Oottelin auringossa bussia, kun vastapäätä humalainen setä kaatui. Mukkelis meni setä. Oottelin hetken, josko nousisi itsekseen, muttei noussut.
Pakko mennä katsomaan.
Setä oli humalassa ja se ei yllättänyt. Mikä yllätti, oli se, että auttelemaan tuli myös kaks nuorta mimmiä. Siis niitä 14-vuotiaita, jotka ei välitä kuin naamastaan daa. Siis miksei nää nyt kävele ohi kun eihän nykynuoret välitä ku meikeistä ja bileistä niinku
Ambulanssia soiteltiin, setä olis halunnut jatkaa matkaa, mutta kaatuili uudestaan. Taas kaks tyyppiä lisää tuli auttamaan: mikä meno, tartteeks tehdä jotain, hienoo hei että ootte tässä auttamassa. Kaikki tää alle 20 minuutin aikajänteellä. Että on ne ihmiset hirveitä paskoja, ei kukaan välitä kenestäkään yhtään mitään, kaikki on niin kylmiä pikkusieluja eiku
Setä ehti karkuun ennen ambulanssin tuloa. Hätäkeskuksen mies sanoi, että aikuisella on oikeus päättää, ottaako apua vastaan. Muttei se ole tän tarinan tärkein opetus.
Ja jos laajemmalta kantilta katsoo, niin eivät ne toiset ihmisestä ylipäätään välitä. Eivät anna rahaa hyväntekeväisyyteen, kun jotkut ahneet nekin rahat itselleen pelaisivat. Lässytetään vain myötätunnosta ja tunteista, vaikkei niillä yhteiskunta pyöri.
Ne toiset, voi voi, ne toiset. Häiritsevät elämäämme, puhuvat pahaa muista ja saastuttavat yhteiskuntamme. Kunpa vain oppisivat muut vähän syvemmin miettimään, että kenelläköhän se vallankahva omasta elämästä loppupeleissä onkaan.
"Sä olet tainnut lihoa siellä lomalla." Tällaisen kommentin sain, kun kokeilin housuja kaupan sovituskopissa.
Uskon, että voin kertoa ihmisille, miten mulle puhutaan. Että mulle voi alkaa puhua vain tietyllä tavalla. Tästä seuraa se, että koulutan jengiä vähän kuten koiria: jätän jotkut jutut, ne epätoivotut, vain huomiotta. Esimerkiksi tällaiset.
Jatkoin puhetta toisen henkilön kanssa, joka pyöritteli kommentille silmiään. Kiitos siitä, henkilö.
Vieläkin vituttaa, vaikka muka olin tilanteessa niin sika-zen.
SAAPUESSANI uimahallille isken vaatteet kaappiin ja marssin uimakassi kädessäni vesipullontäyttöpisteen kautta suihkuille. Ohitan muita naisia, jotka pukevat ja riisuvat hitaasti ja vaikeasti pyyhkeidensä takana.
Minulle on kerrottu, että jotkut ihmiset vain kaipaavat yksityisyyttä sellaisella hetkellä. Että kainous ei välttämättä ole samaa kuin ruumiillisuuden häpeäminen. Uskoisiko tuota?
Mä vihaan tätä maailmaa. Naisille luodaan koko ajan mitä älyttömimpiä tarpeita, jotka lähes poikkeuksetta liittyy siihen, että ilman näitä tuotteita naiset on rumia ja haisee pahalle.
Kysyin kaveriltani, mitä hyötyä tämmösestä kommentoinnista voi mahdollisesti olla. Hän ihmetteli samaa, oli ollut samassa tilanteessakin. Ai että, on se aina kiva tietää, että tällaisia kommentteja satelee muillekin. On oikein mieltäylentävän ihanaa, että kommentoijina on aina ne aikuiset naiset. Ei mulle yläasteen jälkeen oo tullut läskikommentteja muilta kuin vanhemmalta sukupolvelta. "Aikuisilta".
Kun nainen ottaa paidan pois, omana itsenään, siihen sisältyy häpeän nielemistä, rohkeutta, sankaruutta. Mukana on viesti siitä, että ”itsestäni huolimatta hyväksyn itseni.”
Ihan voitte tähän alle nyt kertoa, mitä siitä saa. Niin, sinä viiskymppinen siellä, puhun sulle. Mitä aattelit, että tällä kommentilla saat? Mitä tapahtuis?
Aattelitko että oon ihan silleen VOI KIITOS IHANA KUN SANOIT MINÄPÄ MEEN NYT HETI OSTAMAAN LAIHDUTUSSMOOTHIEN? Sitäkö aattelit? Niinkö toivoit käyvän?
Aattelitko, että oon samaa mieltä? Että liityn siihen lässyttävään painonrääpimäkuoroon, joka tuntuu puolelle naisista olevan vakiharrastus? NO NIINHÄN SE ON JOO OON NYT RUMA LÄSKI VOI ETTÄ VOI ANTEEKS KUN OONKIN NÄIN LÄSKI AI KAMALA HEI MIEHET MIHIN VOIN LÄHETTÄÄ SEN ANTEEKSIPYYNTÖKIRJEEN VARTALOSTANI? Niinkö aattelit, että sanon?
Aattelitko, että alan itkeä? Sitäkö se on? Ootko joku koulukiusaaja? Ihan tosi-kovistyyppi? Aattelitko että oon silleen YHYHYHYY OTA MUN LOUNASRAHAT KUNHAN SANOT MUA NÄTIKS
No, kerro nyt. Kirjota siihen alle. Anna tulla. Ihanko äidilleskin puhut noin? KYLLÄPÄ IRMELI ON PAISUNUT AI AI
Olen halunnut kirjoittaa jo tovin siitä, että olen nykyään, ainakin joillain mystisillä, lääketieteellisillä terveysmittareilla, lievästi ylipainoinen. Pikkuisen lihava. Sen verran, että takapuoli näkyy myös edestäpäin katsoessa, reidet hankaavat yhteen ja mahassa, etenkin alamahassa, on paksuja, pehmeitä makkaroita, jotka eivät enää päästä lantioluita läpi.
En voi uskoa, että kirjoitan näin, mutta se tuntuu ihanalta. Minä tunnun minusta ihanalta.
Ei tää oo mikään yläaste. Pistä se suukki neppariin, jos sieltä ei oo kerran tulossa mitään kaunista, ja lakkaa puhumasta mulle noin. Lapsillekin sanotaan, ettei saa olla tuhma; nyt minä sanon sulle. Lopeta toi.
Sä et saa musta mitään. Mitään. Piste.
We aren't barbies. We are made of flesh and blood. These are all the same body -- my body. I have worked hard for this body and I am proud of this body. In a world where we are surrounded by the images of our friends highlight reel sometimes it's good to see a little reality so we can keep our expectations real. No matter where you are on your body's journey, be proud and love yourself. Make goals because you love your body not because you hate it.
Mulla on yks kaveri, joka ei välitä mistään. Sanon tän kauneimmalla, rakastavimmalla mahdollisella tavalla. Se ei pelkää, ei ahdistu, ei jännitä. Se ei vaan välitä. Näin ainakin päällepäin vaikuttaa.
Haluatko juhlia ennen työaamua? Saat. Eikö ole rahaa? Ihan sama, mene silti. Oletko myöhässä? Ei väliä. Romuttuiko auto? Hui hai.
Sellainen huolettomuus on turhauttavaa, raivostuttavaa. Ja ennen kaikkea se on kadehdittavaa.
Joskushan oli aika, kun sanalla ”kesäloma” oli yhtä iloinen kaiku kuin ”lottovoitolla” tai ”viinalla”. Loman ajattelu aiheutti miellyttäviä assosiaatioita: järvenselkä, yli kuuden asteen lämpötila, vapaus.
Sitten asiantuntijat vainusivat vapaisiin liittyvän huolettomuuden, ja kaikesta tuli yhtäkkiä kovin vaikeaa. Lomailuunkin saatiin kytkettyä stressin uhka, huoliammattilaisten verivihollinen. Voi olla, että työasiat käyvät mielessä, varo! Mitä jos kännykkä soi , saatko unta? Some ahdistaa lomallakin!
Mulle on kamalan tärkeää olla ajoissa. Jos en ole, alkaa ahdistaa suunnattomasti. Odotan mieluumin 30 minuuttia itekseni kuin olen vartin myöhässä. Jos oon töissä tunnin tuottamaton, alkaa heti nakertaa: mitäs sä täällä teet hei hei hei et kai vaan ole TEKEMÄTTÄ MITÄÄN tee nyt jotain jo tuota tuota lisää
Oon katastrofinodottaja. Odotan, että joku pitää kirjaa mun virheistä, ja kun niitä on tarpeeksi, mua rankaistaan. Kun elämä on mukavaa, pelkään yleensä aina, että kohta se ei enää ole. Koska kaikki viedään multa. Jotenkin.
Missään ei oo semmosta tyyppiä, joka laskee kaikkien kaikkia virheitä.
Ajattelen kaveria. Se vaan tekee kuten tuntuu hyvältä, ja kaikki menee okei. Käsittämätöntä. Vai sittenkin normaalia?
Siis kyllähän mä järjellä tiedän, ettei varautumalla pahaan voi estää pahaa. Että vaikka pelkäis 39 vuotta jotain asiaa, ei se estä sitä tapahtumasta. Mutta silti tuntuu siltä ettei kantsis tuudittautua
Mielessäni käy usein kysymys: Mitä, jos mä voisin? Aloin kysellä sitä kuukausi sitten tuntemattomilta ihmisiltä eri paikoissa, ravintoloissa ja kaduilla. Moni vastasi, ettei tiedä, mitä tekisi. Kannustin miettimään: Se voi olla mitä vain! Jotkut palasivat takaisin. “Mä rakastelisin ruokatauolla!” “Mä kulkisin velhopuvussa!” “Mä viljelisin ruusuja!” "Mä halaisin tuntemattomia!" Kuinka harvoin annamme itsellemme luovan hetken ajatella, mitä me tekisimme, jos voisimme, tai jos meidän ei koko ajan pitäisi?
Oon katsellut kaveria nyt jo vuosia. Sille ei koskaan, koskaan tunnu käyvän mitään pahaa. Tietysti pientä pahaa käy, pientä ongelmaa. Mutta ei semmoista pahaa, joka pilais sen elämän ja ihmissuhteet ja tulevaisuuden ja kaiken. Se vaan elelee, on, tekee virheitä, ei välitä, tekee, mitä tahtoo ja kaikki. Aina. Sujuu. Hyvin.
Eikö oo raivostuttavaa? Ja kadehdittavaa. Miten tommoseks opitaan? Sano, miten?
