yhtä sissipäällikköä helikopterilla. Aamulla Afrikan unionin paikallinen edustaja sanoi, etteivät he voi antaa lentolupaa, koska reitillä on kuuden sissipäällikön joukkoja, ja ne voi ampua maasta. Mä sitten soitin niille, ja ne oli puhelimessa, että yes yes mister Haavisto, of course you can fly, we are not going to shoot you. Afrikan unionin tyypit oli hämmentyneitä, että luotatsä näihin. Aina ollaan yllättyneitä, että mitä, voisiko niiden kanssa puhua? Mun lähestymiskulma on ollut aina se, että puhutaan kaikille."
25. tammikuuta 2012
Älä myy mulle sun ongelmia
Joskus kouluaikaan kun oli kipeenä, oli ärsyttävää kun keskipäivällä tv-ohjelmat loppu ja Ostos-tv alko. Sitten oli pakko katsella varttitunti mainosta, jossa ylistetään tuotetta X. Tai nukkua, miten tylsää!
Ostos-tv on edelleen olemassa. Usein tuijotan sen mainoksia hämmentyneen ihailun vallassa. Niissä on niin paljon mulle täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka on ihan varmoja siitä, että yks asia meitä yhdistää: ongelmat.
Kaikki naiset tietävät - naisten yleisin ongelma - olemme kaikki kokeneet sen - se on harmittavan yleinen ongelma - sinäkin tiedät että - onko sinullakin se?
Ei, ei mulla ole sitä. En ollut edes ajatellut asiaa ennenku sanoit. Sitten alkaakin jo tuntua siltä, että juu, kyllä siivous/iho/akne/läski/rintaliivit taitaa olla mullekin ongelma.
Ihailen sitä tapaa, millä asioita myydään mullekin sillä verukkeella, että oon ihan kuin kaikki muutkin. Ei munkaan tarvitse hävetä sitä, että rintaliivit on rikkinäiset ja tekee makkaroita selkään. Ei tarvitse hävetä sitä, että iho on epäpuhdas. Tässä on näitä muitakin, meillä on kaikilla tää sama ongelma, ei siis hätää. Ihailen sitä, miten ovelaa se on.
Ostos-tv, kaupat ja lehdet kertoo, miten tuotteita ei enää myydä. Nyt myydään olotiloja, fiiliksiä ja unelmia. En osta pesuaineita, ostan nopeutta ja tehokkuutta. En osta ripsiväriä, ostan unelmia ja viettelyitä. Ostan nopeutta, aikaa, puhtautta ja kotimaisuutta. Nuoruutta ja voimaa. Yhteenkuuluvuutta: kaikki sinunkin ihohuolesi on nyt poispyyhitty!
Mä en pidä siitä, miten tuotetta myydään mulle ongelmilla. Mä en pidä siitä, miten joku tuote ratkaisee mun itsetunto-ongelman ja ujouden ja sit uskallan olla rohkea ja tehdä ja olla viimein oma itseni. Tuotteen avulla. Tuote tulee ja ratkaisee ongelman, jota mulla ei olis ollut ilman sitä tuotetta, sen tuotteen mainosta.
Mä en pidä siitä, että ongelmia yleistetään. Että hymyilevät naiset ja miehet kertoo, että on ihan okei tuntea itsensä epävarmaksi ihon ja vaatteiden ja rintaliivien vuoksi, koska nyt meillä kaikilla yhdessä samoista ongelmista - ihokarvoista tummista silmänalusista ikääntymisestä rypyistä menkoista alleista läskistä laihuudesta mustapäistä - kärsivillä on mahdollisuus ostaa tiemme ulos.
On ihan okei tuntea olonsa epävarmaksi tai pelokkaaksi, on ihan okei että joskus on huono päivä. On ihan okei, että on ongelmia, joiden kanssa painii ja joita yrittää selvittää. Se, mikä mua vaivaa, on ongelmien keksiminen: mulle myydään tuotetta, jonka avulla voi parantaa ongelman, jota mulla ei olis ilman sitä tuotetta ja sen myyntipuheita. Mulle myydään purkkia tai vaatetta, jonka avulla mun niin epätäydellinen pettymyskeho tulee paremmaksi, puhtaammaksi, lihaksikkaammaksi, hyväksyttävämmäksi. Aina on jotain korjattavaa, ja tuotteitahan löytyy joka lähtöön. Ratkaisuja vikoihin, jotka on jonkun muun keksimiä ja kehittämiä.
Tuote on jotain, mistä maksetaan rahaa, ja sitte se viedään kotiin ja käytetään. Sitten se loppuu, tai hajoaa. Useat mun ostamat tuotteet on vielä sellaisia, etten kuolis ilman niitä, mutta ostan kuitenkin, koska voin. Muttei ne mitään ratkaise; ei erilaiset vaatekappaleet, rasvat tai meikit oikeesti poista mun ongelmia. Ei ne korjaa sitä, että mun on huono olo ja oon epävarma. Ei onnea voi ostaa kympillä, tai edes tarjoushintaan 49,95.
Tuotteita ei enää myydä. Nyt myydään ratkaisuja, helppoja ja halpoja. Osta itsellesi itsevarmuus, seksikkyys, itsetunto, kauneus, muiden huomio. Osta erilaisuus ja osta omalaatuisuus. Osta hyvä olo. Osta ratkaisu ongelmaan, jota sulla ei olisi, ellei me oltais kehitetty sulle sellaista.
Mutta se on ihan okei. Sadoilla muillakin naisilla on sama vika!
Päivän loppukevennys: tuoli, joka ratkaisee laiskan ihmisen liikuntaongelmat. Ellen DeGeneres using her hawaii chair. Tämä on ehkä pakko saada...
Ostos-tv on edelleen olemassa. Usein tuijotan sen mainoksia hämmentyneen ihailun vallassa. Niissä on niin paljon mulle täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka on ihan varmoja siitä, että yks asia meitä yhdistää: ongelmat.
Kaikki naiset tietävät - naisten yleisin ongelma - olemme kaikki kokeneet sen - se on harmittavan yleinen ongelma - sinäkin tiedät että - onko sinullakin se?
Ei, ei mulla ole sitä. En ollut edes ajatellut asiaa ennenku sanoit. Sitten alkaakin jo tuntua siltä, että juu, kyllä siivous/iho/akne/läski/rintaliivit taitaa olla mullekin ongelma.
Ihailen sitä tapaa, millä asioita myydään mullekin sillä verukkeella, että oon ihan kuin kaikki muutkin. Ei munkaan tarvitse hävetä sitä, että rintaliivit on rikkinäiset ja tekee makkaroita selkään. Ei tarvitse hävetä sitä, että iho on epäpuhdas. Tässä on näitä muitakin, meillä on kaikilla tää sama ongelma, ei siis hätää. Ihailen sitä, miten ovelaa se on.
Ostos-tv, kaupat ja lehdet kertoo, miten tuotteita ei enää myydä. Nyt myydään olotiloja, fiiliksiä ja unelmia. En osta pesuaineita, ostan nopeutta ja tehokkuutta. En osta ripsiväriä, ostan unelmia ja viettelyitä. Ostan nopeutta, aikaa, puhtautta ja kotimaisuutta. Nuoruutta ja voimaa. Yhteenkuuluvuutta: kaikki sinunkin ihohuolesi on nyt poispyyhitty!
Mä en pidä siitä, miten tuotetta myydään mulle ongelmilla. Mä en pidä siitä, miten joku tuote ratkaisee mun itsetunto-ongelman ja ujouden ja sit uskallan olla rohkea ja tehdä ja olla viimein oma itseni. Tuotteen avulla. Tuote tulee ja ratkaisee ongelman, jota mulla ei olis ollut ilman sitä tuotetta, sen tuotteen mainosta.
Mä en pidä siitä, että ongelmia yleistetään. Että hymyilevät naiset ja miehet kertoo, että on ihan okei tuntea itsensä epävarmaksi ihon ja vaatteiden ja rintaliivien vuoksi, koska nyt meillä kaikilla yhdessä samoista ongelmista - ihokarvoista tummista silmänalusista ikääntymisestä rypyistä menkoista alleista läskistä laihuudesta mustapäistä - kärsivillä on mahdollisuus ostaa tiemme ulos.
On ihan okei tuntea olonsa epävarmaksi tai pelokkaaksi, on ihan okei että joskus on huono päivä. On ihan okei, että on ongelmia, joiden kanssa painii ja joita yrittää selvittää. Se, mikä mua vaivaa, on ongelmien keksiminen: mulle myydään tuotetta, jonka avulla voi parantaa ongelman, jota mulla ei olis ilman sitä tuotetta ja sen myyntipuheita. Mulle myydään purkkia tai vaatetta, jonka avulla mun niin epätäydellinen pettymyskeho tulee paremmaksi, puhtaammaksi, lihaksikkaammaksi, hyväksyttävämmäksi. Aina on jotain korjattavaa, ja tuotteitahan löytyy joka lähtöön. Ratkaisuja vikoihin, jotka on jonkun muun keksimiä ja kehittämiä.
Tuote on jotain, mistä maksetaan rahaa, ja sitte se viedään kotiin ja käytetään. Sitten se loppuu, tai hajoaa. Useat mun ostamat tuotteet on vielä sellaisia, etten kuolis ilman niitä, mutta ostan kuitenkin, koska voin. Muttei ne mitään ratkaise; ei erilaiset vaatekappaleet, rasvat tai meikit oikeesti poista mun ongelmia. Ei ne korjaa sitä, että mun on huono olo ja oon epävarma. Ei onnea voi ostaa kympillä, tai edes tarjoushintaan 49,95.
Tuotteita ei enää myydä. Nyt myydään ratkaisuja, helppoja ja halpoja. Osta itsellesi itsevarmuus, seksikkyys, itsetunto, kauneus, muiden huomio. Osta erilaisuus ja osta omalaatuisuus. Osta hyvä olo. Osta ratkaisu ongelmaan, jota sulla ei olisi, ellei me oltais kehitetty sulle sellaista.
Mutta se on ihan okei. Sadoilla muillakin naisilla on sama vika!
Päivän loppukevennys: tuoli, joka ratkaisee laiskan ihmisen liikuntaongelmat. Ellen DeGeneres using her hawaii chair. Tämä on ehkä pakko saada...
24. tammikuuta 2012
Maailman urhein koira
Vietin viikonlopun ystävien luona. Siellä asuu viisi Espanjasta tänne saapunutta koditonta koiraa. Nää koirat on hylätty, pahimmassa tapauksessa jätetty kuolemaan. Nyt ne tulee ovelle vastaan, tervehtii, heiluttaa häntää ja tulee sohvalla kainaloon.
Yksi näistä koirista tuntui musta erityisen urhealta. Kyseessä on pieni ja hyvin siro espanjanvinttikoira. Kun tapasin sen, kysyin, miksei sen selässä kasva karvaa. Siksi, että joku on sytyttänyt sen tuleen.
Tällä koiralla ei oo ollut arvoa sille, kenen se nyt aiemmin onkin ollut. Se on ollut turha, ei varmaankaan edes inhimillinen olento. Niinpä se on valeltu sytytysnesteellä ja pantu palamaan. Se on luultavasti piehtaroinut itsensä sammuksiin; löydettäessä se oli vielä sytytysnesteen peitossa.
Mä olin tälle koiralle täysin vieras ihminen. Ei oltu ennen tavattu. Olisin voinut olla kuka vaan, miten paha vaan, mutta tää koira tuli mua ovelle vastaan. Se haisteli mun kättä ja sillä on kylmä nenä, hurjan kylmä. Myöhemmin se tuli luokse ja painoi päänsä mun reittä vasten, moi mä olen tässä, silitä mua vähän. Sohvalla se tuli kainaloon ja makasi siinä, ensin vatsallaan, lopulta selällään pitkin pituuttaan. Se torkkui. Mä silitin sitä, sen karvatonta vatsaa (jossa ei vielä ainakaan kasva karvaa) ja selkää (jossa ei varmaan koskaan enää kasva karvaa).
Mun on vaikee kuvailla, miten urhealta se pieni koira musta tuntui. Ne kaikki koirat on todella urheita; ne on selvinneet tänne asti ja kokeneet sellaisia asioita, jotka varmaan olis saaneet mut katkeroitumaan, vihaamaan ja haluamaan kostoa.
Nää koirat ei halunneet kostaa. Ne halus nukkumaan mun kainaloon. Vaikka mä voisin olla KUKA VAAN, ihan yhtä paha kuin ne aiemmat ihmiset, ja ne halus nukkumaan mun kainaloon.
Myöhemmin sain laittaa rasvaa pienen koiran selkään, niihin kohtiin, joista turkki on palanut pois. Se istui paikallaan ja mä rasvasin. Välillä se ojensi nenäänsä: anna mä haistan, mitä sä laitat sinne. Sitten se taas istui. Hiljaa ja arvokkaana. Mä rasvasin ja musta tuntui kömpelöltä; miten sä voit olla noin luottavainen, miten sä voit enää luottaa kehenkään. Mutta se luotti. Se istui siinä hiljaa ja luotti muhun, että mä en tee sille pahaa enkä vahingoita sitä, koske siihen pahalla tavalla.
Kun se pieni koira oli mun kainalossa, kaikenlainen vihapito tuntu uskomattoman turhalta. Kaikenlainen kosto tuntu turhalta. Kaikenlainen pelko tuntu turhalta. Pieni koira luotti, urheasti ja rauhallisesti, arvokkaasti. Se ei murissut, näyttänyt hampaita tai mennyt piiloon. Jos tää pieni koira voi kokea jotain sellaista ja vielä luottaa, ottaa mut vastaan ja heiluttaa häntää ja laittaa päänsä mun syliin, miksen mä vois selvitä kaikesta?
Yksi näistä koirista tuntui musta erityisen urhealta. Kyseessä on pieni ja hyvin siro espanjanvinttikoira. Kun tapasin sen, kysyin, miksei sen selässä kasva karvaa. Siksi, että joku on sytyttänyt sen tuleen.
Tällä koiralla ei oo ollut arvoa sille, kenen se nyt aiemmin onkin ollut. Se on ollut turha, ei varmaankaan edes inhimillinen olento. Niinpä se on valeltu sytytysnesteellä ja pantu palamaan. Se on luultavasti piehtaroinut itsensä sammuksiin; löydettäessä se oli vielä sytytysnesteen peitossa.
Mä olin tälle koiralle täysin vieras ihminen. Ei oltu ennen tavattu. Olisin voinut olla kuka vaan, miten paha vaan, mutta tää koira tuli mua ovelle vastaan. Se haisteli mun kättä ja sillä on kylmä nenä, hurjan kylmä. Myöhemmin se tuli luokse ja painoi päänsä mun reittä vasten, moi mä olen tässä, silitä mua vähän. Sohvalla se tuli kainaloon ja makasi siinä, ensin vatsallaan, lopulta selällään pitkin pituuttaan. Se torkkui. Mä silitin sitä, sen karvatonta vatsaa (jossa ei vielä ainakaan kasva karvaa) ja selkää (jossa ei varmaan koskaan enää kasva karvaa).
Mun on vaikee kuvailla, miten urhealta se pieni koira musta tuntui. Ne kaikki koirat on todella urheita; ne on selvinneet tänne asti ja kokeneet sellaisia asioita, jotka varmaan olis saaneet mut katkeroitumaan, vihaamaan ja haluamaan kostoa.
Nää koirat ei halunneet kostaa. Ne halus nukkumaan mun kainaloon. Vaikka mä voisin olla KUKA VAAN, ihan yhtä paha kuin ne aiemmat ihmiset, ja ne halus nukkumaan mun kainaloon.
Myöhemmin sain laittaa rasvaa pienen koiran selkään, niihin kohtiin, joista turkki on palanut pois. Se istui paikallaan ja mä rasvasin. Välillä se ojensi nenäänsä: anna mä haistan, mitä sä laitat sinne. Sitten se taas istui. Hiljaa ja arvokkaana. Mä rasvasin ja musta tuntui kömpelöltä; miten sä voit olla noin luottavainen, miten sä voit enää luottaa kehenkään. Mutta se luotti. Se istui siinä hiljaa ja luotti muhun, että mä en tee sille pahaa enkä vahingoita sitä, koske siihen pahalla tavalla.
Kun se pieni koira oli mun kainalossa, kaikenlainen vihapito tuntu uskomattoman turhalta. Kaikenlainen kosto tuntu turhalta. Kaikenlainen pelko tuntu turhalta. Pieni koira luotti, urheasti ja rauhallisesti, arvokkaasti. Se ei murissut, näyttänyt hampaita tai mennyt piiloon. Jos tää pieni koira voi kokea jotain sellaista ja vielä luottaa, ottaa mut vastaan ja heiluttaa häntää ja laittaa päänsä mun syliin, miksen mä vois selvitä kaikesta?
23. tammikuuta 2012
21. tammikuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)