Sä kuolet

Olipa kerran yks ilta, mun isä lähti viemään roskapussia pihalle ja kuoli. Loppu.

Oon viime aikoina ajatellut paljon kuolemaa, kuten tosta yhdestä merkinnästä ehkä käy ilmi. Sitä, miten aina tuntuu siltä, että huomenna on parempi aika. Sitten jaksaa siivota, jaksaa lukea, jaksaa kuunnella. Sitten on aikaa matkustaa, aikaa maalata. Sit on rahaa tehdä, rahaa olla. Annan anteeks, mutta vasta kun. Soitan sille kyllä huomenna. Mut ei nyt. Teen kyllä elämänmuutoksen, alan puhua totta, sit myöhemmin.

Ei huomista aina tuu. Mä voin kuolla nyt. Mä voin kuolla nyt, mä voin kuolla nyt. Kirjoitan sen tähän oikein monta kertaa, niin, etten voi olla sillee LALALALALALA EI KOSKE MUA. Kyllä koskee. Se koskee kaikkia.

Ajatellessani kuolemista oon huomannut, etten oikeastaan pelkää sitä. Pelkään kaikkea, mitä on ennen sitä: pelkoa, kipua, tuskaa, syöpää, hoitoja, MS-tautia, lihasrappeumaa, tukehtumista, kuristumista, murtumia, yksinäisyyttä, leikkauksia, halvauksia, kitumista. Ne kaikki on ennen.

Mitä siellä on jälkeen? En tiedä. En kirjoita nyt siitä.

Kun ajattelen mun läheisten kuolemaa, koen kauhua. Paniikkia. En pysty ajattelemaan sitä, mitä se on. Mitä on jälkeen: tuskaa, kipua, masennus, suru, viha, raivo, ahdistus, ikävä, ikävä, ikävä, tuska, ikävä, koska ei koskaan ei koskaan enää me ei tavata enää koskaan. Joskus ajattelen, että ehkä sit onkin jotain muuta: ehkä onkin harmonia, hyväksyminen, rauha, ymmärrys, päästäminen. Yleensä kuitenkin en.

Usein ihmisten kanssa jutellessani en muista, että tää voi olla viimeinen kerta tää voi olla. Joskus muistan sen, kun se ihminen lähtee, kun hyvästellään: nyt voi olla se hetki tää voi olla, sitten kertoisin muille että me sovittiin että tavataan tiistaina taas niin me sovittiin. Paitsi ettei tullut mitään tiistaita, ei tullut mitään taas. Aina ei tule mitään "taas".

Yritän toimia niin, että ne viimeiset sanat ei olis mitään "no selvä heippa" tai "muista tuoda koirankakkapusseja". Että ne olis jotain kivaa, tai edes jotain tavallista: nähdään pian. Rakastan sua, nähdään pian.

On vaikea ymmärtää sitä, että jokainen kerta voi olla viimeinen. Joskus katson mun läheisiä silloin, kun ne ei tiedä, että katson, ja ajattelen, että voi, tossa toi nyt on, elossa ja se on niin ihana ja me ollaan tässä me saadaan olla yhdessä nyt, me ollaan vielä täällä. Vielä me hengitetään vielä me hengitetään. Vielä.

Kerran mun yks kaveri sanoi, että voisi kuolla vaikka nyt, koska on niin onnellinen. Musta se oli hirveä ajatus. Kuolla nyt, niinku nyt! Just nyt! Ihan tavallisena torstaina! Ei enää mitään ikinä, ei, enhän mä oo ehtiny vielä mitään!

En halua kuolla. Haluan elää. Haluan vielä tehdä kaikkea hienoa ja kivaa ja tuntea ja kokea. Ei nyt voi kuolla, ei nyt ihan tänä torstaina! Ja silti: kaikki me kuollaan ihan tavallisina päivinä. Sitten niistä päivistä tulee erityisiä niille, jotka jää. Joiden täytyy surra.

Mä voin kuolla nyt. Mä voin kuolla nyt, mä voin kuolla nyt. Oon kuitenkin hengissä.

Tää on hyvä päivä.

Inspiraatiokuva: Lifeless rock

Kuvalähde.

Ajattelen, lll

Näitä asioita kysyn joskus itseltäni.

Koska mä kuolen? Miten se tapahtuu? Mähän voisin kuolla huomenna. Tai nyt. Jäänköhän mä auton alle? Vai tuleeko infarkti? Sattuukohan se, kuoleminen?

Miks jotkut ihmiset juo, tappelee, katuu ja juo sitte uudestaan? Miks täytyy juoda, kun tietää, että muuttuu väkivaltaiseksi? Miks viina on niin monelle niin tärkeää? Sitte kun ihminen tietää, että kuolee viinaan, niin miks se edelleen juo?

Koska sä kuolet? Entä, jos et enää huomenna lue tätä? Saanko mä koskaan tietää?

Sitten kun joku maailmanlaajuinen kulkutauti viimein alkaa, kuollaanko me kaikki? Kehittääkö joku lääkkeen ja annetaanko sitä kaikille, vai vaan rikkaille? Mä en varmaan oo tarpeeks rikas. Miten meille selitetään, kuka saa selviytyä ja kuka ei?

Mitähän mä kadun vanhana? Mitähän mä ajattelen eniten lämmöllä?

Kuka loi maailman ja miksi? Pääsenkö mä näkemään, kun tää, mitä länsimaiseksi sivilisaatioksi kutsutaan, tuhoutuu? Miten se tapahtuu ja koska? Mitä mulle sitten tapahtuu? Pitäiskö muuttaa johonkin metsämökkiin jonnekin piiloon?

Miks mä oon olemassa? Onko mulle joku syy, vai oonko mä vaan sattumalta täällä? Entä, jos mun isä ja äiti ei olis tavanneet? Entä, jos mun isä olis joku muu? Kuka mä sitten olisin, vai olisinko?

Synnykö mä johonkin uudelleen ja miksi, ja mitä väliä mulla on kun ei se seuraava minä kuitenkaan muista mitään tästä? Vai muistaako?

Koska ihmiset tajuaa, ettei rahaa voi syödä tai juoda?

Haaste: Tekemisen viikko, loppuraportti

Tässäpä Tekemisen viikko -haasteen loppuraportti.

Ma

En tehnyt mitään. Mietin, mitä voisin tehdä. Koin paniikkia: pakko tehdä hyvää nyt! Pakko olla kiltti nyt. Ei mikään kovin mieluisa tai tuottava sivuvaikutus.

Ti

Junassa siivosin luetut lehdet siihen Luetut lehdet tähän -koriin.

Tänään olin kaupassa ja siellä ajeli mies sellaisella sähköisellä rollaattorilla. En tiedä, miksi niitä oikeasti kutsutaan. Huomasin, että se ajeli keksihyllyn ohi ja katseli ylöspäin eikä sitten ottanut mitään. Sitten se meni leipähyllylle.

Seisoin juustohyllyllä ja arvoin, että kehtaanko mennä tarjoamaan apua. Muistin yhtä neliraajahalvaantunutta, jonka kerran tapasin: se lainasi jotain dokkaria ja sanoi I woulnd't have gone to a supermarket if I couldn't get out. Onkse törkeetä auttaa? Miten vaikeeta se onkin, mennä sanomaan että moi voisinks mä auttaa. Mikä siinä on: miks tuntuu niin vaikeelta auttaa, ihan kuin siinä olis jotain väärää, ihan kuin se autettava suuttuis ja alkais huutaa ja mitävaan?

Lopulta menin. Moi, haluaisiksä jotain tuolta ylemmältä hyllyltä, mä kysyin. Emmääää, se mies sanoi, mutta peruutti kuitenkin ajovälineellään keksihyllylle. Ajattelin vaan että on varmaan aika vittumaista jos ei saa tuolta ylhäältä jotain, sanoin. Sit mua hävetti. Onhan se, mies sanoi.

Se pyysi mua ojentamaan kaks keksipakettia. Se luki niiden tuoteselosteet ja sitten laitoin ne takas hyllyyn. Sit se mies sanoi että pärjää ja mä sanoin että moikka.

Illalla lähettelin kiitossähköposteja aktiivisesti käyttämiini nettipalveluihin. Lähetin kahdeksan viestiä suunnilleen samalla sisällöllä:

"Hello! I've been using SIVUNNIMI for VUOSIMÄÄRÄ years now. I've never said thank you for the joy and entertainment you provide me on a weekly basis. Now I shall thank you.

Thank you all. You do an amazing work."

Sain samana iltana kaks vastausta:

"Hello! I passed on your kind words to the team. You are very welcome! all the best, X"

"Thank you so much for your kind message! We're so glad that you've had a fun and amazing time on our site. These types of emails definitely make our day! Cheers, X"

Ke

Junassa siivosin luetut lehdet Luetut lehdet tähän -koriin. Sain illalla myös vastauksen yhteen kiitokseeni:

"Thank you so much for your kind words about how our service is a positive force in your daily life -- it is so wonderful to hear such things, and I'm glad that we are able to provide a service you enjoy so much. I will be sure to pass your comments on to the rest of the staff as well.

With warmest regards, X"

To

Junassa siivosin luetut lehdet Luetut lehdet tähän -koriin.

Monta päivää on ollu sateista. Vuonna 2007 löysin juna-asermalta sateenvarjon, jota oon nyt käyttäny. Se on aika huono ja jos tuulee, se meinaa räjähtää käsiin. Keskiviikkona leikittelin ajatuksella, että antaisin sen vaikka ratikassa jollekin, jolla ei ole sateenvarjoa.

Tänään kaatosade yllätti, kun olin tulossa töistä. Yritin avata sateenvarjon, mutta tuuli niin paljon, että se meinas mennä rullalle. En sitten avannut. Liikennevaloissa kotimatkalla istui semmoinen nainen, joka usein istuu siinä kerjäämässä. Voitko auttaa, se aina kysyy.

Kysyin siltä, haluaisko se sateenvarjon. Se sano, että haluais. Annoin sen sille. Avasin myös sen varjon. Etkö sä itse tarvi sitä, se kysyi. En mä, mä sanoin.

Kotiin mennessä tapasin käytävässä mun yläkerran naapurin, jota en ollu koskaan ennen nähny. Kerroin nimeni ja että asun niiden alapuolella. Se tuntu kivalta.

Pe

Junassa siivosin luetut lehdet siihen Luetut lehdet tähän -koriin. Muuten, nada.

La

Oltiin koirapuistossa ja huomasin, että puiston aidan taakse oli pysähtyny pieni mummi, joka katseli koiria ihastuneena. Se näytti onnelliselta, kun koirat telmi. Menin sitten juttelemaan sille ja puhuttiin koirista ja kuinka sen perheellä oli aiemmin ollut niitä. Lähtiessä se toivotti hyvää jatkoa.

Su

Eipä mittään.

Oon aika tyytyväinen mun viikkoon. Oisin toivonu vielä enemmän sitä, että olisin uskaltanu alkaa jutella tuntemattomille enemmän. Lisäks olisin halunnut mennä esim. vanhainkotiin käymään ja juttelemaan mummeille siellä, mutten saanut aikaiseksi tehdä aikaa niin, että olisin ehtinyt.

Sain tällä viikolla ihan tosipaljon ideoita siitä, mitä vielä haluaisin tehdä. Miten vielä haluaisin auttaa. Sit huomasin myös, että auttaminen on hankalaa ja tuntuu nololta, vaikkei oo mitään syytä että se tuntuis. Se puolestaan tuntuu kummalliselta: miks on niin vaikee puuttua toisen asioihin sillee hyvällä tavalla? Mitä me pelätään?

Tässä kaunis inspiraatiovideo asiaan liittyen: How one man spent his 22nd birthday.

 Sä voit nyt kertoa kommentilla, jos teit viikon aikana jotain kivaa ja mitä se oli.

Haaste: Tekemisen viikko

Jo viikkoja lehdet on olleet täynnä 8-vuotiaan tytön surmaa. Pääasiallinen ihmettelynaihe tuntuu olevan se, miksei kukaan tehnyt mitään. Uutisia luettuani olen itse vetänyt sen johtopäätöksen, että moni oli huolissaan ja yrittikin auttaa jotenkin, mutta asia ei kuitenkaan ratkennut. Lehdissä on myös kauhisteltu sitä, miten kaikki luulee, että auttaminen on jonkun toisen homma.

Tässä on haaste mulle. Ja sulle. Toistan, myös sulle.

Julistan tän viikon tekemisen viikoksi. Sillä on vain yksi tehtävä:

Tee tällä viikolla 

jonkun tuntemattoman eteen 

jotain sellaista, mitä et normaalisti tekisi.

Yks juttu riittää. Mikä tahansa. Esittele ittes naapurillesi. Auta kantamaan kauppakassia. Kysy viimein siltä yheltä tyypiltä koulussa, että hei ooksä okei. Mitä vaan. Kunhan kyseessä on sulle entuudestaan tuntematon henkilö, sellainen, jonka asiat ei oikeastaan kuulu sulle kyllä joku muu ne varmaan hoitaa ehkä. Kuka tahansa kelpaa. Yks juttu kelpaa, miten pieni tahansa juttu.

Tän viikon aikana tähän blogiin ei tule muita tekstejä. Kun viikko on ohi, kysyn sulta, mitä teit. Kerron myös itte, mitä tein.

Nyt on sun ja mun aika toimia. Ei odotella. Toimia.

Välitetään yhdessä.

Teeksä miehen töitä

En oo hyvä lasten kanssa. En tiedä, mitä niiden kanssa pitäis tehdä. En oikei osaa höpsötellä enkä sillee heittäytyä, varsinkaan, jos joku toinen aikuinen on lähellä ja vois ehkä kattoa. Ehkä nähdä, etten osaakaan.

Kun oon lasten seurassa, huomaan usein sanovani semmosia asioita, joista oon mielessäni ajatellu että niitä en  ikinä koskaan ainakaan omalle lapselleni sanois. Kuten että ootpa kaunis, ootpa nätti! Oon luvannu itselleni etten korosta ulkoista ja sitte TADAA siinä se jo tulikin kun meni jauhot suuhun enkä keksiny muutakaan.

Olisi siistiä olla lasten mielestä jännä. Semmonen aikuinen, joka näyttää, että kaikki on mahdollista. Mutta jotenki tuntuu, etten osaa. Koska en osaa olla luontevasti lasten seurassa, sorrun samoihin latteuksiin, joista aina varoitellaan: komea, vahva poika, iso mies. Nätti tyttö, söpö, kaunis.

Joskus mua hirvittää se, miten me vaikutetaan lapsiin. Miten ne kuuntelee, mitä me aikuiset ja isommat sanotaan, ja oppii siitä. Miten me puhutaan niille itsestäänselvyyksiä, jotka ei oo itsestäänselvyyksiä: mitä pieni mies, teeksä miehen töitä siellä, mitä. Ooksä nätti tyttö, ootko, ei tehdä noin se ei oo nättiä.

Tiedän tosi monia ihania vanhempia, jotka on jotenkin luotu siihen hommaan. Jotka osaa opastaa lapsiaan tavalla, miten itse haluaisin. Niitä älyttömyyksiä ja naurettavia sääntöjä vältellen. Tunnen yhden naisen, joka opetti tytölleen pienestä asti, että jokaisessa pienessä tytössä on jotain kaunista ja ihanaa. Tykkäsin siitä, miten se asia oli niille ihan itsestäänselvyys. Kaikki on ihania.

Tähän loppuun ote Jari Tervon lapsimissikaaosta ja kauhua ruotivasta kirjoituksesta Ylen nettisivulla.

"Miksi me emme ruoski kaikkia rientoja, joissa pieniä lapsia kilpailutetaan eettisesti sekundäärisissä lajeissa?

Siksi, että joutuisimme tuomitsemaan koko elämänmuotomme, koululaitoksesta alkaen. Tai syntymästä alkaen. Sekin pisteytetään.

Me huomaamme sen vasta sitten, kun asia viedään järjettömyyksiin.

Se muuttaisi koko keskustelun painopisteen oman moraalisen pollan kiillotuksesta johonkin muuhun. Kaikki perustuu kilpailulle ja paremmuusjärjestykseen asettamiselle, myös pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa."

Lue koko kirjoitys yle.fissä.

Ystävä ymmärtää ja meikä ei jaksa

Kuvalähde.

Oon usein nähnyt netissä pyöriessäni niitä kuvia, joissa lukee, että ystävä on ihminen, jolle voit jakaa kaiken. Joka tietää susta kaiken. Jolle voit kertoo mitä vaan. Joka ymmärtää.

Vähän aikaa sitten aloin yhtäkkiä ajatella niitä kuvia. Sitä tekstiä. Ystävä on ihminen, jolle voit jakaa kaiken. Jolle voit kertoo mitä vaan. Yhtäkkiä aloin pohtia sitä, miten näissäkin kauniissa, sosiaalisuutta ja rakkautta kertovissa kuvissa puhutaan minusta. Minä. Minä voin kertoa ja minä voin jakaa. Minua ymmärretään.

Kumpikin ystävä vois painaa saman tekstin vaikka paitaansa. Mutta entä se toinen: minä voin kertoa, voiko se? Muistanko kysyä, muistanko välittää? Muistanko, että toisellakin voi olla rankka päivä? Jaksanko nähdä vaivaa, jaksanko järjestää, että me tavataan?

Mä oon todella huono kertomaan oma-aloitteisesti kenellekään yhtään mitään. Se on mun ominaisuus enkä syytä siitä muita. Oon aina ollut vähän semmoinen, käpy ja simpukka: jos haluaa siemenen tai helmen, täytyy vähän kaivaa. Silti, se on joskus niin raskasta: se, kun toinen on vaan tottunut siihen, että oon aina semi-iloinen ja ymmärrän ja oon puolueeton ja kun mä en oikeasti ole. En ole. Mä oon joskus hyvin väsynyt ja hyvin synkkä ja en tiedä, miten sen sanoisin, miten vastaisin sen toisen ihmisen normaaliin kuulumisviestiin sanomalla että mä en jaksa nyt ymmärtää mikset sä ymmärrä mua vaihteeksi miksei me puhuta koskaan musta.

Oon lukenut, että liiallinen ja överiksi menevä kiltteys on nuorten naisten ongelma. Tunnistan sen itsessäni. Sen, kun ei viitsi loukata eikä se oo sen arvoista kyllä tää tästä jos en vaan sano mitään. Siinä se ongelma onkin: siinä, miten se olo ei vähene sanomattomuudella, miten toiset vaan antaa ja antaa koska en vaan kykene sanomaan etten mä voi enää ottaa vastaan lopeta jo.

Sitä jotenkin antaa sen vastuun muille. Että huomaa nyt. Muutu nyt. Muuta käytöstäsi olen väsynyt. Vaikkei kukaan voi tajuta mitään, jos mä en sano suoraan.

Oon nyt opetellut sanomaan. Opetellut ilmaisemaan, etten mä nyt jaksa en just nyt kiitos. Se tuntuu vaikealta. Tuntuu, että silloin on huono ystävä, vaikka parempihan se on: parempi sanoa suoraan, etten mä nyt jaksa. Parempi se on kuin kuunnella, vaikkei oikeesti yhtään jaksa ja ei kiinnosta.

Sitäkin mä kyllä teen. Kun en henno sanoa, kun en jaksa vaivautua. Kun on helpompaa vaan olla ja kuunnella, ettei vaan tarvis aloittaa mitään konfliktia ettei vaan tarvis sanoa kovasti. Teen myös sitä, että oon muka puolueeton, vaikken ole. Vaikka tekis mieli sanoa että ota nyt se tilanne hallintaan tee asialle jotain sano toimi älä valita!

Joskus tuntuu, että oon ameeba-ystävä. Laiha luikura, vähän semmoinen hyllyvä. Ei oikein maistu eikä näy eikä kuulu. On vaan, ei siitä oikein tiiä että millainen se oikeasti on. Läpinäkyvä, sitä voi katsoa muttei näe mitään, mitä se ei halua näyttää. Tukee, mutta silleen näkymättömästi, ottamatta kantaa tai sanomatta koskaan että haloo kato nyt mitä puhut tää tilanne on jatkunut vuosia oot säkin missä sun selkäranka on!

Tossa yks päivä olin hyvin väsynyt, ja ilmoitin, etten mä nyt jaksa antaa. En jaksa puhua kiitti moro. Olin omiin yleensä käyttämiini toimintamalleihini verrattuna tosi jyrkkä. Ai että, se oli ihanaa.

En oikein tiedä, miten jatkaisin tästä. En jaksa enää antaa, mutta sen tunnustaminen, muutoksen vaatiminen vaatis vahvuutta, selkärankaa. Sitä, ettei enää oo aina kiltti ja kiva.

Viimeisimmässä(?) Me Naisiset -lehdessä oli liiasta kiltteydestä ihan ssssikahyvä kirjoitus. Siinä sanottiin muun muassa, että liian kiltti ei pidä toimistaan mölyä, mutta toivoo samalla, että muut huomais ne hyvät teot ja antais arvostusta, katsokaa miten hyvä ihminen tuo on oi oi. Siinä liian kilttiä kuvattiin ihmiseksi, joka pitää itseään positiivisena tsempparina, mutta on todellisuudessa painekattila, joka voi räjähtää koska vain. Ei se oo mitään kiltteyttä. Ne on pelejä: ai, minä marttyyrina uhraudun puolestasi koska olen niin kiva voi miten en kehtaa sanoa.

Jep jep, ei enää. Oon kyllästynyt. Vaadin muita olemaan  pelaamatta mitään pelejä mun kanssa, ja silti oon itse vuosikausia paininut tän saman oon-niin-kiltti-en-voi-sanoa -dilemman kanssa. Se saa nyt loppua.

Inspiraatioteksti: The Egg by Andy Weir galactanet.comissa

"You were on your way home when you died.

It was a car accident. Nothing particularly remarkable, but fatal nonetheless. You left behind a wife and two children. It was a painless death. The EMTs tried their best to save you, but to no avail. Your body was so utterly shattered you were better off, trust me.

And that’s when you met me.

“What… what happened?” You asked. “Where am I?”

“You died,” I said, matter-of-factly. No point in mincing words.

“There was a… a truck and it was skidding…”

“Yup,” I said.

“I… I died?”

“Yup. But don’t feel bad about it. Everyone dies,” I said.

You looked around. There was nothingness. Just you and me. “What is this place?” You asked. “Is this the afterlife?”

“More or less,” I said.

“Are you god?” You asked.

“Yup,” I replied. “I’m God.”"

The Egg by Andy Weir, lue koko teksti galactanet.comista

Mikset sano suoraan

Oon tosi huono pelaamaan ihmissuhdepelejä. En esimerkiks koskaan oikein tajua, jos joku yrittää iskeä mua, ellei se ole jotenkin superilmiselvää. Joskus saan myöhemmin kuulla, että joku oli muiden mielestä jotenkin törkeä ja mä en edes huomannut sitä. En tajunnut.

Mä inhoan varsinkin leffoissa naisiin yhdistettyä luonteenpiirrettä, joka saa ihmisen huokailemaan ja väittämään, ettei mikään ole hätänä, vaikka onkin. Mä inhoan sitä, että asioita ei voida sanoa suoraan, vaan mökötetään tai teeskennellään että kaikki on ihan jees ja sitten myöhemmin käy ilmi, ettei olekaan, että toinen on tosi myrtynyt sulle jostakin asiasta X.

En kestä myöskään sitä, että ihmiset laittaa tekstiviestin tai Facebook-statuspäivityksen, jossa lukee vaan "mulle tapahtui tänään jotain NIIN IHANAA" tai "tulin tänään yhdestä jutusta NIIN VIHAISEKSI". Jos sä kuitenkin haluat kertoa, mikä sua innostaa tai ottaa aivoon, niin mikset tee sitä heti?

En kestä sitä, että kuulumisen kertominen onkin jotain peliä. Semmoista, että mun pitää olla niin megakiinnostunut ihmisestä, että on pakko erikseen kysellä, mikä oli ihanaa tai kamalaa. Mä en oikein ymmärrä sitä logiikkaa: jos joku on tosi siistiä, miksei sitä vaan kuuluta heti kaikille? Mä en ainakaan jaksa odottaa, että toinen kysyy, vaan möläytän heti kaiken plörps vaan. Miks täytyy ensin lähettää "et usko mitä mulle kävi tänään, se oli tosi hauska juttu" -viesti? Jos harrastat tällasia viestejä niin jätä ihmeessä kommentti, haluan oikeesti tietää.

Tää on osastoa pienet harminaiheet. Mä oon ottanut tavaksi olla reagoimatta tällaisiin viesteihin mitenkään, ellei ne ole osastoa "olen tosi surullinen", koska silloin ihminen voi oikeasti kaivata sitä, että joku kaivaa sen tiedon ulos siitä. Joskus vastaan vaan kysymysmerkillä.

Kommunikoiminen on joskus tosi hankalaa. Oon aiemminkin kirjoittanut siitä, miten kolme pistettä lauseen perässä merkitsee jollekin semmosta hengähdystaukoa, mutta mulle ne kuulostaa siltä, että henkilö on masentunut. Samalla tavalla et ikinä usko -viesti on jollekin hauska juttu ja musta vaan tosi ärsyttävää. Se on mun ongelma, ei lähettäjän. Mutta kirjoitankin nyt omasta näkökulmastani tätä.

Telepatiaa ei oo olemassa; se, että toisen olis "pitänyt vaan huomata" jotain, vaikken itse kertonut sitä asiaa sille suoraan, on mun mielestä vastuun vierittämistä pois mun omilta harteilta. Mutku sun olis pitänyt tajuta olla iloisempi mun puolesta! Sun olis pitänyt tajuta, että kyllähän tommosesta asiasta suuttuu! Ja silti: miten usein multa itseltä menee ohi äänenpainoja, eleitä, muiden sanattomia sanomia, jotka "ois vaan pitänyt huomata".

Koska kommunikoiminen on hankalaa, toivoisin aina vaan enemmän suoruutta. Vaikka se on joskus mälsää. Ja ehk sattuu. Vaikka se on joskus helvetin ikävää. Ja vaikeaa. Kuitenkin: vihjeet voi aina mennä ihmiseltä oli. Äänenpainotkin voi mennä ihmiseltä ohi. Ilmaus, joka tarkoittaa yhdelle yhtä, tarkoittaa toiselle ihan eri asiaa. Vaikka miten vihjailis, niin toinen ei välttis tajua.

Ai että miten inhoon sitä joskus, mutta silti: mikset vaan sano suoraan, silloin se on heti tehty ja esillä ja helpompaa.

Kuka on oikea nainen

Luin Robert Downey JR:n Twitteriä. Siellä oli ajatus: 

A confident female does not show off her naked body, she show's off her naked face.

Toisaalt oon samaa mieltä. Toisaalt taas en.

Oon jo aiemmin kirjoittanut ulkonäköasioista ja kauneudesta. Tuntuu, että ulkonäön avulla mitataan kaikkea mahdollista: statusta, pinnallisuutta, ajatusten lukumäärää päässä, muiden huomioonottamisen tasoa, työkykyä, kaikkea. Mäkin teen sitä.

Törmäsin joskus nettisivuun, johon kerätään kurvikkaita naisia. Sivuston nimi viittas jotenkin oikeisiin naisiin: tällainen on oikea nainen, jos ootte niiden langanlaihojen mallienne keskellä unohtaneet. Myöhemmin näin saman nettisivun linkin sosiaalisessa mediassa, ja sen yhteyteen joku oli kirjoittanut siitä, miten naiseus ei riipu siitä, onko kurvia vai ei, että pitäis lopettaa kaikenlainen "tää muoto on naiselle parempi kuin toi" -ajattelu. Hitsi kun en muista, miten se meni.

"Oikeassa naisessa" on se ongelma, että oikean vastakohta on ainakin mun ajattelussa väärä. Tai vasen, mutta puhutaan nyt väärästä. Jos oikea nainen on kurvikas ja pehmeä, se samalla tekee niistä muista naisista vääriä. Guardian.co.ukssa oli selitetty asiaa hyvin:

"The real woman, however, is defined in opposition and bitterness. Her vagueness contrasts with the specificity of what she is not: beanpole, waif, stick insect, undernourished. At the extreme is Platell, howling: "No breasts, no curves, so desiccated by starvation they'd be unable to have a child even if they wanted to." Even leaving aside the implication that you're not a real woman if you can't conceive, or choose not to, this is still an insidious way to talk about thin women. (And to desiccate means to remove moisture, not food.)

The creators of the real woman purport to promote good body image, particularly for those of "average size" and above. To a certain extent, they're succeeding. But, under cover of deliberately vague language, they're also creating a new pariah: "unreal woman". "

Lue koko teksti, suosittelen todella.

Alussa viittasin mietelauseeseen siitä, että oikea nainen ei näytä paljasta vartaloaan vaan paljaat kasvonsa. Ymmärrän pointin: hurmaa muut olemalla oma itsesi. Toisaalta myös: älä ole yliseksikäs, älä näytä kaikille kaikkea, se ei ole, mitä, hyvää, oikeaa, arvostettavaa? Entä jos vaan tykkää paljastavista vaatteista? Entä jos olis oikein olla ilman meikkiä ja oikein olla olematta ja "oikeaa" ei olis?

Ymmärrän sen halun pois liian laihasta, retusoidusta, jotenkin epäluonnollisesta naisihanteesta. Se on mun mielestä tervettä, ettei pidetä nollakokoa sinä kaikista parhaana ja tavoittelemisen arvoisena naiskehona, johon täytyy päästä vaikka syömättömyydellä, kitumalla. Mitä en ymmärrä on se, että asiat täytyy aina luokitella oikeanlaiseen ja vääränlaiseen.

Tunnen ihmisiä, jotka oikeasti on luonnostaan nollakokoa. Nää ihmiset ei silleen "tee" mitään: ei ole syömättä, ei himoliiku. Niiden keho vaan on sellainen, tehty sellaiseksi. Miltä silloin tuntuu se, että oikea nainen on kurvikas ja muodokas – siis sellainen, millainen itse ei ole? Itse on väärä, vaikkei ole. Vaikka on vaan sellainen kuin on.

Aina on joku enemmän oikea. Joku naisellisempi. Jos vertailemisen tielle lähtee, se ei lopu. Aina on joku, johon verrata.

Koen, että kun jollekin antaa määreen (pieni, suuri, kaunis, oikea), on aina olemassa vastamääre, johon asiaa verrataan (iso, pieni, ruma, väärä). Kenties sitä toista määrettä ei ajattele, ehkä se vaan on, jossain. On pieniä ja suuria asioita: niin me käsitetään maailmaa. Ääretöntä on vaikea käsittää, tai rajatonta. Kuussataa miljardia tuolia, miten monta se on? Millaisen tilan ne vie? On helpompaa, että on määritteitä. Tuoli pieni, universumi iso. Tämä kova, tuo pehmeä. Tämä oikea, tuo väärennös.

On vaikeaa olla määrittelemättä. Ja silti: entä jos kaikki vaan olis? Kaikki olis automaattisesti oikeita, jotta sanaa "oikea" ei tarvittais? Laiha olis oikea, lihava olis oikea, pitkä olis oikea, lyhyt olis oikea. Ei olis mitään oikeaa, koska kaikki olis jo. Oikeaa. Hyvin.

Oon jo kauan fiilistelly Doven Real Beauty -kampanjaa. Siinä on kaikenkokoisia naisia, kaikennäköisiä naisia. Kaikki oikeita.

Millaisena sä pidät mua

Oon jo pitkään vaiheillu, että laittaisinko naamani tänne vai en. Että olisko siitä hyötyä vai ei.

Haluaisin tietää, millaisena pidät mua nyt, kun et vielä tiedä, miltä näytän.

Millaisena sä pidät mua?

Haluaisin siis lähinnä fyysisiä tekijöitä (pituus, ikä jne) ja syitä, miks päädyit juuri niihin.

Olis kiinnostavaa tietää, millainen mielikuva musta on sulle syntynyt. :3

Valheet, joita kerron itselleni

Helsingin Sanomissa oli juttu onnellisuudesta. Ote artikkelista:

"Onnellisuuden korostaminen voi paradoksaalisesti tehdä ihmisistä onnettomampia. Australialaistutkijoiden mukaan onnellisuutta ihannoivassa kulttuurissa ihmisten on vaikeampi hyväksyä negatiivisia tunteita ja niihin kiinnitetään enemmän huomiota."

Lue koko juttu.

Tästä mieleeni tuli se, miten mun on myös vaikeaa hyväksyä negatiivisia tunteita. Miten niitä pitäis käsitellä kuten jotain rumaa huonekalua, piilottaa johonkin vintille ja olla ajattelematta la la la la ei täs mitään en mä oo koskaan vihainen!

Tässä valheet, joita kerron itselleni.

En ole vihainen.

En ole vihainen, en ole vihainen, en ole vihainen. Lakkaa olemasta vihainen lakkaa olemasta vihainen, vihasta ei ole hyötyä lopeta lopeta lopeta.

Oon ihan okei.

En oo, oon väsynyt.

Ei mua ärsytä.

Ei mua ota yhtään aivoon, mä hyväksyn, mä olen avoin ja suvaitsevainen, ei mua ärsytä aaaaaaaaaa mua ärsyttää NIIN PALJON

Tässäkin on jotain positiivista.

Kaikesta löytyy postiivista, turha olla negatiivinen. Lakkaa vellomasta negatiivisuudessa löydä jotain positiivista nyt heti!

Mä ymmärrän.

Ymmärrän ja oon puolueeton vaikken ymmärrä sitte yhtään kato nyt itseäs!

En mä oo paniikissa.

APUA APUA APUA APUA APUA

Ei tässä mitään.

Ei tän tilanteen takia kannata olla surullinen, lakkaa tuntemasta surua, muutu iloiseksi, lopeta.

Aina, kun kiellän itseäni tuntemasta surua tai ärsyynnystä, siitä ei ole mitään hyötyä. Se, että yritän istua jonkun tunteen päällä ja hoen itselleni että EEEI TÄS MITTÄÄ tekee musta vaan entistä ärtyneemmän.

Oon nyt pidemmän aikaa kokeillut uutta metodia: sanon itselleni, että mua ärsyttää. Okei, nyt mua ärsyttää. Olen ärsyyntynyt. Mitä me nyt tehdään sille asialle?

Ei mitään. Siihen voi vastata niinkin: mua ärsyttää, mutta mun ei tartte tehdä sille asialle mitään. Ei tartte. Saan olla ärsyyntynyt. Mitään ei tarvitse tehdä.

Tää toimii huomattavasti paremmin kuin se, että yritän pakonomaisesti olla iloinen, kun en ole. Kuin se, että sanon että mulla on ihan jees päivä, vaikkei ole. Tuntuu vieläkin oudolta, ettei mitään tarvitse tehdä. Että voi ymmärtää sen, että mä nyt mokasin ja oon pyytänyt anteeksi ja nyt saan tuntea oloni vähän noloksi, mutta mitään ei tarvitse tehdä. Voin vaan olla siinä tunteessa.

Se on aika epämiellyttävää. On tosi vaikeaa olla huonolla tuulella sanomatta itselleen että piristy, oo iloisempi, älä anna noiden nähdä. Aivan kuin kellään muulla ei koskaan olis huonoa päivää, aivan kuin siitä tulis joku rangaistus, ettei aina ookaan kivalla tuulella.

Usein ajattelen myös, mitä itte tekisin. Mitä itte sanoisin, jos joku tunnustais mulle, että nyt on tosi huono päivä oon tosi vihainen.

Sanoisin, että okei. Sanoisin, että kerro siitä tai älä kerro haluisiks kertoo? Niin mä sanoisin. Niin mullekin on sanottu.

Se on aika rohkaisevaa. Se, et saakin tuntea mitä vaan.

Inspiraatioteksti: 13 Things You Should Do To Live Life Without Regrets purposefairy.comissa

"2. STOP WASTING TIME

It’s funny how for many of us tomorrow looks better than today for getting things done. We put off those things that are so important for us and we lie to ourselves by saying we will do them later, we will do them tomorrow or the day after tomorrow. Stop fooling around, it is your life you’re playing with, your future and the future of those close to you.

“Take the first step in faith. You don’t have to see the whole staircase, just take the first step.” Dr. Martin Luther King Jr.

3. STOP PLAYING THE VICTIM CARD

Know that the more time you spend complaining the more time it will take you to find a solution and get out of the mud. The brain is hardwired to look for trouble in order to protect you from a great danger,  but keep in mind that we are not cavemen anymore.

 “You don’t make progress by standing on the sidelines, whimpering and complaining. You make progress by implementing ideas.”  Shirley Hufstedler"

Lue koko teksti purposefairy.comista!

Kunpa se tapahtuis sulle

Helsingin Sanomissa oli juttu republikaanipuolueen kansanedustajasta, joka meni julkisuudessa ilmoittamaan, ettei raiskauksesta tule raskaaksi. Myöhemmin mies luonnollisesti tajusi, että oho, mokasin. Ote Hesarin jutusta:

""Kommenttini ei kuvasta sitä syvää empatiaa, jota tunnen kaikkia niitä tuhansia naisia kohtaan, joita raiskataan ja hyväksikäytetään joka vuosi", Akin kertoi lähettämässään lausunnossa."

Koko artikkeli tässä.

Aina, kun luen näitä juttuja, tulen niin vihaiseksi. Osa musta, se osa, joka ei oo sivistynyt ja hillitty ja rakastava ja kaikkee muuta hienoa, toivoo, että raiskaus koskettais jotenkin ton miehen perhettä, panis tän miehen polvilleen, pistäis sen tajuamaan. Sano tää sama perheelles anna mennä sano sano! Sano nää samat jutut tyttärelles siskolles tädilles anna mennä vaan!

Kaikista eniten mua sieppaa toi lopetus. Se, miten minkä vaan möläytyksen voi ottaa takaisin sillä, että vähän pahoittelee sitä, miten antoi "asiantuntevia mielipiteitä" asiasta, joka on jonkun ihmisen elämän hirvein kokemus. Musta toi tuntuu vähän samalta kuin se, että joku antais kommentin siitä, miten läheisen kuolemasta kyllä pitäis päästä viidessä vuodessa yli elämä jatkuu hei, ja sitten myöhemmin pahoittelis sanomisiaan ja toteais, että kyllä minun sydän on kaikkien teidän kärsineiden puolella!

Eikä ole. Jos olis, sun empatiakyky olis jo saanut sut tajuamaan, ettei tommosia asioita sanota.