28. heinäkuuta 2014

Sisäinen Hitler

Muistan edelleen, kun löysin sisäisen Hitlerini. Se tapahtui vähän sen jälkeen, kun olin jättänyt Jaycee Dugardin elämäkerran kesken.

Dugard kidnapattiin 12-vuotiaana ja hän eli vuosia seksiorjuudessa pedofiilin armoilla, synnytti tälle myös useita lapsia. Lopetin kirjan kesken, kun Dugard kuvasi "runeja": hän ja kidnappaaja menivät "on a run", jonka aikana kidnappaaja raiskasi 12-vuotiasta päiväkausia. Mies veti huumeita, että jaksoi pysyä hereillä ja raiskata. 12-vuotiasta. Lasta. Jälkikäteen kidnappaaja itki ja Dugardin piti lohduttaa.

Miettikää sitä.

En kyennyt enää lukemaan, en käsittämään. Onko tämänkin tekijä muka ihminen? Samanlainen kuin mä?

Puhuttiin kirjan aiheuttamista tuntemuksista kaverini kanssa. En vaan kyennyt yksin elämään sen tiedon kanssa, että tommosia tyyppejä on olemassa. Pohdittiin tätä:

Jos olis koe, joka 99-prosenttisella varmuudella paljastais, kenestä tulee lapsenraiskaaja, kannattaisko sitä koetta käyttää ja panna kaikki testin paljastamat raiskaajat johonkin saarelle, josta ne ei pääse karkuun?

Kirjan aiheuttaman oksetuksen jälkimainingeissa olin sitä mieltä, että joo, kyllä. Kaikki vaan saarelle. Ihan sama, vaikka sadasta se yks tyyppi on viaton, virhe tilastossa.

Vai onkse ihan sama?

Entä, jos ne 99 on vaan potentiaalisia pedofiilejä? Laitetaanko ne sittenkin saarelle, koska on mahdollista, että ne ehkä joskus tekee jotain, kai?

Koska uhraus kannattaa?

OTS: Silmä silmästä.....opetettiin ennen......ei huono....

Mikko Kivioja: Epäonnistuminen joo. Onnistunut teloitus olisi kyseessä silloin, kun ne toteutettaisiin hiekkapaperilla, akkuhapolla ja vasaralla.

Ylipäällikkö: Hyvä vaan, tuskin kukaan aiheetta joutuu piikille. Tappajia ja raiskaajia. Mitäköhän nämä ovat aiheuttaneet itse uhreillensa? Näin näiden piikkien kuuluukin toimia. Piipertäjät pysyköön koloissansa kukkahattuineen.

analfabetik: Onko murhaajien uhrien kuolema sitten tuskaton?....voi olla ihan oikein murhaajankin hieman kärsiä

Jos yks ihminen sadasta on viaton, kannattaako? Entä yks tuhannesta? Yks ihminen miljoonasta?

Miljardista?

Milloin julmuus ja rääkkäys rangaistuksena on oikein? Vai onko koskaan? Jos joku raiskaa ja murhaa uhrinsa, voiko se koskaan palata yhteiskuntaan? Pitäisikö sille tehdä sama, minkä se on tehnyt toiselle? Silmä silmästä?

Jenny Jansson: Eipä kauheasti heru sympatiaa tuollaiselle tyypille.

Juha-Matti Heikkinen: Kerrankin tekijä sai ansionsa mukaan. Ajatteliko kukaan koskaan kärsikö uhrit kuollessaan. Turhaan näitä rikollisia paapotaan.

En kannata kuolemanrangaistusta. Mun mielestä paljon tehokkaampaa on joutua elämään tekonsa kanssa, näkemään, mitä se aiheuttaa, prosessoimaan sitä. Siihen, onnistuuko oikeusjärjestelmä tällaisissa tavoitteissa, en ota just nyt kantaa.

Oli outoa huomata, että minun, rauhan ja väkivallattomuuden sekä keskustelemisen vakaan kannattajan, sisällä oli sittenkin pieni Hitler. Että löytyi jotain niin hirveää ja oksettavaa, että mäkin olisin ollut valmis uhraamaan viattoman vain, jotta muut pelastuis.

Jokaisella tuntuu olevan joku sellainen rikos. Mikä se sulle on? Lapsen raiskaaminen? Vanhuksen pahoinpiteleminen kuoliaaksi? Kansanmurha?

Kun olin vähän rauhoittunut, en ollut enää varma, pitäisikö 99 syyllistä ja yks viaton sittenkään aidata saarelle. En oo varma vieläkään. 

Millä paha poistetaan, tapetaan, millä se lakkaa olemasta?

Mikä on tarpeeksi tehokas ja reilu keino?

Marabello: Kommenteista päätellen, ei ihmiskunnalla ole toivoa .

23. heinäkuuta 2014

Tee se tänään

Danny has a virtually unbeatable cancer. Doctors have told his family that less than 10 percent of kids diagnosed with his type live longer than 18 months.

So the upcoming celebration will be an emotional day filled with far more highs and lows than a typical 6-year-old’s birthday. And what is he hoping to get for this extraordinary birthday?

Cards.

You can send birthday cards to Danny at P.O. Box 212, Foxboro, MA, 02035. Tell your friends to send one, too. 






Tee se tänään.

22. heinäkuuta 2014

Ampiaiset on saatanasta hyi


Kun olin lapsi, pelkäsin kärpäsiä. Ihan sikana. Jos asunnossa surrasi kärpänen, äidin täytyi herätä tappamaan se, vaikka sitten aamuviideltä. Jos kärpänen oli paikalla, meikä ei nukkunut.

Kerran mua pisti ampiainen. Se sattui kovasti ja itkin. Kerran hämähäkki laskeutui kattokruunusta mun kädelle. Raavin ihoani hysteerisenä varmaan 20 minuuttia: entä, jos toi MUNI mun ihon alle!

Miks luonto on niin pelottavaa joskus?

Kuinka moni muistaa Teho-osasto -sarjasta sen jakson, jossa nainen tulee lääkäriin koska korvaan sattuu, ja korvassa onkin ELÄVÄ torakka? Mä muistan. Hyi mikä painajainen yök aargh

Nyttemmin en enää pelkää niin paljon. En pelkää ampiaistakaan, vaikka on vähän jännää, jos se lentää IHAN lähelle naamaa. Aattelen, että ampiainen on omissa hommissaan ja mä omissani. Jokaisella otuksella on omat jutut ja elämä, ootteko huomanneet?

Luonto on ihmeellinen ja ihana, rauhoittava. Samalla se on ahdistava: siellä RYÖMII kaikkia ÖTÖKÖITÄ mitä jos ne tulee mun niskaan

Mitä sitten?

Oon vaihtanut asuntoa turkiskuoriaisen toukkien takia. En uskaltanut nukkua, koska noin kolme millimetriä pitkä otus vois ehkä KOSKEA mua kun NUKUN.

Se on absurdia ja samalla totta.

Hyönteisiä demonisoidaan usein, myös mediassa: muurahaissota, ampiainen hyökkäsi, tappaja-ampiainen. Se on typerää, samalla tavalla haista ja sudesta tehdään pahis - sellanen, joka JANOAA ihmisverta.

Silti pelkään tuhatjalkaisia. En tiedä, miksi: niissä on vaan jotain kammottavaa ja ahdistavaa. Toisaalta tiiän, ettei se ahdistus oo niissä - se on mussa. Mun ominaisuus.

Ylipäätään uskon, että mikä tahansa sivilisaatio jonka tavoitteena on pitkän aikavälin selviytyminen (tai peräti, niin, hyvinvointi!), tarvitsee kunnioitukseen, kohtuullisuuteen ja pitkänäköisyyteen kannustavan suhteen elinympäristöönsä ja elämään ylipäätään. Ympäristön arvostaminen ja vaaliminen ei ole mikään parsanpurijoiden kiva leikki, se on välttämättömyys jonka sivuuttaminen johtaa siihen, että kylmä luonto vetää apinaa pataan. Luonto asettaa selvät rajat, ja jos ihminen ei ymmärrä noita rajoja, rajat silpovat ihmisen. Eläinten kohtelu kytkeytyy laajempiin kokonaisuuksiin, ajatus- ja toimintamaailmaan, joka määrittää ihmisen suhdetta ympäristöönsä ylipäätään.
Henry Vistbackan FB-status

Se siinä just onkin: ei hyttyset oo armeijoita, jotka hyökkää ihmisen kimppuun, vaikka lehdet niin sanookin. Ne on eliöitä, jotka yrittää pärjätä, hommailee omia juttujaan, jotka on mulle aika käsittämättömiä joskus.

Ei oo ampiaissotaa eikä pahaa punkkikostajaa, joka yrittää tartuttaa borrelioosin just muhun. Ne on vaan olentoja. Termit on ihmisen.

On tärkeetä erottaa, mistä tunteet tulee. Kuka ne tekee? Minä. Ei tappajatuhatjalkaiset, jotka punoo juonia mun pääni menoksi. Minä pelkään tuhatjalkaisia, mutten siks, että ne olis tehneet mulle koskaan mitään. Ei - musta ne on vaan inhottavia brrrr hyi

Mikä sen pelon aiheuttaa? Millä tavalla ampiaisesta puhutaan: paha riesa ja vihollinen, vai hyönteinen?

Joskun jotkut jutut pelottaa, muttei siks, että ne ois pahoja tai ilkeitä otuksia. Ne on vaan erilaisia, vähän outoja. Ne elää metsässä, en mä: kun oon metsässä, oon niiden kotona. Siellä ne ryömii ja töheltää ja sit mä meen sinne ja näen yhden ja HYI APUA

Ei ne halua musta mitään enkä mä niistä. Siellä ne ryömii ja tekee omia hommiaan, ja mä, mä oon vaan sivustaseuraaja. Niiden vieras.

Joskus meidän tiet kohtaa ja sit mä voin ehkä katsoa, mitä ne tekee, vaikka ne oiskin vähän jänniä ja outoja.

16. heinäkuuta 2014

Mutta ulkomaillahan on vaarallista

Mä rakastan matkailua. Varsinkin yksin. Musta on ihanaa mennä ja olla, kattella ja ihmetellä.

Moni ihmettelee, miten uskallan. Yksin! Eikö pelota?

Ei. Ei oikeestaan. En juo, en mee öisin hengaamaan outoihin paikkoihin. Koskaan ei oo ees yritetty ryöstää; oon kohdannut vaan ystävällisyyttä, tai ainakin välinpitämätöntä asennetta, joka ei oo niin kamalan vaarallista.

Samalla huomaan, että pelkään jotain juttuja. Outoja juttuja.

Tätä toistelemme: ulkomailla oppii arvostamaan Suomea. Vessat, vesijohtovesi, kouluruoka, luteitakin vain maahanmuuttajien laukuissa. Kyllä meidän kelpaa! Toivottavasti rauhoittuu sekin yksi sotaisa maailmankolkka, niin pääsemme basaareille tinkimään pennejä. Mitä jos oppisimme jotain myös hymyileviltä kasvoilta, jotka pitkin maailmaa sanovat helou, welcome, you like my country? Mitä jos tunnistaisimme oman osamme ennen kuin päättelisimme, ketkä sopivat Suomeen ja millä perusteella?

En juo hanavettä oudoissa paikoissa. Se tuntuu tyhmältä: kyllähän täällä asuu ihmisiä ja ne juo hanavettä! Mutta mä pelkään: ulkomaillahan saa RIPULIN.

En syö hedelmiä enkä pesemättömiä asioita. Kypsentämättömienkin juttujen syöminen jännittää: ulkomainen ruoka ei oo kotimaista varovasti nyt, kohta tulee ripuli ja kolera ja hepatiitti

Samalla näen, miten paikalliset mun ympärillä syö ja elää ja on. Tajuan sen, että kaikkialla on ihmisiä, jotka elää ja on ja syö. Mutten minä: minä oon Suomesta siellä vesi on IHAN erilaista

Siis parempaa. Sitähän se meinaa. Että kiva olla kylässä mutten kyllä uskalla juoda tota, ties minkä taudin siitä saa

Samalla naurattaa. Meikä matkustaa eurooppalaisissa ns. sivistysvaltioissa, muttei koske omenaan. Apua omena huh nyt varovasti

Eräs asia tuntuu hämmästyttävän ulkopuolisia vierailijoita erityisesti: muovipussien kielto. Pääkaupunki Kigalin lentokentälle saapuville ilmoitetaan kylteillä, että muovipussit takavarikoidaan. Ja niin tapahtuu.

Ruandaa luonnehditaan hämmästyttävän puhtaaksi maaksi, ja suuri kiitos siitä annetaan muovipussikiellolle, joka aloitettiin vuosikymmen sitten.

Vähän aikaa sit matkustin mun äidin kanssa.  Se veteli hedelmiä raakana, ja vielä valmiiks KUORITTUJA huh huh kyllä niissä nyt on pöpöjä

Ei ollut. Mitään ei tapahtunut. Niinpä mäkin söin ananasta. Ja odotin turistiripulia.

Sitä ei tullut.

Käsitys siitä, että jokin ongelma lakkaa olemasta, kun se on laissa tai säännöissä kielletty on myöskin kovin supisuomalainen ajatus. Esimerkiksi monen viranomaisen argumentti koskien kannabiksen laillistamista on, että ”emme kaipaa enää lisää päihdeongelmia”. Ongelmaa ei siis ole, jos se on kielletty. Joskus vuosia sitten iso kuristajakäärme karkasi kerrostalon viemäristöön. Käärmettä etsittiin monta päivää. Viranomaisen kommentti maalasi kuitenkin koko kuvan. ”Kyseessä ei voi olla juuri tällainen käärme, koska niiden tuominen Suomeen on ollut kiellettyä jo pitkään”. Käärmettä ei siis ole, koska se on kielletty.

Olen kiertänyt jonkin verran maailmaa ja minulle on todella haasteellista yrittää kertoa amerikkalaiselle, että miksi omakotitalomme värin määrää joku kaupunkiarkkitehti etkä sinä itse. Amerikkalainen toteaa uudestaan ja uudestaan, että ”mutta kun se on sun talo?”


Kerran pääsin tutustumaan paikalliseen puutarhaan. Siellä olis pitänyt syödä marjoja suoraan puskasta.  Meikä sit ahdistuneena näykki niitä ja odotti listeriaa, salmonellaa, vatsan räjähtämistä. Koska eihän nyt suoraan luonnosta SAA syödä se on vaaraksi

Voitte nyt ihan vapaasti arvata, tapahtuiko mitään. Vinkki: se rimmaa sanan "sei" kanssa.

En oikeen tiedä, milloin musta on tullut hygieniafriikki. Johtuuko se siitä, kun aina kuulee puhuttavan Suomesta ihanan puhtaana ja turvallisena maana? Siitä, etä matkaoppaissa aina sanotaan, ettei mitään saa syödä kuumentamatta?

Johtuuko se EUsta: banaani saa olla näin-ja-näin käyrä ja kurkku näin pitkä, vasta sitten ne ovat hyväksyttäviä ja turvallisia

Miten ihmiset säilyis missään hengissä, jos kaikki se ois totta?

On aina siistiä, kun oppii itsestään jotain uutta. Mä opin olevani ennakkoluuloinen.

Siistimpää on ehkä se, että opin, ettei ne ennakkoluulot oo totta.


8. heinäkuuta 2014

Hehheh manne

Oon aiemminkin kirjoittanut siitä, miten ihminen luulee olevansa jonkunlainen, mutta käyttäytyy ihan eri tavalla. Minä olen reilu ja itsenäinen mies, hei äiti elätä mua kun olen 30

Olin tässä hetki sit itselleni melko vieraassa seurassa. Paikalla oli nainen ja mies. Nainen alkoi kertoa mulle hauskaa juttua, joka päättyi suunnilleen tällaiseen loppukaneettiin: toi on pukeutunut kuin manne.

Sitten se nauroi. Ja mä, mä mietin, että oikeastiko tuo puhuu noin. Ja sit, sit. Mä naurahdin.

Sit vasta tajusin, mitä olin just tehnyt.

Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä "ally cookie", jolla viitataan juuri tähän oletukseen, että kun etuoikeutetussa asemassa oleva toimii sorretun ryhmän hyväksi, on sorrettu ryhmä velvollinen palkitsemaan tämän uljaan yksilön.

Mä en hyväksy syrjintää, en hyväksy rasismia. Näin aattelen itsestäni. Kuitenkin, kun oli toiminnan aika - aika sanoa että älä puhu noin älä käytä tota sanaa se on törkeä - mä jäädyin. Ja kun mä jäädyin, tein sen, mitä oli helpoin tehdä: menin mukaan, liityin enemmistöön. Hehee manne

Ai että olin vihainen mulle. Raukka. Nössö. Pelkuri

Maailma ei muutu niin. Se ei muutu sillä, että me pelätään, ettei kehdata sanoa, että miettii "no ei se juttu nyt ollu niin paha, pikkuhuumoria"

Ai ei? Entä, jos sun perheestä käytettäisiin jotain halventavaa termiä? Mistä saa sanoa, oisko "huora" jo tarpeeks rumaa kieltä? "Ryssä"?

Se, mitä mun aikana saa ja ei saa sanoa, on mun vastuulla. On mun vastuulla sanoa, että mä en hyväksy, ettei toisia saa kiusata, että sen täytyy loppua nyt.

Telepatiaa ei oo. On mun vastuulla kertoa, mitä mä ajattelen, eikä raukkana nauraa samoille vanhoille stereotypiolle, ehehe no ei se nyt niin paha ollu ei täs mitään kyllä noin voi sanoa

Nice guy ei ajattele, että kohteliaisuus ja ystävällisyys ovat tavallisia ihmisten kanssakäymiseen liittyviä asioita, jotka eivät velvoita ketään seksiin. Naisesta ei välttämättä ole viehättävää, että toinen on kohtelias vain siksi, että saisi laittaa peniksensä hänen sisäänsä. Mukava mies huijaa, eikä haluakaan olla ystävä. Hän haluaa palkintoseksiä siitä, että käyttäytyy kuin normaali ihminen.Deittisivusto OKCupidissa monet miehet kuvailevat itseään termillä "nice guy".OKCupid's Nice Guys -blogissa tarkastellaan heidän profiilejaan hiukan tarkemmin. Itsensä mukavaksi kundiksi nimennyt mies mainostaa seuraansa muun muassa kertomalla, että "JOSSET OO VALMIS PANEEN EKOILLA VITUN TREFFEILLÄ, ÄLÄ VITTU EDES VAIVAUDU LUKEEN TÄTÄ".

Myöhemmin se nainen totesi, että no, ei toi tainnut olla kauheen hauska juttu. Ehkä se tajusi jotain.

Mutta se ei ollut mun ansiota.

2. heinäkuuta 2014

Hakkaa mua varmuuden vuoksi

Vanhemman sukupolven kanssa jutellessa tulee usein vähän surulliseksi. Siitä, miten äitiys ja isyys on silloin ollut ihan erilaista.

Oon kuullut juttuja siitä, että annetaan vitsaa "varmuuden vuoksi": eli ei oo varmaa, teitkö jotain pahaa, mutta silti piiskataan, koska piiskaamalla lapsi pysyy ruodussa.

Kaikista vaikeimmalta tuntuu se, miten moni kantaa näitä juttuja mukanaan ja antaa ne perintönä omille lapsilleen. Ihan alitajuisesti. Jutellessani vanhemman sukupolven kanssa on usein tullut ilmi, ettei ihmiselle vain tule mieleen, että lasta pitäisi halia ja pusia – eihän se oo kuulunut omaan elämään eikä oikein oo osannut ajatella, että niin kuuluis tehdä.

Selkäytimeen juurtuneiden toimintatapojen muuttaminen on vanhemmuuden vaikeiden pala. Jos meidän sukupolveltamme on vaadittu täydellisyyttä ja kasvatus on koostunut mulkoilun ja nalkutuksen yhdistelmästä, uusien metodien oppiminen on vaikeaa.
HS.fi: Lapsille motkottaminen lähtee aikuisilla lapasesta, Katja Lahti

Luin Kirkko ja Kaupunkia, ja siinä kirjoitettiin koskettamisesta, ja sen puutteesta. Siitä, miten Suomi on aika kosketusköyhä maa: ei täällä pussata poskelle ja läpytellä selkään. Muistan ikuisesti, kun yks kaveri luuli luokkakaveriaan lesboksi, kun se aina kosketteli ja lääppi. Kyseinen nainen oli afrikkalainen, ja siellä kosketus kuuluu erilaisena osana kulttuuriin. Mutta Suomessa, Suomessa se on lähentelyä ja miks toi nyt koskee mua kääk

Tässä ote Taina Kinnusesta kertovasta artikkelista.

Viime kesänä Kinnunen kävi Korkeasaaressa sisarensa 11-vuotiaan tyttären kanssa ja seurasi tilannetta, jossa nelivuotias poika oli eksynyt äidistään. Kun äiti löytyi, hän alkoi ensimmäiseksi huutaa nyyhkyttävälle pojalle ja uhkasi häntä rangaistuksella.
Kirkko ja Kaupunki: Kosketuksen ikävä 

Tää jotenkin osuu ja uppoaa muhun. Ei siksi, että olisin itse kokenut saman, mutta siks, että oon nähnyt tän saman tilanteen: sen, kun lapsella on hätä ja aikuinen näkee sen lähinnä stressin lähteenä ja jonain, mitä pitää oikaista.

Tietysti on tärkeetä puhua lapselle, kertoa, ettei saa karata yksin mihinkään. Mutta pitääkö se tehdä silloin, kun lapsi on kauhuissaan ja itkee?

– Minusta yksi vaarallisia tämän ajan kasvatusperinteitä on se, että ajatellaan, että lapsen pitäisi ensin itse ottaa käyttäytyminen hallintaan ja sen jälkeen hän saisi ikään kuin palkintona sylin, Mäkelä sanoo Ylen aamu-tv:n haastattelussa. --- Lempeä kosketus ja syli rauhoittavat hermostoa ja vähentävät stressiä. Lapsi ei vielä pysty säätelemään käyttäytymistään kuten aikuinen. Siksi häneltä ei myöskään voi vaatia rauhoittumista ennen syliin ottamista. 

Aiemmin luin juttua "lasten työpäivästä": siitä, kun lapsi on ollut koko päivän tarhassa ja aikuinen hakee sen kotiin. Aikuinen ajattelee, että lapsella on ollu kiva päivä, eihän se oo TYÖTÄ kun vaan leikkii, eikä lapsi siks voi olla väsynyt ja kiukkuinen. 

Tekstissä sanottiin, että lapselle tarhassa oleminen on työtä: sielläkin on erilaisia persoonia, joiden kanssa pitää tulla toimeen, sä opit koko ajan jakamaan, kommunikoimaan, olemaan. Sä kuuntelet käskyjä. Ja silti kotiin vietäessä lapsi ei sais olla yhtään väsynyt, kun sehän on vaan leikkinyt koko päivän.

Sitä paitsi vahinkoja sattuu aikuisillekin. Haluaisinko itse, että naamaani hierottaisiin jokainen virhe? Ei kukaan halua epäonnistua kengännauhojen solmimisessa tai maitopurkin kantamisessa sen enempää kuin bisneksissäänkään. Epäonnistuminen on jo ihan itseisarvollisesti epämiellyttävää. Ei mokaaja kaipaa lisähaukkuja tai viisastelua, vaan myötätuntoa ja kannustusta.
HS.fi: Lapsille motkottaminen lähtee aikuisilla lapasesta, Katja Lahti

Oon aiemminkin sanonut, ettei mulla oo lapsia enkä siks tiedä, millaista lasten kasvattaminen on. Tiiän kuitenkin jotain siitä, mitä on kantaa samoja, vanhoja toimintamalleja mukanaan vaan siks, että niitä on tottunut kantamaan. Kyseenalaistamatta, edes ajattelematta, että jonkun pitäis muuttua.

Vanhemman sukupolven kanss  ajutellessa kuulee usein sitä, kun elämä on nyt niin helppoa ja ei silloinkaan kukaan halinut ja leikkinyt. Se on surullista, mutta myös erikoista: koska sulla oli kurjaa, nykyajan lapsillakin täytyy olla? Koska sä et saanut jotain, sitä ei pitäis antaa muillekaan? Koska yks kärsii, niin on oikein, että muutkin kärsii?

Ymmärrän katkeruuden ja sen ajatusmallin, ettei pehmeästi kasvatetusta tyypistä tuu "kovaa jätkää". Ei sellaiset pärjää maailmassa maailma on kova eikä ne pärjää joita on tuettu ja halittu ja rakastettu

Eiku

Kun sen kirjoittaa noin, ylös, näkee sen, huomaa myös, miten outoa se on. Miten kieroutunutta ja erikoista on, että moni uskoo kylmyyden ja vitsan tekevän hyvää, rakkauden ja hellittelyn tekevän huonoa. En oikein ymmärrä sitä. 

Ymmärrän sen ajatuksen olemassaolon, mutten sitä, miten ihminen voi perustella itselleen, että se on oikein: kyllä hylkäämiskokemuksilla ja koskettamattomuudella tulee hyviä lapsia ne pärjää kun ne ei odota liikoja

Eikö tää vois jo muuttua? Eikö hellästä, tukevasta, ymmärtävästä rakkaudesta vois jo tulla tärkeää?