Hakkaa mua varmuuden vuoksi

Vanhemman sukupolven kanssa jutellessa tulee usein vähän surulliseksi. Siitä, miten äitiys ja isyys on silloin ollut ihan erilaista.

Oon kuullut juttuja siitä, että annetaan vitsaa "varmuuden vuoksi": eli ei oo varmaa, teitkö jotain pahaa, mutta silti piiskataan, koska piiskaamalla lapsi pysyy ruodussa.

Kaikista vaikeimmalta tuntuu se, miten moni kantaa näitä juttuja mukanaan ja antaa ne perintönä omille lapsilleen. Ihan alitajuisesti. Jutellessani vanhemman sukupolven kanssa on usein tullut ilmi, ettei ihmiselle vain tule mieleen, että lasta pitäisi halia ja pusia – eihän se oo kuulunut omaan elämään eikä oikein oo osannut ajatella, että niin kuuluis tehdä.

Selkäytimeen juurtuneiden toimintatapojen muuttaminen on vanhemmuuden vaikeiden pala. Jos meidän sukupolveltamme on vaadittu täydellisyyttä ja kasvatus on koostunut mulkoilun ja nalkutuksen yhdistelmästä, uusien metodien oppiminen on vaikeaa.
HS.fi: Lapsille motkottaminen lähtee aikuisilla lapasesta, Katja Lahti

Luin Kirkko ja Kaupunkia, ja siinä kirjoitettiin koskettamisesta, ja sen puutteesta. Siitä, miten Suomi on aika kosketusköyhä maa: ei täällä pussata poskelle ja läpytellä selkään. Muistan ikuisesti, kun yks kaveri luuli luokkakaveriaan lesboksi, kun se aina kosketteli ja lääppi. Kyseinen nainen oli afrikkalainen, ja siellä kosketus kuuluu erilaisena osana kulttuuriin. Mutta Suomessa, Suomessa se on lähentelyä ja miks toi nyt koskee mua kääk

Tässä ote Taina Kinnusesta kertovasta artikkelista.

Viime kesänä Kinnunen kävi Korkeasaaressa sisarensa 11-vuotiaan tyttären kanssa ja seurasi tilannetta, jossa nelivuotias poika oli eksynyt äidistään. Kun äiti löytyi, hän alkoi ensimmäiseksi huutaa nyyhkyttävälle pojalle ja uhkasi häntä rangaistuksella.
Kirkko ja Kaupunki: Kosketuksen ikävä 

Tää jotenkin osuu ja uppoaa muhun. Ei siksi, että olisin itse kokenut saman, mutta siks, että oon nähnyt tän saman tilanteen: sen, kun lapsella on hätä ja aikuinen näkee sen lähinnä stressin lähteenä ja jonain, mitä pitää oikaista.

Tietysti on tärkeetä puhua lapselle, kertoa, ettei saa karata yksin mihinkään. Mutta pitääkö se tehdä silloin, kun lapsi on kauhuissaan ja itkee?

– Minusta yksi vaarallisia tämän ajan kasvatusperinteitä on se, että ajatellaan, että lapsen pitäisi ensin itse ottaa käyttäytyminen hallintaan ja sen jälkeen hän saisi ikään kuin palkintona sylin, Mäkelä sanoo Ylen aamu-tv:n haastattelussa. --- Lempeä kosketus ja syli rauhoittavat hermostoa ja vähentävät stressiä. Lapsi ei vielä pysty säätelemään käyttäytymistään kuten aikuinen. Siksi häneltä ei myöskään voi vaatia rauhoittumista ennen syliin ottamista. 

YLE: Lastenpsykiatri: On vaarallista ajatella, että syli on lapselle palkinto

Aiemmin luin juttua "lasten työpäivästä": siitä, kun lapsi on ollut koko päivän tarhassa ja aikuinen hakee sen kotiin. Aikuinen ajattelee, että lapsella on ollu kiva päivä, eihän se oo TYÖTÄ kun vaan leikkii, eikä lapsi siks voi olla väsynyt ja kiukkuinen. 

Tekstissä sanottiin, että lapselle tarhassa oleminen on työtä: sielläkin on erilaisia persoonia, joiden kanssa pitää tulla toimeen, sä opit koko ajan jakamaan, kommunikoimaan, olemaan. Sä kuuntelet käskyjä. Ja silti kotiin vietäessä lapsi ei sais olla yhtään väsynyt, kun sehän on vaan leikkinyt koko päivän.

Sitä paitsi vahinkoja sattuu aikuisillekin. Haluaisinko itse, että naamaani hierottaisiin jokainen virhe? Ei kukaan halua epäonnistua kengännauhojen solmimisessa tai maitopurkin kantamisessa sen enempää kuin bisneksissäänkään. Epäonnistuminen on jo ihan itseisarvollisesti epämiellyttävää. Ei mokaaja kaipaa lisähaukkuja tai viisastelua, vaan myötätuntoa ja kannustusta.
HS.fi: Lapsille motkottaminen lähtee aikuisilla lapasesta, Katja Lahti

Oon aiemminkin sanonut, ettei mulla oo lapsia enkä siks tiedä, millaista lasten kasvattaminen on. Tiiän kuitenkin jotain siitä, mitä on kantaa samoja, vanhoja toimintamalleja mukanaan vaan siks, että niitä on tottunut kantamaan. Kyseenalaistamatta, edes ajattelematta, että jonkun pitäis muuttua.

Vanhemman sukupolven kanss  ajutellessa kuulee usein sitä, kun elämä on nyt niin helppoa ja ei silloinkaan kukaan halinut ja leikkinyt. Se on surullista, mutta myös erikoista: koska sulla oli kurjaa, nykyajan lapsillakin täytyy olla? Koska sä et saanut jotain, sitä ei pitäis antaa muillekaan? Koska yks kärsii, niin on oikein, että muutkin kärsii?

Ymmärrän katkeruuden ja sen ajatusmallin, ettei pehmeästi kasvatetusta tyypistä tuu "kovaa jätkää". Ei sellaiset pärjää maailmassa maailma on kova eikä ne pärjää joita on tuettu ja halittu ja rakastettu

Eiku

Kun sen kirjoittaa noin, ylös, näkee sen, huomaa myös, miten outoa se on. Miten kieroutunutta ja erikoista on, että moni uskoo kylmyyden ja vitsan tekevän hyvää, rakkauden ja hellittelyn tekevän huonoa. En oikein ymmärrä sitä. 

Ymmärrän sen ajatuksen olemassaolon, mutten sitä, miten ihminen voi perustella itselleen, että se on oikein: kyllä hylkäämiskokemuksilla ja koskettamattomuudella tulee hyviä lapsia ne pärjää kun ne ei odota liikoja

Eikö tää vois jo muuttua? Eikö hellästä, tukevasta, ymmärtävästä rakkaudesta vois jo tulla tärkeää?