Ihmisillä on mun mielestä nimittäin nykyään ihan ihmeellinen tarve kritisoida kaikkea. Et ole järkevä fiksu ihminen, jollet kritisoi, jollet ajattele kriittisesti kaikesta. Jollet oikein etsimällä etsi virheitä, jotain mistä valittaa. Ajattelutapahan iskostetaan meille jo ihan peruskoulusta; sun on pakko oppia kyseenalaistamaan kaikki.
Valittaminen on semmoinen asia, joka mua ottaa aivoon. Valittaminen on myös sellainen asia, jota oon joutunut opettelemaan: opettelemaan sitä, että kaikki valitukset ei oo turhia, ja että joskus on hyvä sanoa, miten ärsyttää ja ahdistaa ja tuntuu pahalta.
Mietin pitkään, mikä mua oikein riepoo tässä asiassa, ja sitten keksin termin: todellinen eläminen.
Todellisella elämällä tarkoitan sitä, että eletään oikeasti sitä elämää, jossa ollaan osallisina. Ei uskotella, että asiat maagisesti korjaantuu valittamalla tai odottamalla. Ei odoteta, että muut tekee itsen puolesta kaiken, muttei myöskään odoteta, että itse tekemällä voi korjata kaiken, myös kumppanin virheet. Ollaan todella läsnä siinä, mitä tapahtuu, mikä se oma elämäntilanne oikeesti on. Kaunistelematta, rohkeasti. Iloisesti myös: ei odoteta katastrofia, koska "nyt menee liian hyvin".
Todellisen elämisen vastakohta on mukaeläminen. Mukaelämässä asiat ovat oikeasti jotain ihan muuta kuin ovat, ainakin omassa päässä. Mutta odottamalla, valittamalla, passiivisellaa asenteella tai valehtelemalla ne maagisesti korjaantuu, tekemättä mitään! Ajatella!
Tiedän mukaelämästä kaiken. Oon elänyt sitä monesti. Tällaisia valheita mun mukaelämässä kerrotaan:
Vika on minussa.
Vika on kaikissa muissa.
En voi.
En uskalla.
Ens kerralla uskallan.
Kyllä tämä suhde on oikea, kunhan vaan odotan.
Kyllä tuo lakkaa ryyppäämästä.
Kyllä tuo lakkaa joskus valittamasta, kun vaan odotan hiljaa.
Jos en puhu mitään, paha olo menee pois.
En voi kertoa, että oon vihainen.
Nää kaks viimeistä kohtaa on vieläkin vähän työn alla. Nykyisin jo uskallan melkein aina heti; oon lakannut odottamasta, koska oon huomannut, että monesti toista tilaisuutta ei tuu. Ei sitä mielenkiintoista tyyppiä näe joka päivä bussissa niin, että vois sit joskus jutella, ehkä. Huomenna se ei ehkä tuukaan kyytiin.
Oon lakannut syyttämästä itseäni, mutta myös muita. Joskus asiat vaan on jotain, mille ei voi mitään, ne on menneet tietyllä lailla. Todellinen eläminen tuntuu just nyt just musta siltä, että mä saan olla surullinen tai vihainen jonkun asian vuoksi, vanhankin asian, sellaisen, jota en enää voi korjaa. Mä saan olla vihainen, mutta mun ei tarvitse. Mä saan olla vihainen myös ilman syytä, ja surullinenkin. Mun surulle ei tarvitse olla syypäätä, jolle sen surun vois vierittää; voin myös olla surullinen, koska tuntuu surulliselta.
En enää yritä selittää surua pois. Se ei auta. Miks se illuusio on niin vahva, se, että jos vaan en tee mitään, tää helpottaa? Jos vaan teeskentelen tarpeeks kauan hyvää, kaikki onkin hyvää? Miks se taika on niin vahva, se, että kun vaan en sano että kärsin, niin kaikki onkin hyvin?
Miks muita on niin tärkeää suojella siltä, mikä on totta? Miks kaikelle tarvitsee syyn, miks mun on edelleen vaikeaa sanoa vain että "musta tuntuu tältä" eikä yrittää hakea järkiselitystä sille? Miks on parempi yrittää elää jotain kuvitelmaa kuin ottaa vastaan se, mikä on totta?
Keksin todellinen elämä -termin tänään ja se tuntuu vielä epävalmiilta. Se tuntuu myös aika sopivalta, mulle, just nyt: että eläisin rohkeesti sitä, mitä on, kaunistelematta tai maalaamatta kauhukuvia. Olisin läsnä siinä, mitä nyt on, ja uskaltaisin ottaa sen vastaan. Todella.
Ihminen voi olla rasittava, jos hän kerjää sääliä joka asiaan, koska ei ehkä itsekään tiedä mihin hän sitä todella kaipaa. Silti eniten minua ihmetyttää, kuinka hysteerisesti ihmiset vihaavat ja pelkäävät avuttomuuden ilmaisemista.
On ilmeistä että elämässä on tilanteita, jolloin pitää toimia eikä lyyhistyä voimattomaksi. Mutta ei avuttomuus ole mikään kiero keksintö tai juoni muiden manipuloimiseksi, vaan tunne, joka kertoo tilanteesta, jossa ihminen on, tai siitä, miten hän tilanteensa itse kokee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti