Eilen olin liikkeessä kaupungilla ja ohitin kaksi humalaista miestä. He keskustelivat, kuulin vain pätkän: miks mun pitäis tuntea empatiaa jotain vammaisia kohtaan?
Jäin miettimään asiaa. Ensimmäisenä tuli mieleeni vastaus: Miks mun pitäis tuntea empatiaa sun alkoholiongelmaista olemusta kohtaan? Miks mun pitäis kuunnella mitään, mitä sun humalaisesta suusta tulee ulos?
”Empatiakuilussa taas olennaista on se, miten määritellään raja ’meihin’ ja ulkopuolisiin, ’heihin’. Pidetäänkö esimerkiksi pitkäaikaistyöttömiä, asunnottomia, ylivelkaantuneita, vammaisia tai maahanmuuttajia meikäläisinä.”
Katoin vähän aikaa sitten ohjelmaa, jossa kaks ongelmateiniä lähetetään tiukkojen vanhempien luokse oppimaan kuria. En nyt muista nimeä. Maailman tiukin isäntäperhe? Ohjelmassa hyvästä taustasta tuleva poika joutui antamaan ruokaa kodittomille, eikä pystynyt. Sitä ahdisti niin kovasti se, että nämä ihmiset ovat köyhiä.
Jaksossa myöhemmin isäntäperheen isä laittoi yhden kodittoman juttelemaan pojalle. Koditon kertoi tarinansa: sekin oli varakkaasta perheestä, mutta sit asiat olikin menneet pieleen. Poika alkoi ymmärtää: tässä voisin olla minä.
Juttelin ohjelmasta äitini kanssa. Tunnustin: muakin jännittäisi, jos joutuisin tekemisiin vaikkapa CP-vammaisten kanssa. En tietäisi, miten toimia: tulisi olo, että ymmärtääkö tuo ihminen nyt ja mitä voin puhua.
Se ahdistaa mua mussa itsessä: olenkin ennakkoluuloinen, rajoittunut. Toisaalta se lienee hyvä tunnustaa myös.
Jotenkin sitä antaa ihmisen ominaisuuksien määritellä sen, kuka se on. Unohtaa, että ominaisuuksien sisällä on ihminen. Ihminen, joka ajattelee, tuntee, elää. Ehkä ilmaisee itseään eri tavalla kuin mä, mutta kuitenkin: on ihminen.
Vastauksena humalaiseen kysymykseen: miks mun pitäis tuntea empatiaa jotain vammaisia kohtaan? Koska jos kohtalo, maailma tai elämä olis menneet eri tavalla, sä voisit olla yksi heistä.
Vastauksena humalaiseen kysymykseen: miks mun pitäis tuntea empatiaa jotain vammaisia kohtaan? Koska jos kohtalo, maailma tai elämä olis menneet eri tavalla, sä voisit olla yksi heistä.
Solidaarisuusvaje ja empatiakuilu riippuvat sosiaalisesta etäisyydestä: kuinka kaukana syrjäytyneet ja muut sosiaaliturvan tarvitsijat ovat hyvin toimeentulevan enemmistön jokapäiväisestä elämästä. Sosiaalisessa etäisyydessä kysymys on siitä, olemmeko samassa veneessä, kuinka pitkälle suomalaisuus yhdistää meitä.”
”Mitä kauempaa westendiläinen katsoo itähelsinkiläisen elämää, sitä kaavamaisempi käsitys siitä syntyy. Sama pitää paikkansa myös toiseen suuntaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti