Vähän aikaa sitten oli Hullut Päivät Stockalla. Ne vähän ahdistaa mua. Tykkään tungoksesta ja tykkään harhailla kaupoissa, mutta Hullut Päivät on jotain ihan muuta. Ne kuvaa mun mielestä termiä "kulutusjuhla" melko osuvasti.
Olin menossa kotiin raitiovaunulla, kun Hullut Päivät oli alkaneet. Vaunussa oli äiti, poika ja iso laatikko. En oikein tiedä, mitä laatikossa oli, ehkä joku tietokoneen tapainen. Päällä oli Hullujen Päivien tarra ja kummitustarra tekstillä "myyty".
Poika piti hyvää huolta laatikosta. Hän silitti sitä. Hellästi.
Mä ajattelin, että siinä sitä nyt on: uutta onnea paketissa. Sit alkoi oksettaa.
Olin jo unohtanut mitä olin tilannut, sillä Zalandon paketin saapuminen kestää aina kolme viikkoa. Tilausta odotellessa vuodenaika oli ehtinyt vaihtua. Hellemekkojen sovittaminen tuntui sateisena syyspäivänä erityisen pölvästiltä. Ne istuivat hyvin. Perhana. Katsoin mekkoja, joita en enää tarvinnut enkä halunnut. Sitten katsoin laskua ja olin saada sydärin. Toinen mekko oli halpa, mutta se muka roimassa alennuksessa ollut Versace…
Muistan, kun menin ekaa kertaa Lidliin. Se oli just avattu ja vähän sellainen jännittävä, uusi asia. Astuttiin sisään kauppaan ja mua alkoi ahdistaa niin paljon, että halusin vaan ulos, heti, nyt, nytheti.
Lidlissä asiat on pitkissä riveissä, omissa laatikoissaan. Se on vähän kuin varasto, josta voi keräillä haluamansa, kulutusjuhlien halpa ja värikäs varasto. Se ahdisti. Paljon.
Meni kauan, ennen kuin astui jalallanikaan Lidliin. Kun astuin, ahdisti hetken. Nykyisin pystyn jo käymään siellä. Koska hei edullista
– Teemme kovasti töitä, jotta meille jää vähän rahaa sen jälkeen, kun olemme hankkineet ruoan ja vaatteet. Kun saamme kokoon riittävän ylijäämän, voimme ostaa jotakin, pitää lomaa tai matkustaa johonkin fantastiseen paikkaan. Näissä huippukohdissa tunnemme elävämme oikeasti, Hagman sanoo.
Joskus, kun oon matkalla, mua alkaa joskus, hetkittäin, ahdistaa ihan helvetisti. Siksi, että oon niin rikas, että voin matkustaa. Se hävettää jotenkin. Samalla sitä haluaa tehdä. Mutta nolottaa. Mutta haluaa.
YELP-nettisivulla voi arvostella matkailukohteita. Näin siellä arvostellaan luonnonihmeitä:
YELLOWSTONE
Let me begin by saying that my girlfriend and I expected this park to be one of the highlights--nay, the crowning jewel--in our 10-day road trip to the western states. We were horribly, terribly, tragically disappointed.
I basically paid $30 to have this picture taken. Yep. There I am. By Stonehenge. Impressed aren't you? No? Yeah, neither were we ;p
Some rocks in the middle of nowhere. Was part of a tour and we immediately vacated to go somewhere more interesting. The story is intriguing. The physical artifact not-so-much. I suggest the Roman Baths in the City of Bath as a sightseeing alternative.
AYER'S ROCK
I think my trip would have been better if the fly infestation wasn't so awful when I visited.
- It's a giant rock.
- It glows red during sunset.
Tääkin mua hävettää. Hävettää se, että ihmisellä on mahdollisuus mennä katsomaan luonnonihmettä, ja sit se on silleen "no tämä oli ihan tylsää".
Eihän kaikesta voi tykätä. Ei kaikkien elämän täyttymys voi olla Grand Canyon. Mutta pitääkö olla niin saatanan ylimielinen, sellainen, että kaikki on itsestäänselvää?
Backman pitää yksin autoiltuja kauppareissuja käsittämättöminä. Yhtenä aamuna hän istui ikkunassa, katsoi ohi ajavia autoilijoita – ja itki.
Ootteko muuten koskaan käyneet mainoskupla.fissä? Suosittelen lämpimästi. Kun sinne menee, sydämeen pistää hetken. Niin käy, kun tunnistaa itsensä.
Suosittelen myös tätä videota.
Kun katsoin tän videon, tulin iloiseksi noiden miesten puolesta. Samalla olo tuntui vähän naurettavalta. Sitä jotenkin on tottunut siihen ajatukseen, että kaakaopavut tulee tiloilta, jotka on jossain paikassa X. Ei muuten ollu tullu mieleenkään, ettei viljelijä tietäis, mihin ne pavut menee tai mitä niistä tulee.
Moni asia kaupassa on sellainen: vähän hämäräpeärinen, vähän vieras. Mistä tämä pasta tuli? Entä tämä kahvi? Millainen ihminen tämän mangon poimi? Montako kilometriä tämä mango matkusti? Miksi mangoja pitää raahata Suomeen asti?
Helsingin Sanomissa oli hieno teksti kuluttamisesta. Erilainen.
Pinnalla on välinpitämätön asenne, jossa tavarasta puhutaan kuin liasta, jota on kertynyt nurkkiin ihan vahingossa. Kun ihminen ryhdistäytyy ja korjaa roinat pois, hänestä tulee puhdas ja hyvä ihminen.
Se on aika naurettavaa.
---
Keskustelupalstalla yksi vanhempi taas kertoo opettaneensa jo 2-vuotiaan käymään lelunsa läpi pari kertaa vuodessa. Siten hän halua opettaa, että vanhasta on luovuttava, jotta tulee tilaa uusille leluille.
Kommentit ovat niin tavallisia, että ne eivät edes hätkäytä. Mutta ehkä niiden pitäisi. Milloin siitä tuli normaalia, että kaikilla on komerossaan vaatteita pursuava Ikea-kassi, joka odottaa kyytiä kirpparille? Tai siitä, että on ehjiä tavaroita on ihan sopivaa kutsua paskaksi, josta on pakko päästä eroon?
En nyt oikein taas tiedä, mitä haluaisin sanoa. On turhaa kirjoittaa, että hei sinä länsimainen nainen, tunne nyt syyllisyyttä uusista kengistäsi. Ei sitä tartte erikseen kertoa. Musta tuntuu, että syyllisyys on jo itsestäänselvyys: jokainen tietää, ettei pitäis ostaa, ettei maailma kestä, ettei tää voi jatkua.
Sit kun se vielä johtais joihinkin tekoihin.
Liikutuin tuosta kaakaojutusta. Tuli jopa vähän syyllinen olo. En ollut koskaan ajatellut etteivät viljelijät edes tiedä mitä pavuilla tehdään, vaikka ei sen pitäisi edes olla mikään suuri yllätys. Länsimaalaisena on niin helppoa ostella kaiken maailman raakasuklaapatukoita ja reilun kaupan kahvia samalla kun raskaan työn tekijät saavat siitä ostoksesta aivan murto-osan. Tulipa taas vähän kiitollisempi olo tästä omasta arjesta.
VastaaPoistaMulle tuli IHAN SAMA OLO. Että kun ite tietää, että maito tulee lehmästä, niin samalla tavalla kaikki tietää, mitä niiden työn jäljestä tulee.
PoistaMaailma on outo.