25. helmikuuta 2012

Onks pakko tunnustaa

Jos mä oon tehnyt jotakin, joka vois loukata toista ihmistä, mun tulee hirveä olo. Hirveä. Se olo ei katso sitä, olenko oikeasti loukannut jotakuta; jos on olemassa mahdollisuus, että joku kokis tuskaa mun minkä tahansa toiminnan vuoksi, koen hirveää syyllisyyttä.

Syyllisyydestä seuraa se, että mun tekee mieli tunnustaa. Tunnustaa kaikki pois.

Kerran vuosia sitten lähdettiin työpaikalta lounalle, ja sovin, että voin lähteä muiden mukaan (enkä siis syödä eväitä pöytäni takana). Yllättäen sinne lähtikin vain yksi miespuolinen työntekijä. En kokenut siinä tilanteessa että voisin enää kieltäytyä tai sanoa, että juu ehämmää sun kanssa mihinkään lähde.

Me mentiin kaksin ravintolaan ja syötiin normaali lounas. Se puhui mulle työasioista. Se oli asiallista ja ihan kivaa. En kokenut työkaveriani millään tavalla viehättävänä tai puoleensavetävänä ihmisenä, mutta silti: olin kuin tulisilla hiilillä koko sen lounaan ajan. Ajattelin mun poikaystävää ja sitä, että jos se nyt näkis meidät, niin se ajattelis, että mä petän.

Noissa ajatuksissa ei ole mitään järkeä. Tiedostan sen. Tällaisen tilanteen ja tunteen tullessa (ja niitä on tullut tuon tapauksen jälkeenkin) ajattelen sitä, miten helppoa se olis selittää: me ollaan täs lounaalla. Se on ihan normaalia. Kaks ihmistä voi olla lounaalla. Silti tuntuu, että teen jotain väärin.

Joskus mulle tulee hillitön tarve tunnustaa kaikkea sellaista, mistä on jo vuosia. Kirjoittaa kirjeitä ihmisille ja kertoa, mitä mä oikeasti niistä ajattelen. Mitä oikeasti ajattelin, kun erottiin. Mitä oikeasti ajattelin, mutten uskaltanut silloin pukea sanoiksi.

Dharma Punx -nimisessä kirjassa päähenkilö tekee sellaisen meditatiivisen harjoituksen, jossa teeskennellään, että sulla on vain vuosi elinaikaa. Siihen vuoteen täytyy mahduttaa ne asiat, jotka haluais ehdottomasti tehdä, jos olis oikeastikin kuolemassa. Sopia kaikki riidat, tunnustaa kaikki tunteet, matkustaa sinne jonnekin. Oon miettinyt, että jos lähtisin tuohon harjoitukseen, kirjoittaisin varmaan ne kirjeet.

Miksi? Mitä hyötyä siitä on enää vuosien jälkeen, avata kaikki tunteensa ja kertoa että en mä oikeasti olis halunnut tunteakaan sua?

Jossain ohjelmassa joskus asiantuntija vastasi kysymyksiin pettämisestä. Sen asiantuntijan mukaan pettämistä ei tule tunnustaa, koska tunnustaminen vain siirtää toiselle ihmiselle sen tuskan, joka pettäjän tulee kärsiä itse. Ei tunnustaminen paranna asiaa tai anna kenellekään rauhaa, se vaan repii toisenkin ihmisen kappaleiks. Asiantuntijan mukaan pettäneen pitää siis itse kärsiä ne tunnontuskat ihan yksin ja jatkaa elämää kumppanin kanssa, kaikesta tietämättömän kumppanin.

En oo koskaan pettänyt. En oo ihan varma, mitä mieltä oon ton asiantuntijan sanoista. Toisaalta niissä on järkeä: kärsiköön se, joka petti, tuntekoon se kaikki ne syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet. Mutta eiks toisen kuuluis silti saada tietää? Mitä kaikkea pitää tunnustaa?

Voin kertoa, että mun olis pakko tunnustaa. Enhän mä oo voinut pitää edes sitä sisälläni, että tapasin kadulla jonkun kaverin ja se halas mua vähänliiankauan ja poikaystävä vois ajatella siitä jotain.

Kirjoitin aiemmin siitä, kauanko asioita täytyy katua. Tän tekstin pointti taitaa olla se, mitä täytyy katua. Mitä täytyy tunnustaa? Miten tästä pakonomaisesta syyllisyydestä pääsee eroon?

Jos koen syyllisyyttä jostain, oon alkanut ajatella sitä, miten kertoisin siitä muille. Siitä huomaa helposti sen, mikä syyllisyys on turhaa, mikä on semmosta vainoharhaisuutta, joka syntyy jostain mun täytyy tehdä kaikki oikein mä en saa koskaan loukata -ajattelusta.

Sitte yhtäkkiä huomaa, että hei, ei kukaan ajattelis tästä jutusta yhtään mitään. Paitsi minä.

24. helmikuuta 2012

23. helmikuuta 2012

Haaste: 21 päivää valittamatta, päivä 16

Haaste: 21 päivää valittamatta
Päiviä takana: 16

Havaintoja:

Sen jälkeen ko pms on jättänyt mut rauhaan, tää on ollu helpompaa. Paljon helpompaa.

Avaan edelleen keskusteluja valittamalla. Tänä aamuna kohtasin semmosen semituntemattoman naisen, ja koska oltiin menossa samaan suuntaan, se alkoi päivitellä säätä. Se tuntuu olevan aika yleisesti hyväksytty keskustelun muoto: että päivitellään tai kiitellään jotain, riippuen tilanteesta. Päivitteleminen vaan tuntuu helpommalta, varsinkin, jos toinen alottaa sen ja siihen voi vaan hypätä mukaan. Kai se on jotain hei, ollaankin samalla puolella tota asiaa vastaan -yhteenkuuluvuutta.

Oon yrittänyt keskittyä siihen, mitä oon tekemässä sen sijaan, että haaveilisin jostain, mitä voisin olla tekemässä. Se auttaa. Tässä hetkessä mä voin tehä yhen jutun huolimatta siitä, että viis muuta vaatii mun huomiota myöhemmin. Mut nyt ei oo myöhemmin. Nyt on nyt.

Tässä vielä kuva, jonka oon kokenu lohdulliseks ja opastavaks.






20. helmikuuta 2012

Mikä sua pelottaa?

Pimeys, syöpä, kuoleminen, valinnat, valintojen tulokset, virheet, se et pelkää virheitä

Mikä sua pelottaa?

17. helmikuuta 2012

Inspiraatiokirje: To My Old Master lettersofnote.comissa

"In August of 1865, a Colonel P.H. Anderson of Big Spring, Tennessee, wrote to his former slave, Jourdan Anderson, and requested that he come back to work on his farm. Jourdan — who, since being emancipated, had moved to Ohio, found paid work, and was now supporting his family — responded spectacularly by way of the letter.

Dayton, Ohio, 

August 7, 1865

To My Old Master, Colonel P.H. Anderson, Big Spring, Tennessee

Sir: I got your letter, and was glad to find that you had not forgotten Jourdon, and that you wanted me to come back and live with you again, promising to do better for me than anybody else can. I have often felt uneasy about you. I thought the Yankees would have hung you long before this, for harboring Rebs they found at your house. I suppose they never heard about your going to Colonel Martin's to kill the Union soldier that was left by his company in their stable. Although you shot at me twice before I left you, I did not want to hear of your being hurt, and am glad you are still living. It would do me good to go back to the dear old home again, and see Miss Mary and Miss Martha and Allen, Esther, Green, and Lee. Give my love to them all, and tell them I hope we will meet in the better world, if not in this. I would have gone back to see you all when I was working in the Nashville Hospital, but one of the neighbors told me that Henry intended to shoot me if he ever got a chance.

I want to know particularly what the good chance is you propose to give me..."


Lue loput lettersofnote.comista

16. helmikuuta 2012

Haaste: 21 päivää valittamatta, päivä 9

Haaste: 21 päivää valittamatta
Päiviä takana: 9

Havaintoja:

Mulla on ollu tosi huono viikko. Tosi huono. Tää haaste on siks ollut tosi, no, haasteellinen.

Mulla oli tosi paha PMS (elisiis menkat tekee mut hulluks) ja empatiakyky on noin nolla. Joskus tuntuu että jos avaan suuni, se on miinus nolla. Oon ollu tällä viikolla tosi paljon hiljaa ja sanomatta mitään, koska pelkään, että jos avaan suuni, sielt tulee ulos jotain epäkivaa. Että sieltä tulee ulos jotain semmosta kuin etteks te osaa muuta kun valittaa en jaksa ei jumalauta tätä.


Ylläoleva lainaus on auttanu. Se auttaa mua yleensäkin aika paljon, ilman haastettakin. Kaikilla on vaikeeta ja  kaikilla on omat ongelmansa, joten mun tehtävä on olla lempeä, jakaa lempeyttä. Lisäks oon noudattanu Rumpalin neuvoa: jos ei oo mitään kivaa sanottavaa, älä sano mitään.


Oon huomannu, et kaikista valituksista voi vääntää vitsin. Sitten se asia kääntyy hauskaks ja nauretaan ja se valittaminen jotenkin lakkaa. Oon myös miettiny, alkaakohan muita jo ottaa aivoon se, että keksin koko ajan pikkuhauskoja vitsejä kaikista aiheista. Uskon kyllä, että ihmisen pitää myös antaa valittaa, ja kyllä itseltä palais hermot jos toinen veistelis vitsejä koko ajan kun yritän purkaa. Siks oon myös yrittänyt kuunnella ja löytää hyvät puolet sen sijaan, että voivottelisin.

Oon myös huomannut, että kehotan toimintaan. Oon huomannu sen, etten aina jaksa olla vaan tukena ja rohkaista, vaan käsken ihan suoraan tehdä asioille jotain. Oon miettinyt sitä, mikä on mun aika ja paikka käskeä tekemään jotain ja onko siitä hyötyä. Miks joku tekis jotain vaan siks, että musta se on hyvä idea?

Välillä vaan unohdan koko haasteen siks, että mun tekee mieli valittaa. Voi kun tekeekin mieli. Se on niin ihanaa, se uhrina nyyhkiminen josta aiemmin oon kirjottanu tääl monesti. Varsinkin kun tuntee, että ansaitsee sen. Ansaitsee sen kurjana olemisen ja voivottelun. Aika hölmöä oikeestaan: miten ja mitä voi ansaita niin että haluaa palkinnoks tuntea olonsa kurjaks? Tai siis: miks haluaa lohduttaa itseään niin että oikein pyörii kaikissa ongelmissaan, mitä itsensä lohduttamista se on?

Kun huomaan että valitan, mua hävettää. Lähinnä siks, että on tää haaste, ja myös siks, etten haluais olla sellainen. Vinkuja. Vaikeroija. Pyöriskelijä. Kuitenkin tällä viikolla oon ollut. Sit en lopeta sitä, vaikka nolottaakin. Koska haluun vaan päästä sanomaan ai että haluankin.

Mun yks ystävä, joka on käynyt lukemassa tätä blogia, sanoi, että sitä harmittaa tää haaste, koska mun valittaminen on rakentavaa ja en siks sais lopettaa sitä. Siitä tuli hyvä mieli. Se sai mut ajattelemaan sitä, ettei kaikki valittaminen oo pahasta. Että voi myös rakentaa, vaikka valittaakin. Tai huomata jotain uutta.

14. helmikuuta 2012

Kuolemasta

Oon kerran nähnyt kuolleen ihmisen. Se oli sairaalassa ja se oli joku jota rakastin kovasti. (En halua kauhean yksityiskohtaisesti kertoa siitä, koska se ei ole vain mun asia).

Silloin, kun menin katsomaan, niin se henkilö oli kuollut hetki sitten. Se makasi sängyllä ja mua vähän jännitti mennä sinne. Menin kuitenkin. Mietin koko ajan että miltähän se musta tuntuu ja pelottaako ja alanko itkeä ja miltä kuollut ihminen näyttää. Sitten mentiin katsomaan ja mä katsoin.

Se makasi siinä, semmonen ihminen jonka oon tuntenut aina, ja se ei ollut siinä. Tiesin vaan, ettei se ollut. Äiti on sanonut mulle että kun ihminen kuolee, siitä vaan lähtee jotakin ja kuoret jää tänne. Sellaista se oli.

Se makasi sängyllä ja sen suu oli auki. Siinä ei ollu mitään elokuvamaista, että maataan jonkun aaltoilevan harsoverhon takana kädet rinnalla ja ollaan eteerisiä ja prinsessamaisia. Se oli vaan aika... Aika tavallista. Tavallista. Ja silti ei.

Yhdellä ihmisellä siellä huoneessa oli kello. Katselin sitä kauan. Se kello jatkoi matkaa eteenpäin. Kuollut ei jatkanut matkaa mihinkään, ainakaan siellä huoneessa, ainakaan silleen että me oltais se havaittu. Mutta kello jatkoi. Tik tak. Mikään ei pysähtyny tai lakannu ja silti kaikki pysähty ja lakkas.

Me ei oltu yksin siellä huoneessa, siellä oli muitakin potilaita. Ainakin neljä. Osa näytti siltä, että odottaa samaa tilannetta jossa me oltiin jo. Joku muori kärrättiin pyörätuolissa ulos, koska se puhui kovaan ääneen puhelimeen ja meille haluttiin antaa rauhaa, edes vähän. Muori päätteli sitä puhelua selittämällä jotenkin niin, että nyt täytyy mennä kun täällä on joku kuollut. Joku vaan. Eihän se tiennyt, keitä me ollaan.

Mitähän ne ihmiset ajatteli? Mitähän ne ajatteli, jos ne tiesi, että itsekin kuolee kohta? Miltä se tuntuu kun tietää, että kuolee?

Oon usein miettinyt, mitä tekisin, jos saisin esimerkiks syövän. En halua kuolla. Haluan elää. Haluaisin taistella ja haluaisin hoitoja.

Jos se syöpä tulis rintoihin, antaisin leikata molemmat pois. Luulen, etten haluais, että niitä rakennetaan mulle uudestaan.

Oon usein miettinyt, mitä tekisin, jos saisin sellaisen syövän ettei toivoa ole. Mitä tehdä, kun on X määrä aikaa kaikelle, ihan kaikelle? Kaikille maailman paikoille ja ihmisille ja ruoille ja ohjelmille ja vaatteille ja nauruille ja tekstareille ja biiseille ja kaikelle. Mitä silloin tekee, kun tietää, että pitää tehdä nyt, viimeisen kerran?

Mä en tiedä.

Oon usein miettinyt, mitä teen sitten, kun joku mulle oikeesti tosi läheinen kuolee. Niitä on kuollu jo, mutten oo koskaan ollut missään vastuussa, tai oon ollu niin pieni etten oo oikei tajunnu. En oo joutunu hautaamaan esimerkiks yhtään mun ystävää.

Oon ajatellu sitä: me haudataan toisiamme niin kauan että ite kuollaan ja sitte ne muut jatkaa sitä. Se on musta aika surullinen ajatus, ja toisaalta ihmeellinen. Mä lähen täältä ja tää ei lopu, tää jatkuu vaan ja on ja ihmiset käy kaupoissa ja herää ja juo kahvia ja mä vaan en oo täällä. Sitte ne soittelee toisilleen ja menee baariin ja hoitaa puutarhaa ja mä vaan en oo täällä. Sit välillä ne aattelee mua, ehkä ne näkee musta jonkun unen tai kuvan ja ehkä joku kysyy et kuka toi tossa kuvassa on ja ne kertoo. Se on aika kiva ajatus.

Ei se mua sillee pelota, ja kuitenki pelottaa tosi paljon. En haluu ajatella sitä ja kuitenki ajattelen tosi paljon. Mä voisin kuolla NYT. Tai NYT. Tai NYT.

Se tuntuu silt että kaikki jatkuu ikuisesti muttei se jatku; se loppuu ihan yllättäen, joku tiistai tai keskiviikko tai sunnuntai ja mä voin olla uimassa tai töissä tai kiskalla ja sitte joku soittaa että nyt se on tapahtunu. Se voi loppua silleen että sä oot menossa sairaalaan kattomaan ihmistä ja kun sä pääset sinne niin muut on menneet jo katsomaan paitsi se yks, se yks joka odottaa ulkopuolella koska tietää et tää on nyt loppu ja sitten se sanoo "tiedäksä mikä tilanne on, se on se että hän ei varmaan" ja se ei jatka ja sä tiedät jo miten se lause päättyy.

Mä voisin kuolla NYT. Tai NYT. Tai NYT.

Oon miettiny, että jos on joku paikka johon me mennään ja jos me voidaan siel viel tuntea itsemme ja toiset joita on tavattu, niin haluaisin, että joku tuttu tulis hakemaan mut. Tai tulis vastaan.

Että isä tulis vastaan. Tai sisko.

Että mä näkisin mun isän ja oikeesti näkisin sen ja tietäisin vaan että tolta mun isä näyttää ja nyt isä on tullu mut hakemaan ja ei oo mitään hätää, mä voin nyt mennä.
Tai että mä näkisin siskon ja muistasin että tolta se näyttää kyl mä tiesin siitä on vaan niin kauan. Ja sitten mä tietäisin ettei oo mitään hätää. Että mä voin nyt mennä.

13. helmikuuta 2012

Inspiraatioteksti: I Love My Weight Gain thefrisky.comissa

"And so I went along, quietly disgusted by my new body with its chubby arms and dimpled thighs and belly that stubbornly, relentlessly refused to suck in.

Until very recently, when I tried on an extremely tight dress, as a joke, just because it was ridiculous and I would never really wear it and only skinny people were allowed to wear things like that, and … I looked amazing. I looked curvy and sexy and spunky and daring and amazing. And I looked that way BECAUSE of my weight, not in spite of it.

Frankly, I was stunned. I didn’t know how I’d missed this happening. I’d been so busy thinking that weight gain was pretty much always bad news, and that sexiness was pretty much the property of skinniness, that I’d missed out on my own beauty.

Let me be real here: I hadn’t turned into Marilyn Monroe (or Lindsay Lohan doing Marilyn). I will not be doing any plus-sized modeling anytime soon. My boobs are still small, and will probably stay that way, no matter what. My arms are generous, my butt is full and proud, my belly is round. And I look good."

12. helmikuuta 2012

Kiitos x 10 000

Mun blogitilastot kertoo, että tätä blogia on katsottu yli 10 000 kertaa. Olen hämmentynyt ja kiitollinen.
Kiitos. Kiitos kiitos kiitos.

Juhlan kunniaksi kysyn teiltä: 
mistä aiheesta haluaisitte postauksen tänne?

10. helmikuuta 2012

Haaste: 21 päivää valittamatta, päivä 2

Haaste: 21 päivää valittamatta
Päiviä takana: 2

Havaintoja:

Tää on tosi vaikeaa.

Kaikki on hyvin niin kauan kun, no, kaikki on hyvin. Jos ei oo ongelmia, siis suurempia, en valita. Mut jos mulle tulee joku ongelma, jonka koen isoksi, mun on pakko avaa se jollekin. Yleensä jollekin, joka ei voi ratkasta sitä. Jollekin, jolle saan kertoa vaan oman kantani ja mikään ei muutu, sen sijaan että menisin kohti sitä ongelman ratkaisua.

En tänäänkään (kakkospäivänä) valittanu kamalasti turhista. Kiroilin vaan kerran tietokoneelleni ja sit muistin taas et ainiin, ainiin. Toisaalta  tää on tosi helpottavaa; tänään tuli yks tilanne jota ei voinu heti ratkaista ja ajattelin että hei, tää ratkeaa sitten myöhemmin. Turha hermostua nyt. Enkä hermostunu.

Huomaan, että mun elämässä on tällä hetkellä tosi monta semmosta asiaa jotka koen jotekin raastaviks ja hankaliks. Sitten käyn mieleni sisällä keskustelua siitä, mikä on valittamista: mistä mulla on oikeus sanoa, mistä on oikeus aloittaa konflikti? Mikä on tarpeeksi? Mitä kaikkea ihmisen pitää sietää?

Huomaan myös, ettei mulla oo oikeestaan mitään kokemuksia konfliktin aloittamisesta ja siitä, miten hankalat jutut avataan sille ihmiselle, jonka kanssa niitä on, eikä vaan mennä johonkin blogiin tai kotiin valittamaan. Oon saanut tänään harjoitella sitä, että sanon suoraan sille ihmiselle, joka saa mut tuntemaan jotain epämiellyttävää, että miltä musta tuntuu.

Se tuntuu tosi, tosi hyvältä. Sata kertaa paremmalta ku itsekseen nurkassa valittaminen.
Lisäks se tuntuu ihan vitun hirveeltä. Hirveemmältä ku mikään.