Pakko kestää palautetta

Oon saanut elämässäni paljon hyvää palautetta ja rakentavaa palautetta. Oon saanut elämässäni myös paljon paskaa. Sellaista, jota on kutsuttu palautteeks, mutta paskaa se on ollut.

En oikein kestä lukea nettikeskusteluja. Niissä liikkuu paljon paskaa, jota pidetään palautteena. Minä sanon nyt, miten asiat on! Tämä on palautetta! Sinä tarvitset totuutta! Tämä on rehellinen mielipide!

Palautetta pitää kestää. Palautetta on mun oman kokemuksen mukaan helppo sietää ja ottaa vastaan ja ymmärtää, jos se on oikeasti palautetta. Eikä paskaa, jota lapioidaan niskaan.

Mä en enää nykyään koe vaikeaks sanoa sitä, että mokasin. Voin sanoa sen ihan suoraan: mä mälläsin tän, oon pahoillani. Joskus aiemmin se oli vaikeaa. Tuntui nololta, pelottavalta. Mitä jos toi nyt huutaa. Mitä jos nyt tulee paskaa niskaan.

Palaute ja paska sekoitetaan usein keskenään. Niin, että mitä tahansa saa sanoa miten vain, kunhan se on palaute. Kunhan se annetaan siinä muodossa ja valepuvussa, että hei tää on sun omaksi parhaaksi, mä yritän kehittää sua mä haluan että sä suoriudut paremmin.

Ystävällisyyden ja kehittämisen nimissä asioita voi sanoa tuhannella eri tavalla. Palautetta voi antaa tuhannella eri tavalla ja tuhatta eri kommenttia voi väittää palautteeksi, vaikkei ne ole.

Palautteenannosta puhutaan nykyään paljon. Pitää osata olla rakentava ja puhua ja antaa usein palautetta henkilökohtaisesti kasvokkain. Samalla palautetta pitää osata ottaa vastaan, pitää osata olla avoin ja kehittyä ja kuunnella, mitä toinen sanoo sun persoonasta tai sun tosi henkilökohtaisesta lahjasta, miten se arvottaa sitä.

Palautetta pitää kestää, mutta mun mielestä se vaatii sen, että palaute on reilu. Että palautteen pääasiallinen tehtävä on antaa jotain, lempeästi, kasvattaa ja olla hellä. Ei nolata tai vittuilla. Ei sanoa, että luuliksä oikeasti pystyväs tällaiseen projektiin ja sitten sanoa että hoo, tää oli palaute, deal with it.

Mä en oo sun bestis

Yläasteella mulla oli maailman paras bestis. Semmonen kaikkien kirjojen ja romaanien ja leffojen paras ystävä. Viime aikoina oon miettiny sitä, että mulla ei enää oo samalla tavalla bestistä.

Mulla on paljon ystäviä ja rakastan niitä tosi paljon. Ja silti välillä on semmonen hetki, että musta tuntuu, etten voi kertoo jotain asiaa kenellekään. Etten kehtaa. En uskalla. En halua. Ettei oo ketään, joka tietäis musta kaiken.

Mä jotenkin kaipaan sitä. Että joku tietäis musta kaiken, ja että se olis ystävä, ei muuta. Ei mikään seurustelukumppani.

Mä oon jonkun bestis. Tiedän sen ite ja se on mulle usein kerrottu. Joskus mua hävettää, ettei se ihminen oo mun bestis. Etten mä tunne sitä kohtaan samalla tavalla kuin se tuntee mua kohtaan. Ettei me olla semmosia kavereita, joista kumpikin pitää toista bestiksenä. Oon myös ilmaissut, etten koe meidän ystävyyttä samalla tavalla kuin tää toinen osapuoli kokee sen. Se oli ahdistavaa. Miks mun pitää olla tämmöinen, oonksmä jotenkin viallinen?

Oon aiemmin kirjoittanut, että mun on vaikea kertoa asioita. Ne pitäis nyhtää musta ja kuka semmoista jaksaa, ihan oikeasti. Ei ihmissuhteet oo mitään pelejä ja tiedän sen ja silti ajattelen näitä juttuja. Mua ärsyttää se, että mä odotan muilta telepatiaa tai jotain yli-ihmisen tekoja, joita mä en itsekään tee. En mä nyhdä tai alota syvällisiä keskusteluja joita niin kovasti kaipaan enkä kysele aina että miten menee miten sä voit. Silti ootan, että joku tekis mulle niin, tekis mun puolesta ne asiat. Vieritän vastuuta muille: kukaan ei koskaan kysy! Kukaan ei koskaan soita!

Mua raivostutaa jatkuvasti sekä se, että mä en kykene tai jaksa tai uskalla kertoa mun asioita sekä se, ettei kukaan nyhdä niitä irti musta, etten mä oo kenenkään bestis josta se joku välittää niin paljon että pakottaa sen kertomaan kaiken.

Joskus mietin myös hyviä asioita. Ilosia asioita. Sitä, että oonkohan mä kenenkään mielessä ekana silloin, kun aletaan tehdä jotain hauskaa ja pitäis mennä johonkin kivaan paikkaan ja sinne haluais jonkun kivan tyypin mukaan. Ja että se ois minä, että mä tulisin mieleen. Joskus tuntuu siltä, etten mä oo kenellekään semmoinen. Välillä se tuntuu pahalt, välillä ei. Silloin ei, kun mä ymmärrän, ettei sillä oo väliä että onko eka vai toka vai mikä. Kunhan on ja on kivaa ja rakastaa niitä toisia ihmisiä, niitä siinä ympärillä ja ne on sulle tärkeitä.

Ja silti aattelen sitä. Että oonkohan mä kenellekään tärkein.

On paljon semmosia ihmisiä, jotka olis halunnu, että mä oon romanttisesti niille se tärkein ja mä en halunnu olla. En voinu olla. Sitäkin mietin joskus: tässä mä itken sitä etten oo kenellekään tärkeä ja sitten, kun joku haluais että oon tärkeä sille, sanon ei. Että kun oon jonkun bestis, se ei ookaan mun. Joku antais mulle sitä, mitä haluan, ja sitten mä en halua sitä, koska se ihminen ei jotenkin sovi mulle. Ei helvetti mitä pelleilyä, mitä tuhlausta, mitä elämää ja eri vivahteita tää kaikki on. Ei helvetti mikä palapeli.

Miks se on niin vaikeaa, niin hirveää? Miks ihmisiä on niin paljon? Miks on kymmeniä ja satoja ihmisiä, jotka haluais olla sun ystävä ja sä et halua niitä? Miks joku pitää sua tosi siistinä ja kivana ja voi vitsi ja sit se tyyppi on sun mielestä vaan maailman tylsin?

Mua raivostuttaa se, että mulla on tarve olla jollekin tärkein. Samalla yritän muistaa, että musta saa tuntua miltä vaan, saan tuntea iloa ja surua ja turhautumista ja ihan mitä vaan ja niihin tunteisiin ei tartte takertua, ne voi vaan olla. Musta tuntuu pahalta se, että mä arvotan rakkautta, vaikkei rakkautta voi arvottaa. Se vituttaa mua. Miks mun täytyy olla tärkein? Miks kaipaan bestistä, kun kun mun ympärillä on jo liuta maailmanparhaita ihmisiä, jotka välittää musta ja rakastaa mua semmosena kuin oon?

En osaa vastata. Ehkä palaan tähän joskus.

Tässä teille biisi.

Oisin voinu olla onnellinen jos

Usein varsinkin ihmissuhteen päättymisen jälkeen syytän itseäni. Oon huomannut samaa muissa. Kun se päättyy, ajattelen, että miksen voinu olla parempi. Erilainen. Onnistua.

Miksen voinu olla onnellinen.

Ajattelen usein, että olisin voinu olla. Tuntuu turhalta, jos ei oo mitään syytä eroon. Kunnon syytä. "Oikeaa" syytä, kiveen kirjoitettua ja sellaista vakavaa, todistettavaa. Semmoista, joka sanois suoraan että joo, en mä ois voinu olla onnellinen.

Usein ajattelen, että oisin voinu olla onnellinen. Että on mun vika, kun en oo. Oisin voinu olla onnellinen, jos.

Mietin eilen, että miten se lause jatkuu. Oisin voinu olla onnellinen jos... Oisin voinu. Oisin voinu olla onnellinen, jos oisin ollu onnellinen.

Se on järjetön lause. Syö itseään. Ei mee mihinkään. Ei anna selitystä. Oisin ollu onnellinen, jos oisin ollu onnellinen. Jos oisin ollu onnellinen, oisin ollu onnellinen. Mikään ei ollu huonosti, mutta oli silti jotenkin väärä olo. Oli ihan onnellista, muttei ollu, koska ei ollu onnellista, vaikka oli. Oisin ollu onnellinen, jos vaan oisin ollut.

Tuli tänään mieleen, että samalla kaavallahan vois muodostaa muitakin lauseita. En oo koskaan tajunnut matikkaa. Mun aivoissa tapahtuu jotain, kun numeroita on liikaa. Oon käynyt yksityisopetuksessakin, mutta ei: ei se auta. Miksen tajua matikkaa? Voisin tajuta matikkaa, jos vaan tajuaisin sitä. Voisin osata laskea, jos vaan osaisin laskea.

Voisin tehdä jotain, jos tekisin jotain. Voisin olla jotain, jos oisin jotain, mitä voisin olla, mutten oo.

En oo nyt ihan varma, mihin tää ajatusketju on menossa. Katotaan, mikä siit tulee.

Usein kuulee sitä, että ihminen ajattelee jatkuvasti että olis onnellinen jos ja sitten kun ja mikäli jotain, ja siks se ei oo onnellinen kun jotain. Oon viime aikoina ajatellut paljon niitä vaatimuksia, mitä onnellisuuteen liittyy. Olisin onnellinen, jos. Sit kun en oo, sillekin pitäis olla syy: en oo onnellinen, koska. Olisin onnellinen, jos jotain; en oo onnellinen, koska jotain.

Ainakin mä kaipaan syytä. Itseltäni, en muilta. Muiden ei tarvi selittää mulle, miks ne tuntee jotain, mutta mulla tarttis olla syyt asioille. Mua varten. Mä en voi tyytyä siihen, että musta vaan tuntuu joltain. Kaipaan jotain todistetta, joka olis enemmän kuin mitä mä itse oon. Se on järjetöntä. Se on naurettavaa. Se on vaikeeta myöntää: myöntää, että mun pitäis luottaa muhun ja kuunnella mua ja sanoo rohkeesti että musta tuntuu tällaiselta enkä tarvi syytä.

En oo onnellinen, koska en oo onnellinen: ei oo mitään syytä, kaikki on hyvin, voisin olla onnellinen mutten oo, koska en oo onnellinen. Jokin on vinossa. Oisin voinut olla onnellinen, jos oisin ollut onnellinen. Mikään ei oo vinossa. Jokin on vinossa, vaikka mikään ei oo vinossa.

Musta tuntuu.

Inspiraatioteksti: Marko Ahosen blogi Keskisuomalaisessa

"Väkisin turhasta suuttuminen, jopa raivostuminen on nykyään muotia. "Minua on loukattu", on motto, joka oikeuttaa sanomaan mitä tahansa. Mukamas.

En tiedä milloin ja miksi loukkaantumisesta tuli valtavan suuri juttu. Itse loukkaannun jatkuvasti esimerkiksi nettikirjoitteluista, joita harrastavat mielestäni typerät ihmiset. En silti ole kirjoitusoikeutta näiltä ihmisiltä viemässä. Itse asiassa olen valmis taistelemaan oikeuden puolesta, jos tarvetta moiseen ilmaantuu.

Esimerkiksi perussuomalaisten kommentit loukkaavat minua jatkuvasti. Antaa loukata vaan jatkossakin. Olemme siis asioista eri mieltä. Ei se mikään maailmanloppu ole. "

Lue koko artikkeli Marko Ahosen blogista Keskisuomalaisessa.

Savage Garden - Affirmation

Kuuntelin yks päivä tätä biisiä ja huomasin taas, miten hienot sanat siinä on.

I believe the sun should never set upon an argument

I believe we place our happiness in other people's hands

I believe that junk food tastes so good because it's bad for you

I believe your parents did the best job they knew how to do

I believe that beauty magazines promote low self esteem

I believe I'm loved when I'm completely by myself alone

I believe in Karma what you give is what you get returned

I believe you can't appreciate real love 'til you've been burned

I believe the grass is no more greener on the other side

I believe you don't know what you've got until you say goodbye

Mun säännöt

1. Tämä on mun elämä. Tässä elämässä päätökset teen minä. En anna valtaa mun elämästä muille.

1a. En lykkää asioiden tekemistä tai vastaavasti tee asioita, joita en halua, vain siksi, että niistä tulee muille hyvä tai paha olo. En anna valtaa mun elämästä muille.

2. En enää odota, että ihmiset ymmärtää, että mun on paha tai hyvä olla. En enää usko telepatiaan. Jos haluan, että joku tietää jotain, kerron sen sille. Telepatiaa ei ole. Älä usko siihen.

3. En enää teeskentele, että kaikki on hyvin. En valehtele, että kaikki on hyvin, jos joku kysyy. Näin myös siinä tapauksessa, että kysyjä on joku, jota en tunne hyvin.

4. Uskallan mennä konfliktiin ja sanoa, mitä oikeasti ajattelen. En jätä asioita sanomatta siksi, että se on armeliaampaa toiselle. Armeliainta on olla rehellinen, heti. Jahkaileminen sattuu lisää, sattuu mua, sattuu toisia.

5a. Sanon rohkeammin kyllä uusille asioille. Jos en oo varma, haluanko tehdä jotakin, ajattelen asiaa näin: jos tekemisestä ei koidu fyysisiä tai henkisiä seuraamuksia kenellekään, sanon kyllä. Mitä voin menettää? Onko parempi sanoa "ei" ja istua jälleen kerran koko ilta kotona koneella?

5b. Sanon rohkeasti ei. Jos en oo varma, haluanko tehdä jotakin, ajattelen asiaa näin: jos tekemisestä voi koitua fyysisiä tai henkisiä seuraamuksia kuten morkkista, sanon ei. Muistelen YLEn vanhaa tv-mainosta: sano "ei", kun pelkäät, ja "kyllä", kun pelkäät turhaan.

6. Minimoin tarpeettoman kärsimyksen. Jos jonkin loukkaavan asian tekeminen ei ole aivan välttämätöntä, en tee sitä. Mun ei ole pakko saada viimeistä sanaa eikä mulla ole oikeutta arvostella ketään turhaan (sana "turhaan" on tässä hyvin tärkeä). 

6a. Tarpeettoman kärsimyksen minimoimista ei ole se, että teeskentelen ja valehtelen, jotta muiden ei tulis paha mieli. Tarpeettoman kärsimyksen minimoimista on se, että kerron lempeästi ja toista kunnioittaen, mitä mieltä olen.

6b. "Lempeästi ja toista kunnioittaen" ei tarkoita, ettei mulla saa olla omaa mielipidettä tai että mun täytyy luopua siitä siksi, ettei toisen tulis paha mieli. Tarpeettoman kärsimyksen minimoimiseen kuuluu myös mun oman kärsimyksen minimoiminen. Yritän toimia niin, että kaikkien, myös mun, täytyy kärsiä mahdollisimman vähän.

7. Saan tuntea sitä, mitä tunnen. Kellään ei ole oikeutta vaatia mua olemaan tuntematta mun tunteita. Mulla ei ole oikeutta käskeä muita tuntemaan eri tavalla.

7a. Mun ei tarvitse selittää mun tunteita. Muiden ei tarvitse selittää tunteitaan mulle. Mun tunteet ei tarvitse syytä.

8. Jokaisen täytyy itse päästä päätelmiin ja päämääriin. Mun täytyy ymmärtää tämä ja antaa muiden tehdä omat juttunsa, myös ne, jotka on mun mielestä virheitä.

8a. Mun ei aina tarvitse ymmärtää muita. Mun tulee ilmaista suoraan ja lempeästi, mitä tunnen ja mitä mieltä oon (ks. 2, 6)

9. Saan rikkoa näitä sääntöjä, jos itse haluan. Mun ei tarvitse rikkoa näitä sääntöjä siksi, että joku muu haluaa tai siksi, että niiden rikkominen olis jonkun muun intressien mukaista.

Päivitykset mahdollisia ja hyvin todennäköisiä.

Maksa velat Joni

Yks päivä olin junassa. Siellä oli humalaisia ihmisiä, iso porukka. Ne kääri tupakoita ja jutteli väkivallasta: kuka otti turpaan ja keneltä ja miten joku uhkaa hakata ja millä aseella kannattais ja miten pistetään vastaan.

Istuin ja luin kirjaa ja kuuntelin. Ei mua oikeastaan pelottanut; oon huomannut, ettei pahimmatkaan tyypit tee mitään, jos niiden antaa vaan olla ja elää omaa elämäänsä. Tunnelma junassa oli silti lievästi sanottuna jännittynyt. Niin käy usein, kun joku istuu sun vieressä ja puhuu ostin-leipää-äänellä velkojen maksamisesta ja perimisestä.

Yhdeltä asemalta junaan tuli nainen pyörän kanssa. Yksi humalainen lähti hortoilemaan sitä kohti. Mun mieleen tuli heti, että ha, toi aikoo varastaa ton pyörän. Olin väärässä.

Seuraavalla asemalla humalaiset jäi pois. Ne antoi oman paikkansa, sen, jossa on tilaa esim. pyörätuolille, tälle pyöränaiselle. Että se sai istua pyöränsä vieressä. Ettei tarvinnut seistä välikössä.

Ne piti ovea auki, kun nainen toi pyörän junavaunuun. Yksi humalainen vitsaili, että naiset ja lapset ensin, vaikka pyörien kanssa. Nainen hymyili. Sitten humalaiset poistui junasta.

Mietin tosi pitkään sitä, miten se pyöränainen ei kuullut niitä hakkaamisjuttuja. Niitä väkivaltajuttuja. Miten sille nää tyypit oli vaan mukavia paikanantajia, jotka oli vähän viihteellä ja hilpeitä. Miten aina pinnan alla on semmoisia juttuja, joita ei näe ja joita ei välttämättä saa selville. Miten kehenkään ei voi luottaa; miten, vastaavasti, kaikkiin voi luottaa. Koska pahimmatkin tyypit voi olla kivoja just sulle.

Terveisiä ylläpitäjältä :3

Koska tää blogi on ollut käynnissä jo aika ison hetken, ajattelin jakaa vähän tilastoja teidän kanssa.

Suurenna kuva klikkaamalla auki.

Viime sunnuntaina tässä blogissa oli 111 kävijää, mikä taitaa olla ennätys. Edellinen ennätys oli 80-jotain.  Jättikiitos kaikille :3 En vieläkään voi uskoa, että niin moni käy täällä lukemassa ja kommentoimassa.

Suurenna kuva klikkaamalla auki.

Tässä taulukossa näkyy suosituimmat tekstit koko blogin olemassaolon ajalta. Maailman urhein koira jaettiin Facebookissa, ja sitä kautta tuli paljon kävijöitä. Anteeksi en voi auttaa jaettiin myös naamakirjassa. Kun sä nyt vihaat sua oli pitkään joka viikko luettujen tekstien joukossa; sitä myös linkitettiin blogeihin, joissa en oo itse käynyt. Kiitos linkeistä :3

Musta on hurjan ihanaa, että te luette ja kommentoitte tätä blogia. Kun kirjoitan asiasta, josta oon varma ettei kukaan muu ajattele tai tunne näin ja oon tässä ihan yksin, niin melkein aina joku sanoo, että mäkin tunnen noin. En ookaan yksin. Oon niin kiitollinen siitä.

Kiitos.

Hyvän ihmisen määritelmä

Oon viime aikoina ajatellut uudestaan sitä, millainen on hyvä ihminen. Oon huomannut, että mun määritelmä siitä mulle itselleni on hyvin kapea. Jotenkin vinoutunut.

Mun mielessä hyvä ihminen välttää vahingon aiheuttamista muille. Tää on hyvä määritelmä.
Oon kuitenkin toteuttanut sitä omassa elämässäni niin, etten oo lopulta kehdannut sanoa, mitä oikeasti ajattelen. Ettei vaan kenenkään tuu paha mieli.

Viime aikoina oon kaks kertaa sanonut, mitä oikeasti ajattelen. Kuulostaa aika vähältä. Kuulostaa aika paljolta.

Kun sanon, mitä oikeasti ajattelen, mua pelottaa. Nyt toi huomaa, etten oo aina iloinen! Nyt toi huomaa, etten oo aina kiva!

Ei hyvä ihminen oo aina kiva.

Kun sanon, mitä oikeasti ajattelen, odotan aina katastrofia. Joka kerta. Nyt toi alkaa huutaa, nyt se suuttuu. Nyt toi sanoo että haista vittu sitte eikä enää koskaan puhu mulle.

Ei se suutu. Niin ei tapahtunut. Niin on aiemmin tapahtunut hyvin harvoin ja silti: mä odotan. Koska joskus joku voi suuttua ehkä kai mahdollisesti. Aika vaikeaa. Aika hölmöä.

Joskus mietin, mitä tekisin, jos joku ei uskaltais sanoa mulle, mitä oikeasti ajattelee. Tulisin varmaan surulliseksi, koska haluaisin, että mulle voi puhua mistä vaan. Toisaalta en varmaan tulis surulliseks, koska enhän mä tietäis, että mulle ei uskalleta sanoa jotain. Sit piiri pieni vaan pyöris ja mä en tietäis, että on jotain, mitä mä en tietäis.

Oon miettinyt, miksi muita rakastetaan, vaikka ne kiukuttelee ja paiskoo ovia ja huutaa. Miks muut saa anteeksi, kun ne on vihaisia, eli mun mielessä käyttäytyy huonosti eikä oo hyviä aina. Ja ennen kaikkea, miksen mä uskalla tehdä niin. Mitä mulle tapahtuis, jos suuttuisin? Mitä tapahtuis? Miks mun pitää olla aina hyvä tavalla, joka ei tee hyvää?

Mua vähän naurattaa: neuvon aina muita puhumaan omat tunteensa ulos ja olemaan rohkeita, ja sitten en ite uskalla. Koska joku voi suuttua, jos oon huono. Enkä hyvä.

Näin paljon mä luotan siihen, että muut ymmärtää mua. Näin vähän mä luotan siihen.

Ehkä pitäis luottaa enemmän. Sen sijaan, ettei uskaltais. Että ois aina vaan kiva ja jees jees kaikki on hyvin, vaikkei oo.

Inspiraatiokuvat: Gives me hope

Givesmehope.com

Paljon onnea ihmiskunta

Meikä on viime aikoina jotenkin antanut periksi ihmisten suhteen. Luovuttanut. En jaksa saarnata enkä jaksa valistaa enkä jaksa pyytää että pliis älkää yksityisautoilko pliis älkää syökö lihaa pliis älä aja taksilla pliis tee nyt elämälles jotain ettet olis niin onneton. En jaksa.

Oon aiemmin kirjoittanut siitä, miten koen, ettei mulla ole oikeutta tai asiaa puuttua kenenkään elämään tai mennä tuputtamaan omia toimintatapojani, koska jokainen voi elää niinku haluaa. Viime aikoina oon huomannut, että oon antanut jotenkin ihan totaalisen periksi. Hoidan vaan omat pienet asiani ja ostokseni ja vien roskani roskikseen ja kierrätän enkä ajattele muita. Tehkööt, mitä tekee. Mä teen mun asiat ja kierrätän ja lahjoitan rahaa ja se ei varmaan riitä mutta ainakin yritän.

Musta on alkanut yhä enenevissä määrin tuntua, että me tapetaan itsemme. Ja toisemme. Me istutaan täällä meidän kotimaassa ja riidellään syrjäytymisen estämisestä ja maahanmuuttajista ja perussuomalaisista ja muut maat istuu omilla palleillaan ja riitelee luojatiesmistä ja mitään ei tapahdu, mikään ei muutu paremmaks ja vituiks tää menee. Kiina ja Japani riitelee parhaillaan jostain saarista, niiden alueella on kuulemma paljon luonnonvaroja. Oishan se hirveetä, jos vaan joku toinen sais ne, siis joku muu kuin minä. Ja kun ei niitä voi jakaa, siis ei vaan voi!

Oon aika paljolti menettänyt kiinnostukseni maailman tapahtumiin. En jaksa järkyttyä, en jaksa paasata enkä jaksa kirjoitella vastineita siitä, miten maailmaa pitäis ajatella ja rakastaa ja lopettakaa nyt ja olkaa niin kilttejä ja tämä on yhteiskunnassamme vialla tämän asian pitää muuttua nyt. Uutiset tekee mut vain surulliseksi: mulla on jatkuvasti voimaton olo, semmoinen, että mä kyllä yritän mutta silti sademetsät kuolee ja kohta me uidaan paskassa, joka on itse tuotettu, paljon onnea ihmiskunta (lue tämä Dressmann-äänellä).

Rakastan maailmaa ja rakastan luontoa ja arvostan ihmisoikeuksia ja nää on vaan kauniita sanoja, koska mä en jaksa tehdä asioiden eteen mitään. En jaksa kirjoittaa hallitukselle ja en jaksa vaatia, en jaksa olla aktiivi missään yhdistyksessä ja en jaksa ymmärtää politiikkaa, en jaksa lukea tilastoja siitä, paljonko Suomessa nyt on työttömiä ja onko hallitus onnistunut vai epäonnistunut.

Tässä Tuomas Rantasen tekstiä liittyen ilkivaltaan.

"Jokin aika sitten erään leikkipuiston korjauksen yhteydessä asukkaille kerrottiin, että puistoon on tulossa muiden virikkeiden ohella iso shakkilauta. Asukkaiden piirissä ihmetystä herätti, että miksei samalla nappuloitakin. Vastauksena kuultiin. ettei nappuloita voi tuoda ilkivallan uhan takia. --- Ankea toimenpide ei viesti kaupunkilaisille kivaa ja hyvää, vaan ajatusta, että ilkivalta lopulta aina voittaa. Siis ei teille shakkinappuloita, vaan vain pelkkä lauta muistuttamaan, että paskahan tämä kaupunki pohjimmiltaan on."

Lue koko teksti tuomasrantanen.fistä.

Tää jotenkin kosketti mua. Just tolta musta välillä tuntuu. Miks taistella, kun vastassa on niin monia. Miks yrittää, kun yhden paskan tilalle tulee toista paskaa.

Mä rakastan ihmisiä, jotka jaksaa taistella. Tunnen itsekin monia. Ne ei anna periksi, ne taistelee ja kamppailee viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen niiden asioiden puolesta, joita ne rakastaa. Pistää itsensä likoon, allekirjoittaa jokaisen vetoomuksen, vaatii oikeuksia ja huutaa kansanedustajille toritapahtumassa että HUOMAA MINUT HUOMAA TÄMÄ TAVALLINEN IHMINEN TÄÄLLÄ MINÄ OON NYT KUUNTELE. Mä arvostan näitä taistelijoita niin paljon, sitä, miten ne jaksaa uskoa ja ajaa asiaansa.

Helsingin Sanomissa oli kolumni liittyen suklaaseen ja orjuuteen, jota suklaan valmistusprosessissa käytetään. Ote kolumnista:

"Ky­se ei tie­ten­kään ole vain Fa­ze­ris­ta, tai edes suk­laas­ta. Ky­se on maail­mas­ta, jos­sa on lii­kaa ra­haa ja tah­toa saa­da huo­nos­ti ole­vat asiat näyt­tä­mään hy­vil­tä, liian vä­hän kum­paa­kaan muut­ta­maan nii­tä."

Lue koko Elina Hirvosen kolumni tässä ja sen yllättäen saama vastine täältä.

Tollakin tekstillä saatiin jotain aikaan. Saatiin joku miettimään, saatiin aikaan liikettä. Värähtelyjä. Ehkei oo vielä myöhäistä.

Joskus ajattelen sitä yhtä punk-biisiä, sitä, jonka nimi on Sotaa apatiaa vastaan. Tuntuu, että käyn sitä. Tiedän niin paljon semmoisia, jotka ei enää käy: sodat on sodittu ja apatia tuli, otti ja valloitti.

En halua, että apatia voittaa. En halua olla voimaton löllykkä, joka huokaa että voi voi ja menee himaansa. Semmoinen, joka kääntää lehden sivua ja ajattelee, että hoitakoot muut.

Olin joskus tosi intohimoinen. Kävin kaikenlaisissa marsseissa ja mielenosoituksissa riehaamassa, joskus sellaisissakin, etten oikein tiennyt niiden tarkoitusta. Jotenkin oon tylsistynyt, laiskistunut. En ota aktiivisesti osaa, en jaa flaijereita, en tee.

Haluan takaisin sen taisteluhengen. En halua luovuttaa. En halua antaa valtaa sille maailma on paskaa kaikki me kuollaan -ajattelutavalle. Joskus kun huomaan itsessäni sitä, muistutan, että mä voin tehdä jotain: mä voin päättää, mitä mä teen. Miten mä toimin. Mitä mä annan. Muille en voi mitään, mutta itselleni voin. Mulle voin.

En aio luovuttaa.

Sotilashylkeen uusi elämä

Kaveri oli linkittäny mulle uutisen, joka kertoo sotilashylkeiden uudesta elämästä viihdyttäjinä. Helsingin Sanomien uutinen oli hilpeä ja hassu. Otteita artikkelista:

"Kukaan hyljenaariossa ei enää pidä merinisäkkäiden sotilaskoulutusta tarpeellisena. Yhteyden luomiseen hylkeeseen kuluu vuosia.

"Sen jälkeenkin hylje voi milloin tahansa lähteä omille teilleen. Meressä se kohtaa uskomattoman määrän hajuja ja ääniä, jotka houkuttelevat sitä", sanoo 15 vuotta hylkeitä hoitanut Larisa Musinova."

Lue koko uutinen.

Kuten on ehkä aiemmin käynyt ilmi, mä en pidä uutisista. Koen ne ahdistavina ja surua tuottavina. Isot tragediat ja kuolemat, ne on etusivun kamaa. Ei sotilashylkeen uusi elämä.

En seuraa urheilua, mutta sanottava on, että urheilumenestys on yks niistä harvoista asioista, joka tuo lehtien etusivuille jotain positiivista. Iloa. Onnistumista. Silloin uutinen on se, että ihmisen sinnikkyys ja ponnistelu tuotti tulosta ja toi hienon lopputuloksen. Ei ruumiita. Ei kuolemaa.

That being said, nautin suuresti myös reportaaseista, joissa kuvataan esimerkiks siviilien elämää sota-alueella tai sodan oloja. Ahdistavaa, kyllä, mutta koen, että näitä asioita on hyvä katsoa ja pohtia ja tiedostaa. Arvostan sitä, että Suomessa voidaan uutisoida asioita useista näkökulmista, ilman esimerkiks hallituksen painostusta.

Ja silti: miksei hyvä onni ja pienet asiat voi olla niitä pääasioita? Miksei pienet hyvät teot pääse suuriin otsikoihin? Miksi kuolema ja rikokset myy niin hyvin?

Miks pelko myy?