Väitän, että iso osa ihmissuhteista kariutuu siihen, että muuttuu itselleen tuntemattomaksi. Huonommaksi kuin onkaan. Moni miettii kuulemma nelikymppisenä, "mitä minulle oikein tapahtui?" Joskus nuorena oli paljon unelmia ja ajatuksia siitä, kuinka muuttaa maailmaa. Maailmaa on kuitenkin vaikea muuttaa, jos itse jämähtää muutosvastarintaan. Ja vaikka itse haluaisi muuttua ja pyrkii siihen, ympärillä olevat ihmiset muistuttavat jatkuvasti siitä, millainen olit. Älä muutu.
Tästä HS.fin Kirsi Pihan tekstiin Ihmissuhteet kariutuvat, kun muuttuu itselleen tuntemattomaksi
Joskus mietin, kuka on valmis seurustelemaan, tai menemään vaikka naimisiin. Semmoseen loppuelämäksi-avioon.Tästä HS.fin Kirsi Pihan tekstiin Ihmissuhteet kariutuvat, kun muuttuu itselleen tuntemattomaksi
Koska sitä tuntee ittensä niin, että voi kattella toista ihmistä koko loppuelämänsä ja tutustua siihen vuosikausia?
Mua kuumottaa tää ajatus, koska siihen ei oo mitään vastausta. Osa menee naimisiin tosi nuorena ja se onnistuu tosi hyvin. Osa menee vanhana ja se onnistuu tosi hyvin. Jotkut menee ja eroaa ja menee ja eroaa ja ei toimi ei.
Mua ahdistaa kaikki painolasti, jota ihmiset myös itse raahaa mukanaan. Miten sitä välttyis kaatamasta semmosia käsittelemättömiä paskoja seuraavan ihmisen niskaan?
Ahdistaa samalla tavalla myös lasten hankkiminen ja kasvattaminen. Tuntuu, että osa ihmisistä on luotu äideiksi ja isiksi. Mutta voisinko mä esimerkiks koskaan tuntea olevani valmis ottamaan vastuuta jostain toisesta ihmisestä ja siitä, millainen siitä tulee? Kasvattamaan toista ihmistä? Enhän mä ymmärrä itseänikään joskus. Onko tällaisiin hommiin koskaan Valmis? Tuntuu, että jos jää odottamaan valmiuden tunnetta, jää kohta lapset hankkimatta.
Miks omien tunteiden rehellinen tarkastelu on niin vaikeaa? Miks on niin vaikeaa tunnustaa, että ei tätä mä en halua tai vastaavasti tehdä asioita, joita oikeesti haluaa? Vaikka pelottaiskin?
Maailmassa on miljardeja ihmisiä, mutta silti ihmiset myös itse roikkuu kiinni yhdessä, joka ei ehkä ookaan hyvä pari tai edes semihyvä. Miksi? Koska pitää luovuttaa? Riittääkö se, että vuoden yrittää?
Tunteita ei voi pakottaa ja tiiän sen nyt tosi hyvin jo, mutta milloin annetaan periksi?
Miks tulee se olo, ettei uskalla erota koska JOS TÄÄ ONKIN NYT SE. Vaikkei oo. Mutta jos onkin ja mä oon vaan TYHMÄ kun en tajua.
Tai koska KETÄÄN MUUTA EI KOSKAAN TULE. Entä sitten, jos ei tule? Onko parempi olla jonkun semihyvän tai ihanhuonon, vaikka väkivaltaisenkin, kanssa, kuin lähteä ja olla yksin?
Miks yksinolo tuntuu olevan niin pelottavaa?
Tällaista mietin.
Pelottavaa!
VastaaPoistaMä oon just sellanen, etten tekis varmaan yhtäkään "elämää mullistavaa päätöstä" itsekseni. Silti oon naimisissa. Ai miks? En mä tiedä. Ehkä tyhmyyttäni. Toisaalta olis myös ollut tyhmää olla menemättä, jos ainoa syy on se, että pelottaa, ettei tää kestäkään aina. Ei sen välttämättä tarviikkaan kestää koko loppuikää. En tiedä. (Mutta ton lapsiasian jaan sun kanssa kyllä ihan täysin).
En mä voi tietää, onko joku jossain parempi mulle(tai sille) vai ei. Enkä usko siihen, että kaikille on vain yksi ainoa. Sen kuitenkin tiedän, että monta huonompaa olisi. Että tää tyyppi on parempi ku monet ja uskoo tähän ihan oikeesti.
Toisaalta yksinolokin on ihan kiva, eikä välttämättä tarvisi olla kenenkään kanssa. Miks sitten itte en oo yksin, jos oon tätä mieltä? En tiedä. Vois olla huonompaa jos ei oltais.
Heippa!
PoistaEhkei koskaan oo valmis mihinkään, ja sit pitää vaan kokeilla, että jos tää nyt oiskin hyvä. Ja sit ehk on. Tai ei.
Jännä juttu että _taas kerran_ käsittelet aihetta mitä olen itse miettinyt viime aikoina erittäin paljon. Ehkä se sitten on niin että ihmiset miettii loppujen lopuksi ihan samoja asioita :)
VastaaPoistaMä itse olen sinkku, omasta tahdostani. En voi väittää että syy olisi siinä ettei kukaan olisi ikinä ollut minusta kiinnostunut. Olen itse sen verran viisastunut näissä asioissa (tai ainakin haluaisin kuvitella niin), että en lankea siihen ensimmäiseen joka osoittaa kiinnostusta, JOS minulla itselläni on epävarma fiilis. Olen todellakin mieluummin yksin ja oman itseni herra (rouva), kuin rupean jakamaan elämääni jonkun aivan väärän ihmisen kanssa. Elämä on liian lyhyt sellaiseen haaskaukseen. Uskoisin myös, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin pystyy arvioimaan minkälaisista ihmisistä todella pitää.
Mä yritän säilyttää malttini ja katella rauhallisesti minkälaisia ihmisiä sattuu tulemaan mun eteeni, ja sit jos satun kiinnostumaan jostain tosi paljon, niin ehkä sitten... Mutta haluaisin tuntea sen ihmisen kans todella hyvin ennenkun rupeen suunnittelemaan mitään yhteisiä tulevaisuuksia jne.
Voisin kuvitella että syy siihen miks ihmiset niin kiivaasti haluaa löytää parisuhteen itelleen on se, että yksinolo koetaan todella vaikeaksi ja epäseksikkääksi. Nykyisin on normaalia, että ollaan toisiin yhteydessä melkein 24/7, tämä siis suurimmaksi osaksi netin ansioista. Koko ajan täytyis olla kiinnostunut ja tietoinen muiden asioista. Ehkä myös se, että sosiaalisessa mediassa parisuhteelliset ihmiset hehkuttaa sitä auvoaan muille, asettaa paineita sinkuille. _Pakko_ ruveta seurustelemaan, ettei tarvis olla mikään yksinäinen luuseri. Itse en ajattele näin, mutta luulisin että varsinkin nuoremmilla ne paineet voi olla tosi kovat.
Mä en aio etsimällä etsiä "sitä oikeaa" elämääni, se tulee millon tulee tai sitten ei tule ollenkaan. Ehkä vasta sitten kun oon oikeasti valmis siihen.
Heippa!
PoistaEhkä olemme salaa sama ihminen, sun tilanne kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin omani! Kiitos kommentista :3