Oon aivan aivan aivan rakastunut tähän kuvaan, jossa pieni mummi nukkuu oranssi kissa kainalossa. Mummi näyttää sairaalta ja kipeältä, mutta silti tosi onnelliselta. Kissa näyttää pehmoiselta. Tuntuu varmaan mukavalta, kun kissa on tossa, kainalossa. Se on varmaan lämmin. Kissan pieni pää on painunut mummin kainaloon. Kissa on turvassa.
Oon ollut pari päivää kipeänä. Oon tosi huono sairastaja siinä mielessä, että turhaudun. Mulla olis paljon tekemistä ja töitä ja en taho olla kipeenä en taho! Toisaalta ymmärrän, että nyt täytyy maata kotona. Olla hiljaa ja paikallaan ja rauhassa ja juoda paljon. En viitsi uhmata flunssaa.
Olis kamalaa olla aina sairas. Olla niin sairas, ettei voi liikkua. Joskus kaupoissa näkee mummeja, jotka ei oikein voi kävellä. Niiden hengitys vinkuu kun ne punkee eteenpäin rollaattorilla. Jotkut kävelee hitaasti, miniaskel kerrallaan. Se on varmaan turhauttavaa; nekin on olleet nuoria, nekin on olleet niinku minä. Ja yllättäen keho ei enää tottele ja on pakko kävellä metrin minuuttivauhtia. Yllättäen on ponnistus käydä kaupassa.
Jos ihmiseltä kysyy, mitä ne haluais eniten koko maailmassa, harva vastaa "olla terve". Jos ne siis on terveitä. Jos ne ei oo, terveys on aika korkealla toivelistalla. Ihan sama jotkut matkat tai koirat tai autot, mä haluan vaan olla terve!
Mä tiedän, että tää flunssa menee kyllä ohi, ja oon pian taas tuolla ulkona huitelemassa ja menemässä. Siihen menee ehkä muutama päivä vielä. Joillakin siihen menee vuosia. Jotkut ei koskaan enää pääse ulos omin voimin, jotkut tietää, ettei ne enää tuu matkustamaan yhtään mihinkään. Joillekin on hengenvaarallista edes tavata muita ihmisiä. Joillakin ei oo rahaa lääkkeisiin ja jotkut syö kymmeniä lääkkeitä vaan että pysyis käynnissä.
Oon aivan aivan aivan rakastunut kuvaan, jossa pieni mummi nukkuu oranssi kissa kainalossa. Mummi on kipeä ja uupnunut, mutta näyttää onnelliselta. Joku rakastaa mummia: kissa rakastaa. Mummi ei oo yksin.
On perseestä olla sairas, mutta vielä perseempää olis varmasti olla sairas ja yksin. Kun kukaan ei välitä. Kukaan ei veis ulos tai kauppaan. Kun apteekkarille jutteleminen olis viikon isoin keskustelu.
Mua ei yleensä koskaan hermostuta, jos mummit tai papat höpöttelee kaupan tädille eikä maksa ostoksiaan supernopeasti. Tiedän, ettei monella meistä oo ketään. Ei oo ketään, kenelle soittaa, kenelle puhua, kuka tulis käymään. Kuka ehtis pitää kädestä tai katsoa televisiota. Kuka keittäis teetä tai tois soppaa, kun on oikein kipee päivä.
Mä en jaksais enää olla kipeänä, en jaksais sairastaa. Kuitenki tiedän, että tää menee pian ohi. Pian oon terve taas. Mutta entä, jos en olis? Jos olisin ikuisesti kipeä, jos ikuisesti kolottais, jos ikuisesti ei vois astua ovesta ulos?
Joskus iltaisin rukoilen, että mä ja mun perhe oltais turvassa ja ettei meille tapahtuis mitään pahaa. Terveyttä en oo erikseen rukoillut: mehän ollaan terveitä ja reippaita nyt, miksei se siis jatkuisi? Ei tule edes mieleen, että tilanne vois olla toinen, että mä voisin maata jossain ihan muualla kuin omassa kodissani; sairaalassa, jossain osastolla. Mutten ajattele sitä, koska eihän mulle voi käydä niin. Pidän terveyttä itsestäänselvänä.
Ehkei pitäis.
Ps. Tässäpä yhden nuoren kundin blogi aiheeseen liittyen, suosittelen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti