14. marraskuuta 2011

Anna kaikkes


Tiiäks sen tunteen kun valitat vaikka siitä että ruoka on pahaa, ja joku sanoo, ettei kantsis valittaa, kun joillain maailmassa ei oo ruokaa? Se on totta. Samalla sillä ei oo mitään väliä, koska mun ongelmat on aina isompia kuin sun, ja sun ongelmat on aina isompia kuin sen sun kaverin.

Oon viime aikoina kokenu uupumusta, joka on johtanu siihen, ettei mua kiinnosta muiden ihmiset ongelmat. Kaikki pienet napinat ja vikinät alkaa välittömästi ottaa aivoon. Mua kiinnostaa silloin lähinnä minä ja mun tuntemukset, ei muut.

Oon järkyttyny siitä, miten helppoa on olla välitämättä. Miten helppoa on vähätellä muita tai aatella, että minähän tässä oon tärkeempi ja elämäni tärkein ihminen ja työnnä sinä ne ongelmas vaikka pyllyyn.

Se on sikahelppoa. Mähän oon mun tärkein ihminen, miks mun pitäis kuunnella, välittää tai ymmärtää muita?

Jos mua ei kiinnosta tai en jaksa, en yleensä vastaa mitään. Bambi-elokuvassakin opetettiin, että jos ei oo mitään kaunista sanottavaa, älä sano mitään. Yritän elää niin, varsinkin silloin, kun ei oikeasti pahemmin kiinnosta. SIlloin, kun kovasti tekee mieli lähetellä viestejä, joissa lukee "sinä ja sinä ja sinä ja SINUN ONGELMAT entäs minä????"

Ymmärrystä, kuuntelua, tukea, haleja. Tilaa, armoa, pitkää pinnaa, rauhottumista, kiukun nielemistä. Kuuntelua. Sallimista. Ymmärrystä. Tilaa.

Paljonko on tarpeeks? Paljonko pitää antaa? Paljonko just mun pitää antaa, että olisin hyvä ihminen, muut huomioonottava, tarpeeks hyvä ystävä?

Uskon, että jos ite on aivan loppu, ei voi antaa. Ei voi antaa, jos ei oo mitään annettavaa; jos voimat menee selviytymiseen, siihen että raahautuu eteenpäin ja yrittää päästä päivästä toiseen.

Uskon myös, että useimmat meistä vois antaa enemmän. voisin antaa enemmän. Yleensä en jaksa tai viitsi. Aattelen, että päivä oli pitkä ja niska kipee ja minähän en kuuntele nyt ketään yhtään enkä vastaa puhelimeen enkä anna tätä penkkiä tolle mummolle koska mua VÄSYTTÄÄ KAIKKI.

Ja kuitenkin: kyllä mä jaksaisin. Mulla olis annettavaa, mä voisin jakaa hyvää, jos vaan viitsisin. Mutta kun se on niin vaikeeta. Ymmärtävän vastauksen muotoileminen tekstariin kestää pidempään kuin se, että kirjottaa "en jaksa tänään sua yhtään kiitti".

Usein ei tunnekuohussa tuu ajatelleeks sitä, että se yksikin "no kiva että SULLA on hauskaa" -viesti voi aiheuttaa surua ja hämmennystä siellä toisessa päässä. Miks tuo on ynseä, miks se on noin kireä? Mun päänaukomisviestin vastaanottajan elämän tärkein ihminenhän on tietenkin hän itse, en minä. Usein mulle ei ynseän viestin saamisen jälkeen tuu mieleen, että oho, nyt tolla on huono päivä; mulle tulee mieleen, että mitä minäkin oon tolle nyt tehny.

Niin se menee. Sitä vaan aattelee kaiken itsensä kautta.

Oon kokenu palkitsevaks sen, että ajattelen sen toisen tunteita. Silloinkin, kun mun ensimmäinen reaktio ois heittää puhelin seinään. Se ei oo niin vaikeaa kuin aluks luulis; sitä vaan miettii, että no, ite käyttäytyisin kyllä ihan samalla lailla. Ite pitäisin myös omaa ankeeta maanantaitani huonompana ku muiden ja äksyilisin.

Mun elämän tärkein ihminen voin olla mä itse. Mun täytyy huolehtia musta, mun jaksamisesta ja siitä, että saan sen, mitä tarvitsen. Sen ei kuitenkaan tarvi merkitä sitä, että muiden elämän tärkeimmät ihmiset ei olis mulle tärkeitä. Etten mä muistais, että samalla tavalla nekin toimii; ajattelee kaiken itsensä kautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti