Mä riitän

Oon tällä hetkellä elämässäni tilanteessa, jossa ympärillä on paljon lapsia. Musta on edelleen hämmentävää, että tykkään niistä.

Teini-iässä vihasin lapsia. Kerroin sen kovaan ääneen: en koskaan mee naimisiin, en koskaan hanki lapsia, korkeintaan adoptoin kiinalaisia tyttöjä. En osannu puhua lasten kanssa enkä tiennyt, mitä niiden kanssa tehdään. Lapsen kanssa kaksin jääminen täytti mut kauhulla: se, että olis pitänyt leikkiä, oli hirveä ajatus. Minä, joka pidin itseäni tosi luovana, hassuna ja erikoisena, jäädyin aivan kokonaan jos olis pitänyt heittäytyä.

Mua paljon pienempi serkku kerran kesken leikkien ihmetteli, miks mä sanon aina mm-hmm. En koskaan kertonu sille, että sanoin niin, koska olin niin paniikissa, etten osannut sanoa muutakaan. Leikkiessä vois olla miljoona asiaa ja tyyppiä ja mulle ei tullu mieleen yhtäkään en keksiny mitään sanottavaa. Mm-hmm.

Nykyisin niin käy harvemmin. On käyny niin, miten monien aiemmin vieraiden asioiden kanssa: oon tottunu, ja samalla oppinu. Oppinu, että mä riitän.

Eräs lapsi oli sanonu äidilleen, että tykkää musta. Ihmettelin, mitä oon tehnyt ansaitakseni tämän: mä en edelleenkään osaa puhua lapsille normaalisti enkä oikein tiedä, miten niiden kanssa ollaan niin, etten koko ajan oo tietoinen siitä, että meikä on nyt Aikuinen. Lapsen äiti sanoi, että se riittää, kun jaksaa kuunnella lapsen juttuja.

Siitä asti oon miettinyt sitä, miks en osaa olla lasten seurassa: oon aina ajatellut, että mun pitäis olla jotenkin Hauska Aikuinen. Erityinen Aikuinen. Semmonen, jota lapsi odottaa: jokaisella on yks joku täti tai eno, joka on ihana ja kiva ja hauska ja voi kun se tulis kylään. Oon yrittänyt olla semmonen ja samalla oon sortunut teeskentelemään, mikä tekee kaikesta vaikeaa. En oo osannut olla minä, koska mulla on ollut kauheat paineet olla joku teko-minä, parempi aikuis-minä, tosihyväleikkijä-minä.

Viimeks eräällä lapsivierailulla tajusin, että mähän osaan piirtää. Mä voin piirtää siistejä eläimiä. Eläimet oli Suuri Hitti. Huomasin taas: mä oon ihan tarpeeksi.

Ei tartte yrittää olla siisti ja hauska tai miettiä, että mitä mä nyt teen tän kanssa. Sen kun tekee vaan jotain, missä on hyvä ja mikä tuntuu kivalta.

Miks on niin vaikeaa uskoa, että mä riitän? Muissakin ihmissuhteissa, tää sama kysymys: miksen mä vaan olis tarpeeksi?

Nykyisin en vihaa lapsia. Tykkään lapsista samalla tavalla kuin kaikista muistakin ihmisistä: joistain tykkää enemmän kuin toisista.