Mummien kanssa kierrättämässä

Keväisin Helsingissä kiertää semmoinen auto, johon saa viedä kodin rojut. Vanhat mikrot ja soittimet ja maalit. En oo koskaan vienyt sinne mitään, mutta nyt. Nyt.

Kolme tavaraa oli maksimi, joten valikoin huolella. Raahasin vanhan putkinäytön auton kääntöpaikalle ja kah, siellä oli kaksi mummia odottelemassa. Totesin niille, että taidetaan olla samaa porukkaa ja parkeerasin siihen viereen. Mummeilla oli vanha mikro edessään odottamassa kyytiä kierrätykseen.

Mummit kysyi, oliko mulla paljon tavaraa. Kolme, sanoin, mutta kotona olis ollut neljäs. "Mee hakemaan se", sanoi toinen mummi. "Ei mulla ole edes yhtään tavaraa!"

Juoksin kotiin. Paluumatkalla, imuri kainalossa, tapasin kaks muuta mummoa. "Millainen imuri sulla on? Mun imurista hajosi johto. Onkohan tässä sellainen? Mutten mä voi ottaa, sä niin urheasti sitä kannat. Mun kahvinkeitin hajosi."

Käveltiin mummien kanssa kierrättämään, siellä toiset mummit jo odotti mun imuria. Hihiteltiin. "Tässä tää teidän imuri nyt on vink vink heh heh!"

Mummien mielestä oli ihanaa nähdä näin nuori ihminen kierrättämässä. Ihmettelin, mistä ne oikein puhuu, kunnes kierrätysautot saapui. Totta: oli vanhaa setää cd-soittimen kanssa ja toista vanhaa setää kelanauhurin kanssa. Tätejä sälekaihdinten kanssa. Mummi ja imuri.

Oli siellä nuoriakin. Pieniä kundeja, dyykkaamassa. "Onks sulla tässä laatikossa tietokone? Saanko kattoa? Saanko avaa?"

Se oli vaan jotenkin ihan helvetin siistiä. Yhteisöllisyyttä. Kierrätettiin kaikki romujamme, koska ei haluttu viedä niitä roskiin, haluttiin tehdä oikein. Oltiin siellä yhdessä ja juteltiin ja vitsailtiin, mummit ja minä. Ei edes tunnettu toisiamme. Pois lähtiessäni tunsin sitä haikeutta, sitä, miten me ei enää tavata ja miten mukavia ne mummit oli ja miten ne nyt menee kotiinsa ja ei edes tiedä mun nimeä, mä en kertonut nimeäni.

Mut ne on olemassa. Se on siistiä.

Ja semmonen kierrätysauto tulee ens vuonnakin.