Syyllisyyspakkaus

Mä tunnen syyllisyyttä monesta asiasta. Joskus mä tunnen syyllisyyttä kaikesta.

Jos näen maassa roskan ja en nosta sitä, tunnen huonoa omaatuntoa. Ajattelen, että kuka, jos en minä. Joitain asioita mietin vielä kauemmin; ajattelen edelleen sitä tyttöä, jonka kerran näin itkevän kauppakeskuksessa. Sille ja sen miehelle oli tullut ero. Annoin sille nenäliinan ja jätin sen odottamaan kaveriaan. Miksi lähdin, miksen jäänyt? Mihin mun muka oli kiire?

Tunnen syyllisyyttä, kun tunnen jotain. Mitä mun pitäis nyt tuntea, tuntuuks muista tältä? Usein tuntuu väärältä: en oo onnellinen kun pitäis olla, tunnen tuskaa kun ei oo syytä.

Kuka määrittelee sen, mitä "pitäis"? Minä. Mulla on päässäni jonkinlainen täydellinen tunne- ja käytöskoodisto, johon en voi itse yltää. En voi olla se, joka aina aattelee muita ja laittaa ne ekaks. En voi aina olla ilonen, en voi aina jaksaa. En aina jaksa yrittää. Ymmärrän sen, ja silti mun pitäis aina.

Joskus tuntuu, että aika menee valtavan nopeasti. Huomaan, että ajattelen asioita, jotka tapahtu vuosia sitten ja tunnen syyllisyyttä. Tunnen vihaa. Vihaan itseäni, että oon antanut asioiden tapahtua, etten oo tehny, heränny, pystyny, kyenny. Että oon laiska. Että oon saamaton. Tunnen syyllisyyttä. Joskus en tunne mitään.

Sanon itelleni, että saan tuntea mitä vaan. Että mikään tunne ei oo paha, että tunteet on häilyviä ja ne muuttuu, niiden voi antaa olla ja mennä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, jos en muusta niin siitä, etten osaa antaa itteni tuntea asioita ilman, että tuntuu syylliseltä. En voi voittaa.

Mun pitäs ajatella kaikkia. Mun pitäis ajatella mua, sua, mun kavereita, ystäviä, mun rakkaita. Mun pitäis ottaa muut huomioon, jatkuvasti, koko ajan. Mä en saa epäonnistua. Mä en saa vaipua epätoivoon.

Mun täytyy jatkaa, mun täytyis lopettaa, mutta tunnen syyllisyyttä. Mun täytyis alottaa ja mun täytyis lopettaa ja tunnen syyllisyyttä. En jaksa ja en halua, ja haluan, ja tunnen syyllisyyttä.

En oo tehnyt mitään. Sitäkin sanon itselleni: mä en oo tehnyt mitään, mistä mun tarttis tuntea syyllisyyttä. En oo ollut paha, en oo ollut ilkeä, en oo tahallani satuttanut tai tehnyt huonosti muita kohtaan. Ja kuitenkin, se ei riitä. Tunnen syyllisyyttä, koska mä oon tehnyt asioita ja saanut niitä tapahtumaan ja ne on todellisia.

Kukaan on tosi harvoin ollut mulle vihainen. Mulle on tosi harvoin huudettu. Mun epäonnistumisista tai teoista ei oo melkein koskaan nälvitty, haukuttu tai avauduttu mulle. Miks mä siis silti koen itseni syylliseksi? Jos mä itse oon vihainen, tunnen syyllisyyttä siitäkin; ei saa, paha paha. En saa olla muille vihainen, en saa olla myöskään itselleni vihainen, munhan pitää hyväksyä mut.

Joskus koen, että oon yks solmu. Syyllisyyspakkaus. Saan kaikesta ongelman ja en saa mistään ongelmaa. Oon syyllinen asioihin joilla ei oo väliä ja en tunne syyllisyyttä asioista, joilla on. Tunnen huonoa omaatuntoa ja jatkan silti, tunnen huonoa omaatuntoa ja en voi jatkaa. Voin tehdä asian ja päästä yli, voin tehdä ja en pääse.

Joskus mä tunnen syyllisyyttä kaikesta. En tiedä, onks se naisten juttu vai nuorten juttu vai ihmisen juttu vai mikä. Mut mä tunnen. Ajattelin, että jos tunnustan sen, se lakkais takertumasta muhun, olemasta mussa kiinni, ohjaamasta mua. Että jos mä tunnustan, syyllisyys hellittää.

Tuntuu et se vähän auttais.