Mä tartutan mun paskan suhun

Aggressio tarttuu. Oon aivan varma siitä.

Mä oon tällä hetkellä aika paljon tekemisissä melko perusnegatiivisten ihmisten kanssa, ja oon alkanut havaita, miten se tarttuu: musta tulee valittaja. Jos asiat menee pieleen, mä ajattelen, että mähän sanoin. Mä kiroan ääneen, kun joku menee pieleen. Se tuntuu tosi hyvältä joskus. Se tuntuu tosi ahdistavalta joskus.

Kerran olin juonut vähän viiniä ja jouduin samaan autoon yhden valittajan kanssa. Jostain syystä, luulen, että viinin mussa aiheuttamien reaktioiden, jonkun muurin mataloitumisen vuoksi sen ihmisen aggressio tuntui ihan ylitsevuotavalta. Se istui ihan mussa kiinni ja valitti, suureen ääneen valitti ja kirosi miten kaikki on taas paskaa ja hän saa kärsiä ja tää on aina tätä.

Mä vaan istuin siinä ja kuuntelin. Olin jotenkin ihan lamaantunu: se tuntui ihan uskomattoman pahalta, pieni tila ja se ihminen ihan siinä vieressä, ihan helvetin katkerana ja valittavana.

Se ei ollut mulle vihainen. Sen vihaisuus ei edes liittynyt muhun. Mä tiesin kyllä, että toi on sen tapa puhua asioista, että ensin kun saa valittaa niin sit se normalisoituu. Mutta se tunne, voi luoja, se tunne. Ihan kuin musta hyökyaalto olis tullut sen suunnasta, pehmeänä, tukahduttavana. Uudestaan ja uudestaan, vihan ällöttävä lämmin huopa. Mä en voinut reagoida sen puheisiin mitenkään.

Sen hetken jälkeen mä oon jotenkin huomannut, miten me siirretään tunteitamme toisiimme. Miten yks valittaja antaa muillekin luvan kitistä ja ulista, miten yks iloinen tyyppi tekee muutkin iloiseks; miten nauru tarttuu niin, että pian kaikki hihittää ja hekottaa kyynelet silmissä.

Se tapahtuu.
Mä tartutan mun tunteen suhun.

Mä en aina ole hereillä. Mä en aina huomaa, että mä teen sitä: että mä istun ja auon suutani ja ulos tulee harmaata massaa ilman mitään värejä, valitusta ja tuskaa ja uliulia maailman pienimmistä ongelmista.

Joskus mä herään, kun sitä tapahtuu. Silloin mä hämmästyn, ihmetyn. Mäkin olen sellainen. Mäkin olen valittaja. Joskus mä havahdun siihen vasta myöhemmin: huomaan, miten puhuin, minkä näkökulman otin, miten käsittelin asiaa. Huomaan, että mäkin olin valittaja. Mäkin olen valittaja.

Huomaan, että se tapahtuu.
Että mä tartutan mun tunteen suhun.

Mä en halua tehdä sitä enää. Mä en halua antaa eteenpäin valitusta, mä en halua antaa mun ympärillä oleville lupaa tuskailla ja turhautua elämän pieniin asioihin, sellaisiin, jotka on ens viikolla jo unohdettu, jotka ei oikeasti ole mitään ongelmia. Mä harjoittelen: mä oon enemmän hereillä kun mä puhun, mä katselen ja tunnustelen, mitä mä sanon, miten sen sanon.

Niin, että mä huomaisin, ettei kaikesta tarvi valittaa. Että mä tartuttaisin suhun jotain muuta, jotain mukavampaa, parempaa.


Laitan tähän loppuun ihanan, rauhoittavan, ihmeellisen videon. Ehk siitä tulee sulle hyvä olo. Sitten mä oisin antanut hyvää oloa eteenpäin.