Kärsitään sitten, eiku

(Toimhuom: Oon istunu tän tekstin päällä nyt viikon. Oon ajastanu tän julkaistumaan kolme kertaa, ja joka kerta vetänyt sen takaisin. Kaks kertaa olin jo menny nukkumaan ja nousin takas koneelle vaan tätä varten, koska en mä voi sanoa noin. En mä voi tunnustaa etten ookaan aina kiltti, en voi tunnustaa et ajattelen pahaa, en voi. Sit aattelin, että ehkä mä kuitenki tunnustan. Koska eihän se oo yhtään vähemmän totta, vaikken koskaan kirjottas sitä ylös mihinkään. En oo superihminen. 

Julkaisen tän nyt heti, etten ehdi taas perua.)

**

On semmosia päiviä, kun en jaksa välittää. Ei kiinnosta muiden tunteet, niiden pelot, elämä, niiden elämää suuremmat ongelmat. En jaksa sitä, miten KAIKKI on nii vaikeeta ja elämä on nii HIRVEETÄ ja voi voi.

Silloin mun tekee mieli sanoa, että hei, kärsitään sitten. Kärsitään oikeen hirveesti. Otetaan kaikki ne pienet asiat jotka sua nyt häiritsee ja kuule kärsitään, ollaan niin surullisia ku voidaan ja voivotellaan oikeen. Aiaiai, voivoivoi. Kamalaa.

Kyllä, sä oot läski! Kyllä, sä oot ruma!  

Itsehän sä haukut itseäs, sen täytyy olla totta. En mä ala sua kehua vaan siks, että kalastelet sitä.

Joojoo et sä ikinä pääse siihen rantakuntoon. Joojoo et ikinä mahdu niihin farkkuihin.

Lakkaa vinkumasta siitä koko ajan!

Ai sun elämä on tylsää? Ai sua vituttaa kaikki?
No TEE asialle jotain!

Ai että kun ne asiat ei muutu vaan sillä että valitat täällä, olishan se nyt ihan tosi-sikapaljon pyydetty että tekisit jotain, ottaisit itseäs niskasta kiinni, hoitaisit ne asiat etkä vaan valittais! 

Eiku joo, istutaan täällä perseillämme ja vingutaan ja toivotaan että maagisesti kohtalon johdatuksesta kaikki sun työasiat menee nappiin ja saat spontaanisti palkankorotuksen koska joku vaan KEKSII että sä ehkä haluat sen, ja ehkä se työkaveri lakkaa häiriköimästä sua ja ihmiset alkaa ylipäätään toimia käyttäytyä just niinku sä haluat, sillee ihan alitajusesti.

 Kyllä ne kuule varmaan ihan kohta arvaa mitä sä haluat ja tarvitset ja ansaitset, jos vaan pidetään suu kiinni ja ollaan ihan hiljaa tässä näin eikä vaan kerrota kellekään mitä oikeesti ajatellaan!

Silleen mä joskus ajattelen. Ja sit hävettää. Mut kuitenki ajattelen.

En koskaan sano sitä. Tiedän, ettei siitä oo hyötyä; tiedän myös, että mun ongelmat on suurempia kuin muiden vain siitä syystä, että ne sattuu olemaan mun. Jonkun toisen ongelma, vaikka mulle miten pieni, voi sille tyypille itselleen olla maailman isoin. Ei siinä auta vittuilut eikä haukkumiset, kyllä koulukiusaajat ja ilkeet työkaverit hoitaa ne hommat ihan tarpeeks hyvin.

Muistan miten hirveetä on tunnustaa pelko tai asia, joka vaivaa. Muistan sen tarpeen, sen että laittais siihen perään että eihän tää nyt oo silleen ees oikee ongelma ja tiiän ettei tää oo mitään. Tiiän, milt se tuntuu, kun pelkää ettei toinen ymmärrä, tai nauraa, tai vähättelee tai hyökkää päin. Mä en halua tehdä niin.

Pari päivää sitten tapasin ihmisen, jonka mielestä oli huvittavaa, että nukun oven turvalukko kiinni. Seurueessa toinenkin ihminen tunnusti tekevänsä niin, ja tää setä, vanhempi jo, ainakin 60v, nauroi ja totesi jotenkin niin, että jos kaikki käyttäytyis noin niin millaisia neuroottisia mielisairaita maailma oliskaan täynnä.

Sedän mielestä se, että mua pelottaa ja joskus en saa edes unta yksin iltaisin, on hauskaa ja mielisairauden oire. Hahhahaa on se niin hauskaa voi että miten herttainen vitsi!

Muistin taas, miksen koskaan sano ääneen tarpeettoman ilkeitä ajatuksia, vaikka mulla oliskin niitä.
Miksen halua tarpeettomasti vähätellä tai sanoa, että piristy nyt lakkaa nyt murjottamasta.
Koska musta ei koskaan, ei koskaan, saa tulla tommosta setää.