Kun juttelen mun epävarmuuksista, peloista tai ahdistuksista muiden kanssa, saan aina uudelleen havaita, että kaikilla on samat ongelmat. Kaikki tietää ees suunnilleen, mistä puhun. Jos ei tiiä, ne sanoo, että ne ei tiiä, mut yrittää ymmärtää.
Mä usein aattelen olevani tosi spesiaali. Erilainen. Ihan toista ku kaikki muut. Siks mun ongelmienkin pitäis olla jotain ihan muuta, jotain niin kauheeta ja hirveetä ettei sitä kukaan tajuu koskaan, piste.
Mut en mä oo. Kaikilla on samat ongelmat ja pelot ja tuskat.
Riitänkö mä? Mitä mä haluan? Mitä toi haluaa? Onks tää sitä? Milt mä näytän? Oonks mä tarpeeks, oonks mä liikaa? Mitä toi ajattelee? Nauroiko noi mulle vai kelle? Mitä mä ajattelen? Kehtaanks mä sanoo, mä en kehdannu sanoo, miksen mä sanonu, mua surettaa nyt, mua ahdistaa, mä en jaksa.
Kaikki kelaa samojen asioiden eri variaatioita. Kaikki on erilaisia ja pelkää samoja asioita, käy läpi samoja asioita, uskaltaa ja ei uskalla, jotkut tänään ja jotkut huomenna ja jotkut ei ikinä, vaik ehk haluis, mut ei. Jotkut kertoo niiden asioista ja jotkut ei kerro. Jotkut tuntee vähän eri tavalla, jotkut paljon, mut kaikki tuntee.
Nyansseja, se se hieno sana on. Eri variaatioita.
Kaikki samaa ja kaikki ihan eri.
Kaikki ihan eri ja kaikki samaa.
Kaikki samaa ja kaikki ihan eri.
Kaikki ihan eri ja kaikki samaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti