On vaikeeta antaa anteeks. Itselleen tai muille. Se on kamalan vaikeaa; itsensä armahtaminen ehk viel vähän vaikeampaa.
Jokainen joutuu kärsimään joskus, uskon niin. Määrä vaan vaihtelee. Joillekin kärsimystä on se, ettei autolle löydy parkkipaikkaa tai se, että saa potkut. Joillekin kärsimystä on se, että rakas petti ja jätti tai että joku hyökkäs kimppuun. Mutta jos itse mokaa jotenkin, kuinka kauan täytyy olla ja elää sen kanssa, ennen kuin voi armahtaa itsensä?
Mä oon tehny virheitä. Jokainen on. Joillekin virhe on se, että kompastui ja nolasi itsensä, toisille se on jotain muuta, pelissä häviäminen tai katastrofiksi osoittuneen säännöksen allekirjoittaminen tai avioero. Osa virheistä on helppo antaa itselleen anteeks, varsinkin vahingot. Jos yritti parhaansa eikä silti onnistunut, ei kannata kauaa surra.
Mut entä jos tieten tahtoen kusetti, häpäisi, kiusasi tai vittuili?
Kuinka kauan pitää katua?
Kauanko koulukiusaajan pitää katua, entä murhaajan?
Entä ne, jotka ei kadu?
Ja voiko kaikkea edes antaa anteeksi?
Mä en osaa vastata näihin kysymyksiin.
Joskus tuntuu, että ihan pienistä synneistä saa maksaa ihan liian kauan. Joskus tuntuu, että ihmiset ei voi unohtaa ja antaa anteeksi: jokaisen riidan aikana otetaan esiin kun sinä et silloinkaan ja minä aina ja muistatko kun silloinkin. Joskus luulee antaneensa jo anteeksi, mutta kyttää toista silti epäillen: sillon anteeksianto onkin ollut pelkkä sana, teko, joka tehdään sosiaalisen normin vuoksi tai siksi, ettei halua pitää yllä vihaa. Mutta sehän just on vihan pitämistä: se, että väittää armahtaneensa, muttei olekaan.
Mun mielestä anteeksi ei saa antaa liian nopeasti. Jos toinen pyytää anteeksi, sen voi ottaa vastaan ja sanoa kiitos. Mutta jos ei voi antaa anteeksi, sitten ei voi: se pitää tehdä selväksi. Ei voi antaa anteeksi ja sitten jokaisen kännin tai riidan sattuessa heittää taas mennyttä naamalle.
Mä olen usein yrittänyt antaa itselleni anteeksi joitain virheitä ja havainnut sitten, että kah, taas mä mietin niitä samoja juttuja. Ja kadun. Ei se oo niin helppoa.
Kuinka kauan mun pitää katua?
Millaisia asioita kadutaan koko elämä?
Jos mä olen tehnyt virheen ja opin siitä, saanko mä sillä anteeksi?
Mä uskon toisiin mahdollisuuksiin ja siihen, että joskus ihmiset vaan on hölmöjä ja tekee asioita, joita ei oikeesti tarkoita. Mä olen myös nähnyt, miten ihmiset muuttuu – ja miten ne ei muutu. Mä olen huomannut, miten mä muutun: miten mä näen mun tekojen syyt ja seuraukset ja sen, miten asiat kannattaa hoitaa. Mä näen, miten mä olen joskus loukannut.
Hirveintä olis se, että 60 vuoden päästä huomaa olevansa se katkera eläkeläinen, joka muistelee vaan loukkauksia ja sitä, mitä ei saanut, ja minkä kaiken muut sai tai otti pois tai teki. Mä en halua sitä. Hirveää olis myös luhistua syyllisyyden alle. Hirveää olis ajatella, miten kauan jaksoikaan vihoitella jollekin, ja sitten se kuoli. Pitääkö asiat antaa anteeksi, jos ihminen on kuolemaisillaan?
Mä haluan aidosti antaa anteeksi, ja saada. Mä haluan myös mahdollisuuden miettiä anteeksiantoa niin, etten armahda ketään pelkällä sanalla – niin, että tekisin sen aina myös tunteella. Ja jos joku ei voi antaa mulle anteeksi jotain... Sen kanssa on vaan elettävä. Niinkuin muidenkin on elettävä sen kanssa, että joitain asioita mä en voi heti unohtaa, eikä pidäkään.
Mutta myöhemmin. Sit kun on aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti