"In August of 1865, a Colonel P.H. Anderson of Big Spring, Tennessee, wrote to his former slave, Jourdan Anderson, and requested that he come back to work on his farm. Jourdan — who, since being emancipated, had moved to Ohio, found paid work, and was now supporting his family — responded spectacularly by way of the letter.
Dayton, Ohio,
August 7, 1865
To My Old Master, Colonel P.H. Anderson, Big Spring, Tennessee
Sir: I got your letter, and was glad to find that you had not forgotten Jourdon, and that you wanted me to come back and live with you again, promising to do better for me than anybody else can. I have often felt uneasy about you. I thought the Yankees would have hung you long before this, for harboring Rebs they found at your house. I suppose they never heard about your going to Colonel Martin's to kill the Union soldier that was left by his company in their stable. Although you shot at me twice before I left you, I did not want to hear of your being hurt, and am glad you are still living. It would do me good to go back to the dear old home again, and see Miss Mary and Miss Martha and Allen, Esther, Green, and Lee. Give my love to them all, and tell them I hope we will meet in the better world, if not in this. I would have gone back to see you all when I was working in the Nashville Hospital, but one of the neighbors told me that Henry intended to shoot me if he ever got a chance.
I want to know particularly what the good chance is you propose to give me..."
Lue loput lettersofnote.comista
17. helmikuuta 2012
16. helmikuuta 2012
Haaste: 21 päivää valittamatta, päivä 9
Haaste: 21 päivää valittamatta
Päiviä takana: 9
Havaintoja:
Mulla on ollu tosi huono viikko. Tosi huono. Tää haaste on siks ollut tosi, no, haasteellinen.
Mulla oli tosi paha PMS (elisiis menkat tekee mut hulluks) ja empatiakyky on noin nolla. Joskus tuntuu että jos avaan suuni, se on miinus nolla. Oon ollu tällä viikolla tosi paljon hiljaa ja sanomatta mitään, koska pelkään, että jos avaan suuni, sielt tulee ulos jotain epäkivaa. Että sieltä tulee ulos jotain semmosta kuin etteks te osaa muuta kun valittaa en jaksa ei jumalauta tätä.
Ylläoleva lainaus on auttanu. Se auttaa mua yleensäkin aika paljon, ilman haastettakin. Kaikilla on vaikeeta ja kaikilla on omat ongelmansa, joten mun tehtävä on olla lempeä, jakaa lempeyttä. Lisäks oon noudattanu Rumpalin neuvoa: jos ei oo mitään kivaa sanottavaa, älä sano mitään.
Oon huomannu, et kaikista valituksista voi vääntää vitsin. Sitten se asia kääntyy hauskaks ja nauretaan ja se valittaminen jotenkin lakkaa. Oon myös miettiny, alkaakohan muita jo ottaa aivoon se, että keksin koko ajan pikkuhauskoja vitsejä kaikista aiheista. Uskon kyllä, että ihmisen pitää myös antaa valittaa, ja kyllä itseltä palais hermot jos toinen veistelis vitsejä koko ajan kun yritän purkaa. Siks oon myös yrittänyt kuunnella ja löytää hyvät puolet sen sijaan, että voivottelisin.
Oon myös huomannut, että kehotan toimintaan. Oon huomannu sen, etten aina jaksa olla vaan tukena ja rohkaista, vaan käsken ihan suoraan tehdä asioille jotain. Oon miettinyt sitä, mikä on mun aika ja paikka käskeä tekemään jotain ja onko siitä hyötyä. Miks joku tekis jotain vaan siks, että musta se on hyvä idea?
Välillä vaan unohdan koko haasteen siks, että mun tekee mieli valittaa. Voi kun tekeekin mieli. Se on niin ihanaa, se uhrina nyyhkiminen josta aiemmin oon kirjottanu tääl monesti. Varsinkin kun tuntee, että ansaitsee sen. Ansaitsee sen kurjana olemisen ja voivottelun. Aika hölmöä oikeestaan: miten ja mitä voi ansaita niin että haluaa palkinnoks tuntea olonsa kurjaks? Tai siis: miks haluaa lohduttaa itseään niin että oikein pyörii kaikissa ongelmissaan, mitä itsensä lohduttamista se on?
Kun huomaan että valitan, mua hävettää. Lähinnä siks, että on tää haaste, ja myös siks, etten haluais olla sellainen. Vinkuja. Vaikeroija. Pyöriskelijä. Kuitenkin tällä viikolla oon ollut. Sit en lopeta sitä, vaikka nolottaakin. Koska haluun vaan päästä sanomaan ai että haluankin.
Mun yks ystävä, joka on käynyt lukemassa tätä blogia, sanoi, että sitä harmittaa tää haaste, koska mun valittaminen on rakentavaa ja en siks sais lopettaa sitä. Siitä tuli hyvä mieli. Se sai mut ajattelemaan sitä, ettei kaikki valittaminen oo pahasta. Että voi myös rakentaa, vaikka valittaakin. Tai huomata jotain uutta.
Päiviä takana: 9
Havaintoja:
Mulla on ollu tosi huono viikko. Tosi huono. Tää haaste on siks ollut tosi, no, haasteellinen.
Mulla oli tosi paha PMS (elisiis menkat tekee mut hulluks) ja empatiakyky on noin nolla. Joskus tuntuu että jos avaan suuni, se on miinus nolla. Oon ollu tällä viikolla tosi paljon hiljaa ja sanomatta mitään, koska pelkään, että jos avaan suuni, sielt tulee ulos jotain epäkivaa. Että sieltä tulee ulos jotain semmosta kuin etteks te osaa muuta kun valittaa en jaksa ei jumalauta tätä.
Ylläoleva lainaus on auttanu. Se auttaa mua yleensäkin aika paljon, ilman haastettakin. Kaikilla on vaikeeta ja kaikilla on omat ongelmansa, joten mun tehtävä on olla lempeä, jakaa lempeyttä. Lisäks oon noudattanu Rumpalin neuvoa: jos ei oo mitään kivaa sanottavaa, älä sano mitään.
Oon huomannu, et kaikista valituksista voi vääntää vitsin. Sitten se asia kääntyy hauskaks ja nauretaan ja se valittaminen jotenkin lakkaa. Oon myös miettiny, alkaakohan muita jo ottaa aivoon se, että keksin koko ajan pikkuhauskoja vitsejä kaikista aiheista. Uskon kyllä, että ihmisen pitää myös antaa valittaa, ja kyllä itseltä palais hermot jos toinen veistelis vitsejä koko ajan kun yritän purkaa. Siks oon myös yrittänyt kuunnella ja löytää hyvät puolet sen sijaan, että voivottelisin.
Oon myös huomannut, että kehotan toimintaan. Oon huomannu sen, etten aina jaksa olla vaan tukena ja rohkaista, vaan käsken ihan suoraan tehdä asioille jotain. Oon miettinyt sitä, mikä on mun aika ja paikka käskeä tekemään jotain ja onko siitä hyötyä. Miks joku tekis jotain vaan siks, että musta se on hyvä idea?
Välillä vaan unohdan koko haasteen siks, että mun tekee mieli valittaa. Voi kun tekeekin mieli. Se on niin ihanaa, se uhrina nyyhkiminen josta aiemmin oon kirjottanu tääl monesti. Varsinkin kun tuntee, että ansaitsee sen. Ansaitsee sen kurjana olemisen ja voivottelun. Aika hölmöä oikeestaan: miten ja mitä voi ansaita niin että haluaa palkinnoks tuntea olonsa kurjaks? Tai siis: miks haluaa lohduttaa itseään niin että oikein pyörii kaikissa ongelmissaan, mitä itsensä lohduttamista se on?
Kun huomaan että valitan, mua hävettää. Lähinnä siks, että on tää haaste, ja myös siks, etten haluais olla sellainen. Vinkuja. Vaikeroija. Pyöriskelijä. Kuitenkin tällä viikolla oon ollut. Sit en lopeta sitä, vaikka nolottaakin. Koska haluun vaan päästä sanomaan ai että haluankin.
Mun yks ystävä, joka on käynyt lukemassa tätä blogia, sanoi, että sitä harmittaa tää haaste, koska mun valittaminen on rakentavaa ja en siks sais lopettaa sitä. Siitä tuli hyvä mieli. Se sai mut ajattelemaan sitä, ettei kaikki valittaminen oo pahasta. Että voi myös rakentaa, vaikka valittaakin. Tai huomata jotain uutta.
14. helmikuuta 2012
Kuolemasta
Oon kerran nähnyt kuolleen ihmisen. Se oli sairaalassa ja se oli joku jota rakastin kovasti. (En halua kauhean yksityiskohtaisesti kertoa siitä, koska se ei ole vain mun asia).
Silloin, kun menin katsomaan, niin se henkilö oli kuollut hetki sitten. Se makasi sängyllä ja mua vähän jännitti mennä sinne. Menin kuitenkin. Mietin koko ajan että miltähän se musta tuntuu ja pelottaako ja alanko itkeä ja miltä kuollut ihminen näyttää. Sitten mentiin katsomaan ja mä katsoin.
Se makasi siinä, semmonen ihminen jonka oon tuntenut aina, ja se ei ollut siinä. Tiesin vaan, ettei se ollut. Äiti on sanonut mulle että kun ihminen kuolee, siitä vaan lähtee jotakin ja kuoret jää tänne. Sellaista se oli.
Se makasi sängyllä ja sen suu oli auki. Siinä ei ollu mitään elokuvamaista, että maataan jonkun aaltoilevan harsoverhon takana kädet rinnalla ja ollaan eteerisiä ja prinsessamaisia. Se oli vaan aika... Aika tavallista. Tavallista. Ja silti ei.
Yhdellä ihmisellä siellä huoneessa oli kello. Katselin sitä kauan. Se kello jatkoi matkaa eteenpäin. Kuollut ei jatkanut matkaa mihinkään, ainakaan siellä huoneessa, ainakaan silleen että me oltais se havaittu. Mutta kello jatkoi. Tik tak. Mikään ei pysähtyny tai lakannu ja silti kaikki pysähty ja lakkas.
Me ei oltu yksin siellä huoneessa, siellä oli muitakin potilaita. Ainakin neljä. Osa näytti siltä, että odottaa samaa tilannetta jossa me oltiin jo. Joku muori kärrättiin pyörätuolissa ulos, koska se puhui kovaan ääneen puhelimeen ja meille haluttiin antaa rauhaa, edes vähän. Muori päätteli sitä puhelua selittämällä jotenkin niin, että nyt täytyy mennä kun täällä on joku kuollut. Joku vaan. Eihän se tiennyt, keitä me ollaan.
Mitähän ne ihmiset ajatteli? Mitähän ne ajatteli, jos ne tiesi, että itsekin kuolee kohta? Miltä se tuntuu kun tietää, että kuolee?
Oon usein miettinyt, mitä tekisin, jos saisin esimerkiks syövän. En halua kuolla. Haluan elää. Haluaisin taistella ja haluaisin hoitoja.
Jos se syöpä tulis rintoihin, antaisin leikata molemmat pois. Luulen, etten haluais, että niitä rakennetaan mulle uudestaan.
Oon usein miettinyt, mitä tekisin, jos saisin sellaisen syövän ettei toivoa ole. Mitä tehdä, kun on X määrä aikaa kaikelle, ihan kaikelle? Kaikille maailman paikoille ja ihmisille ja ruoille ja ohjelmille ja vaatteille ja nauruille ja tekstareille ja biiseille ja kaikelle. Mitä silloin tekee, kun tietää, että pitää tehdä nyt, viimeisen kerran?
Mä en tiedä.
Oon usein miettinyt, mitä teen sitten, kun joku mulle oikeesti tosi läheinen kuolee. Niitä on kuollu jo, mutten oo koskaan ollut missään vastuussa, tai oon ollu niin pieni etten oo oikei tajunnu. En oo joutunu hautaamaan esimerkiks yhtään mun ystävää.
Oon ajatellu sitä: me haudataan toisiamme niin kauan että ite kuollaan ja sitte ne muut jatkaa sitä. Se on musta aika surullinen ajatus, ja toisaalta ihmeellinen. Mä lähen täältä ja tää ei lopu, tää jatkuu vaan ja on ja ihmiset käy kaupoissa ja herää ja juo kahvia ja mä vaan en oo täällä. Sitte ne soittelee toisilleen ja menee baariin ja hoitaa puutarhaa ja mä vaan en oo täällä. Sit välillä ne aattelee mua, ehkä ne näkee musta jonkun unen tai kuvan ja ehkä joku kysyy et kuka toi tossa kuvassa on ja ne kertoo. Se on aika kiva ajatus.
Ei se mua sillee pelota, ja kuitenki pelottaa tosi paljon. En haluu ajatella sitä ja kuitenki ajattelen tosi paljon. Mä voisin kuolla NYT. Tai NYT. Tai NYT.
Se tuntuu silt että kaikki jatkuu ikuisesti muttei se jatku; se loppuu ihan yllättäen, joku tiistai tai keskiviikko tai sunnuntai ja mä voin olla uimassa tai töissä tai kiskalla ja sitte joku soittaa että nyt se on tapahtunu. Se voi loppua silleen että sä oot menossa sairaalaan kattomaan ihmistä ja kun sä pääset sinne niin muut on menneet jo katsomaan paitsi se yks, se yks joka odottaa ulkopuolella koska tietää et tää on nyt loppu ja sitten se sanoo "tiedäksä mikä tilanne on, se on se että hän ei varmaan" ja se ei jatka ja sä tiedät jo miten se lause päättyy.
Mä voisin kuolla NYT. Tai NYT. Tai NYT.
Oon miettiny, että jos on joku paikka johon me mennään ja jos me voidaan siel viel tuntea itsemme ja toiset joita on tavattu, niin haluaisin, että joku tuttu tulis hakemaan mut. Tai tulis vastaan.
Että isä tulis vastaan. Tai sisko.
Että mä näkisin mun isän ja oikeesti näkisin sen ja tietäisin vaan että tolta mun isä näyttää ja nyt isä on tullu mut hakemaan ja ei oo mitään hätää, mä voin nyt mennä.
Tai että mä näkisin siskon ja muistasin että tolta se näyttää kyl mä tiesin siitä on vaan niin kauan. Ja sitten mä tietäisin ettei oo mitään hätää. Että mä voin nyt mennä.
Silloin, kun menin katsomaan, niin se henkilö oli kuollut hetki sitten. Se makasi sängyllä ja mua vähän jännitti mennä sinne. Menin kuitenkin. Mietin koko ajan että miltähän se musta tuntuu ja pelottaako ja alanko itkeä ja miltä kuollut ihminen näyttää. Sitten mentiin katsomaan ja mä katsoin.
Se makasi siinä, semmonen ihminen jonka oon tuntenut aina, ja se ei ollut siinä. Tiesin vaan, ettei se ollut. Äiti on sanonut mulle että kun ihminen kuolee, siitä vaan lähtee jotakin ja kuoret jää tänne. Sellaista se oli.
Se makasi sängyllä ja sen suu oli auki. Siinä ei ollu mitään elokuvamaista, että maataan jonkun aaltoilevan harsoverhon takana kädet rinnalla ja ollaan eteerisiä ja prinsessamaisia. Se oli vaan aika... Aika tavallista. Tavallista. Ja silti ei.
Yhdellä ihmisellä siellä huoneessa oli kello. Katselin sitä kauan. Se kello jatkoi matkaa eteenpäin. Kuollut ei jatkanut matkaa mihinkään, ainakaan siellä huoneessa, ainakaan silleen että me oltais se havaittu. Mutta kello jatkoi. Tik tak. Mikään ei pysähtyny tai lakannu ja silti kaikki pysähty ja lakkas.
Me ei oltu yksin siellä huoneessa, siellä oli muitakin potilaita. Ainakin neljä. Osa näytti siltä, että odottaa samaa tilannetta jossa me oltiin jo. Joku muori kärrättiin pyörätuolissa ulos, koska se puhui kovaan ääneen puhelimeen ja meille haluttiin antaa rauhaa, edes vähän. Muori päätteli sitä puhelua selittämällä jotenkin niin, että nyt täytyy mennä kun täällä on joku kuollut. Joku vaan. Eihän se tiennyt, keitä me ollaan.
Mitähän ne ihmiset ajatteli? Mitähän ne ajatteli, jos ne tiesi, että itsekin kuolee kohta? Miltä se tuntuu kun tietää, että kuolee?
Oon usein miettinyt, mitä tekisin, jos saisin esimerkiks syövän. En halua kuolla. Haluan elää. Haluaisin taistella ja haluaisin hoitoja.
Jos se syöpä tulis rintoihin, antaisin leikata molemmat pois. Luulen, etten haluais, että niitä rakennetaan mulle uudestaan.
Oon usein miettinyt, mitä tekisin, jos saisin sellaisen syövän ettei toivoa ole. Mitä tehdä, kun on X määrä aikaa kaikelle, ihan kaikelle? Kaikille maailman paikoille ja ihmisille ja ruoille ja ohjelmille ja vaatteille ja nauruille ja tekstareille ja biiseille ja kaikelle. Mitä silloin tekee, kun tietää, että pitää tehdä nyt, viimeisen kerran?
Mä en tiedä.
Oon usein miettinyt, mitä teen sitten, kun joku mulle oikeesti tosi läheinen kuolee. Niitä on kuollu jo, mutten oo koskaan ollut missään vastuussa, tai oon ollu niin pieni etten oo oikei tajunnu. En oo joutunu hautaamaan esimerkiks yhtään mun ystävää.
Oon ajatellu sitä: me haudataan toisiamme niin kauan että ite kuollaan ja sitte ne muut jatkaa sitä. Se on musta aika surullinen ajatus, ja toisaalta ihmeellinen. Mä lähen täältä ja tää ei lopu, tää jatkuu vaan ja on ja ihmiset käy kaupoissa ja herää ja juo kahvia ja mä vaan en oo täällä. Sitte ne soittelee toisilleen ja menee baariin ja hoitaa puutarhaa ja mä vaan en oo täällä. Sit välillä ne aattelee mua, ehkä ne näkee musta jonkun unen tai kuvan ja ehkä joku kysyy et kuka toi tossa kuvassa on ja ne kertoo. Se on aika kiva ajatus.
Ei se mua sillee pelota, ja kuitenki pelottaa tosi paljon. En haluu ajatella sitä ja kuitenki ajattelen tosi paljon. Mä voisin kuolla NYT. Tai NYT. Tai NYT.
Se tuntuu silt että kaikki jatkuu ikuisesti muttei se jatku; se loppuu ihan yllättäen, joku tiistai tai keskiviikko tai sunnuntai ja mä voin olla uimassa tai töissä tai kiskalla ja sitte joku soittaa että nyt se on tapahtunu. Se voi loppua silleen että sä oot menossa sairaalaan kattomaan ihmistä ja kun sä pääset sinne niin muut on menneet jo katsomaan paitsi se yks, se yks joka odottaa ulkopuolella koska tietää et tää on nyt loppu ja sitten se sanoo "tiedäksä mikä tilanne on, se on se että hän ei varmaan" ja se ei jatka ja sä tiedät jo miten se lause päättyy.
Mä voisin kuolla NYT. Tai NYT. Tai NYT.
Oon miettiny, että jos on joku paikka johon me mennään ja jos me voidaan siel viel tuntea itsemme ja toiset joita on tavattu, niin haluaisin, että joku tuttu tulis hakemaan mut. Tai tulis vastaan.
Että isä tulis vastaan. Tai sisko.
Että mä näkisin mun isän ja oikeesti näkisin sen ja tietäisin vaan että tolta mun isä näyttää ja nyt isä on tullu mut hakemaan ja ei oo mitään hätää, mä voin nyt mennä.
Tai että mä näkisin siskon ja muistasin että tolta se näyttää kyl mä tiesin siitä on vaan niin kauan. Ja sitten mä tietäisin ettei oo mitään hätää. Että mä voin nyt mennä.
13. helmikuuta 2012
Inspiraatioteksti: I Love My Weight Gain thefrisky.comissa
"And so I went along, quietly disgusted by my new body with its chubby
arms and dimpled thighs and belly that stubbornly, relentlessly refused
to suck in.
Until very recently, when I tried on an extremely tight dress, as a
joke, just because it was ridiculous and I would never really wear it
and only skinny people were allowed to wear things like that, and … I
looked amazing. I looked curvy and sexy and spunky and daring and
amazing. And I looked that way BECAUSE of my weight, not in spite of it.
Frankly, I was stunned. I didn’t know how I’d missed this happening.
I’d been so busy thinking that weight gain was pretty much always bad
news, and that sexiness was pretty much the property of skinniness, that
I’d missed out on my own beauty.
Let me be real here: I hadn’t turned into Marilyn Monroe (or Lindsay
Lohan doing Marilyn). I will not be doing any plus-sized modeling
anytime soon. My boobs are still small, and will probably stay that way,
no matter what. My arms are generous, my butt is full and proud, my
belly is round. And I look good."
12. helmikuuta 2012
Kiitos x 10 000
Mun blogitilastot kertoo, että tätä blogia on katsottu yli 10 000 kertaa. Olen hämmentynyt ja kiitollinen.
Kiitos. Kiitos kiitos kiitos.
Juhlan kunniaksi kysyn teiltä:
mistä aiheesta haluaisitte postauksen tänne?
11. helmikuuta 2012
10. helmikuuta 2012
Haaste: 21 päivää valittamatta, päivä 2
Haaste: 21 päivää valittamatta
Päiviä takana: 2
Havaintoja:
Tää on tosi vaikeaa.
Kaikki on hyvin niin kauan kun, no, kaikki on hyvin. Jos ei oo ongelmia, siis suurempia, en valita. Mut jos mulle tulee joku ongelma, jonka koen isoksi, mun on pakko avaa se jollekin. Yleensä jollekin, joka ei voi ratkasta sitä. Jollekin, jolle saan kertoa vaan oman kantani ja mikään ei muutu, sen sijaan että menisin kohti sitä ongelman ratkaisua.
En tänäänkään (kakkospäivänä) valittanu kamalasti turhista. Kiroilin vaan kerran tietokoneelleni ja sit muistin taas et ainiin, ainiin. Toisaalta tää on tosi helpottavaa; tänään tuli yks tilanne jota ei voinu heti ratkaista ja ajattelin että hei, tää ratkeaa sitten myöhemmin. Turha hermostua nyt. Enkä hermostunu.
Huomaan, että mun elämässä on tällä hetkellä tosi monta semmosta asiaa jotka koen jotekin raastaviks ja hankaliks. Sitten käyn mieleni sisällä keskustelua siitä, mikä on valittamista: mistä mulla on oikeus sanoa, mistä on oikeus aloittaa konflikti? Mikä on tarpeeksi? Mitä kaikkea ihmisen pitää sietää?
Huomaan myös, ettei mulla oo oikeestaan mitään kokemuksia konfliktin aloittamisesta ja siitä, miten hankalat jutut avataan sille ihmiselle, jonka kanssa niitä on, eikä vaan mennä johonkin blogiin tai kotiin valittamaan. Oon saanut tänään harjoitella sitä, että sanon suoraan sille ihmiselle, joka saa mut tuntemaan jotain epämiellyttävää, että miltä musta tuntuu.
Se tuntuu tosi, tosi hyvältä. Sata kertaa paremmalta ku itsekseen nurkassa valittaminen.
Lisäks se tuntuu ihan vitun hirveeltä. Hirveemmältä ku mikään.
Päiviä takana: 2
Havaintoja:
Tää on tosi vaikeaa.
Kaikki on hyvin niin kauan kun, no, kaikki on hyvin. Jos ei oo ongelmia, siis suurempia, en valita. Mut jos mulle tulee joku ongelma, jonka koen isoksi, mun on pakko avaa se jollekin. Yleensä jollekin, joka ei voi ratkasta sitä. Jollekin, jolle saan kertoa vaan oman kantani ja mikään ei muutu, sen sijaan että menisin kohti sitä ongelman ratkaisua.
En tänäänkään (kakkospäivänä) valittanu kamalasti turhista. Kiroilin vaan kerran tietokoneelleni ja sit muistin taas et ainiin, ainiin. Toisaalta tää on tosi helpottavaa; tänään tuli yks tilanne jota ei voinu heti ratkaista ja ajattelin että hei, tää ratkeaa sitten myöhemmin. Turha hermostua nyt. Enkä hermostunu.
Huomaan, että mun elämässä on tällä hetkellä tosi monta semmosta asiaa jotka koen jotekin raastaviks ja hankaliks. Sitten käyn mieleni sisällä keskustelua siitä, mikä on valittamista: mistä mulla on oikeus sanoa, mistä on oikeus aloittaa konflikti? Mikä on tarpeeksi? Mitä kaikkea ihmisen pitää sietää?
Huomaan myös, ettei mulla oo oikeestaan mitään kokemuksia konfliktin aloittamisesta ja siitä, miten hankalat jutut avataan sille ihmiselle, jonka kanssa niitä on, eikä vaan mennä johonkin blogiin tai kotiin valittamaan. Oon saanut tänään harjoitella sitä, että sanon suoraan sille ihmiselle, joka saa mut tuntemaan jotain epämiellyttävää, että miltä musta tuntuu.
Se tuntuu tosi, tosi hyvältä. Sata kertaa paremmalta ku itsekseen nurkassa valittaminen.
Lisäks se tuntuu ihan vitun hirveeltä. Hirveemmältä ku mikään.
9. helmikuuta 2012
Haaste: 21 päivää valittamatta, päivä 1
Haaste: 21 päivää valittamatta
Päiviä takana: 1
Havaintoja:
Tänään huomasin, miten tarkkailen puheitani. Miten havainnoin, että mitä sieltä tulee ulos; onks tää valitusta, onks toi? Virkistävää. Voimauttavaa. Mähän ajattelen enneku puhun!
Huomasin, että oon aika hauska tyyppi. Kerron kivoja tarinoita, hyvä minä! Huomasin myös, että joskus vaihdoin tarinan kärkee lennossa. Huomasin, miten sen tarinan loppu on menossa kohti valitusta, ja käänsinkin sen johonkin muuhun huomioon. Se tuntui vähän kömpelöltä mut hyvältä; mun ei oo pakko valittaa ees niistä jutuista, joista jo alotin valittamisen!
Hermot meni kaksi kertaa. Kirosin ääneen. Sitte muistin että ainiin, sanouduin irti tästä eikä tästä ole hyötyä. Se käy huomaamatta, valittaminen, että hermot menee ja antaa jonkun pikkuasian viedä.
Kotiin päästyäni sain kirjeitse huonon uutisen ja valitin siitä äidille. Mulle on vähän epäselvää, mikä on tunteiden purkamista ja mikä valitusta. Yritänkin tässä vältellä turhaa ininää pikkuasioista. Oon aatellu, että jos on oikeesti paha mieli, sen saa kyllä kertoa.
Töissä kerroin haasteesta ja mulle sanottiin, etten oo valittaja vaan välittäjä. Siitä tuli hyvä olo.
Päiviä takana: 1
Havaintoja:
Tänään huomasin, miten tarkkailen puheitani. Miten havainnoin, että mitä sieltä tulee ulos; onks tää valitusta, onks toi? Virkistävää. Voimauttavaa. Mähän ajattelen enneku puhun!
Huomasin, että oon aika hauska tyyppi. Kerron kivoja tarinoita, hyvä minä! Huomasin myös, että joskus vaihdoin tarinan kärkee lennossa. Huomasin, miten sen tarinan loppu on menossa kohti valitusta, ja käänsinkin sen johonkin muuhun huomioon. Se tuntui vähän kömpelöltä mut hyvältä; mun ei oo pakko valittaa ees niistä jutuista, joista jo alotin valittamisen!
Hermot meni kaksi kertaa. Kirosin ääneen. Sitte muistin että ainiin, sanouduin irti tästä eikä tästä ole hyötyä. Se käy huomaamatta, valittaminen, että hermot menee ja antaa jonkun pikkuasian viedä.
Kotiin päästyäni sain kirjeitse huonon uutisen ja valitin siitä äidille. Mulle on vähän epäselvää, mikä on tunteiden purkamista ja mikä valitusta. Yritänkin tässä vältellä turhaa ininää pikkuasioista. Oon aatellu, että jos on oikeesti paha mieli, sen saa kyllä kertoa.
Töissä kerroin haasteesta ja mulle sanottiin, etten oo valittaja vaan välittäjä. Siitä tuli hyvä olo.
Nyt mut saa myös kiinni
Tällä blogilla on nyt oma sähköpostiosoite, johon just sä voit lähettää mulle viestejä. Jos et vaikka uskalla kommentoida.
kaikkionhyvin (miumau!) gmail.com
8. helmikuuta 2012
Haaste: 21 päivää valittamatta
Tänään töissä sain mailitse tällaisen haasteen: olla valittamatta 21 päivää. Haaste löytyi osoitteesta hyvejohtajuus.fi, tässä ote:
Aion ottaa osaa tähän haasteeseen. 21 päivää; aika loppuu siis 28.2. Siihen asti aion olla valittamatta turhista ja katsoa, miten valittavainen todellisuudessa olen (mähän siis uskon vakaasti, etten ole, kuten varmaan muutkin).
Tein haasteen etenemisen seuraamista varten blogiin haaste-tagin. Kenties haasteita tulee muitakin myöhemmin.
""Jos et pidä jostain, muuta se.
Jos et voit muuttaa asiaa,
muuta asenteesi. Älä valita."
- Maya Angelou
Jos jokin on vialla, ei asian kieltäminen muuta asiaa. Valittamattomuus tarkoittaakin nöyryyttä ongelmien kohtaamisessa, toisin sanoen tosiasioiden näkemistä ja niiden hyväksymistä. On kuitenkin eri asia todeta, että tietyn ohjelmiston käyttöliittymässä on parantamisen varaa, sen sijaan että huutaa voimasanojen saattelemana monitorille että hommassa ei taaskaan ole mitään järkeä (100% hypoteettinen tilanne).
Ongelmatilanteissa on pakko tehdä jotain ja valittamisen jälkeen seuraavaksi luonnollisin tapa kohdata ongelma on ratkaista se, tai ainakin keksiä jokin tapa kiertää se. Nyt tätä ratkaisuhakuisuutta tuki vahvasti ajattelumalli, joka oli keskittynyt löytämään aiempien solvaussanojen sijaan todellisen asiantilan.
Keskustelin tästä haasteesta itseäni viisaamman kanssa, joka kysyi hymyillen miksi vain 21 päivää, miksei koko elämä? Niinpä. Miksi ei?
Älä valita. Haluat kuitenkin tehdä asialle jotain, joten ryhdyt ratkaisemaan ongelmaa — objektiivisemmin."
Tein haasteen etenemisen seuraamista varten blogiin haaste-tagin. Kenties haasteita tulee muitakin myöhemmin.
Aika
alkaa
nyt
7. helmikuuta 2012
Pyöriskelyä
Mä teen sitä. Säkin teet sitä.
En jaksa tänään, ei tänään.
En osaa. En pysty.
En mä kykene!
Ei niin voi tehdä. En saa.
En uskalla. En osaa.
En onnistu.
Tää menee niin pieleen.
Tää menee niin pieleen.
En voi mennä lenkille nyt kun sataa.
En voi nyt kirjottaa kun täytyy selata Facebookia.
Kukaan ei koskaan soita mulle ja kukaan ei koskaan viestittele.
Mä oon niin huono. Toi varmaan inhoaa mua.
En mä uskalla enkä voi.
Yhyy yhyy yhyy yhyy.
Se on ihanaa. Pyöriskeleminen. Se, kun oikeen kärsii ja vakuuttaa itelleen, että se on totta: etten mä osaa, pysty, voi, kykene, jaksa. Ihanaa.
Se on kamalaa. Pyöriskeleminen. Se, kun uskoo itseään. Oon niin huono, muita huonompi! Noi varmasti osaa paremmin. Noi ei varmaan koskaan epäile itseään. Noilla menee niin hyvin. Noilla kaikilla muilla.
En oo koskaan tavannu niitä muita. Niitä, joilla menee niin hyvin, jotka ei koskaan epäile itseään, jotka ei epäonnistu, joita ei pelota. En oo koskaan tavannu niitä, mutta täytyyhän niiden jossain olla, kun ne painaa mua koko ajan alaspäin! Eikun ainiin, teenkin sen itse.
Viime aikoina oon tuntenut oloni tosi energiseksi.
Oon huomannut, ettei mun tarvi odottaa, ettei mun tarvi olla laiskana, ettei mun tarvi jättää tekemättä: mä voin tehdä heti, nyt. Voin alottaa ja siivota ja kirjottaa ja lukea tylsänkin kirjan jota tekis mieli lykätä koska en jaksaaaaaaaaaa en kykeneeeeeeee. Sitte se on tehty. Mun ei tarvi odottaa, että joku pyytää mua ulos tai tulee hakemaan mut kotoa. Mä voin. Kukaan muu ei voi mun puolesta.
Viime aikoina oon tuntenut oloni tosi väsyneeksi.
Oon huomannut, että voin antaa itteni olla väsynyt. Mulla voi olla huono päivä, ja silloin mun ei tarvitse tehdä mitään. Mun ei tartte ottaa kehenkään yhteyttä eikä mun tartte vastata puhelimeen, jos tuntuu siltä. Mun ei tarvitse pakottaa itseäni, mun ei tarvitse suorittaa. Mutta mun ei myöskään tarvitse olla suorittamatta.
Oon huomannut, että mä voin. Mä voin tehdä päätökset: voin joko valittaa ja ahdistua jostain, jolle voisin jotain, tai voin vaan tehdä sille jotain ja sillä selvä. Tai voin päättää, etten tee sille mitään tänään; tänään mä oon laiska, tänään mä en suorita. Tänään mä saan olla surullinen eikä mun tartte pakolla piristyä. Tänään mä voin tehdä vaan vähän ja se riittää. Enkä koe siitä ahdistusta.
En jaksais enää tehdä itsestäni uhria. En jaksais enää valittaa sitä, ettei mun kirjoitushommat edisty, kun en kerran itse viitsi kirjoittaa ja nähdä vaivaa. En viitsi valittaa, ettei mua pyydetä mihinkään, jos en itse oo osoittanut kiinnostusta, lähettänyt viestiä, kysynyt.
En halua enää pyöriskellä semmosessa kurjuudessa, jolle voisin ite tehdä jotain.
En jaksa olla olla sellaisten olosuhteiden uhri, jotka loin ihan ite.
6. helmikuuta 2012
Kun pahikset onkin hyviksii
Oon keskustellut tässä elämässä muistaakseni kahden skinheadin kanssa. (On niitä ehk ollu enemmänkin muttei oo puhuttu aatteista tai muusta, että ois tullu esiin). Erikoisinta näissä kohtaamisissa on ollu se, että nää ihmiset on aina ollu mulle tosi kilttejä ja ystävällisiä. Sotinu sitä stereotypiaa vastaan, joka mulla skinheadeista on.
Viimeks tapasin tällasen henkilön metrossa. Tapaan muuten paljon ihmisiä metroissa, ootteks huomanneet? Tää oli itäeurooppalainen skinheadkundi eikä osannu oikein kommunikoida englanniks, niin sen kaveri sitte tulkkaili mulle sen puheita. Se kaveri oli muuten superkiva, kiltti ja hauska. Sen silmät loisti ja se nauroi paljon. Sitä en jännittäny yhtään. En kyllä tätä toistakaan kaveria, ennenko tuli puheeks, että se on skinhead. Sitte huomasinkin jo, että sillä on white pride -lippis ja mua alko ahdistaa ja jännittää.
Istuttiin vierekkäin metrossa. Skinhead-kundi halus tietää, miten vanhana sitä pidän. Oon tosi huono arvioimaan ikää ja koska mua jännitti, aattelin, et vedän varmuuden vuoks vähän alakanttiin. Sanoin 27, koska ajattelin et se on ehkä sopivasti.
Se kundi ilahtui niin paljon. Se nauroikin. Se oli oikeasti vähän yli 40, mitä en todellakaan olis arvannut sen ulkonäöstä tai mistään. Se tuli iloiseksi, koska koin sen niin nuoreksi.
Juteltiin matkalla musiikista, asumisesta eri maissa, ihmissuhteista. Toinen kundi alkoi kertoa tarinaa skinhead-kundin naisystävästä, lähinnä siks ettei skinhead-kundin englanninkieli taipunu. Kaverin mukaan näiden kahden tapaaminen oli aika romanttinen tarina: joku mies oli yrittäny raiskata naisen, ja skinhead-kundi oli menny väliin, hakannu sen miehen. Tätä mulle ei kerrottu sanoin vaan kehonkielellä. Lyömiseleellä. Pelastanu sen naisen. Sitte ne oli yhdessä sen naisen kanssa.
Mä en kannata väkivaltaa, mikä on ehkä täälläkin käynyt selväksi. Mut on opetettu puhuun suulla eikä nyrkeillä enkä koe, että lyöminen on oikein. Tämän sanottuani kuitenkin: ton tarinan jälkeen mun asenne sitä skinhead-kundia kohtaan muuttui. Koin sen rohkeaksi, sellaiseksi joka uskaltaa mennä väliin ja auttaa, kun toinen on hädässä. Vaikka sitten lyödä, jos tarvii.
Mun tuli taas se olo, se, miten ihminen on aina enemmän kuin sen uskomukset tai aatteet tai vaatteet. Muistin, miten näin kerran kaupungilla kun yks meidän yläasteen mulkku jätkä ja pahin kiusaaja meni ja otti yhden tytön kainaloon, teeskenteli sen poikaystävää koska vanha pervo mies yritti ehdotella sille tytölle. Miten silloin tajusin, ettei sekään jätkä oo mulkku kaikille, että me koulussa nähdään vaan tosi huono puoli siitä.
Oon iloinen, että juttelin niiden jätkien kanssa metrossa. Et sain kommunikoidan niiden kanssa. Koska jos näkisin vaan sen lippiksen, sen white pride -tunnuksen, niin en varmaan näkis mitään muuta. En näkis hyvää tyyppiä tai sen tekoja enkä semmosta ihmistä, johon haluaisin tutustua, jonka ajatuksista tai ihmissuhteista haluaisin tietää yhtään mitään.
Ja ajatella, että yhtä hyvin ne vois tehdä samaa. Ne ois voineet katsoa mua metroasemalla, ajatella että vitun hippi ja olla puhumatta mulle. Muttei ne tehneet niin.
Toivon, et ne ajatteli, että mähän oon ihan kiva. Vähän niinku nekin oli mulle.
Viimeks tapasin tällasen henkilön metrossa. Tapaan muuten paljon ihmisiä metroissa, ootteks huomanneet? Tää oli itäeurooppalainen skinheadkundi eikä osannu oikein kommunikoida englanniks, niin sen kaveri sitte tulkkaili mulle sen puheita. Se kaveri oli muuten superkiva, kiltti ja hauska. Sen silmät loisti ja se nauroi paljon. Sitä en jännittäny yhtään. En kyllä tätä toistakaan kaveria, ennenko tuli puheeks, että se on skinhead. Sitte huomasinkin jo, että sillä on white pride -lippis ja mua alko ahdistaa ja jännittää.
Istuttiin vierekkäin metrossa. Skinhead-kundi halus tietää, miten vanhana sitä pidän. Oon tosi huono arvioimaan ikää ja koska mua jännitti, aattelin, et vedän varmuuden vuoks vähän alakanttiin. Sanoin 27, koska ajattelin et se on ehkä sopivasti.
Se kundi ilahtui niin paljon. Se nauroikin. Se oli oikeasti vähän yli 40, mitä en todellakaan olis arvannut sen ulkonäöstä tai mistään. Se tuli iloiseksi, koska koin sen niin nuoreksi.
Juteltiin matkalla musiikista, asumisesta eri maissa, ihmissuhteista. Toinen kundi alkoi kertoa tarinaa skinhead-kundin naisystävästä, lähinnä siks ettei skinhead-kundin englanninkieli taipunu. Kaverin mukaan näiden kahden tapaaminen oli aika romanttinen tarina: joku mies oli yrittäny raiskata naisen, ja skinhead-kundi oli menny väliin, hakannu sen miehen. Tätä mulle ei kerrottu sanoin vaan kehonkielellä. Lyömiseleellä. Pelastanu sen naisen. Sitte ne oli yhdessä sen naisen kanssa.
Mä en kannata väkivaltaa, mikä on ehkä täälläkin käynyt selväksi. Mut on opetettu puhuun suulla eikä nyrkeillä enkä koe, että lyöminen on oikein. Tämän sanottuani kuitenkin: ton tarinan jälkeen mun asenne sitä skinhead-kundia kohtaan muuttui. Koin sen rohkeaksi, sellaiseksi joka uskaltaa mennä väliin ja auttaa, kun toinen on hädässä. Vaikka sitten lyödä, jos tarvii.
Mun tuli taas se olo, se, miten ihminen on aina enemmän kuin sen uskomukset tai aatteet tai vaatteet. Muistin, miten näin kerran kaupungilla kun yks meidän yläasteen mulkku jätkä ja pahin kiusaaja meni ja otti yhden tytön kainaloon, teeskenteli sen poikaystävää koska vanha pervo mies yritti ehdotella sille tytölle. Miten silloin tajusin, ettei sekään jätkä oo mulkku kaikille, että me koulussa nähdään vaan tosi huono puoli siitä.
Oon iloinen, että juttelin niiden jätkien kanssa metrossa. Et sain kommunikoidan niiden kanssa. Koska jos näkisin vaan sen lippiksen, sen white pride -tunnuksen, niin en varmaan näkis mitään muuta. En näkis hyvää tyyppiä tai sen tekoja enkä semmosta ihmistä, johon haluaisin tutustua, jonka ajatuksista tai ihmissuhteista haluaisin tietää yhtään mitään.
Ja ajatella, että yhtä hyvin ne vois tehdä samaa. Ne ois voineet katsoa mua metroasemalla, ajatella että vitun hippi ja olla puhumatta mulle. Muttei ne tehneet niin.
Toivon, et ne ajatteli, että mähän oon ihan kiva. Vähän niinku nekin oli mulle.
4. helmikuuta 2012
Mäkin oon stereotypia
Tuntuu jännältä huomata, että vaikka miten eletään suvaitsevuuden ja avoimuuden aikaa, on silti asioita, joita ihminen ei saa tehdä, jos sillä on jo päällä joku tietty rooli. Lisäks on edelleen ihmisiä, jotka ei kuulu johonkin, koska ne on tietynlaisia.
Äitiys on yks niistä asioista, jotka tuntuu rajaavan helvetisti muita asioita pois. Äidin pitäs olla rento mutta äiti ei saa bilettää, äidin ei pitäis tunnustaa asioita hurjasta nuoruudestaan mut silti ennen lasten tekoa pitäis elää, äidin ei pitäis puhua seksistä mutta kuitenki pitäis olla terve seksielämä.
Uskovaisuus on toinen asia, joka aiheuttaa ristiriitoja. Uskosta ei saa puhua, koska se on saarnaamista. Uskovaiset on tylsiä ja pukeutuu johonkin säkkikankaaseen. Uskovaiset ei käy ulkona. Uskovaiset alkaa heti puhua uskosta, jos niille menee juttelemaan. On olemassa myös gospelheviä, mut hei se on kuitenkin gospelia huhhuh.
Miehet vastaan naiset, se on myös mun suosikkeja. Miehet on tämmösiä ja naiset on tommosia. Naiset ei osaa ajaa ja miehet ei kysy ohjeita kun ne ajaa. Naiset välittää ulkonäöstään hirveesti mut mies ei käytä ees rasvaa. Parisuhteessa nainen pihtaa ja mies haluaa.
Oon tullut siihen tulokseen, että mä oon stereotypia. Mulle on annettu ainakin hipin leima, sovin siihen stereotypiaan aika hyvin niin puheiden kuin ulkonäönkin puolesta kato nyt tätäkin blogia jumalauta. Oon usein saanut myös naiivin leiman: toi tossa on se viherpiiperö, joka elää haavemaailmassa.
Luulen, että säkin oot stereotypia. Jollekin. Jonkun mielestä. Just tommonen, semmonen kuin ne nyt on, kai tiiät.
Se lienee joku luontainen tarve, ahtaa ihmisiä laatikoihin. Mun oman pään sisäinen suosikkistereotypia on se, että joku, joka huoltaa ulkonököään runsaasti, on pinnallinen. Se on mielikuva, joka on kauan istunut mussa. Se on myös murtunut usein, mutten silti oo päästänyt siitä irti. Jos haluaa näyttää hyvältä, niin eihän silloin voi olla syvä ihminen, vai? Sillonihan ajattelee vain naamaansa, vai? Eihän mielessä silloin liiku mitään syvää, vai?
Mitä se "syvä" edes on? Mikä olis tarpeeksi syvää mulle? Mikä olis tarpeeks vähän ulkonäönhuoltoa mulle, niin, että voisin antaa ihmiselle syvällisyyden leiman?
Laatikoita, stereotypioita. Oon kyllästynyt.
Oon kyllästynyt siihen, miten munkin mieli sanoo, että yhdenlainen ihminen ei voi olla toisenlainen. Oon kyllästynyt siihen, ettei äidit saa bilettää tai ettei lasta voi antaa mummille hoitoon jos isi haluaa mennä kaverin kanssa baariin. Oon kyllästynyt siihen, että kristinuskosta keskusteleminen on tylsää saarnaamista, mutta buddhalaisuus on siistiä ja coolia hippimeininkiä. BB-talossa uskovainen Sebastian sanoi viime vuonna hyvin, että UFOihin saa uskoa, Jeesukseen ei. Se tuntuu hyvältä kuvaukselta. Mut BB:tähän katsoo vain pinnalliset ja 18-vuotiaat, ei mitkään oikeet ihmiset.
Maailmaa on paljon helpompi hahmottaa, jos ihmiset vaan menee kiltisti sinne laatikkoonsa. Jos ne vaan tekis sellasia asioita ja olis semmosia henkilöitä kuin niiden ulkonäkö tai vakaumus antaa ymmärtää. Silloinhan ei tarttis ajatella sitä, että ne onkin yksilöitä. Että jokainen on erilainen eikä äitejä ja uskovaisia ja homoja ja maahanmuuttajia voikaan niputtaa kasaan ja postittaa samaan osoitteeseen vaan siks, että niitä yhdistää joku sana.
Oon jo aikaisemmin kirjoittanut täällä siitä, miten kuuntelen kevyttä poppia ja listahittejä kotona. Sen tunnustamisesta ei muuten seurannut yhtään mitään: kukaan ei tullut nauramaan mulle ja sanomaan, että hohhoo oot nolo. En yllättäen muuttunutkaan yhtään erilaiseks kuin jo oon, eikä kukaan irtisanonut ystävyyttään musta. Oon siitä kiitollinen, koska sehän tarkoittaa, että mä voin olla just semmonen kun haluan, niin moniulotteinen ja persoonallinen ja persoonaton ja tylsä ja jännittävä kuin mä haluan. Eikä mun tartte asua laatikossa.
Äitiys on yks niistä asioista, jotka tuntuu rajaavan helvetisti muita asioita pois. Äidin pitäs olla rento mutta äiti ei saa bilettää, äidin ei pitäis tunnustaa asioita hurjasta nuoruudestaan mut silti ennen lasten tekoa pitäis elää, äidin ei pitäis puhua seksistä mutta kuitenki pitäis olla terve seksielämä.
Uskovaisuus on toinen asia, joka aiheuttaa ristiriitoja. Uskosta ei saa puhua, koska se on saarnaamista. Uskovaiset on tylsiä ja pukeutuu johonkin säkkikankaaseen. Uskovaiset ei käy ulkona. Uskovaiset alkaa heti puhua uskosta, jos niille menee juttelemaan. On olemassa myös gospelheviä, mut hei se on kuitenkin gospelia huhhuh.
Miehet vastaan naiset, se on myös mun suosikkeja. Miehet on tämmösiä ja naiset on tommosia. Naiset ei osaa ajaa ja miehet ei kysy ohjeita kun ne ajaa. Naiset välittää ulkonäöstään hirveesti mut mies ei käytä ees rasvaa. Parisuhteessa nainen pihtaa ja mies haluaa.
Oon tullut siihen tulokseen, että mä oon stereotypia. Mulle on annettu ainakin hipin leima, sovin siihen stereotypiaan aika hyvin niin puheiden kuin ulkonäönkin puolesta kato nyt tätäkin blogia jumalauta. Oon usein saanut myös naiivin leiman: toi tossa on se viherpiiperö, joka elää haavemaailmassa.
Luulen, että säkin oot stereotypia. Jollekin. Jonkun mielestä. Just tommonen, semmonen kuin ne nyt on, kai tiiät.
Se lienee joku luontainen tarve, ahtaa ihmisiä laatikoihin. Mun oman pään sisäinen suosikkistereotypia on se, että joku, joka huoltaa ulkonököään runsaasti, on pinnallinen. Se on mielikuva, joka on kauan istunut mussa. Se on myös murtunut usein, mutten silti oo päästänyt siitä irti. Jos haluaa näyttää hyvältä, niin eihän silloin voi olla syvä ihminen, vai? Sillonihan ajattelee vain naamaansa, vai? Eihän mielessä silloin liiku mitään syvää, vai?
Mitä se "syvä" edes on? Mikä olis tarpeeksi syvää mulle? Mikä olis tarpeeks vähän ulkonäönhuoltoa mulle, niin, että voisin antaa ihmiselle syvällisyyden leiman?
Laatikoita, stereotypioita. Oon kyllästynyt.
Oon kyllästynyt siihen, miten munkin mieli sanoo, että yhdenlainen ihminen ei voi olla toisenlainen. Oon kyllästynyt siihen, ettei äidit saa bilettää tai ettei lasta voi antaa mummille hoitoon jos isi haluaa mennä kaverin kanssa baariin. Oon kyllästynyt siihen, että kristinuskosta keskusteleminen on tylsää saarnaamista, mutta buddhalaisuus on siistiä ja coolia hippimeininkiä. BB-talossa uskovainen Sebastian sanoi viime vuonna hyvin, että UFOihin saa uskoa, Jeesukseen ei. Se tuntuu hyvältä kuvaukselta. Mut BB:tähän katsoo vain pinnalliset ja 18-vuotiaat, ei mitkään oikeet ihmiset.
Maailmaa on paljon helpompi hahmottaa, jos ihmiset vaan menee kiltisti sinne laatikkoonsa. Jos ne vaan tekis sellasia asioita ja olis semmosia henkilöitä kuin niiden ulkonäkö tai vakaumus antaa ymmärtää. Silloinhan ei tarttis ajatella sitä, että ne onkin yksilöitä. Että jokainen on erilainen eikä äitejä ja uskovaisia ja homoja ja maahanmuuttajia voikaan niputtaa kasaan ja postittaa samaan osoitteeseen vaan siks, että niitä yhdistää joku sana.
Oon jo aikaisemmin kirjoittanut täällä siitä, miten kuuntelen kevyttä poppia ja listahittejä kotona. Sen tunnustamisesta ei muuten seurannut yhtään mitään: kukaan ei tullut nauramaan mulle ja sanomaan, että hohhoo oot nolo. En yllättäen muuttunutkaan yhtään erilaiseks kuin jo oon, eikä kukaan irtisanonut ystävyyttään musta. Oon siitä kiitollinen, koska sehän tarkoittaa, että mä voin olla just semmonen kun haluan, niin moniulotteinen ja persoonallinen ja persoonaton ja tylsä ja jännittävä kuin mä haluan. Eikä mun tartte asua laatikossa.
3. helmikuuta 2012
Mä en pidä kaikista
Mä olen huono sanomaan "ei". Vasta viime vuosina oon esimerkiks ymmärtäny, että jos joku rakastaa mua, mun ei oo pakko ottaa sitä rakkautta vastaan. Mulla kesti tosi kauan ymmärtää, että rakkautta voi haaskata niin, että niin pitääkin joskus tehdä: että on okei sanoa, että ei, en halua sun sydäntä, pidä se itselläs.
Mua pelottaa, että musta ei pidetä. Luulen, että se on osasyy siihen, miks oon välillä varsinainen ovimatto. Mua pelottaa helvetisti ajatus siitä, että joku olis mulle tosi vihainen. Siks mä en kuuntele itteäni, odottelen että asiat muuttuis enkä tee mitään. Koska jos negatiivisia tunteita ei ajattele niin ne varmaan katoaa. Koska jos epävarmuuksista ei puhu, ne ei varmaan oo olemassa.
Mulle tulee herkästi huono omatunto. Mua hävettää, jos en vaikka ota jotakuta Facebook-kaveriksi. Tiedän, että mulla on oikeus valita, keitä haluan kaverilistalle, mutta silti. Mun pitää huomioida ja välittää kaikista ja olla kiva. Aina.
Kerran yks tyttö lähetti mulle viestiä aiheesta. Että miks yllättäen en ookaan sen fb-kaveri. Joskus mä siivoan kaverilistaa ja poistan ihmisiä, joiden kanssa en oikeesti oo tekemisissä. Tää tyttö oli sellainen.
Otin sen takaisin. Höpisin jotain kaverilistan siivoushepulista, joita mulle tulee. Alko hävettää.
Mua hävettää, jos joku huomaa, että oon jotenkin törkeä. Jos teen pahasti. Jos en huomioi. Jos oon mokannu. Jos oon vihainen tai negatiivinen. Jos joku vois luulla, etten tykkää siitä. Hävettää.
Oon aina miettiny, miten jotkut ihmiset tekee sen. Miten ne voi riidellä niin, että ne huutaa ja paiskoo ovia ja haukkuu, sitten myöhemmin ne tulee takas ja pyytää anteeks. Sitten kaikki on hyvin, maailma ei tuhoudukaan. Miten se on mahdollista?
Mä en oikein kestä negatiivisiks luokiteltuja tunteita. Mä en kestä sitä, etten voi päättää, että pidän kaikista, että rakastan kaikkia. Se on kamalan vaikeaa. Mä en kestä sitä, että joskus kun näen humalaisen, en ajattele sitä ihmisenä; ajattelen että mee helvetissä hoitoon.
Mä olen pahoillani siitä, että jotkut ihmiset vihaa toisiaan, että mä inhoan, että muut inhoaa. Mä oon pahoillani, että se on totta: mä en pidä kaikista.
Mä olen pahoillani, etten mä ole rohkea aina, etten mä kehtaa kuunnella itseäni ja tunteitani ja puhua niistä heti, avoimesti. Mä olen pahoillani, ettei kaikki ookaan pelkkää rakkautta, mä oon pahoillani, ettei se ehkä voikaan olla. Mä oon pahoillani, että mun täytyy pyydellä anteeks koko ajan, koska mua pelottaa niin paljon sanoa tätä.
Pitäiskö mun oppia taistelemaan, olemaan vihainen? Näyttämään se, että mä en tykkää, että mä inhoan? Huutamaan pää punasena silloin ko suututtaa, ihan vaan siks että tuntuu siltä et haluan? Vittuilemaan silloin kun on huono päivä? Antamaan takaisin, haukkumaan? Mä en tiedä.
Miks mä ajattelen ääripäitä? Miks mä ajattelen negatiivisia tunteita noin, heti taistelemisena, vihana ja vittuilemisena? Missä on mun keskitie: enks voi vaan sanoa et nyt tuntuu tältä ja se vaan olis sitä, asian sanomista?
Mun on helppo olla toiselle ylikiltti ja hyvä just silloin, kun ei pitäis. Kun olis armeliaampaa sanoa, että hei, ei tästä tule mitään nyt, mä en haluu olla sun kaa, mä en oo sun ystävä enkä haluu olla. Se on liiankiltteyttä: sitä suojelee toista koska ei kestä sitä, mitä havaitsee itsessään, jos sanoo todelliset tunteensa.
Sitä, miten huomaa, että mä en olekaan täydellinen, että mä en voikaan rakastaa ketään terveeksi, että mä en pidäkään kaikesta, että mä en voi aina olla kaikkien kaveri vaan siks että haluan.
Mä en ole täydellinen. Mä en pidä kaikista.
Joskus mä en vaan tykkää enkä voi sille mitään, vaikka haluaisin. Joskus mä en tunne mitään.
Kirjotin ton just. Hitto että pelottaa kirjottaa tätä. Sehän meinaa, et se on totta. Että mä oon täällä taas tunnustamassa, etten oo se ihminen jona markkinoin itteäni, etten oo se tyyppi joka rakastaa kaikkia ja hyväksyy kaiken eikä koskaan koe mitään epävarmuuksia ja negatiivisia tunteita.
Mä haluan ymmärtää, että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Ymmärtää että mä voin kokee negatiivisia tunteita ja mä en kuole siihen kukaan ei kuole siihen.
Mä en oikein tiedä, miten päättäisin tän tekstin. Pitäiskö mun pyytää anteeksi, vielä lisää? Pyytää anteeks sitä, etten mä pidäkään kaikista ihmisistä aina? Ketä se hyödyttää? Pitäiskö mun olla ylpeä siitä, että tunnustin? Pitäiskö mun olla iloinen siitä, että kerroin että mäkin teeskentelen, että mäkin sanon yhä vaikka tunnen toista? Pitäiskö mun kääntää kelkkani ja kirjoittaa, että kyllä mä oikeesti kaikista tykkään, edes vähän?
Onkse totta?
Mun eräs ystävä opetti kerran tytölleen, että jokaisessa pienessä tytössä on jotain kaunista. Musta se oli ihana opetus. Uskon, että se on totta. Mä voin kyllä löytää jokaisesta ihmisestä hyvää, edes jonkun ulkoisen piirteen, jos en muuta.
Ei se, että suuttuu jollekin, pyyhi pois kaikkea sitä hyvää, mitä se ihminen on joskus tehnyt. Tää on se juttu, mitä en ymmärrä: ettei suuttuminen tai se, etten pystykään, tee musta hirveetä ihmistä.
Mua pelottaa, että musta ei pidetä. Luulen, että se on osasyy siihen, miks oon välillä varsinainen ovimatto. Mua pelottaa helvetisti ajatus siitä, että joku olis mulle tosi vihainen. Siks mä en kuuntele itteäni, odottelen että asiat muuttuis enkä tee mitään. Koska jos negatiivisia tunteita ei ajattele niin ne varmaan katoaa. Koska jos epävarmuuksista ei puhu, ne ei varmaan oo olemassa.
Mulle tulee herkästi huono omatunto. Mua hävettää, jos en vaikka ota jotakuta Facebook-kaveriksi. Tiedän, että mulla on oikeus valita, keitä haluan kaverilistalle, mutta silti. Mun pitää huomioida ja välittää kaikista ja olla kiva. Aina.
Kerran yks tyttö lähetti mulle viestiä aiheesta. Että miks yllättäen en ookaan sen fb-kaveri. Joskus mä siivoan kaverilistaa ja poistan ihmisiä, joiden kanssa en oikeesti oo tekemisissä. Tää tyttö oli sellainen.
Otin sen takaisin. Höpisin jotain kaverilistan siivoushepulista, joita mulle tulee. Alko hävettää.
Mua hävettää, jos joku huomaa, että oon jotenkin törkeä. Jos teen pahasti. Jos en huomioi. Jos oon mokannu. Jos oon vihainen tai negatiivinen. Jos joku vois luulla, etten tykkää siitä. Hävettää.
Oon aina miettiny, miten jotkut ihmiset tekee sen. Miten ne voi riidellä niin, että ne huutaa ja paiskoo ovia ja haukkuu, sitten myöhemmin ne tulee takas ja pyytää anteeks. Sitten kaikki on hyvin, maailma ei tuhoudukaan. Miten se on mahdollista?
Mä en oikein kestä negatiivisiks luokiteltuja tunteita. Mä en kestä sitä, etten voi päättää, että pidän kaikista, että rakastan kaikkia. Se on kamalan vaikeaa. Mä en kestä sitä, että joskus kun näen humalaisen, en ajattele sitä ihmisenä; ajattelen että mee helvetissä hoitoon.
Mä olen pahoillani siitä, että jotkut ihmiset vihaa toisiaan, että mä inhoan, että muut inhoaa. Mä oon pahoillani, että se on totta: mä en pidä kaikista.
Mä olen pahoillani, etten mä ole rohkea aina, etten mä kehtaa kuunnella itseäni ja tunteitani ja puhua niistä heti, avoimesti. Mä olen pahoillani, ettei kaikki ookaan pelkkää rakkautta, mä oon pahoillani, ettei se ehkä voikaan olla. Mä oon pahoillani, että mun täytyy pyydellä anteeks koko ajan, koska mua pelottaa niin paljon sanoa tätä.
Pitäiskö mun oppia taistelemaan, olemaan vihainen? Näyttämään se, että mä en tykkää, että mä inhoan? Huutamaan pää punasena silloin ko suututtaa, ihan vaan siks että tuntuu siltä et haluan? Vittuilemaan silloin kun on huono päivä? Antamaan takaisin, haukkumaan? Mä en tiedä.
Miks mä ajattelen ääripäitä? Miks mä ajattelen negatiivisia tunteita noin, heti taistelemisena, vihana ja vittuilemisena? Missä on mun keskitie: enks voi vaan sanoa et nyt tuntuu tältä ja se vaan olis sitä, asian sanomista?
Mun on helppo olla toiselle ylikiltti ja hyvä just silloin, kun ei pitäis. Kun olis armeliaampaa sanoa, että hei, ei tästä tule mitään nyt, mä en haluu olla sun kaa, mä en oo sun ystävä enkä haluu olla. Se on liiankiltteyttä: sitä suojelee toista koska ei kestä sitä, mitä havaitsee itsessään, jos sanoo todelliset tunteensa.
Sitä, miten huomaa, että mä en olekaan täydellinen, että mä en voikaan rakastaa ketään terveeksi, että mä en pidäkään kaikesta, että mä en voi aina olla kaikkien kaveri vaan siks että haluan.
Mä en ole täydellinen. Mä en pidä kaikista.
Joskus mä en vaan tykkää enkä voi sille mitään, vaikka haluaisin. Joskus mä en tunne mitään.
Kirjotin ton just. Hitto että pelottaa kirjottaa tätä. Sehän meinaa, et se on totta. Että mä oon täällä taas tunnustamassa, etten oo se ihminen jona markkinoin itteäni, etten oo se tyyppi joka rakastaa kaikkia ja hyväksyy kaiken eikä koskaan koe mitään epävarmuuksia ja negatiivisia tunteita.
Mä haluan ymmärtää, että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Ymmärtää että mä voin kokee negatiivisia tunteita ja mä en kuole siihen kukaan ei kuole siihen.
Mä en oikein tiedä, miten päättäisin tän tekstin. Pitäiskö mun pyytää anteeksi, vielä lisää? Pyytää anteeks sitä, etten mä pidäkään kaikista ihmisistä aina? Ketä se hyödyttää? Pitäiskö mun olla ylpeä siitä, että tunnustin? Pitäiskö mun olla iloinen siitä, että kerroin että mäkin teeskentelen, että mäkin sanon yhä vaikka tunnen toista? Pitäiskö mun kääntää kelkkani ja kirjoittaa, että kyllä mä oikeesti kaikista tykkään, edes vähän?
Onkse totta?
Mun eräs ystävä opetti kerran tytölleen, että jokaisessa pienessä tytössä on jotain kaunista. Musta se oli ihana opetus. Uskon, että se on totta. Mä voin kyllä löytää jokaisesta ihmisestä hyvää, edes jonkun ulkoisen piirteen, jos en muuta.
Ei se, että suuttuu jollekin, pyyhi pois kaikkea sitä hyvää, mitä se ihminen on joskus tehnyt. Tää on se juttu, mitä en ymmärrä: ettei suuttuminen tai se, etten pystykään, tee musta hirveetä ihmistä.
Mä en voi aina olla hyvä ja kärsivällinen ja kiva. Koska muuten mä tuhoudun. Tuhoudun siihen, ettei se kivuus oo todellista; tuhoudun siihen teeskentelemiseen, siihen miten annan itseäni kun ei oo oikeesti mitään, mitä antaa. Siihen miten hymyilen ja yritän niin kovasti muuttaa jotain, mitä ei ehkä voi muuttaa. Siihen, miten oon kiva ja ystävällinen, vaikka oikeesti vaan haluan mennä kotiin, vaikka oikeesti haluan vaan sanoo että musta tuntuu oikeesti nyt siltä et.
Oon onnellinen, että oon huomannut tämän. Että oon alkanut ottaa vastuun. Huomannut, että kyllä mäkin oon vaan ihminen ja saan tunnustaa et oon epätäydellinen ja etten voi kaikelle mitään. Ja varsinkin huomannut, ettei maailma räjähdäkään ja mä en kuolekaan, vaikken rakasta kaikkia ja kaikkea koko ajan.
Oon onnellinen, että oon huomannut tämän. Että oon alkanut ottaa vastuun. Huomannut, että kyllä mäkin oon vaan ihminen ja saan tunnustaa et oon epätäydellinen ja etten voi kaikelle mitään. Ja varsinkin huomannut, ettei maailma räjähdäkään ja mä en kuolekaan, vaikken rakasta kaikkia ja kaikkea koko ajan.
1. helmikuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)