Itse eristin itseni

Yläasteella olin aivan varma, että oon aivan erilainen kuin muut. Aivan erilainen. Kukaan ei voi koskaan ymmärtää mua. Oon yksin maailmassa, ihan yksin. Kaikki muut on toisenlaisia, normaaleja ja tavallisia.

Meidän koulussa oli tietysti ihmisiä, joilla oli (muhun verrattuna) sssikana ystäviä. Suosittuja ihmisiä. Mutta mä en ollut niiden ystävä. Ne ei halunneet mua, olin liian erilainen. Tai niin puhuin itselleni. Niin sanoin. Ei noi halua sua, ne varmaan inhoaa sua.

Ei ne tervehtineet mua. Ei me tunnettu. Mäkään en tervehtinyt niitä. Miksi olisin? Entä, jos ne ei tervehdikään takaisin? Entä, jos ne jää vain katsomaan?

Jos mulle puhuttiin, vastasin yksi- tai parisanaisilla lauseilla. En osannut olla, en osannut sanoa muuta. Miks noi puhuu mulle mitä mä nyt teen mitä vastaan en kuulu tänne. Siltä se tuntui.

Täl viikolla oltiin ulkosalla istuskelemassa, ja mun ystävä sanoi yllättäen, että semmoinen ihminen tulee kohta meidän seuraan. Sellainen ihminen, jolla oli paljon ystäviä. Joka oli sillä tavalla suosittu. Sellainen cool tyyppi.

Jännityin. Oli jännää huomata se. Tässä mä oon, yli kymmenen vuotta myöhemmin, ja mua jännittää. Apua, tänne tulee sellainen cool henkilö. Mitä mä nyt teen. Sit rentouduin; muistin, että oon jo isompi eikä enää tartte jännittää, ei tartte ajatella niin, ei tartte ajatella kuten silloin.

Henkilö tuli paikalle. Käteltiin. Juteltiin. Se kertoi mullekin, mitä on tehnyt. Kyseli musta. Oltiin kaksin pöydässä ja joihinkin mun juttuihin se sanoi, että aika siistiä.

Aika siistiä.

Mun tuli jotenkin pöllämystynyt olo. Tää ihminen on tosi, tosi mukava, ajattelin. Sitten tajusin, että kyllähän mä sen jo tiesin. Kun oltiin koulussa tekemissä, se ei ollut koskaan ilkeä. Ei koskaan epäystävällinen. Ei koskaan tehnyt mulle mitään pahaa, ei sanonut pahasti. Se oli hauska ja suosittu ja mukava ja mä ohitin sen ja sen ihmiset käytävällä. En tervehtinyt. Menin itsekseni istumaan. Mä en kuulu tänne mä olen erilainen, kukaan ei voi ymmärtää mua. Oon niin yksin.

Yksinäinen.

Muakin kiusattiin koulussa, mutta vain vähän. Muutaman kerran muistan. Kukaan ei vainonnut, ei vaaninut. Oon miettinyt paljon sitä. Mua ei kukaan uhkaillut eikä piinannut päivittäin, ottanut silmätikuksi, joten miks musta tuntui siltä, että musta ei pidetä? Miks oli sellainen olo, että mä en kuulu tänne oon ihan erilainen?

Miksen mennyt mukaan, miksen moikannut? Miks pelkäsin niin paljon hylkäämistä? On totta, ettei kukaan erikseen tullut hakemaan mua mukaan tai alkanut tervehtiä mua, yrittänyt kovasti ystävystyä. Luulen, että ne näki sen: sen, miten tunnen olevani erilainen ja ettei kukaan ymmärrä. Ehkä ne mietti, että toi haluaa olla itsekseen, se on sellainen. Se on aina itsekseen tuolla istumassa, kai se tulisi, jos haluaisi. Ehkä se meni niin.

Muistin taas, miten tärkeää on olla tekemättä oletuksia. Siitä, että jos ihminen on suosittu, sitä ei varmaan kiinnosta. Että jos toinen, ei moikkaa, se ei tarkoita, ettei se haluais. Että jos haluaa istua itsekseen, voi silti olla yksinäinen.

Nyt ollaan tässä. Oon jo aikuinen ja tuntuu vähän hölmöltä. Tuntuu myös tosi myötätuntoiselta mua itseä kohtaan: voi pieni kun olisit uskaltanut, kun olisit uskonut itsees enemmän. Kun oisit mennyt mukaan ja tervehtinyt, edes vähän. Kun olisit muistanut, että erilaiset ihmiset voi olla ystäviä myös.