"Don't spend time with anyone you don't like."
- Prue Leith
Onks teillä vanhoja ystäviä? Semmoisia vuosikausia vanhoja, joiden kanssa oli joskus hyviä aikoja? Ajatteletteks koskaan, jatkuuko ne ajat vielä?
Oon alkanut käydä läpi ihmissuhteitani ja siinä sivussa huomannut kaavoja: tää ihminen ei koskaan paljasta mulle mitään henkilökohtaista, tää jakaa sellaisetkin asiat, joita en halua kuulla. Tää sanoo aina, että tavataan, muttei koskaan oikeasti kutsu mihinkään. Tää kutsuu jatkuvasti ja on kiinnostunut siitä, missä oon, voisinko olla samassa paikassa kuin hän.
Kaavoja alkaa erottua. Niinkutsutut terveet, hyvät, molemminpuoliset ihmissuhteet alkaa erottua.
Oon huoamnnut, että teen paljon asioita vanhasta tottumuksesta. Kutsun vaikka johonkin tai kysyn, että mitäs teet, silloinkin, kun mua ei oikeastaan kiinnosta kuulla vastausta. Onko se tervettä?
Oon huomannut, miten asiat muuttuu. Miten ne yhtäkkiä on erilaisia, silloin, kun alkaa kiinnittää huomiota.
Mun elämässä on yks ihminen, jota näen harvoin. Aina, kun nähdään, tuntuu, ettei koskaan oltais oltu erossa. Mutta se ei koskaan ehdota tapaamista.
Huomasin tän viimeks, kun ehdotin jotain: ihminen oli innoissaan, että joo joo, tavataan vaan. Tapaamispäivänä ei kuulunut mitään, ei mihinkään uteluihini. Yhtäkkiä havahduin siihen, että näin on käynyt aiemminkin: on sovittu jotain, ja sit ne suunnitelmat vaan hiljaisuudessa kuopataan. Päätin, ettei enää; seuraava tapaamisehdotus saapuu siltä puolelta, tai sitä ei saavu.
Oon alkanut olla aika armoton. En anna itsestäni enää niin helposti. Tunnen myös huonoa omaatuntoa: oon huono ystävä, koska kysyn kuulumisia, vaikkei kiinnosta, koska oon vihainen asioista, joita en saa sanottua ääneen niin, että niitä vois muuttaa.
Joitain asioita oon sanonut ääneen ja ne on muuttuneet. Osalle mainitsemistani asioista ei oo tapahtunut mitään. Tästä tullaankin kysymykseen: kuinka kauan ystävyys kestää?
Kuinka pitkälle voidaan mennä yhdellä tosi, tosi hyvällä muistolla tai pitkällä historialla? Kuinka kauan pitäis jaksaa vaalia jotain, joka on aina ollut, vain siks, että se on aina ollut? Miten paljon pitää saada, jotta ystävyys on tarpeeksi arvokas säilytettäväksi?
Tuntuu häijyltä ajatella tällaisia. Jotenkin ilkeältä. Tuossa tuo pinnallinen ihminen nyt antaa pisteitä kavereilleen!
Jos antaisin pisteitä itselleni, saisin erilaisia pisteitä ystävyydestä riippuen. Osasta saisin ysin, osasta vain seiskan. En jaksa nähdä kaikkien eteen niin paljoa vaivaa kuin pitäis, en jaksa aina olla läsnä. Toisissa ystävyyksissä se toinen osapuoli ei oo läsnä, ei ainakaan sellaisella tavalla, jota mä kaipaan. Jota tarvitsisin. Mistä silloin on kyse, ystävyydestä vai jostain symbioosista, johon on aikojen kuluessa vain tottunut?
Mun mielestä ihmissuhteita on tervettä tarkastella ja ruotia tiettyjen väliaikojen kuluessa. Vähän niinkuin parisuhteitakin: olenko onnellinen, haluammeko samoja asioita? Miksei näitä samoja kysymyksiä vois kysyä ystävyyssuhteissa: sovimmeko oikeasti yhteen, edes vähän?
Entä, jos tulee ero?
Oon nyt elämässäni jonkinlaisessa ruopimisvaiheessa, jossa tarkkailen ja nostan päivänvaloon asioita, jotka on kauan maanneet vain olemassa, paikalla siksi, että oon tottunut tai turtunut. Tuntuu hyvältä. Tuntuu myös kamalalta.
Kauanko ystävyys kestää?
Ihmisen sanoessa “ei”, hän ottaa suuren hylätyksi tulemisen riskin. Sanomalla “ei”, ihminen ilmaisee itselleen ja muille, että hän uskoo sisimmässään johonkin, mikä on tärkeämpää kuin se, että muut ihmiset hyväksyvät hänet. Tällainen ihminen saattaa pelätä synnyttämiään ristiriitoja, mutta hän ei tee pelostaan tekosyytä olla toimimatta siten kuin hän sisimmässään tietää oikeaksi.
Mielenkiintoinen kirjoitus ja olen huomannut, että olet käsitellyt tätä ystävyyksien "arvottamisen" ja karsimisen teemaa ennenkin blogissasi. On tietenkin ihan totta mitä kirjoitat, että itseään ei kannata pakottaa viettämään aikaa sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole hyvä olla. Ja jokaisella on oikeus valita kaverinsa, ja kenenkään ei kannata antaa itsensä tulla huonosti kohdelluksi.
VastaaPoistaMikä mua tässä aiheessa kiinnostaa, on se, että mä olen itse sellainen joka on joutunut näiden karsintojen ja "puhdistusten" kohteeksi kaverisuhteissa teini-ikäisenä. Nykyään mulla ei ole ystäviä/kavereita, koska ihmissuhteisiin ryhtyminen pelottaa liikaa, kun tietää että kohta taas sattuu. Tiedostan että mussa on itsessäni paljon vikaa, mm. teininä olin tosi huomionkipeä ja mustasukkainen kavereista, ja toisaalta aika negatiivinen ja "tylsä". Olin koulukiusattu ja kotona oli paljon huolta, niinpä mulla ei vaan eväät riittäneet yhteispeliin toisten tyttöjen kanssa. Yksi ystävyyssuhteiden katkeaminen aiheutti mulle aivan totaalisen romahduksen, vajosin masennukseen, opinnot jäi vuosiksi jne. Tiedän, että mun olis pitänyt siinä tilanteessa jaksaa tsempata ja lähteä häntä pystyssä hankkimaan uusia kavereita, mutta en vaan pystynyt, mulla ei ollut keinoja siihen. Nykyään kynnys on aika korkea yrittää kaverustua, kun mun ikäisillä on jo aika paljon elettyä elämää ja kokemuksia takana, ja mä oon vieläkin tällainen kömpelö teini.
Mielenkiintoista, kun oon puhunut tästä psykologille, ja hän oli sitä mieltä että tää välien katkaisu oli väärin ja ns. paha teko mua kohtaan (vaikkakin toisaalta inhimillistä). Ja sitten taas luen näitä sun kirjoituksia ja ymmärrän sen toisen puolen, että ei muut ihmiset jaksa loputtomiin ja kukaan ei jaksa kannatella ja tsempata ns. rasittavaa ihmistä. Vaikka joskus se rasittava tartteis just sitä, että olis edes joku joka ei hylkäis. Mutta kun toisaalta, ei ketään voi velvottaa siihen. Ja niin edelleen!
Tarkoitus ei siis ollut arvostella sun kirjoitusta, vaan jotenkin purkaa sitä, että tää oli ajatuksiaherättävää pohdintaa. Ja olenhan mä itsekin torjunut yhden ei-kiinnostavan yksinäisen ihmisen kohtaktiyritykset äskettäin, kun en pitänyt häntä varteenotettavana kaverina/seurustelukumppanina ja toisaalta ajattelin etten jaksa alkaa mihinkään tsempparin rooliin hänen elämässään. Tavallaan aika raadollista on ihmiselämä, kun kuitenkin jokaisella on kaipuu siihen läheisyyteen ja yhteisymmärrykseen, ja sitten kaikilla ei ole siihen taitoja. Kun toiset ihmiset olis niin tärkeitä, mutta loppujen lopuksi jokainen on vain omassa varassaan.
Heippa! Kiitos superpitkästä kommentista :3
PoistaMun tapauksessa ja näillä teksteillä pohdin tavallaan pohjimmiltaan sitä, että mitä ystävyys on. Mulla on ongelmana ollut, että oon liian kiltti, ja lisäks huono avautumaan omista asioistani, jolloin ystävyys on helposti muodostunut ykspuoliseksi. Nyt yritän muuttaa asiaa niin, että voisin antaa ja saada samantapaisesti.
Välien katkaiseminen on tietysti ns. arsesta, mutta kuten sanoit, siinä on myös se toinen puoli: eli mun tapauksessa se, että oon ilmaissut, mitä kaipaan tilanteelta ja mikä musta tuntuu pahalta, ja sitten sille asialle ei oikein oo tapahtunut mitään. Itekään en suosittele semmosta "en kerro mikä on vialla, lähen vaan meneen, pärjäile" -tilannetta, jossa toinen panee välit poikki yrittämättä ensin korjata tilannetta. En tiiä, mikä sun tilanne oli, mutta tää tuli vaan mieleen.
Ei tuntunut arvostelulta yhtään, mielenkiintoista oli lukea! Oon samaa mieltä siitä, ettei yks ihminen voi olla toiselle pelkkä tsemppari eikä muuta.