Olen jutellut ihmisten kanssa, joilla on kesämökki. Siinä on varmaan puolensa, mutta monet sanovat että mökkiä täytyy hoitaa ja siivota, puita pilkkoa, paskahuusi tyhjentää, nurmikkoa leikata, kukkia ja taimia istuttaa, koivu kaataa, laituri korjata. Eli siellä siis pitää paiskia töitä, ehkä jopa enemmän kuin kotona.
Lisäksi rasitteena ovat sateiset tai kolkonkalseat ilmat, sääsket ja paarmat, sukulaiset, jotka tunkevat samalle mökille vittuilemaan, uteliaat naapurit, inisevät pennut, räksyttävät koirat, maalaistiet, joita pitkin ei voi kävellä karkuun mökillä kytevää helvettiä koska ne eivät johda kuin toisen talon pihaan tai pöllipinolle, perämoottori, joka ei lähde käyntiin, vene joka vuotaa, saunan piippu tukossa, ampiaispesä katossa, myyrät, hiiret, lepakot sekä vaimo, joka syyttää sinua kaikesta tästä ja vielä muustakin, mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä.
Röyhkän teksti nauratti, koska näitä mökkityyppejä mäkin oon kohdannut. Hihihi tommostahan se on.
Vai onko
Oon ollut ahdistuksen kourissa nyt hyvän hetken jo. Ahdistaa olla asunnonomistaja ja ahdistaa vastuu ja ahdistaa virheet ja ahdistaa kaikki. Aattelin helpottaa sitä tekemällä kiitollisuusharjoituksia, joita mainostetaan kaikenlaisissa self help -oppaissa. Viikon ajan, ihania asioita, joka päivä. Ei sen kummempaa.
Vai onko
Kiitollisuus on tunne, joka herää, kun koemme saavamme jotain, joka ei ole itsestäänselvää. Siksi juuri elämän perustavat asiat ovat niitä, joita kohtaan kiitollisuus usein hautautuu arjen vaativuuden ja tyytymättömyyden alle. Pysäyttävä kysymys onkin, voiko haluta sitä mitä on jo saanut. Voiko kokea onnea siitä, mikä on koko ajan käsillä? Osa saa rajun muistutuksen kaiken menettämisestä sairauksien, onnettomuuksien ja kuolemien ravistelemana, mutta moni ei koskaan joudu äärimmäisen uhan eteen.
Kiitos sinä siivooja, joka siivoat junalaituria
Kiitos raikas ilma
Kiitos kaunis kuutamo
Kiitos ruoasta!
Kiitos oma asunto
Kiitos kaunis aamutaivas
Kiitos, että jaksoin tiskata illalla, niin nyt ei tarvitse
Kiitos, että tulee kiva päivä
Unohdan kiittää
Unohdan kiittää
Kiitos, että työpäivä on ohi
Unohdan kiittää
Kiitos työt, että sujuitte
Kiitos, että olen taitava
Kiitos bussi kun tulit heti
Kiitos, että jaksan
Kiitos äiti
Kiitos ruoasta
Jos kiitoksia, ei kirjoita ylös, ne unohtaa. Vähän kuin kiittämisenkin. Pari päivää meni vielä hyvin, sitten sitä putos takaisin sellaiseen unohdukseen, siihen, miten kaikki on ehkä vähän vinossa, nyt olen väsynyt en nyt jaksa mitään.
Sitä aina lähtee tällaisiin harjoituksiin ajatellen, että no NYT minä KESKITYN ja kohta ihan kohta huomaan miten IHANA olo on ja miten HYVÄÄ kaikki on
Sitten hakkaa konetta töissä että toimi senkin paska, ja yhtäkkiä muistaa että ai niin
Niin, mutta silti: elänkö unelmaani? Olenko onnellinen silloinkin, kun puoliso raivostuttaa, lapset nahistelevat, työt hiertävät pipon kireäksi ja kehoa kiusaa kaikkien aikojen flunssa? Ei, en, vaikka tietenkin pitäisi. Vai pitäisikö edes?
Tuntuu kamalalta, ettei osaa olla kiitollinen. Ettei muista kiittää. Ettei kiitä siitä, mitä on, kun joillain ei oo mitään. Että unohtaa sen, miten ihanaa on ruoka ja koti ja suihku.
Tuntuu kamalalta epäonnistua.
Samalla sitä miettii, että ainakin yritin. Kiitin hetken. Olin tästä tänään iloinen, ehkä huomenna enemmästä.
Sekin on ihan hyvä harjoitus.
On lähes vitsikästä tästä ammatista käsin kertoa, että ei, aina ei ole pakko olla läsnä. Ei ole tarpeen olla sadalla prosentilla hetkessä kakkapeppua pestessä, ei bussimatkoilla, eikä huipputylsissä kokouksissa. Läsnäoloa ei voi pakottaa, sillä sen ylin oppi on armollisuus. Mieli saa karkailla, Facebookiin saa uppoutua ja huomisesta saa huolehtia. Kunhan vain hetkittäin hengähtää armollisesti senkin, että tässä ja nyt, kaikki on ihan riittävän hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti