Haluatko juhlia ennen työaamua? Saat. Eikö ole rahaa? Ihan sama, mene silti. Oletko myöhässä? Ei väliä. Romuttuiko auto? Hui hai.
Sellainen huolettomuus on turhauttavaa, raivostuttavaa. Ja ennen kaikkea se on kadehdittavaa.
Joskushan oli aika, kun sanalla ”kesäloma” oli yhtä iloinen kaiku kuin ”lottovoitolla” tai ”viinalla”. Loman ajattelu aiheutti miellyttäviä assosiaatioita: järvenselkä, yli kuuden asteen lämpötila, vapaus.
Sitten asiantuntijat vainusivat vapaisiin liittyvän huolettomuuden, ja kaikesta tuli yhtäkkiä kovin vaikeaa. Lomailuunkin saatiin kytkettyä stressin uhka, huoliammattilaisten verivihollinen. Voi olla, että työasiat käyvät mielessä, varo! Mitä jos kännykkä soi , saatko unta? Some ahdistaa lomallakin!
Mulle on kamalan tärkeää olla ajoissa. Jos en ole, alkaa ahdistaa suunnattomasti. Odotan mieluumin 30 minuuttia itekseni kuin olen vartin myöhässä. Jos oon töissä tunnin tuottamaton, alkaa heti nakertaa: mitäs sä täällä teet hei hei hei et kai vaan ole TEKEMÄTTÄ MITÄÄN tee nyt jotain jo tuota tuota lisää
Oon katastrofinodottaja. Odotan, että joku pitää kirjaa mun virheistä, ja kun niitä on tarpeeksi, mua rankaistaan. Kun elämä on mukavaa, pelkään yleensä aina, että kohta se ei enää ole. Koska kaikki viedään multa. Jotenkin.
Missään ei oo semmosta tyyppiä, joka laskee kaikkien kaikkia virheitä.
Ajattelen kaveria. Se vaan tekee kuten tuntuu hyvältä, ja kaikki menee okei. Käsittämätöntä. Vai sittenkin normaalia?
Siis kyllähän mä järjellä tiedän, ettei varautumalla pahaan voi estää pahaa. Että vaikka pelkäis 39 vuotta jotain asiaa, ei se estä sitä tapahtumasta. Mutta silti tuntuu siltä ettei kantsis tuudittautua
Mielessäni käy usein kysymys: Mitä, jos mä voisin? Aloin kysellä sitä kuukausi sitten tuntemattomilta ihmisiltä eri paikoissa, ravintoloissa ja kaduilla. Moni vastasi, ettei tiedä, mitä tekisi. Kannustin miettimään: Se voi olla mitä vain! Jotkut palasivat takaisin. “Mä rakastelisin ruokatauolla!” “Mä kulkisin velhopuvussa!” “Mä viljelisin ruusuja!” "Mä halaisin tuntemattomia!" Kuinka harvoin annamme itsellemme luovan hetken ajatella, mitä me tekisimme, jos voisimme, tai jos meidän ei koko ajan pitäisi?
Oon katsellut kaveria nyt jo vuosia. Sille ei koskaan, koskaan tunnu käyvän mitään pahaa. Tietysti pientä pahaa käy, pientä ongelmaa. Mutta ei semmoista pahaa, joka pilais sen elämän ja ihmissuhteet ja tulevaisuuden ja kaiken. Se vaan elelee, on, tekee virheitä, ei välitä, tekee, mitä tahtoo ja kaikki. Aina. Sujuu. Hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti