30. syyskuuta 2012

Sä kuolet

Olipa kerran yks ilta, mun isä lähti viemään roskapussia pihalle ja kuoli. Loppu.

Oon viime aikoina ajatellut paljon kuolemaa, kuten tosta yhdestä merkinnästä ehkä käy ilmi. Sitä, miten aina tuntuu siltä, että huomenna on parempi aika. Sitten jaksaa siivota, jaksaa lukea, jaksaa kuunnella. Sitten on aikaa matkustaa, aikaa maalata. Sit on rahaa tehdä, rahaa olla. Annan anteeks, mutta vasta kun. Soitan sille kyllä huomenna. Mut ei nyt. Teen kyllä elämänmuutoksen, alan puhua totta, sit myöhemmin.

Ei huomista aina tuu. Mä voin kuolla nyt. Mä voin kuolla nyt, mä voin kuolla nyt. Kirjoitan sen tähän oikein monta kertaa, niin, etten voi olla sillee LALALALALALA EI KOSKE MUA. Kyllä koskee. Se koskee kaikkia.

Ajatellessani kuolemista oon huomannut, etten oikeastaan pelkää sitä. Pelkään kaikkea, mitä on ennen sitä: pelkoa, kipua, tuskaa, syöpää, hoitoja, MS-tautia, lihasrappeumaa, tukehtumista, kuristumista, murtumia, yksinäisyyttä, leikkauksia, halvauksia, kitumista. Ne kaikki on ennen.

Mitä siellä on jälkeen? En tiedä. En kirjoita nyt siitä.

Kun ajattelen mun läheisten kuolemaa, koen kauhua. Paniikkia. En pysty ajattelemaan sitä, mitä se on. Mitä on jälkeen: tuskaa, kipua, masennus, suru, viha, raivo, ahdistus, ikävä, ikävä, ikävä, tuska, ikävä, koska ei koskaan ei koskaan enää me ei tavata enää koskaan. Joskus ajattelen, että ehkä sit onkin jotain muuta: ehkä onkin harmonia, hyväksyminen, rauha, ymmärrys, päästäminen. Yleensä kuitenkin en.

Usein ihmisten kanssa jutellessani en muista, että tää voi olla viimeinen kerta tää voi olla. Joskus muistan sen, kun se ihminen lähtee, kun hyvästellään: nyt voi olla se hetki tää voi olla, sitten kertoisin muille että me sovittiin että tavataan tiistaina taas niin me sovittiin. Paitsi ettei tullut mitään tiistaita, ei tullut mitään taas. Aina ei tule mitään "taas".

Yritän toimia niin, että ne viimeiset sanat ei olis mitään "no selvä heippa" tai "muista tuoda koirankakkapusseja". Että ne olis jotain kivaa, tai edes jotain tavallista: nähdään pian. Rakastan sua, nähdään pian.

On vaikea ymmärtää sitä, että jokainen kerta voi olla viimeinen. Joskus katson mun läheisiä silloin, kun ne ei tiedä, että katson, ja ajattelen, että voi, tossa toi nyt on, elossa ja se on niin ihana ja me ollaan tässä me saadaan olla yhdessä nyt, me ollaan vielä täällä. Vielä me hengitetään vielä me hengitetään. Vielä.

Kerran mun yks kaveri sanoi, että voisi kuolla vaikka nyt, koska on niin onnellinen. Musta se oli hirveä ajatus. Kuolla nyt, niinku nyt! Just nyt! Ihan tavallisena torstaina! Ei enää mitään ikinä, ei, enhän mä oo ehtiny vielä mitään!

En halua kuolla. Haluan elää. Haluan vielä tehdä kaikkea hienoa ja kivaa ja tuntea ja kokea. Ei nyt voi kuolla, ei nyt ihan tänä torstaina! Ja silti: kaikki me kuollaan ihan tavallisina päivinä. Sitten niistä päivistä tulee erityisiä niille, jotka jää. Joiden täytyy surra.

Mä voin kuolla nyt. Mä voin kuolla nyt, mä voin kuolla nyt. Oon kuitenkin hengissä.

Tää on hyvä päivä.

2 kommenttia:

  1. Totta turiset: elämästä ei selviä hengissä. Siksi jokainen päivä on tärkeä, joten iloista tätä päivää itse kullekin!

    VastaaPoista