Jokainen meistä varmaan tuntee ainakin yhden tyypin, joka ei tee elämällään oikeastaan mitään. Ehkä se juo, ehkä se vaan istuu kotona. Vuosia kuluu, muut menee kouluihin tai töihin tai matkoille. Tää yks tyyppi ei mene mihinkään.
Syrjäytymisestä puhutaan paljon. Siitä, kun ihmisellä ei oo mitään tekoa, ei paikkaa maailmassa. Kukaan ei soita ja mitään tekemistä ei ole.
Oon itsekin ollut soittamatta. Oon ollut soittamatta, koska en kestä sitä, että ihminen on aina humalassa. Kun se ei koskaan kuitenkaan tule mihinkään. Kun se nukkuu silloin kun muut on hereillä.
Tunnen ihmisiä, joille on valinta olla tekemättä mitään. Ne ei halua mennä töihin, ne haluaa tehdä musiikkia ja olla vaan. Se on eri asia. Ne on onnellisia niin. Se on eri asia kuin se, että töistä tuli potkut, kaverit ei jaksa kattella ja itekään ei oikein saa aikaiseks mitään.
Moni on masentunut. Masennus on sairaus, se pitäis hoitaa. Moni ei jaksa.
Yritän nyt kirjoittaa tän tosi varovasti, hellästi, koska masennus on sairaus ja ahdistus on oikea tunnetila enkä halua väittää, että kaikki ongelmat voi ratkaista sillä, että itse vain nyt päättää niin. En tarkoita sitä. Mutta ehkä jotain kuitenkin vois tehdä. Asenteen avulla.
Tunnen ihmisiä, jotka ei oo töissä, koska ne ei halua "paskaduuniin". Ne on semituuliajolla, heitteillä ja aina rahaongelmissa, mutta ei töihin, ei paskaduuniin. Oon usein miettinyt, eikö se paskainenkin duuni olis parempi kuin istua aina kotona? Kun olis joku paikka, johon mennä, jossa saada jotain aikaan? Toisaalta taas en kannata sitä, että ihminen tekee työtä, jota vihaa. Miks tuhlata johonkin inhottavaan asiaan kahdeksan tuntia päivässä? Miks heittää elämää sillä tavalla hukkaan?
Entä, jos sulla ei ole mitään muutakaan? Onks parempi heittää elämää hukkaan kotona? Vai töissä? Mikä on tärkeää?
Mun asenne saattaa johtua siitä, että oon aina päässyt töihin, kun oon yrittänyt. Oon pessyt lattioita ja vessanpönttöjä ja lihamyllyjä. Oon myynyt asioita puhelimessa ja ihmiset on huutanu HAISTA VITTU ja lyöneet luurin korvaan. Se ei ollu kivaa, mutta siivoamisesta tykkäsin. Ehkä tää asenne johtuu siitä; siitä, etten kokenu sitä "paskaduuniksi".
Meikä on aika helvetin etuoikeutettu, kun on aina päässyt töihin. Työttömänä oon ollut vain hetken. Se oli helvettiä: kaikilla muilla on koulu ja elämä ja sä vaan istut, sä vaan olet. Odotat, että joku pääsis töistä ja olis sun kanssa.
Miks jotkut luovuttaa ja jotkut jaksaa yrittää? Sama toistuu tosi monilla elämän osa-alueilla: jotkut painaa sairaanakin menemään rollaattorilla ja kepeillä ja sanoo että ei tää nyt niin paljon satu. Toiset ei. Jotkut kirjoittaa niitä työhakemuksia ja tekee duuneja, joita ei rakasta mutta kumminkin, ja toiset ei.
Kun kuuntelen elämään pettyneitä ihmisiä, tuun tosi surulliseksi. Muija jätti ja koira kuoli. Ei ole mitään. Valtio on paska. Rahat pöllittiin, löin sitä kundia mutta ohi meni. Eilenkin olin kännissä, mutta tätä tää on, ei mua kiinnosta. Ei mulla ole mitään.
Oon miettinyt, onks se totta. Pudotaanko me muutkin kohta kelkasta? Tuleeko mun elämästä pian samanlaista helvettiä? Onko joskus tulevaisuudessa sellainen hetki, että mä vihaan yhteiskuntaa ja juon vaan?
Miks joillekin käy hyvin ja joillekin ei? Miks jotkut lannistuu ja jotkut ei? Miks jotkut saa töitä ja jotkut ei?
Onks kaikki sattumaa? Sitä mietin paljon: onks tää arpapeliä, onks tää pelkkää tuuria?
Kun kuuntelen ihmisiä, joilla menee huonosti, toivon aina, että niille kävis hyvin. Että onni potkaisis edes kerran, kun ne on taistelleet niin kauan. Että ne vielä jaksais odottaa, kokeilla ja yrittää.
Kun vaan jaksais yrittää. Kun ei luovuttais. Kun päättäis, ettei kaikki ole paskaa. Maailmassa on niin paljon hyviäkin ihmisiä, niin paljon hyviäkin kohtaamisia. Kun vaan jaksais etsiä niitä. Kun jaksais yrittää.
Uskon, että munkin täytyy jaksaa yrittää. Jaksaa soittaa, vaikka se tuntuukin turhauttavalta, koska mikään ei muutu. Mutta se voi olla niin tärkeetä sille toiselle.
