Päivän inspiraatiovideo: Discovery Channel: I Love the World

Tähän blogiin on tänään ilmestynyt lukija! Hurraa!

Keiden hyvää mun pitää ajatella?

Jos Jumala asuisi maan päällä, ihmiset särkisivät hänen ikkunansa.
- Jiddiskielinen sananlasku

Olen aiemmin kirjoittanut paljon siitä, miten ihminen voi huijata itseään ja tehdä asioita, joita ei uskoisi voivansa tehdä. Tästä mieleeni tuli kirjoittaa siitä, miten paljon meidän on tarpeen ajatella muita; miten harmonisen ja rauhanomaisen elämän takaamiseksi on äärimmäisen tarpeellista katsoa omia mielihalujaan pidemmälle.

On raivostuttavaa ja turhauttavaa, jos ei saa mitä haluaa, miten haluaa. Oma egoni vaatii tilaa ja vänisee, jos MINUA ei kuunnella, jos MINUN mielipiteeni ei olekaan se paras, jos MINÄ en saa jotakin.

Olen yrittänyt lakata ärähtämästä ja ilmaisemasta vihaani heti, kun se syttyy. Kun tunne on tuore ja tilanne päällä, on äärimmäisen helppoa sortua sanomaan tai tekemään jotakin, mitä katuu myöhemmin. Anteeksipyyntö ei kuitenkaan tee mitään tekoa tekemättömäksi tai poista sen mahdollisesti aiheuttamaa tuskaa.

Yleinen oma kokemukseni on, että ihmiset ärsyyntyvät todella helposti, ja antavat suuttumuksensa myös vaikuttaa olemukseensa ja mielentilaansa. Oma halu tai päämäärä antaa oikeutuksen muiden vähättelemiselle tai suutahdukselle, jota ei edes viedä sen pidemmälle. Kunhan vain pääsee sanomaan.

Jos autoilija hidastelee tiellä, se on raivostuttavaa.
Uutiset ovat raivostuttavia.
Kassaneiti on idiootti.
Puolueet ja poliitikot ärsyttävät.
Muiden pukeutuminen, tyyli tai asenne ärsyttää.
Luonnonsuojelijat ärsyttävät.
Ydinvoiman vastustajat tai sen puolustajat ärsyttävät, riippuu omasta näkökannasta.
Oma itse se vasta ärsyttääkin, keho on puutteellinen ja tiedot vajavaiset.

Olen myös kokenut, että harva jaksaa olla hellä tai ymmärtävä arjen keskellä. Oma etu ajaa sen ohi, että jaksaisi tai pystyisi huomioimaan muita.

Jos autoilija hidastelee tiellä, hän on idiootti (eikä esimerkiksi eksynyt tai peloissaan ajamisesta)
Uutiset ovat raivostuttavia (mutta ne on pakko katsoa ettei jää kelkasta)
Kassaneiti on idiootti (eikä uusi työssään, hermostunut tai kiireinen)
Muiden asenne ärsyttää (minussa sen sijaan ei ole mitään vikaa)
Luonnonsuojelijat ärsyttävät (ei, en voi edes yrittää ymmärtää heitä)
Oma itse se vasta ärsyttääkin (armollisuus itseä on aika omahyväistä)

Huomaan usein päivän aikana tekeväni rajanvetoja itseni ja muiden välille. Minä olen omaperäisempi kuin tuo, osaan paremmin kuin tuo, puhun johdonmukaisemmin kuin tuo, olen rennompi kuin tuo. Aivan kuin nämä suorastaan huikean tärkeät linjaukset tekisivät minusta jotenkin toisia ihmisiä paremman, tai oikeuttaisivat minut astumaan heidän päälleen, mikäli sattuu huvittamaan.

Tietenkin on mahdollista ajatella, että yksi ihminen on parempi kuin toinen. Lukemattomat sodat ja kansanmurhat on tehty vain tämän olettamuksen pohjalta; minä saan elää, sinä et. Lieneekin taas aika kysyä, onko jokin ajatus järkevä vain siksi, että niin on ajateltu ennenkin, että on sosiaalisesti hyväksyttävää taivastella, naurahtaa tai ärähtää, jos toinen ehdottaa jotakin tavanomaisesta poikkeavaa työpaikan palaverissa?

Olisiko sinun mahdollista ajatella olevasi samalla viivalla kaikkien, siis ihan kaikkien kanssa? Entä, jos emme olisikaan vain toisiamme tuuppivia yksilöitä bussissa, vaan yhdessä tätä maailmaa asuttava, kokeva ja tunteva elämänmuoto? Entä jos jokaisella toisellakin olisi samat oikeudet kuin minulla, ihan aikuisten oikeasti? Entä jos minun pitäisi luopua jostakin toisten hyväksi, antaa tilaa, niellä kiukkuni – pystynkö, haluanko?

Höpöpuhetta ja naiivien hippien hairahtelua, olen kuullut. Ei maailmanrauha ole mahdollinen, olen kuullut. Eivät kaikki voi olla oikeassa, olen kuullut. Olen myös kuullut, etteivät kaikki voi saada kaikkea.

Entäpä, jos pointti ei olisikaan muiden oikean tai väärän vahtimisessa ja korjaamisessa, ei maailman tilan murehtimisessa, ei utopistisessa kuvitelmassa? Entäpä, jos pointtina olisi oma käytöksesi – sen ymmärtäminen, että sarkasmia ja vittuilua viljelemällä maailma ei ainakaan rauhoitu ja parane sen enempää?

En ole koskaan tavannut ketään, joka haluaisi elää tuskan, vihan ja surun keskellä. (Tosin heitäkin varmaankin on olemassa.) Silti hellämielisyyttä ja suvaitsevaisuutta pidetään usein heikkona, piipertäjien ja höpsöjen puheina.

Mikä meille on tärkeää: oma mukavuutemme vai naapurimme, tuttavamme, heikompien, koko maailman mukavuus? Olenko mukava vai hankala? Onko tärkeämpää päästä sanomaan vai säilyttää hyvä henki? Haluammeko jakaa hyvyyttä ja vaurautta, vai kahmimmeko sitä vain itsellemme muista välittämättä? Onko kyse silloin enää hyvyydestä?

Elämämme on täynnä valintoja. Myös me Suomessa asuvat elämme tilanteessa, jossa lähestulkoon jokainen tekemämme teko on kannanotto jotakin vastaan tai jonkun puolesta. Ostanko reilun kaupan tuotteen? Ostanko uuden vai käytetyn? Mitä syön, mitä heitän pois? Kierrätänkö? Käytänkö tätä, enkö käytä? Jos äänestän, niin ketä? Ajanko omaa autoa, ajanko bussilla, annanko paikkani bussissa sitä tarvitsevalle?

Koko maailman ajatteleminen tai pelastaminen tuntuu valtavalta haasteelta, ja siksi moni turtuu. Mitä järkeä on helpottaa muiden elämää, kun muutkaan eivät tee mitään? Miksi juuri MINUN pitää vaivautua? Mitä hyötyä panoksestani muka on? En voi muuttaa mitään: olen niin pieni.

Ja kuitenkin.

Juuri sinä voit parantaa jonkun ihmisen päivää, tehdä siitä aurinkoisemman, iloisemman, osoittaa, että joku välittää. Voit jakaa hyvyyttä. Voit todistaa, että hyvyys ja epäitsekkyys ei ole kuollut. Et voi pelastaa koko maailmaa, se on totta. Voit kuitenkin muuttaa aivan pienen palasen maailmaa, juuri nyt, tänään.

Voimme ajatella, ettei satunnainen kiltteys tai anteliaisuus merkitse mitään – että se hukkuu maailman kokonaisvaltaiseen tuskaan ja kärsimykseen. Voimme myös ajatella, että pieni hyvä teko tai ystävällinen sana auttaa luomaan lisää hyvyyttä maailmaan, joka varmasti ottaa sen ilomielin vastaan. Voimme ajatella, ettei epäitsekkyys kannata; voimme myös uskoa karman lakiin tai luottaa, että hyvyytemme jatkaa matkaa, vaikka vain ihmisen hymynä ja keventyneenä olona. Voimme päättää, millaisen tunteen, mielialan tai asenteen annamme eteenpäin.

Oman itsen tekojen ja tapojen muuttaminen on aina valtava haaste. Vielä valtavampi haaste on muuttaa niitä muun kuin itsemme vuoksi, siis yhteisen hyvän vuoksi. Vaatii suuria ponnistuksia pitää sisällään ärtymyksen tuottamat pahat sanat, tarve ärähtää, osoittaa, nauraa, todistaa oikeassaoloaan. Ja kuitenkin: mitä saamme siitä, että loukkaamme rakastamme tai perhettämme? Mitä saamme siitä, että kirjoittelemme netissä anonyymeinä kaikenlaisia loukkauksia toimittajille, joita emme ole koskaan nähneetkään? Millaista iloa tuo toisen ihmisen lytistäminen? Aitoa iloako?

Kokemukseni ovat ihmisenä melko rajalliset, mutta väittäisin, että maailmassa täytyy olla puhtaampaakin iloa.

Hillitse hetkellinen vihanpuuska - vältyt sadan päivän surulta.
- Kiinalainen sananlasku

Päivän inspiraatiovideo: Dove - Evolution Commercial

Päivän inspiraatiovideo: Food Court Musical

Mikä sua (ei) kiinnosta(a)?

"Varas, jolla ei ole tilaisuutta varastaa, pitää itseään rehellisenä miehenä".

Tämä sananlasku tarjoaa mielenkiintoisen pointin: suurin osa ihmisistä sanoo yhtä ja tekee toista.

Mä olen erityisen hyvä elämään terveellisesti, kunnes alkaa tehdä mieli suklaata. Sanomaan, etten arvostele ja tuomitse, vaikka teen mielessäni kuitenkin niin. Olemaan kiva, vaikka oikeasti vituttaa.

En ole vieläkään päässyt selvyyteen siitä, miksi ihmiset sanoo yhtä ja tekee toista. Erityisen jännittävää musta on seurata ns. "turhien julkkisten" elämää ja sitä seuraavia ihmisiä. Sitä, miten ketään, ei siis ketään (ainakaan mä en tunne yhtään), kiinnosta salarakkaiden, silikonimissien tai Johanna Tukiaisen elämä, mutta siitä nyt vaan täytyy puhua. Koska se ei kiinnosta. Niin puhutaan. Kun ei kiinnosta.

Mun mielestä tässä on mielenkiintoinen ristiriita. Jos jokin asia ei kiinnosta yhtään, siitä ei yleensä halua jutella tai kuulla lisätietoa; sen vain jättää omaan arvoonsa, eikä ajattele asiaa enempää.

Koulussa mua ei kiinnostanut matematiikka. Tunnilla jaksoin kiinnostua, tai esittää innostunutta sen verran, että pääsin läpi siedettävin arvosanoin. En kuitenkaan halua puhua matematiikasta, tutkia sitä tai kuulla muiden kertovan siitä. Ei kiinnosta.

Sanotaan, että kukaan ei ajattele Jumalaa yhtä paljon kuin ateistit. Lieneekö tämä totuus?

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten ihminen voi laittaa viinan piikkiin vihanpuuskansa, pettämisen ja yleisen hälinän aiheuttamisen. Enhän se minä, mutta kun viina! Hehheh, ei sovi alko mulle, ja sitten kaupan kautta vähän saunakaljaa.

Eikö tässä ole kyse samasta asiasta: ihminen tunnistaa kyllä selkeästi, millainen haluaa ja ei halua olla, mutta toimii kuitenkin aivan eri tavalla kuin puhuu tai toivoo toimivansa.

En minä halua olla vaimonhakkaaja – kuitenkin jatkan.
En minä halua juoda – mutta kun kiusaus viettelee.
Ei mua kiinnosta tosi-tv – mutta kuitenkin puhun siitä ja katson sitä.
En halua ostaa turhuuksia – mutta kun alennusmyynnit ja onhan se söpö.
En lue Seiskaa (katso BBtä) – paitsi ihan vähän, että voin haukkua sitä. Ja jos en katsokaan, niin haukun vähän silti

Onko kyse omakuvan vahvistamisesta? Jos katson televisiosta Johanna Tukiaisen häät mutta EN hauku niitä, luokitellaanko minut hänen fanikseen, tukijakseen? Jos en yhdy mielipiteeseen julkkiksen turhuudesta, eikö hän sitten olekaan mielestäni turha? Sepä olisi kamalaa, parempi siis haukkua. Ainakin vähän.

Usein kuulee puhuttavan siitä, miten ärsyttävää on kuulla ihmisten puhuvan turhista julkkiksista ja näin vahvistavan heidän paikkaansa julkkismaailmassa. Kaverini havaitsi ongelman ytimen linkittäessään minulle uutisen jostakin kyseisen kategorian julkkiksesta ja kommentoimalla perään "kuka näitä lukee? Paitsi mäkin klikkasin, FUU--"

Aivan.

Mikä on turhan julkimon merkitys ja tarkoitus? Miksi ihminen lukee uutisen, joka ei kiinnosta yhtään? Miksi ihminen ostaa lehden, jotta saa lukea aiheesta, josta ei halua tietää mitään, henkilöstä, josta ei pidä? Haluammeko purkaa aggressiota, pönkittää itsetuntoamme, todistaa kuuluvamme "älykkäitä uutisia" vaativien joukkoon tai ainakin salarakasuutisten vastustajiin, mitä?

Mikä sua kiinnostaa?

Päivän inspiraatiovideo: Where the Hell is Matt? (2008)

Itken joka kerta, kun katson tämän. Se on vaan jotenkin niin loputtoman kaunis ja positiivinen.

Päivän inspiraatiovideo: LOOK AT YOURSELF AFTER WATCHING THIS

Kuka mua kannustaa?

"Mä en voi tai osaa, en ole koskaan osannut".
"Mun täytyy ajatella muita ja niiden tunteita ensin, aina".
"Mä en saisi tuntea näin tai kokea tällaisia olotiloja".
"En voi ajatuksilleni/tunteilleni mitään".
"Kukaan ei rakasta mua".
"Mä vaan olen tällainen".

Tuntuu melko helpolta antaa voima ja vastuu omasta itsestä muille, jollekin ulkopuoliselle tilanteelle tai asialle. On helppoa tehdä jotain jollain tavalla siksi, koska niin asia on aina ollut. Tuntuu uskottavalta, että jos on pienestä asti ollut ujo, arka, pelokas, ahdistunut tai surullinen, se varmasti jatkuu aikojen loppuun asti ja sillä hyvä.

Usein sitä alentaa itsensä ikään kuin puukappaleeksi, joka kelluu eteenpäin elämän virrassa. Eteen sattuu asioita ja tilanteita, jotka tuntuvat kaoottisilta, nopeilta, rutiininomaisilta tai hallitsemattomilta. Usein unohtaa kysyä itseltään, että miksi oikein toimin näin? Onko tämä hyvä tapa, toimiva tapa, hyvyyttä ja terveyttä edistävää? Haluanko mä tätä, kenen vuoksi, minkä takia?

On totta, että asiat "vain ovat" jotenkin. Mun mielestä on kuitenkin ratkaisevan tärkeää ymmärtää, että ne VOIVAT muuttua: sinä voit muuttaa ne.

Usein kuulee paria etsivien henkilöiden lähtevän yöelämään tai ulkosalle, koska "ei kukaan tule kotoa hakemaan". Sama logiikka pätee tässäkin: ei kukaan tule yhtäkkiä oven taakse antamaan lupaa tai oikeutusta sun tunteille ja kokemukselle vain siksi, että sä kaipaat sitä. Mutta sä voit tehdä sen. Itse.

Sä voit muuttaa sua, ja muut voi auttaa sua siinä. Mutta muutoksen tekijä olet sinä itse.

Moni odottaa maagista pelastusta tai jostain itsen ulkopuolelta tulevaa lupaa olla kaunis, onnellinen, tyytyväinen, kokonainen tai oikeanlainen. Ulkopuolelta tulevassa ohjeessa, tuessa tai luvassa ei tietenkään ole vikaa: on upeaa, jos joku kannustaa ja antaa ohjeita, kehuu ja tukee. Ulkopuolelta tuleva vahvistus tulee kuitenkin aina juuri sieltä, mistä se tulee: ulkopuolelta.

Jos joku muu antoi sulle arvostusta tai kehuja jostakin, hän voi myös perua sanansa. Kenties tukena ja turvana oleva ihminen on fyysesti kaukana, kääntää kelkkansa ja peruu sanansa tai poistuu tuettavan elämästä tavalla tai toisella. Kenties ulkopuolisen antama lupa tai kehu tuntuu aluksi hyvältä, mutta haalistuu ajan kanssa; tarvitaan taas lisää kehua, arvostusta ja tukea ulkopuolelta, joltakulta toiselta.

Miksi näin? Mikset sinä itse voisi antaa itsellesi sitä lämpöä, rakkautta tai tukea, jota on niin helppo toivoa keneltä tahansa ulkopuoliselta? Miksi on niin jumalattoman helppoa uskoa, että muiden antama kehu ja ylistys on tärkeämpää kuin itse itselle annettu kiitos ja kunnia? Miksei mun oma halaus tai kiitos tunnu yhtä hyvältä kuin muiden?

Sulla on oikeus olla sellainen kuin olet. Sulla on oikeus sanoa itsellesi "ei", "en jaksa", "olen kaunis ja riittävä" tai "haluan tehdä tämän eri tavalla, nyt". Voit sanoa niin myös muille, mikset siis itsellesi? Moni kehuu ystävänsä uutta hiusmallia tai kannustaa elämässä eteenpäin, mutta astuu itsensä päälle vähättelevin sanoin. Miksi? Miksi on helpompaa rakastaa ja antaa armoa muille kuin itselle?

Aluksi omakehu tuntuu tietenkin tyhmältä ja epämukavalta – jokainen on kuullut, miten omakehu haisee. Kehujen hyväksyminen tai oman itsen katsominen rakkaudella voi olla rankkaa. Useimmat muutokset ovat.

Mutta sä pystyt siihen kyllä: voit itse antaa itsellesi luvan pystyä siihen. Eikä sun sulle antamaa tukea voi kukaan riistää sulta pois.

Loppuun vielä lainaus Eckhart Tollen teoksesta Läsnäolon voima:

Kysymys: En voi uskoa, että voisin koskaan saavuttaa sellaista tilaa, ettei minulla olisi enää lainkaan ongelmia.

Vastaus: Olet oikeassa, et voi koskaan saavuttaa tuota tilaa. Olet siinä nyt. Ei ole mitään ajassa tapahtuvaa pelastusta. Et voi olla vapaa tulevaisuudessa. Tämä läsnä oleva hetki on vapauden avain. Voit siis olla vapaa ainoastaan nyt.

Lisää aiheesta:
Älä hauku sua – kehujen vastaanottamisesta
Mitä sinä sanot sinulle?

Päivän inspiraatiovideo: How it feels to have a stroke

Mitä sinä sanot sinulle?

Miten minä puhun minulle?
Tämä lienee kysymys, joka ilman Dr. Philiä olisi jäänyt monelta pohtimatta. Yllättäen sisäisestä puheesta on alettu keskustella laajemminkin, ja hyvä niin. Sitä kun unohtaa, että voisi olla hiljaistakin, kun tottuu pienestä pitäen ajatustensa möykkään.
Sisäiseksi puheeksi kutsutaan asioita, joita sinä itse sanot itsellesi oman pääsi sisällä. Kukaan muu ei kuule sisäistä puhettasi, mutta muut voivat kyllä vaikuttaa sen syntyyn ja kehittymiseen. Jos ihmistä haukutaan idiootiksi vuosikausia, hän itsekin alkaa kutsua itseään niin – joskus ihan huomaamattaan. Terveyskirjasto.fi kertoo sisäisestä puheesta seuraavaa:
"Väärät uskomukset ja ajatusvääristymät ovat kuin vanhoja nauhoja, jotka ovat syntyneet lapsuudessa ja jääneet soimaan. Ne voivat olla peräisin vanhemmilta, opettajilta, ystäviltä, henkilöiltä, jotka ovat maanneet haudassa jo kauan. Ehkä on jo aika heittää ne pois ja tehdä uudet tilalle."
Sananlaskussa todetaan, että silmä uskoo näkemäänsä, korva kuulemaansa. On helppo ottaa ystävän, kaverin tai tuntemattoman sanat osaksi omaa itseään, varsinkin huonona päivänä, herkässä tilassa tai nuoruudessa, kun ei oikein itsekään tiedä, kuka on ja mitä haluaa.
"No niin, näitkö? Edes kaupan kassa ei pidä minusta".
"Olisinpa _____________, silloin elämäni olisi parempaa".
"En uskalla. Se näyttää nololta. Nolaan itseni".
"Minun ikäiseni ei enää voi tehdä/harrastaa/riekkua/tanssia noin".
"En pysty".
"En minä ole luova/urheilullinen/älykäs/matemaattisesti lahjakas. Vain sellaiset henkilöt pystyvät tuohon".
"Selkä kyyryssä kohti uusia pettymyksiä".
"Odotahan kun muut saavat kuulla, miten taas töpeksin. Kylläpä olenkin törppö!".
"TämäKÄÄN ei onnistunut".

Suosikkilausahdukseni on jo hetken ollut "joko se menee tosi hyvin, tai sitten se menee". Tämä saa monet naurahtamaan: niinhän asia on. Kun edessä on suuri koitos, esiintyminen tai muu luento, on aika painaa eteenpäin. Paniikki tai ahdistus ei auta mitään. Joskus on kuitenkin lohdullista pudota pessimismin polulle, silloinhan voi aina sanoa että arvasi kaiken menevän mönkään. (Omituista, että käytin sanaa "lohdullista". Mitä lohdullista siinä on, että epäilee epäonnistuvansa?)
Sisäistä puhetta on vaikea muuttaa. On huvittavaa huomata, miten itsekin olen oikea valittaja: aina löytyy sanottavaa lounaan laadusta, bussimatkustajien törkeydestä, televisio-ohjelmasta tai muusta epämukavuudesta, jonka voisi yhtä hyvin kuitata olankohautuksella, sanomatta mitään. Olen kuitenkin havainnut, että valitusvirsi on usein yhteinen: on hirvittävän mukavaa vaikertaa yhdessä asioiden tilaa yrittämättä kuitenkaan muuttaa asioita. Mitä saamme valittamisesta? Miksi säästä on helpompi kitistä kuin kiitellä? Miksi on niin helppoa naureskella kanssaeläjälle bussin olevan taas myöhässä?
Lainaus Eckhart Tollen teoksesta Läsnäolon voima:
"Jotkut ihmiset närkästyvät kuullessaan minun sanovan, että ongelmat ovat harhaa. Se uhkaa heidän käsitystään itsestään, koska he ovat sijoittaneet paljon aikaa valheelliseen minuuteen. Monien vuosien ajan he ovat tietämättään määrittäneet koko persoonansa ongelmiensa ja kärsimystensä ehdoilla. Mitä he olisivat ilman niitä?"
Sisäisen puheen ongelmallisuus on siinä, että se on syntynyt "automaattisesti": näkemyksemme itsestämme tai elämästä on ruuvattu meihin jo ennen kuin tajuamme ajatellakaan mahdollisuutta, no, ajattelemisesta eri tavalla. Sisäisen puheen muuttaminen haukkumisesta kiittelyksi vaatii työtä ja aikaa. On raskasta pitää nokkansa tukossa, kun tarjoutuu tilaisuus valittaa lumikinoksia tai joulukiloja. Tämä lienee syy siihen, miksi sisäinen ääni saa mellastaa: sen kahlitseminen kysyy aikaa ja halua. Sitä pitää tarkkailla; pitää olla valmis myöntämään, että oma mielikuva itsestä ja muista onkin kenties jonkun muun, koulukiusaajan tai aina vain parempia koulusuorituksia vaativan tädin kehittämä kuvajainen.
Terveyskirjasto.fi neuvoo sisäisen puheen muuttamisesta näin:
"Oman sisäisen puheen tyylin ja värin tunnistamisen jälkeen sitä voi lähteä tietoisesti kehittämään. Negatiivisia ajatusvääristymiä voi oikoa, asiat voi ajatella uudelleen. Kun tunnistat negatiivisen ajatuksen, voit kyseenalaistaa sen kysymällä esimerkiksi: Onko uskomukselle todisteita? Onko tämä aina totta? Edistääkö tämä hyvinvointiani? Onko tämä koko totuus? Olenko puolueeton?"
Vastaus näihin kysymyksiin on melko itsestäänselviä – ja yleensä "ei".
Kuvalähde.
Lisää aiheesta: Älä hauku sua – kehujen vastaanottamisesta

Älä hauku sua – kehujen vastaanottamisesta

Musta on kauheen hauskaa semmoinen, että kun joku mun ystävä voivottelee ulkonäköään tai itseään tai typeryyttään, niin sanoo sille "älä hauku mun kaveria". Yleensä ihminen hämmentyy siitä. Koska kyllähän nyt itseään saa haukkua, vain muiden parjaaminen on kiellettyä ja kiusaamista. Vai onko?

Mun mielestä itsensä haukkuminen on pahimmanlaatuista kiusaamista. Tuntuu, että suomalaisilla on jonkinlainen erityisgeeni, joka vaatii, että kehuja ei saa ottaa vastaan ja itsensä päälle pitää astua, ihan vaan varmuuden vuoksi. Uusi mekko voi olla uusi, mutta oli ihan halpa ja alennusmyynnistä ja "vain tämmöinen". Pullat on oikeasti kuivia eikä herkullisia, enkä mä oikein osaa leipoakaan. Ja naama ei taatusti näytä hyvältä, mutta katsopa itseäsi, sinähän se vasta ihana olet!

Luin jostakin, että kehun hylkääminen on loukkaus sen antajaa kohtaan. Tottahan se on: ihminen näkee vaivaa tehdäkseen kaverin olon hyväksi, ja saakin sitten kylmää kyytiä. Pidä kehusi!

Olen treenannut kehujen vastaanottamista. Sanon "kiitos" sen sijaan, että sanoisin "älä viitsi". Sanon "kiitos, niin taidan ollakin", jos joku sanoo minun olevan hyvä jossakin. Ja arvatkaa mitä? Se on ihanaa. On ihanaa saada kiitosta, ja kiittää itseään. On ihanaa antaa itselleen lupa olla hyvä ja taitava sen sijaan, että pelkäisi kehujen vastaanottamisen laukaisevan jonkinlaisen katastrofin.

Miksi kiitoksen heittäminen takaisin kiittäjän silmille on niin helppoa? Mitä me pelkäämme: että jos otamme kohteliaisuuden vastaan, sen antaja alkaa osoitella sormella ja huutaa "ahhahaa, itserakas, itserakas"? Sitäkö me pelkäämme? Miksi itserakkaus on niin suuri synti; miksi omaa olemustaan on tavallista vihata, mutta sen kiittelemistä pidetään outona?

Voin kertoa, ettei kukaan ole parjannut minua kehujen vastaanottamisesta. Kukaan ei ole alkanut nauraa, kummastella tai haukkua. Arvataa mitä: suurin osa ihmisistä haluaa kiittää ja antaa kehuja vilpittömin mielin. He ovat iloisia siitä, että heidän palautteensa otetaan vastaan, että sitä arvostetaan.

Ole siis rohkea. Ota kiitos vastaan. Sinä olet juuri niin kaunis, hyvä ja hieno kuin muut väittävät – juuri niin hieno, kuin itse, kenties salaa tiedät olevasi. Sinun ei tarvitse kiusata sinua; maailmassa on tarpeeksi koulukiusaajia hoitamaan niitä hommia.

Tähän loppuun vielä lainaus Eckhart Tollen kirjasta Läsnäolon voima:

Kysymys: Kehotat luopumaan kielteisyydestä. Miten se onnistuu?

Vastaus: Sysäämällä se syrjään. Miten heität kuuman hiilen pois kädestäsi? Miten vapaudut jostakin raskaasta ja hyödyttömästä taakasta, jota olet raahannut? Tajuamalla, ettet halua enää kärsiä kipua tai kestää taakkaa pitempään. Ja sitten päästät irti.

Nomut olin kännissä

Ajattelin kirjoittaa hieman humaltumisesta, onhan perjantai jo lähellä.

Minusta maailman huonoin perustelu asioiden tapahtumiselle on "koska olin kännissä". Sekoilin, mutta olin kännissä. Kusin teidän sohvalle, mutta hei, olin kännissä. Petin, varastin, tapoin ja huorittelin, mutta hei: kännissä. Suomessa tämä on yleisesti hyväksytty perustelu (onhan surullisenkuuluisaa, että rikosuutisissa poliisi tiedottaa aina alkoholilla olleen osuutta asiaan. Suurempi uutinen on, jos alkoholilla ei ollut osaa eikä arpaa tapahtuneessa).

Omituisen asiasta tekee se, ettei kännissä mokaillut henkilö selvänä koskaan tekisi samoja asioita (ainakaan omien sanojensa mukaan). Viina antaa luvan sanoa, tehdä ja hillua miten huvittaa, ja hauskaahan retkiään on sitten myöhemmin muistella. Pieleenmenot ovat kuitenkin vähemmän hauskoja. Nekin voi kuitenkin selittää sillä, että humalahan siinä vaan huusi ja haastoi riitaa, en minä oikeesti.

Kenties puhun näin siksi, etten ole koskaan ollut ärripurrikännissä tai tiedottomuushumalassa. Vaikka otankin juomaa, tiedän aina, kuka olen, tai ainakin, kuka haluan olla: minulla ei ole oikeutta loukata muita, ei satuttaa ketään, ei levittää kärsimystä ja alkaa vaatia nyrkkitappelua, koska joku vähän tönäisi. Minkään pullon henki ei toistaiseksi ole saanut minua kääntämään kelkkaani. Jossakin tutkimuksessa todettiin, että humala-aggressiot periytyvät. Kenties olen vain säästynyt geenivirheeltä?

Omituisinta tässä kaikessa kännisekoilussa on kuitenkin se, että harvat lakkaavat juomasta, ainakaan kokonaan. Vielä useammat hilluvat seuraavana viikonloppuna samanlaisessa kuosissa. Perheelle tai itselle annetut lupaukset unohtuvat. Aiheutettu kärsimys unohtuu, ja jos ei, moni juo saadakseen sen unhoittumaan. Pitäähän hauskaa olla, ja sitähän ei vanhan sananlaskun mukaan ole ilman viinaa.

Ihminen on jumalattoman taitava kusettamaan itseään. Tiedän sen kyllä: teen itsekin samaa. Syön asioita, jotka olisi parempi jättää syömättä, koska "ansaitsen" ne tai "ei siitä haittaakaan ole". Ja kuitenkin on.

Silti teen sitä. Olen omasta mielestäni niin erityisen hyvä ihminen, että saan välillä loukata muita sarkasmilla tai nauraa muille. Semmoista nyt sattuu ja luonnollistahan se on. Vai onko? Eikö minun "luomakunnan kruununa" pitäisi tietää paremmin?

Mitä tekemistä tällä kaikella on kärsimyksen kanssa? Tiedät sen varmasti, jos olet joskus joutunut humalaisen solvaamaksi tai uhkaamaksi, jos olet nähnyt viinin sumentamat silmät, joihin on inhimillisen lämmön sijaan syttynyt hullu riidankylväjän katse. Pelko on kärsimystä, pahimmanlaatuista sellaista. Moni kärsii suomalaisten ammattitaudin, alkoholismin, kiroista, joko itse juoden tai sitä sivusta katsellen. Moni ei ole edes alkoholisti: viikonloppuna joskus vain lähtee mopo käsistä, vähän tuli päätä auottua, mutta hei: missäs tilassa taas olinkaan?

Niin.

Se, mitä sanomme itsellemme päämme sisällä, on erinomaisen tärkeää. Annako itselleni luvan johonkin, koska "ansaitsen sen", koska haitat ovat melkein vähäisiä, tai ainakin ne voi järkeillä omaan päämääräänsä sopivaksi ja ehkä myöhemmin pyydellä anteeksi? Muistanko, että voin valita toisin: että oman mielihyvän jahtaamisen sijaan voisin antaa kunnioitusta ja mielihyvää muille, tiedostaa, että kalja kädessä muutun joksikin ihan muuksi kuin mikä uskottelen olevani? Kuka oikeastaan olen humalassa? Kuka se rähjäävä ja muita kähmivä tyyppi oikein on? Minäkö? Kuka on se todellinen minä; millainen haluan olla?

Tätä lienee syytä miettiä. Mutta mieluiten ei kaljatuopin äärellä.

Pessimismikö muka realismia?

"Parasta pessimismissä on se, että on koko ajan joko oikeassa tai iloisen yllättynyt."
"Pessimisti ei pety".
"En ole pessimisti, olen realisti".
Kuulostaako tutulta?

Olen kuullut lukemattomia versioita näistä mietelauseista. Olen saanut kuunnella tarinoita siitä, miten elämä on suuri keko sitä itseään, eikä liikoja pidä odottaa, sillä eräs ruskea aine osuu tuulettimeen ennemmin tai myöhemmin. Jos odottaa pahinta, ei pety, tai ainakin saa sitten yllättyä iloisesti. Tämäkö olisi siis paras asenne elämään?

Katsotaanpa.

Omasta näkökulmastani pessimistin elämä on lähinnä kärsimystä tai sen odottelua. (Jos olen mielestänne väärässä, pessimistit, kertokaa kommentein oma näkemyksenne!) Jos asiat eivät nyt ole huonosti, ne voivat olla sitä huomenna. Voisi kuvitella, että kohtaamisten tai tapahtumien odottaminen muuttuisi helposti kauhunsekaiseksi katastrofin enteilemiseksi tai pirujen maalailuksi. Pessimisti ei kenties ehdi pettyä, mutta eikö negatiivinen elämänasenne ole itsessään pettymys? Montako kertaa itse olet kiitellyt jotakuta hänen sanoessaan, että huonosti se projekti, ihmissuhde tai esitys loppupeleissä kuitenkin menee, älä edes vaivaudu?

Vain naiivit idiootit uskovat ihmisen tai elämän hyvyyteen. Elämä on kärsimystä, kurjuutta! Sairautta ja menetyksiä on luvassa jokaiselle! Äläkä luojan tähden nauti saamistasi asioista, koska ne voidaan ottaa sinulta pois. Sitten sattuu vielä enemmän!

Tietenkin sattuu. Jokainen meistä tuntee tuskaa ja kärsimyksiä: yksi pelkää hammaslääkäriä, toinen ihmisiä, esiintymisiä, auton ajamista tai rakkautta. Uskon kuitenkin, että elämä todella on sitä, mitä teemme siitä. Kun päätin, etten enää halua kärsiä, oloni on ollut keveämpi. Koen edelleen pelkoa; jos jokin menee pieleen tai mokaan, stressitasoni nousee ja vatsani kiristyy. Unohdan ainakin hetkeksi, ettei minun tarvitse ahdistua, pelätä tai kokea suurta kärsimystä. Voin hyväksyä asiat ja ottaa ne vastaan, kun ne tulevat.

Pessimisti odottaa pahinta. Mitä on tämä "pahin"? Paneuduttuani ajatukseen toden teolla oloni oli hieman hölmö, sillä tajusin, etten keksinyt kovinkaan montaa "lopullisen hirvittävää" vaihtoehtoa. Mikä on sitä kamalinta, jota elämä voi tielleni heittää? Kuvitellaanpa muutamia tilanteita.

Tilanne: Minut irtisanotaan työpaikastani.
Työpaikan menetys olisi kieltämättä shokki, joka tekisi minut hyvin surulliseksi, sillä nautin työstäni valtavasti. Mutta kuolisinko? En. Halvaantuisinko? Iskisikö taivaasta salama niskaani, osoittelisivatko ihmiset bussissa minua sanoen "tuossa se epäonnistuja menee"?. Eivät. Ihmiset ovat yllättävän myötätuntoisia: luultavasti he ottaisivat osaa tilanteeseeni ja valittelisivat taantuman kiroja.

Tilanne: Joudun yksin ajamaan vieraaseen kaupunkiin, enkä tunne reittiä.
No, en pidä autolla ajamisesta, joten käteni voisivat hiota ja kurkkua alkaisi kuristaa. Kuitenkin: asun maassa, jonka kieltä onnekseni osaan. Omaan suun, jolla kysyä neuvoa. Jos en osaa perille, ajelenko tosiaankin kymmeniä vuosia eksyneenä maailman turuilla, ikuisena epäonnistuajana? Tuskin. Kun tulen perille (myöhässä ajettuani harhaan), voin hauskuttaa muita tarinalla GPS-laitteiston välttämättömyydestä nykyihmiselle.

Tilanne: Sairastun vakavasti.
Tämä skenaario tuntuu todella pelottavalta, lähinnä siksi, ettei sitä voi estää. Voin huolehtia itsestäni, käydä lääkärillä säännöllisesti, säästää pahan päivän varalle ja rukoilla, että saan jatkossakin elää terveenä. Ja kuitenkin: täytyykö minun pelätä sairautta, joka kenties ehkä osuu tielleni tulevaisuudessa, halusin sitä tai en? Täytyykö minun murehtia asiaa, jolle en edellä mainitsemieni asioiden lisäksi oikein voi mitään? Haluanko kärsiä siksi, että saatan joutua kohtaamaan epäonnea jossain vaiheessa, kenties vasta ollessani 85? Tuskin.

En aivan aikuisten oikeasti keksi asioita, joiden vuoksi minun kannattaisi tuhlata arvokasta nykytilannetta stressaamiseen ja tuskailuun. Jos ahdinkoa onkin luvassa joskus myöhemmin, enkö ennemmin kiitä ja iloitse nykyhetkestä, tästä autuuden ajasta, jolloin kaikki rullaa sujuvasti eteenpäin? Enkö haluaisi elää elämääni ilon kautta?

Luulenpa hyvinkin, että haluan. Asiat menevät oikein hyvin – tai sitten ne vain menevät. Positiivinen ei pety.

Alistuminen, eli miten annan olla

Juttelin kaverini kanssa siitä, miten alan hyväksyä sen, että asiat ovat kuten ovat. Joko niitä voi muuttaa tai ei; jos voi, niin tehdään. Jos ei voi, asiat pitää vain hyväksyä.

Aika alistuvaa myöskin, vaikka positiivista, sanoi kaverini.

Siirryin välittömästi puolustuskannalle: havaitsin kehossani, miten jännityin, miten halusin pistää vastaan. Otin tunteesta kiinni. Tajusin, että haluan vastustaa: egoni suutahti, koska joku ei ollutkaan heti samaa mieltä kanssani, ja vielä kutsui alistuvaksi! Löin jarrun pohjaan. Miksi ärsyynnyin?

Alistumisen mielikuva on usein negatiivisesti sävyttynyt. Heikko alistuu, heikko antaa periksi. Onko alistuminen sitten paha asia?

Alistumisen liittää usein taistelutilanteeseen: jos et mennytkään koulun jälkeen tappelupaikalle, olit nössö. Alistuit tilanteeseen. Mikäli joku kiilasi jonossa etkä sanonut mitään, alistuit. Sinut mitätöitiin, sinua etuiltiin. Alistumiseen liittyy selkeästi myös alistaminen: alistua voi toisen vallan alle, kärsimykseen ja tuskaan. En jaksa enää taistella, joten annan periksi.

Olen alkanut antautua nykyhetkelle. Annan periksi sille, että asiat ovat niin kuin ne ovat: jos en voi asialle mitään, en tahdo ärsyyntyä siitä, koota itselleni ylimääräistä stressiä. Haluan hyväksyä. Toisinaan se on helpommin ajateltu kuin tehty, sillä egoni vaatii oikeutta. Minähän olen ainutlaatuinen, taatusti parempi kuin ainakin osa näistä tyypeistä. Kunniaa ja arvostusta minulle! Omituista, eikö; sitä luulee olevansa suvaitsevainen ja rento tyyppi, ja silti pinna kiristyy, mikäli joku tunkee bussijonossa eteen. Minun paikka! Minun oikeus!

Tunnen ylpeyttä siitä, etten halua taistella, etten koe riitelemistä tarpeelliseksi. Koen, että pasifismi, rauhallisuus ja toisen mielipiteen kunnioittaminen kysyy enemmän voimia kuin vastaan väittäminen. Toisinaan on uuvuttavaakin ymmärtää muita. Olisi helpompaa vain tuudittautua omaan oikeassaoloonsa ja taistella asioiden virtaa vastaan. Ja kuitenkin: se veisi voimia vielä enemmän.

Virheitä sattuu ja mieli kuohuu. Joskus vain vänkään vastaan ja kiukkuilen, en ota vastaan, murehdin, että asiat pitäisi muuttaa, vaikkei se käytännössä onnistu. Se ei tarkoita, etten ensi kerralla voisi tehdä eri tavalla. Päättää, että nyt kuuntelen ja hyväksyn tilanteen, tai edes yritän. Annan itselleni luvan olla murehtimatta asioista, joille en mahda mitään. En kärsi enää. Antaudun. Pian sitä huomaa kuin itsestään, miten tyydyttävää on antaa muiden olla – kaiken olla.

Olen aina ihaillut sitä tyyppiä, joka ei mennyt tappeluun.

Oikeassa olemisesta

"Who are you to judge the life I live? I know I'm not perfect and I don't live to be. But, before you start pointing fingers, make sure your hands are clean."
- Bob Marley

En ole koskaan pitänyt väittelyistä. Ne pelottavat minua, enkä näe pointtia oman mielipiteen jankkaamisessa tai perustelemisessa. Ole sinä omaa mieltäsi, minä olen omaani. Ollaan yhdessä oikeassa. Oivallus tästä on auttanut suunnattoman paljon: olemme kaikki oikeassa.

En usko, että ketään voi muuttaa – ei, vaikka miten perustelisi mielipiteitään. Kenties keskustelukumppani saa sanoistani ajateltavaa, kenties ne alkavat itää, kenties hän muokkaa niitä. Hän tekee sen, en minä. Hänellä on oma totuutensa.

Monen ihmisen oikea tuntuu omasta mielestäni väärältä. On vaikeaa ymmärtää, miksi toisen mielestä on oikein alistaa, haukkua, arvostella ja alistaa, koska "mä nyt vain tiedän tämän asian paremmin". Väitteleminen vie tolkuttomasti resursseja, jotka olisi voinut käyttää muuten: tuottavasti, rakentaen, avartuen. Runsaasti aikaa menee huutamiseen, vähemmän kuuntelemiseen, on helpompaa väittää kuin ymmärtää.

Ei ole aina helppoa myöntää, että toisen puheissa on vinha perä, että hän oli oikeassa, että hänen antamansa palaute ei ollut turhaa valitusta vaan aiheesta annettu kommentti. On vaikeaa olla olematta aina oikeassa – tai ainakin antaa muiden olla omassa oikeassaan. Usein oma ego alkaa huudella ja vaatia huomiota: hetkinen, hetkinen, äläs nyt vaan unohda omaa mielipidettäsi!

Usein pääsee unohtumaan, ettei koko maailma ole täällä minua varten, ja etten minä ole mielipiteeni. Minulta ei ole pois se, että joku välttämättä haluaa kiinnittää runsaasti huomiota ulkonäköönsä, ostaa kenkiä, ottaa tatuointeja tai pihistellä rahojaan. Minun ei ole pakko antautua riitaan, jos joku tulee "neuvomaan"; ei ole pakko vastata vihamielisesti, mikäli keskustelukumppani näpäyttää. Voin päästää irti. Voin valita.

Voimme olla yhdessä oikeassa.

Kärsimisen lopettamisesta: Alku

Olen jo pitkään suunnitellut tämän blogin aloittamista. Se jännittää ja pelottaa minua; osittain siksi, että tiedän, ettei minulla ole oikeutta muuttaa toista ihmistä tai vaatia häneltä mitään. Mutta kuitenkin. Kuitenkin.

Luin tänään Helmen artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan naiset vihaavat vartaloaan noin kerran päivässä. Ainakin kerran päivässä.

Artikkeli teki minut valtavan surulliseksi. Miksi kohtelemme kehoamme kuin vihollista, jotakin vierasta, jota vastaan täytyy taistella? Tästä asemasodasta ei ole poispääsyä: keho elää fyysisenä maailmassa, se muuttuu ja muokkautuu jatkuvasti.

Television mainostauolla Jaffa-mainoksen poika toteaa, että pulloissa kuljetetaan nestettä, ihmisessä taas sielua. Viisas lausahdus markkinamiesten paketissa.
Päivän lainaus on Eckhart Tollen kirjasta Läsnäolon voima:

"Luodessasi ongelman luot kärsimystä. Ei tarvita muuta kuin yksinkertainen valinta: tapahtukoon mitä tahansa, en tule enää aiheuttamaan itselleni lisää kärsimystä. En aio aikaansaada enää ainuttakaan ongelmaa. Vaikka tämä valinta on yksinkertainen, se on erittäin kumouksellinen. Tällaista ratkaisua et tee, ellet ole lopen kyllästynyt kärsimyksiin."

Tässä blogissa haluan kertoa, miten haluan lakata kärsimästä: miten Eckhart Tollen teos avasi taas uudelleen silmäni ja vapautti minut jostakin, jonka jo tiesin olevan jonkinlainen vale, ulkokuori.

On oltava jotakin muutakin kuin se, minkä näemme. On oltava jotakin kadehdinnan, mustasukkaisuuden, ahdistuksen, arvostelun ja tuskan takana. Enkö minä ole "aikuinen", suuri ja viisas; enkö kykene ottamaan vastuuta itsestäni, antamaan muille tilaa, lopettamaan ainaisen vertailun?

Sen tulemme näkemään.

Jos haluat, voit jättää kommentin tai kertomuksen, kertoa mielipiteesi tekstistäni, Eckhart Tollesta tai kärsimyksestä. Vaikka nimettömänä. Tulen lukemaan jokaisen kommentin, sen lupaan.