Hävettää

Kerran kun olin teininä bileissä, äiti soitti. Kun se kuuli musiikin ja kavereiden äänet, se halus heti lopettaa puhelun. "Ettei sua hävetä kun äiti soittelee!" Se tuntui omituiselta. Ilmeisesti kaikkia teinejä pitäis hävettää niiden vanhemmat.

Mua ei hävettäny, kun äiti soitti. Mut mua hävetti tunnustaa, et kuuntelen kotona kevyttä poppia. Että tykkään siitä. Että ysärimusa on aika hyvää. Joskus jos oltiin autossa tai jossain ja radiosta tuli hyvä nolobiisi, toivoin salaa, ettei kukaan vaihtais tai hiljentäis kanavaa. Joskus niin kävi. En sillon uskaltanu sanoa mitään.

Joskus nykyään mua hävettää se, mitä luen. Luen paljon liikkeessä: luen bussissa ja junassa ja istuskelen vaan jossain. Luen Charles Bukowskia ja Stephen Kingiä ja Geishan päiväkirjaa ja kiinalaista kansantarua ja ne ei hävetä mua. Mutta jos luen Candace Bushnellia tai vampyyreista kertovaa fantasiateinikirjaa, mua hävettää.

Mä kutsuin sitä fantasiateinikirjaks, varmaan siks et mun piti alentaa sen arvoa, et voisin kertoa, etten oikeasti pidä siitä. Vaikka pidän. Se on oivaltavasti kirjotettu ja siinä on hassuja vertauksia ja ne naurattaa mua.

Mä en osaa sanoa, miks kirjat joskus hävettää mua. Miks oon miettiny, että jonkun kysyessä voisin väittää, että luen Danielle Steeliä töiden takia. Mikä sekin on totta, mut oikeesti luin sitä, koska halusin tietää, millaista se on. Mitä se on.

Musta tuntuu, et näitä kirjoja pitää piilotella. Et ne on vähännoloja tai paljonnoloja. Et mun ei pitäis lukea niitä, koska ne on... Mitä? Vähempiarvoisia? Tyhmille?

Musiikissa se on helpottanu. Mä voin sanoa, että hei, tää Edward Mayan biisi on tosi hyvä ja töissä kuuntelen Lady Gagaa ja jos mun tekee mieli kuunnella Mohombia niin voin laittaa sen soimaan vaikken olis yksin. Ja laulaa. Siitä on tullu musiikkia eikä jotain, mikä vie musta mut pois. Jotain, mikä tekis musta vähemmän mut, vähemmän coolin ja siistin ja salaperäsen.

Sitä se on. Mä haluun olla salaperänen runotyttö ja kirjallisuusnörtti enkä mikään pintaliitäjä. Jonka mielestä vampyyrinoitatarinat on hyviä. Pitää olla rosonen ja omalaatuinen ja tehdä vaan omia juttuja eikä suosittuja massahittijuttuja. Tai jos pitääkin, niin herraisä ei sitä voi kertoa kellekään!

Mä just kerroin sen.

Tänään mä huomasin, et teen sitä taas: pidän kirjaa kainalossa ja sylissä niin, ettei vierustoveri näkis sitä, ettei kaikki näkis että HEI NYT TOI LUKEE TOTA. Vaikkei ne kato. Mä itse katon mua ja arvotan ja oon silleen et hei, älä nyt lue tota paskaa. Vaik se onkin nautinnollista. Mut luojan tähden tee se edes salaa.

Enkä tee. En jaksa enää. En mä oo salaperänen ja runotyttö ja herkkä sielukas runoilija. Mä oon mä ja kotona kuuntelen joskus Movetronia ja Aikakonetta ja Pussycat Dollsia ja se on musta hyvää. Ja luen myös naisille suunnattua kirjallisuutta ja sekin on musta hyvää.

Ja töissä mä kuuntelen tätä. Ja kotonakin. Koska sekin on musta hyvää. Ja joskus mua hävettää. Mut sekin on hyvää. Koska mä just kerroin sen.