Kun olin lapsi, pelkäsin kärpäsiä. Ihan sikana. Jos asunnossa surrasi kärpänen, äidin täytyi herätä tappamaan se, vaikka sitten aamuviideltä. Jos kärpänen oli paikalla, meikä ei nukkunut.
Kerran mua pisti ampiainen. Se sattui kovasti ja itkin. Kerran hämähäkki laskeutui kattokruunusta mun kädelle. Raavin ihoani hysteerisenä varmaan 20 minuuttia: entä, jos toi MUNI mun ihon alle!
Miks luonto on niin pelottavaa joskus?
Kuinka moni muistaa Teho-osasto -sarjasta sen jakson, jossa nainen tulee lääkäriin koska korvaan sattuu, ja korvassa onkin ELÄVÄ torakka? Mä muistan. Hyi mikä painajainen yök aargh
Nyttemmin en enää pelkää niin paljon. En pelkää ampiaistakaan, vaikka on vähän jännää, jos se lentää IHAN lähelle naamaa. Aattelen, että ampiainen on omissa hommissaan ja mä omissani. Jokaisella otuksella on omat jutut ja elämä, ootteko huomanneet?
Luonto on ihmeellinen ja ihana, rauhoittava. Samalla se on ahdistava: siellä RYÖMII kaikkia ÖTÖKÖITÄ mitä jos ne tulee mun niskaan
Mitä sitten?
Oon vaihtanut asuntoa turkiskuoriaisen toukkien takia. En uskaltanut nukkua, koska noin kolme millimetriä pitkä otus vois ehkä KOSKEA mua kun NUKUN.
Se on absurdia ja samalla totta.
Hyönteisiä demonisoidaan usein, myös mediassa: muurahaissota, ampiainen hyökkäsi, tappaja-ampiainen. Se on typerää, samalla tavalla haista ja sudesta tehdään pahis - sellanen, joka JANOAA ihmisverta.
Silti pelkään tuhatjalkaisia. En tiedä, miksi: niissä on vaan jotain kammottavaa ja ahdistavaa. Toisaalta tiiän, ettei se ahdistus oo niissä - se on mussa. Mun ominaisuus.
Ylipäätään uskon, että mikä tahansa sivilisaatio jonka tavoitteena on pitkän aikavälin selviytyminen (tai peräti, niin, hyvinvointi!), tarvitsee kunnioitukseen, kohtuullisuuteen ja pitkänäköisyyteen kannustavan suhteen elinympäristöönsä ja elämään ylipäätään. Ympäristön arvostaminen ja vaaliminen ei ole mikään parsanpurijoiden kiva leikki, se on välttämättömyys jonka sivuuttaminen johtaa siihen, että kylmä luonto vetää apinaa pataan. Luonto asettaa selvät rajat, ja jos ihminen ei ymmärrä noita rajoja, rajat silpovat ihmisen. Eläinten kohtelu kytkeytyy laajempiin kokonaisuuksiin, ajatus- ja toimintamaailmaan, joka määrittää ihmisen suhdetta ympäristöönsä ylipäätään.
Henry Vistbackan FB-status
Se siinä just onkin: ei hyttyset oo armeijoita, jotka hyökkää ihmisen kimppuun, vaikka lehdet niin sanookin. Ne on eliöitä, jotka yrittää pärjätä, hommailee omia juttujaan, jotka on mulle aika käsittämättömiä joskus.
Ei oo ampiaissotaa eikä pahaa punkkikostajaa, joka yrittää tartuttaa borrelioosin just muhun. Ne on vaan olentoja. Termit on ihmisen.
Ei oo ampiaissotaa eikä pahaa punkkikostajaa, joka yrittää tartuttaa borrelioosin just muhun. Ne on vaan olentoja. Termit on ihmisen.
On tärkeetä erottaa, mistä tunteet tulee. Kuka ne tekee? Minä. Ei tappajatuhatjalkaiset, jotka punoo juonia mun pääni menoksi. Minä pelkään tuhatjalkaisia, mutten siks, että ne olis tehneet mulle koskaan mitään. Ei - musta ne on vaan inhottavia brrrr hyi
Mikä sen pelon aiheuttaa? Millä tavalla ampiaisesta puhutaan: paha riesa ja vihollinen, vai hyönteinen?
Joskun jotkut jutut pelottaa, muttei siks, että ne ois pahoja tai ilkeitä otuksia. Ne on vaan erilaisia, vähän outoja. Ne elää metsässä, en mä: kun oon metsässä, oon niiden kotona. Siellä ne ryömii ja töheltää ja sit mä meen sinne ja näen yhden ja HYI APUA
Ei ne halua musta mitään enkä mä niistä. Siellä ne ryömii ja tekee omia hommiaan, ja mä, mä oon vaan sivustaseuraaja. Niiden vieras.
Joskus meidän tiet kohtaa ja sit mä voin ehkä katsoa, mitä ne tekee, vaikka ne oiskin vähän jänniä ja outoja.
Joskus meidän tiet kohtaa ja sit mä voin ehkä katsoa, mitä ne tekee, vaikka ne oiskin vähän jänniä ja outoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti